Part 9

Nauttien täysin siemauksin ja sulkien silmänsä kuunnellakseen, miten Vetterin vellovain vesien kaiku murtautui sisustan runsasta kivikerrostumaa vasten, antoi hän päänsä painua rinnalle. Hän ei edes muistanutkaan majuria. Mutta toinen huomautti pian läsnäolostaan.

— Mitä pikku morsiameni niin syvämietteisenä ajattelee?

Morsian, — kuinka pahasti tuo sana sorahtikaan Alman korvissa! Majuri ei ollut koskaan ennen käyttänyt sitä; ja Alma luuli, ettei sitä nytkään olisi tapahtunut, jollei tarkoituksena olisi ollut käyttää sitä jonkunlaisena keinona keskustelun alottamiseksi kuin itsellään syntyvänä.

"Niinpä minun tehtäväni on alottaa!" ajatteli hän, ja kohottaessaan silmänsä ja nähdessään majurin katseen sanomattoman tuskallista levottomuutta kuvastavana vastassaan, sai hän enemmän rohkeutta. Hänestä tuntui kuin Karl Augustin henki olisi Rödgavelin rotkossa liihoitellut hänen ympärillään, ja hän oli iloissaan siitä, että vaikea selvitys olisi tapahtuva paikalla, missä joku salainen ääni sanoi hänelle, ettei majurilla ollutkaan sitä ylivaltaa, jonka hän niin usein oli tahtonut omaksua.

— Mitäkö ajattelen? — hän vastasi. — Niin, pian joutuvaa ajankohtaa.

— Miten tarkoitat, Alma? — kysyi majuri hämmästyen siitä autuaallisesta mahdollisuudesta, että hän saattoi tarkoittaa heidän liittoaan.

— Voisinko tarkoittaa muuta kuin yhtä: meillähän on vain kuukausi jäljellä vuodesta, joka määrättiin minun koetusajakseni.

— Ja sinä, — sanoi majuri, äänessään epävarma sävy, jota tyttö ei ollut koskaan ennen kuullut, — pidät sitä vielä koetusvuotena — et kihlausaikanasi?

— En ole hetkeäkään lakannut pitämästä sitä muuna kuin saamani kunniasanan mukaisena: 'Jos', niinhän oli sopimus, 'jos vielä vuoden kuluttua...'

Majuri viittasi kädellään Almalle. — Hiljaa, hiljaa, Alma. Sinun ei tarvitse toistaa niitä sanoja, jotka minä varsin hyvin muistan, ja niitä en tänäpäivänäkään peruuta, joskaan sinä et ole täydellisesti pitänyt omaa sanaasi.

— Mitä — mitä olisin rikkonut?

— Olet nähnyt hänet jälleen; hän on vaikuttanut sinuun: se ei kuulunut sopimukseen!

— Se jälleennäkeminen — jos sitä edes siksi saattaa sanoa, ei ollut vapaaehtoinen! — sanoi tyttö hiljaa.

— Yhtäkaikki — sillä on ollut vaikutuksensa, kenties ratkaisevakin.

— Oi, ei, ei!

— Minulle on tehnyt enemmän kipeätä kuin sanat voivat ilmaista, että olen huomannut turhaksi vuosikauden lakkaamattoman auliuden ja huolehtimisen, väsymättömän ponnistelun edes pienen tilan voittamiseksi sydämessäsi; enkä kiellä, että katsomatta menetelleen! itsekkäästi tahi epärehellisesti, olen lämpimästi rukoillut ja toivonut, että Alman mieli — vieraan kanssa syntyneen lyhyen tuttavuutesi jälkeen en saata sanoa: sydän — kääntyisi hänestä.

Majuri oli puhunut niin voimakkaan mielenliikutuksen vallassa, että Almaa oli vapisuttanut pelottava levottomuus. Mutta viime sanat muuttivat hänen tunteensa säälistä pahastukseksi, ja vahvasti punastuen hän vastasi:

— Minä en tunne, mitä eroa rakkaudessa on mielen ja sydämen välillä, mutta yhden seikan tiedän varmasti: etten voi enää rakastaa muuta kuin yhtä ainoata, ja että, jos minulla on jotakin kaduttavaa, niin saan katua sitä lapsellista taipuvaisuutta, johon olen tehnyt itseni syylliseksi, kun minä isän vihastusta välttääkseni suostuin kokonaiseksi vuodeksi kieltämään sen, jolle yksin kuulun.

Majurin kasvot vaalenivat huomattavasti, hänen kuullessaan nämä ratkaisevat sanat. Mutta tottuneena hillitsemään itseään vastasi hän ainoastaan tekemällä sanattoman liikkeen, joka kuitenkin riitti vakuuttamaan Almalle, miten syvästi hän oli loukkaantunut. Silloin tyttökin kalpeni. Mitä hän oli uskaltanut — mihin hänen kiihtynyt tunteensa oli hänet vienyt? Eikö riittänyt, että hänellä oli isänsä vastassaan? Jos hän nyt teki nurjamieliseksi majurinkin, joka sentään oli hänen ainoa varma tukensa — mitä silloin tapahtuisikaan!

Hetkiseksi kaikki keskustelu taukosi, ja ainoastaan veden loiske kivien välissä ja pisarain yksitoikkoinen tipahtelu holvista keskeyttivät Rödgavelin rotkon hiljaisuutta.

Silloin lausui Alma, jonka hento sydän ei kauemmin kyennyt kestämään tietoisuutta, että hän oli loukannut sitä, joka oli aina osoittautunut niin yleväksi häntä kohtaan:

— Suokaa minulle anteeksi — olin kiittämätön, olin ajattelematon ... oi, älkää olko minulle pahastuksissanne. — Ja lempeät, hymyilevät sanat hiipivät majurin sydämeen, joka Jumala paratkoon oli liiankin heikko rukoilijatarta kohtaan.

— Et ole ollut oikeamielinen minua kohtaan, Alma, — sanoi hän vakavan säveästi. — Luuletko, että kertaakaan olen asettanut sinun onneasi oman onneni edelle? Mutta minä olen ihminen, enkä saata auttaa, että minua kirveltää, kun minun tuskaani pidellään kuin se ei olisi minkään arvoinen, — kun minun ponnistuksiani autuuteni korkeimman päämäärän saavuttamiseksi pidetään jonakin sellaisena, johon minulla ei edes ole oikeutta... Mutta nyt kylliksi minusta — meidän kohtalomme eivät ole vielä erossa! Älä kuitenkaan pelkää: tämä surullinen leikki, josta uskalsin uneksia kerran totta tulevan, lakkaa kuitenkin pian.

Alma painoi päänsä alas; hänen silmänsä sanoivat enemmän kuin hänen huulensa olisivat voineet. Majuri tarttui airoon, ja pian jäi heidän taakseen Rödgavelin rotko, johon aurinko loi purppurahehkuaan.

Polkien ja kärsimättömänä tempoen nuoraansa Kultakäpälä seisoi odottaen rannalla. Alma astui sen luokse, taputti ja hyväili hemmotellun lemmikin kaulaa, samalla kun majuri irroitti solmun. Mutta miten sattuikaan Alman käsi Kultakäpälän leveän kaulanauhan alle ja oli tunnustelevinaan siellä paperia. Vapisten koetteli hän kahdella sormella tarkemmin — ja keksi pikku kirjelmän.

Nopeasti vaihdellen ajelivat ruusut ja liljat toisiansa hänen poskillaan. Mutta olipa onni, että majurilla oli puuhaa solmun avaamisessa. Sillä aikaa Alma leikki jonkunlaista "sokkosillaoloa" Kultakäpälän kanssa, heittäen huivinnipukkansa sen päähän, ja onnistui tekemällä tämän liikkeen saamaan vaarallisen salakuljetustavaran — (joka varmaankin heidän ollessaan vesillä oli uskottu Kultakäpälälle) — varovasti siirretyksi hansikkaaseensa.

XVIII.

Puolen penikulman päässä Lindaforsista sijaitsi ihana Rosenlund, jota toiselta puolen syleili tuuhea metsä ja toiselta suurehko järvi. Sen lehtevät saaret, joita Karl August lisäksi kaunisti pienillä, viehättävillä luolilla ja huvimajoilla, kehystivät vihreänä vyönä kaunista rantaa.

Mitä parhaalla tuulella oli vanha ruukinpatruuna noussut vaunuihin lähteäkseen katsomaan Karl Augustin "paratiisia", joksi hän itse sitä nimitti; mutta tuskin oli tie kiertänyt rannan ympäri ja jättänyt näköalan vapaaksi, kun jo ilmeni jotakin katsastelemisen aihetta.

— Mitä hittoa, Agneta, — sanoi vanha ruukinpatruuna, viitaten erääseen mainituista pikku saarista, — mikä kumman porraskaappi tuossa on — tuleeko hän nyt niin hulluksi, että rakentaa vielä tähtitorninkin!

— Jo nyt jotakin, ukkoseni, — vastasi Agneta-rouva, joka monta kertaa mitä syvimmällä harrastuksella ja mielenkiinnolla oli katsellut kaikkia poikansa laitteita, — sehän on uusin huvimaja, josta kerroin sinulle! Siinä on näköala, jota kelpaa katsella; kaukoputkella hallitsee sieltä koko Lindaforsia.

— Hitto vieköön, niinkö! — huudahti ruukinpatruuna liikutettuna ajatuksesta, että Karl August oli pystyttänyt "kaapin" lapsellisesta hellyydestä, vain sen vuoksi, että hänellä olisi jokin paikka, mistä saisi nähdä vanhan kodin. — Jos niin on asia, ei minulla ole mitään sanomista!

Mutta kun nyt kelpo vanhemmat olivat päässeet jonkun matkaa eteenpäin, kohtasi heitä toisella saarella uusi näky: kivestä ja sammalesta rakennettu temppeli. Hetkisen ruukinpatruuna katseli ääneti tuollaista "laitosta", jossa ei näyttänyt olevan ei sisään- eikä uloskäytävää. Senjälkeen hän huudahti ponnekkaasti: — Tuolta ei ainakaan, vieköön minut se ja se, kukaan saata uskotella minulle näkyvän Lindaforsista puutakaan. Etkö usko, muoriseni, sen mitään maksaneen, että tänne on laahattu kiviä ja multaa ja sen semmoista — ja eikös nyt tehtaat ja huvilat riitä, pitääkö järveenkin pystyttää huvitemppeleitä, portaita ja kaappeja! Tiedätkö, minä olen ihan huolissani, muoriseni!

— Eikö sinullakin ole ollut pikku mielihalujasi, ukkoseni? Ajatteleppas vain vesilaitteita ja jumaliasi ja jumalattariasi, jotka seisovat suurten kummitusten kaltaisina kotona puutarhassa.

— Siinä on aistia, siinä — se on suurenmoista. Mutta tämä, tämä on vain...

Samassa aukeni koko Rosenlundin näköala, esittäen kaikkea, mitä sillä oli näytettävänä luonnon ja taiteen alalta.

Karl Augustin uutishuvila itse puistossa oli pienehkö kahdeksankulmainen rakennus, jonka ylikerran keskessä oli pieni, samanmuotoinen lasikupukattoinen salonki; tämän joka puolella oli mitä siroimpia pieniä huoneita. Niille Karl August oli antanut kaikenmoisia romanttisia nimiä, jotka viittasivat osittain seudun erilaisiin näköaloihin ja osittain vastaisiin autuudenpäiviin, kun "enkeli" oli muuttava pitämään valtikkaa.

— Kas, tässä meillä on itse lintuhäkki! — huudahti ruukinpatruuna kierrettyään tehdasrakennusten ohi ja pysähdyttyään sanotun rakennuksen eteen. — Se ei ole ollenkaan hullummasti rakennettu. Mutta kumma on, ettei hän kuule meidän saapumistamme ja tule alas!

— Älä ole pahoillasi, Johannes-kulta — hän on kai jossakin hommassa eikä voi aavistaakaan sellaisen ilon häntä odottavan!

Eräs työläinen oli heti valmis juoksemaan ylös; mutta ruukinpatruuna ilmaisi haluavansa ilmoittautua itse. — Meneppä edeltäpäin, muoriseni, — sanoi hän, — sinä joka tunnet tien!

— Hänellä on ainoastaan yksi kamari oikein kunnossa; siellä hän varmaankin on! — Ja Agneta-rouva kiiruhti pitkin askelin ylös portaita.

Mainitusta huoneesta kuului vilkasta melua, ikäänkuin jotakin kiireellistä olisi ollut tekeillä; ja katsoessaan ovesta isä ja äiti huomasivat rakkaan Karl Augustinsa vetävän edestakaisin pöydän- ja lipastonlaatikoita: puoleksi sullottu matkalaukku oli kahden tuolin välissä.

Mutta heti ovelle silmättyään Karl August singautti uuden, mustan hännystakin, joka hänellä juuri oli kädessään, kauaksi luotansa. Ja levittäen molemmat käsivartensa suureksi, sydämelliseksi syleilyksi, huudahti hän iloissaan: — Eläköön, minä läpäisen, — eläköön, minä läpäisen!

— Olen, Herran nimessä, kauan sitä pelännyt! — mutisi ruukinpatruuna vetäytyen takaisin, kasvoillaan sellaisen miehen ilme, joka on luullut tehneensä hyvin surullisen huomion.

— Mitä ihmettä sinä tarkoitat, isä? — kysyi Agneta-rouva yhä hellästi ja sydämellisesti hymyillen.

— Sanon, että olen kauan odottanut tätä! — vastasi ruukinpatruuna luoden merkitsevän silmäyksen poikaansa.

Mutta silloin Agneta-rouva puhkesi nauruun. — Lopeta jo riemuitseva huudahtelusi, rakas lapsi! — sanoi hän. — Sillä totta tosiaankin, näen isän katseista, että hän luulee sinun menettävän järkesi!

— Voi, isä! — huudahti Karl August ojentaen tälle kätensä, — kenties todellakin olen hieman hulluna, mutta se tapahtuu ainoastaan ilosta, pelkästä autuaallisesta ilosta. — Kuuleppa vaan... minussa on jo monta päivää kytenyt halu, joka taaskin tahtoi viedä minut — joskin liian varhain — matkalle. En kuitenkaan saattanut mitenkään hillitä itseäni; ja senvuoksi olen nyt aamupäivällä päättänyt lähteä taipaleelle, ensiksi illalla Lindaforsiin ja sitten aamulla edelleen. Mutta juuri kun epäröin, menettelisinkö kuitenkaan hyvin ja viisaasti ja seisoin tässä kääntäen kaikkityyni ylösalaisin, sälyttääkseni matkalaukkuni, huomaankin taakse kääntyessäni teidät, isä ja äiti! Isä, joka ei ennen koskaan ole käynyt täällä, tuli juuri tänään — oliko ihme, että katsoin sen onnelliseksi enteeksi, pidin päivän oikeana ja käynnin merkitsevän samaa kuin: "ota meidän siunauksemme mukaasi, se turvaa varmimmin onnesi!"

— Hm, hm! — sanoi patruuna puolittain nolona, puolittain liikutettuna. — Tein varsin tyhmän erehdyksen, mutta sen sinä varmaankin suot anteeksi vanhalle miehelle, joka ei ymmärrä uudenaikaista iloa! Mutta sinun aikomuksestasi — jos se on oikea, jota en epäile, sanon täydellä sydämellä: matkusta meidän siunauksemme evästämänä... ja sitä varten, ettei uusi kotisi sitä kaipaisi, tulin tänne!

— Eikä koskaan, — sanoi Karl August sydämellisesti, — ole kiitollisempi poika vastaanottanut hellempiä vanhempia. Vanhassa kodissa, — lisäsi hän, ja voimakas puna leimahti poskille hänen ajatellessaan menneisyyttä, — olin usein uppiniskainen ja itsepäinen; mutta täällä, tässä kodissa, jonka isäni hyvyys minulle antoi, sitten kun järki ja paremmat tunteet opettivat minut tuomitsemaan sekä sen väärän aseman, jossa minä ennen olin, että sen sekä tietojen että kokemuksen vajavuuden, joka minua vielä haittaa, ei minulle mikään saata olla ilahduttavampaa ja rakkaampaa kuin vielä kerran nähdä sinut ohjaamassa minua niissä monissa tapauksissa, joissa uuden kokemuksen täytyy pitää itseään onnellisena, saadessaan vanhasta tukea.

Agneta-rouvan kasvoilla virtasivat ilonkyyneleet, kun taas ruukinpatruuna koettaen tukahduttaa kyyneltä, joka tahtoi hiipiä hänen silmästään, sanoi: — Nyt, Karl August, poikani, ymmärrän sinua. Jumala siunatkoon sinua tästä hetkestä, parhaasta, minkä olen elänyt! Jos jäät pois pitkäksi aikaa, niin minä kernaasti kurkistan tänne ja ohjaan halusi mukaan sinun puolestasi... Ja katselkaamme nyt hieman huvilaa, tahi kuten minä sanon suurta huvimajaa — sillä joka tapauksessa se on nyt sellainen, — lisäsi hän hymyillen.

— Minä käsitän sen myöskin aina sellaiseksi, — vastasi Karl August opastellessaan onnellisia vanhempia puoleen ja toiseen. — Saatuani kaiken kuntoon arvelen, että Lindafors kaikissa olosuhteissa jää lämpimäksi talvikodikseni.

Nämä sanat riittivät tekemään onnen täydelliseksi, etenkin kun Karl pani erikoisen painon tärkeimmille sanoille "kaikissa olosuhteissa".

Tämän perhejuhlan jälkeen — joka sulatti ruukinpatruunan sydämen siinä määrin, ettei hän saanut moitteen sanaa huulilleen, joskin jokunen jäi niiden sisäpuolelle, Karl August läksi matkalle. Hän saapui pian Hevossaareen, asettuen sinne asumaan juuri samana päivänä, jona majuri ja Alma tekivät retkensä Rödgavelin rotkoon.

Eräästä puiston tuuheasta kohdasta, johon hän oli umpimähkään hiipinyt, oli hän nähnyt ja kuullut heidät; ja huomattuaan, että Kultakäpälä jätettiin jälkeen, turvautui hän ohimennen keinoon, joka tosin oli ylen uskalias, mutta ainoa, jolla hän voi saada sanan Almalle; hän kirjoitti muutamia rivejä lyijykynällä ja pisti pienen kokoonkierretyn paperilipun Kultakäpälän kaulanauhan alle.

Toisesta piilopaikasta hän sitten odotti heidän palaamistaan; ja sykkivin sydämin ja hehkuvin poskin hän katseli, miten Alma keksi pikku kirjeen ja otti sen haltuunsa.

Syvästi henkeään vetäen hän vetäytyi syrjään, jottei kukaan häntä yllättäisi; ja niinmuodoin hänen täytyi kieltäytyä ilosta katsella enemmän rakastettuaan.

XIX.

Jo hyvän matkan päässä portin ulkopuolella ylijahtimestari tuli majuria ja tytärtään vastaan. Mutta turhaan vilkas katse etsi iloista ja tyytyväistä ilmettä tulevan vävyn piirteistä: ne olivat tavallista vakavammat — ja keksinnön seurauksen sai Alma hyvittää.

— Näkyy, että olet ollut hilpeässä ja hauskassa seurassa! — sanoi hän iskien säkenöivän katseen tyttöön. — Enpä ihmettele, että majuri ei pyytele hääpäivän määräämistä! Mutta minä sanon: kun asia pitkästyy, niin se sitkistyy — ja niinpä, jos veljeä miellyttää, matkustamme perjantaina ottamaan kuulutuksen. Saatamme silloin pitää häät juuri Alman yhdeksäntenätoista syntymäpäivänä. Tämä äkillinen ehdotus, lausuttuna äänellä, joka selvästi ilmaisi, että majurin epäröimiset pidettäisiin loukkauksena, oli saada Alman sydämen pakahtumaan. Mihin hänen rohkeutensa nyt katosi, mihin tuo iloinen kaipuu, jolla hän oli odottanut tämän kuukauden loppua? Tässä hetkessä hän, isä silmiensä edessä, olisi välttääkseen pelottavaa selontekoa toivonut ainoan kuukauden pitkittyvän kolmeksi.

— Kiitän mitä sydämellisimmästi veljeä ehdotuksesta, joka todistaa, että veljen ajatustapa aina on muuttumaton, — vastasi majuri, — mutta minä...

— Mitä nyt? — keskeytti ylijahtimestari, hämmästyksessään unohtaen kaikki kohteliaisuuden säännöt, — mitä tämä merkitsee? että minun ajatustapani ei ole muuttunut, se ei kai tarkoita sitä, että on olemassa joku toinen, joka on muuttanut omansa — sillä silloin, silloin... en tahdo sanoa enempää! Toivoakseni veljen sanat saivat ainoastaan sattumalta niin kummallisen muodon!

— Olen pahoillani, — lausui majuri kartellen, — että veli otti ne niin pahaksi! Tarkoituksenani oli oikeastaan sanoa, että Alma saisi valittamisen aihetta, jos rikkoisin hänelle antamani varman lupauksen. Veli muistanee: vuoden kuluttua syntymäpäivästään hänen piti...

— Piti olla morsian, niin — ka, niin, siunaa ja varjele, sen muistan aivan hyvin, ja kaikki vanhurskaus on varmaankin täytetty, jos hän tulee morsiameksi juuri sinä päivänä!

— Ei aivan niin, veli, minun täytyy pitää lupaukseni sanasta sanaan! — Majuri näki varsin hyvin, että tässä tarvittiin mitä suurinta varovaisuutta, ja tällä hetkellä hän toivoi sydämensä pohjasta, ettei hän koskaan olisi hullautunut tuohon väärään toivoon, että vuosi poistaisi sen vaikutuksen, minkä vieras oli tehnyt Alman sydämeen — niin, sydämestään hän toivoi, että hänellä samalla olisi ollut tarpeeksi rohkeutta luopua tytön omistamisesta, koska sydän ei saattanut seurata kättä.

Alma uskalsi tuskin hengittää. Mutta pieni kirjelippu tiviisti käteensä puristettuna hän kuunteli isänsä vastausta, päättäen ainoastaan suurimmassa hätätilassa sekaantua taisteluun.

Hetkisen ylijahtimestari tuntui harkitsevan. Senjälkeen hän sanoi, rypistäen kokoon tuuheat kulmakarvansa niin tuimasti, että Alman täytyi luoda katseensa toisaalle: — Toteutukoon tahtosi, majuri, ja vasta kuukauden kuluttua palaamme asiaan! Mutta silloin, jos veli haluaa, odotan veljeä aamulla... Päivä on perjantai — niinmuodoin sovelias sen asian suorittamiselle, jonka olin tahtonut toteuttaa ylihuomenna. Veljellä ei kai ole mitään sitä vastaan?

— Saavun kenties aikaisemmin! — sanoi majuri, joka arveli vähittäin valmistamista jyrkkää iskua paremmaksi.

— Ei, ei, minulla on myöskin tahtoni: me lykkäämme, kuten veli on pyytänyt — eikä nyt hiiskaustakaan asiasta ennen määräämääni päivää! — Näin sanoen ylijahtimestari nosti lakkiaan keveästi kumartaen ja katosi puistoon.

— Ja sinä päivänä, — huokasi Alma, — olisi kaiketikin parempi olla maan alla kuin päällä — sitä syntymäpäivää en varmaankaan ole koskaan unohtava!

— Luota minuun, lapseni! — sanoi majuri, ja hänen äänessään oli vanha isällinen sävy. — Kun olet saanut tämän neuvon minulta, niin pääset ainakin vapaaksi, maksoipa viimeisestä toivosta erkaneminen mitä hyvänsä.

Heidän palattuaan kotiinsa Alma, jonka kättä pieni kirjelippu poltti, kiiruhti kamarinsa rauhassa avaamaan ja lukemaan sen. Ja Karl August kirjoitti:

"Levottomuus, lemmittyni, on vetänyt minut tänne kuukautta liian varhain. Mutta älä pelkää: aion asettua Hjo'hon ja ainoastaan silloin tällöin muutamiksi tunneiksi matkata toiselle puolelle, voidakseni liihoitella sinun lähistössäsi. Oi, suloinen Almani, millä rajattomalla kärsimättömyydellä laskenkaan päivät! Mitä hyvänsä isäsi tehnee ja sanoneekin, niin sinä joka tapauksessa pääset vapaaksi tuosta vihatusta siteestä, joka kokonaisen vuoden on meitä eroittanut! En uskalla sanoa enempää. Sinun pitää suostua erääseen rukoukseeni: tule tänä- tai huomis-iltana Alvastran raunioille — odotan sinua. Jos kieltäydyt, niin en tiedä mitä saattaisin tehdä — en voi elää, jollen saa nähdä sinua!

Sinun K.A."

Alman posket hehkuivat kuin tulessa. Häntä kauhistutti rakastettunsa rohkea ehdotus: salainen tapaaminen — entä jos hänen isänsä saisi sen tietää! Mutta toiselta puolen, mitä Karl August muutoin tekisi? Tulisi tänne kotiin ja kenties sitten aiheuttaisi liian aikaisen ratkaisun, jota isän tekemänä ei kenties koskaan saattaisi peruuttaa! Ujous kielsi häntä menemästä luotsivanhuksen luo ja lähettämästä kirjelippua hänen mukanaan; ukko luuli hänen olevan kihloissa majurin kanssa, ja mitä hän silloin ajattelisikaan, sanoisikaan — luultavasti kieltäytyisi! Niinpä... Tässä Alman ajatukset harhailivat kauheassa sekamelskassa; mutta tuloksena oli kuitenkin, että hän päätti mennä kohtaamaan rakastettuansa hetkiseksi, ainoastaan voidakseen silloin käyttää vaikutusvaltaansa ja saadakseen kärsimättömän miehen heti lähtemään Ombergista.

Palattuaan puolen tunnin kuluttua ylijahtimestari oli jonkun verran paremmalla tuulella kuin lähtiessään. Sentähden Neta-neiti, jolla ei ollut ikinä mitään parempaa huvia kuin puupekka, ehdotti että herrat huvittelisivat sillä itseään. Ehdotukseen suostuttiin sitäkin kernaammin, kun sekä isäntä että vieras juuri tänä iltana tunsivat tarvitsevansa Neta-neidin läsnäoloa, jotteivät joutuisi jonkinmoisen, vastenmielisen alakuloisuuden valtaan.

Hetkisen Alma istui työssään ikkunan ääressä, mutta kun kukaan ei puhutellut häntä tai edes ollut huomaavinaan hänen läsnäoloaan, arveli hän, että häntä tänä iltana ei ollenkaan kaivattaisi. Ikäänkuin ei aikoisikaan lähteä pitemmälle hän meni kamariinsa, missä vielä hetkisen harkitsi itsekseen. Rakkaus kuitenkin voitti ja — kuten Almasta tuntui — järkikin; ilman hänen väliintuloaanhan Karl Augustin päähän voisi pistää ruveta, kuten talvella, kummittelemaan ikkunain takana.

Huivi heitettiin hartioille, olkihattu päähän, ja samassa ylijahtimestarin talo oli hänen takanaan.

Nopeammin kuin itse Kultakäpälä olisi kyennyt hän riensi Alvastraan vievää tietä...

Luostariholvien salaperäisessä suojassa Karl Augustin ja Alman sydämet löivät jälleen toisiaan vasten. Mutta mihin katosivat kaikki ne tärkeät neuvot, joita molemmin puolin oli annettava? Ne häipyivät ennenkuin olivat ehtineet huuliltakaan.

Silloin kuului kolme kertaa kahden vahvan käden paukahdus, jonka täytyi tulla raunioista. Karl August kohottautui nopeasti, Alma vetäytyi kauas taaksepäin; samassa näkyi musta pää kohoavan muurin takaa. — Tyrskyjä edessäpäin, herra patruuna! — kuului luotsivanhuksen ääni.

— Kelpo ukko, oletko omin neuvoin pitänyt tähystystä? Kiitos, kiitos varoituksestasi! — vastasi Karl August varmalla äänellä. Ja painaen vielä kerran Alman rintaansa vasten kuiskasi hän:

— Jätän sinut, rakkaani, niin ajoissa, ettei kukaan aavista sinulla olleen seuraa. Joku on varmaan kohta täällä: luotsivanhus on meitä varoittanut.

— Kiiruhda, kiiruhda Herran nimessä, — pyysi Alma hädissään, — ja minä rukoilemalla rukoilen sinua: älä tule takaisin ennen kuukauden loppua — ennen sitä ei tapahdu mitään, minkä vuoksi sinun täytyisi olla saapuvilla.

— Pitää kääntää, patruuna! — kuului jonkun verran kärsimätön ääni ylhäältä. — Jollei se käy sivaan, niin ajamme karille!

— Rohkeutta, rakkaani! Vaarojen jälkeen tulee tyven!

Karl Augustin notkea vartalo katosi ajatuksen nopeudella raunioiden lomaan. Hetkisen kuluttua luotsivanhus jälleen pisti päänsä esille viitaten Almalle, joka vielä seisoi samalla paikalla, ja sanoi tytön lähestyessä:

— Nyt on ukko tehnyt velvollisuutensa luotsina ja jatkaa matkaansa suoraan eteenpäin. Ylijahtimestarin takki vilahtelee tuolla puiden välissä: hän on pian täällä. Mutta, pikku Alma-neiti, ajatelkaa majuria älkääkä tehkö toistamiseen tätä: aina ei väylällä satu olemaan hyvää ystävää!

Alma ei ehtinyt vastata ennenkuin ukon vanha nuttu oli jo alhaalla, ja pian hän näki hänen jatkavan kulkuaan niin levollisena kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Joka hetki Alman kauhistus kasvoi. Hänen isänsä silmät olivat aina olleet terävät. Jo se seikka, että hän oli seurannut tytärtään, osoitti hänen epäluuloaan — entä jos hän todellakin olisi nähnyt Karl Augustin!

Hän istuutui puun juurelle etäisimpään holviin eikä ollut huomaavinaan keveiden askelten asteettaista lähenemistä. Mutta äkkiä askeleet tulivat nopeammiksi, ja isä seisoi hänen edessään ilmeisesti hämmästyneen näköisenä.

— Mitä sinä täällä teet, tyttö? — kysyi hän karskisti, luoden samalla raunioihin pitkän, viipyvän katseen, joka näytti tunkevan jokaiseen sopukkaan.

— Istun mietiskelemässä, isä-kulta, — sai Alma sanotuksi.