Part 8

— Naisen nuoruus ja kukoistus — se on usein nähty — kuihtuu niin pian, että tuskin muutamaa vuotta tarvitaan ennenkuin hänen kauneutensa häviää. Silloin nuori, vilkas mies kylmenee; sellaisia esimerkkejä on nähty paljon. Jos tyttö sensijaan on joutunut naimisiin vanhemman, vakiintuneen miehen kanssa, ei kauneuden menettäminen merkitse paljoa: _miehelle_ hän on kuitenkin aina nuori, sillä hänet kiinnittää sielun ja sydämen parempi kukoistus. Kaiketi hänkin kernaasti näkisi miten runsaina ruusut kukkivat, mutta lehtien pudottua hän sulkee hänet hellemmin sydämelleen ja suojelee häntä rakkaudella jokaiselta kylmältä tuulelta, joka tahtoo häntä vastaan puhaltaa.

Silloin Alma istui sanatonna. Mistä majuri, levollinen, vakava majuri, oli saanut kaiken tämän? Se helähti, se teki vaikutuksensa, mutta ei suinkaan viehättävää. — Miten kauheata olisikaan tulla rumaksi, vanhaksi ennen aikojaan ja rakastettunsa hylkimäksi! Silloin, oi silloin, — mutta miksi täytyisi juuri niin käydä!...

— Mitä minulle vastaat, hyvä Alma? — kysyi majuri vetäen hänen käsivartensa lähemmäksi itseään.

— Olen liikutettu, — kuiskasi tyttö, — mutta en voitettu. Olen sitäpaitsi jo lahjoittanut sydämeni ja uskollisuuteni sen arvoiselle miehelle... Voi, paras majuri Kling, pelastakaa minut isästä. Jos minut pakotetaan antamaan myöntävä vastaus, niin vakuutan, etten koskaan lausu sitä muutoin kuin huulillani.

— No, hyvä, olet kenties oikeassa! Mutta sinä et pääse ilman koetusta. Sadat tytöt ovat harhaluulossaan syrjäyttäneet miehen, jonka kanssa, jollei ohimenevä intohimo olisi ollut järkeä voimakkaampi, he olisivat tulleet onnellisiksi. Alma, sinun täytyy olla _nimellisesti_ minun morsiameni, ei niin paljoa minun kuin oman itsesi tähden. Jos sinä nyt kieltäydyt tänä hetkenä tahi jos minä luovun kädestäsi sinun tunnustuksesi vuoksi, niin tiedät itse, mitä saat odottaa isältäsi, jonka hartain toivomus — — liittyy minun toivomukseeni.

Jos sinä sensijaan et asettaudu hänen tahtoaan vastaan ja pyhästi lupaat minulle vilpitöntä luottamusta, niin minä lupaan sinulle juhlallisesti, että saat varmasti olla vapaa, jos vielä tunnet samaa vastahakoisuutta minua kohtaan.

— Ah, — sanoi Alma, puoleksi huoaten, puoleksi ihastuksissaan, — se on vaikea, hyvin vaikea ehto — mutta siihen liittyy myöskin varma toivo! Ja jos minä nöyrästi suostun siihen, niin tehän lupaatte minulle, että minua ainoastaan _sanotaan_ morsiameksi ja että minä saan ilmoittaa sekä ehdot että palkinnon... hänelle...

— Hänelle, joka tästä päivästä alkaen lakkaa omistamasta vähintäkään oikeutta sinuun! Niin, kernaasti! Vaadin kuitenkin, että hän kunniallisena miehenä ei koeta läsnäolollaan, kirjeillään eikä salaisilla viesteillä muistuttaa itsestään. Mutta tämän vuoden jälkeen on hänellä oikeus kuulustaa asiaa, ja jos sinä silloin olet vakuutettu voivasi tulla ainoastaan hänen kanssaan onnelliseksi, niin saat silloin mennä hänelle!

— Entä isä? — virkkoi Alma hiljaa.

— Hän saa tietää olevasi kihlattu sillä ehdolla, että se ei tapahdu julkisesti ja että häistä ei puhuta vuoteen. Muu jää minun asiakseni. Luota minun rehellisyyteeni ja hienotunteisuuteeni.

— Kokonaan, — vastasi Alma. — Jos minä yhtään epäilisin, niin pitäisin sellaista sitoumusta syntinä ja se rikkuisi ennen aikojaan, mutta tapahtukoon nyt koetus. Tämän vuoden olen _sydämessäni_ kihloissa kahden kanssa — tahi kenties oikeammin _en yhdenkään_.

XV.

— Olisiko neuvottelu jo loppunut? — kysyi ylijahtimestari naputtaen ovelle.

— Loppunut ja loppunut toivomuksen mukaan! — vastasi majuri, samalla kun hän hymyillen, joskin se lähemmin katsoen näytti kylmältä ja keinotekoiselta, avasi oven ja kutsui malttamattoman miehen sisään.

Alma seisoi keskellä lattiaa, ihmeellisen levollisena, eikä edes silmänluonnillakaan vastustanut majurin väitettä.

— Onko se mahdollista? — huudahti ylijahtimestari ja teki iloissaan erään kaikkein vallattomimpia ilmahyppyjään. — Sanonpa että ottakoot minut kaikki ylienkelit, jollei Kling ole Luojan kaikkein uskotuin mies! Sillä jollei hän olisi sellainen, niin ei hän vajaassa puolessa tunnissa olisi saanut oikullisinta pikku letukkaa, mikä koskaan on astunut päivänvarjon suojassa, tanssimaan oman pillinsä mukaan. Hei, lapset, olkaamme nyt hilpeät ja iloiset ja tietäkäämme, että Ombergiin tulee morsian — tule suutelemaan minua, tyttöni!

Silloin Alma painautui isänsä rinnalle; ja ottaakseen hänet paremmin vastaan ja saadakseen hieman tilaa kelpo majurille, ukko paiskasi molemmat uskolliset seuralaisensa, piipun ja espanjanruo'on, kauas sohvannurkkaan. Sydämellisen ilon ilme, joka kuvastui vilkkailla kasvoilla, kiusasi kuitenkin Alman omaatuntoa: hän tiesi, että asianlaita olisi ollut toisin, jos ukko olisi tuntenut totuuden; ja se puoleksi moittiva katse, jonka tyttö loi majuriin, sanoi hänelle sen, mitä hän halusikin nähdä, nimittäin että tytön hieno ja lapsellinen tunne kärsi siitä, että hän näki olevansa suhteessa, joka — mikäli majuri hiljaisuudessa uskalsi toivoa — kerran mahdollisesti tulisi luonnollisemmaksi.

— Kas niin, kas niin, — huudahti ylijahtimestari puristettuaan hetkiseksi molemmat rintaansa vasten, — älkäämme nyt enää olko narrimaisia! — ja hän pyyhki pois pari ilonkyyneltä, jotka olivat sattuneet harhaantumaan hopeoituneelle poskiparralle. — Mutta mikä kumma hautajaiskatse teillä on? — Ahaa, kyllä ymmärrän, ymmärrän... No, lapset, en tahdo olla suuriääninen enkä aluksi myöskään toivo, että sinäkään esiintyisit paremmin. Kautta sieluni, nouseehan jo yli ymmärrykseni, Almaseni, että olet mukautunut näin arvokkaasti. Nuori mies-parka, hänellä oli kyllä rohkeat ajatukset. Alman tulee kirjoittaa hänelle — vai mitä, veli?

— Niin, se on jo sovittu. Ja meidän täytyy olla hyvin sääliväisiä.

— Luonnollisesti, äläkä luule, vaikka se onkin asia, joka ei siedä paljoa puhumista, ettei isäsi ole sinulle kiitollinen uhrauksestasi, joksi sinä sitä sanot. Mutta kerran olet tunnustava todeksi sanani, että siitä tulee sinun korkeimman onnesi lähde... No, no, tyttöseni, ei enää mitään kyyneliä! Mutta minä tiedän niiden kuuluvan asiaan — meneppä siis yksiksesi hetkiseksi!

Kamarinsa yksinäisyydessä Alma lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalaa, ettei tämä koetusvuosi kävisi hänelle ylen pitkäksi ja että pian tulisi joku sopiva tilaisuus ilmaista isälle majurin varma lupaus.

Hetket kuitenkin riensivät, ja ennen pitkää täytyi kirjeen olla valmis.

Alma otti paperin ja kynän, mutta käsi vapisi, eivätkä ajatukset tahtoneet selviytyä. Hän ei ollut koskaan kirjoittanut kellekään muulle miehelle kuin isälleen; ja hänelle kirjoittaminen, joka piti häntä omanaan — miten erilaista ja miten paljoa vaikeampaa se olikaan, kun hän nyt julkisuudessa kävi toisen kihlatusta!

Mutta kirjoittaa hänen täytyi; ja saadakseen tietää "rakkauskirjeen kaavan" avasi hän uudelleen sen, minkä äsken itse oli saanut, ja luki otsikon "oma Almani" monta kertaa peräkkäin.

Sana "_oma_" nimen edessä kuului kuitenkin liian tuttavalliselta, jonka vuoksi hän päätti jättää otsikon kokonaan pois. Itse alkua oli joka tapauksessa vaikea keksiä; ja kun monta alustelua oli revitty rikki ja poltettu, näki seuraava kirje vihdoin päivänvalon:

"Olen kyhännyt kymmenen kirjettä kykenemättä käsittämään, miten minun tulee kirjoittaa. Olen saanut kirjeesi ja painanut jok'ikisen sanan mieleeni, — sekä sydämeeni että ajatuksiini. En saa kuitenkaan lukea sitä kokonaiseen vuoteen, jolla aikaa minua _sanotaan_ majurin morsiameksi; mutta minä osaan sen ulkoa, ja niinpä kertaan sitä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Sitte vuoden kuluttua pääsen jälleen vapaaksi: majuri on luvannut sen kunniasanallaan, jos minä silloin — mistä ei ole ollenkaan epäilemistä — pysyn siinä vakaumuksessani, etten voi löytää onneani hänen kanssaan. Isä ei tiedä tästä mitään, mutta se oli ainoa keino, joka nyt oli käytettävissä hänen mielensä rauhoittamiseksi. — Ja joskin majuri mahdollisesti, huolimatta siitä, että minun suoruuteni oli täydellinen, jonkun verran toivoo koetusvuoden kuluessa, niin minulla on kuitenkin hänen kunniasanansa, että tulen hänen morsiamekseen _ainoastaan_ nimellisesti ja että hän selvittää kaiken isän kanssa. Mutta voi, tällä ajalla me emme saa nähdä toisiamme emmekä olla missään yhteydessä! Oi, se on kauheata! Mutta, jalo ystävä, minä olen kuitenkin aina, aina

sinun Almasi.

J.K. Jollei tämä kirje ole sellainen kuin sen pitäisi olla, niin anna se anteeksi, — minä olen niin äskettäin johtunut rakastamaan, että minun on mahdoton ilmaista ajatuksiani siten kuin sydämeni käskee. Sinun _oma_ Almasi minä kuitenkin olen, ja siksi jään kaikissa vaiheissa... Äläkä sure sitä, mihin olen suostunut _järkevyydestä_, en heikkoudesta. Sinun tulee uskoa, että se oli meidän ainoa pelastuksemme. Ja että majuri on poikkeus miehistä..."

Kohta kun kirje oli sinetillä lukittu, asettui Alma ikkunan ääreen, levottomana odottaen luotsivanhimman tuloa. Mutta tämä viipyi niin kauan, että Alma pelkäsi tulevansa kutsutuksi pois, ennenkuin hänen "rakkaudenpostiljooninsa" näkyisi, ja meni itse puutarhan takaportille häntä tapaamaan.

Oli puolihämärä, ja suuret pyökit varjostivat niin täydellisesti sitä paikkaa, missä Alma seisoi, että hän tuskin saattoi eroittaa mitään edessään. Mutta hänen kuulonsa oli sitä terävämpi, ja pian hän kuuli lähenevien askelten äänen.

Luotsivanhin saapui, ja hänen sukkelat, pimeään tottuneet silmänsä huomasivat Alman heti aidan takaa. Mutta viittoilipa hän miten hyvänsä, ei mies ollut näkevinään, vaan jatkoi matkaansa kantaen suurta kalavasua niskassaan.

Sekaannuksissaan Alma astui pari askelta portin taakse juostakseen hänen jälkeensä, mutta samassa joku toiselta puolen tarttui nopeasti hänen hameeseensa — ja seuraavassa silmänräpäyksessä voimakkaat käsivarret sulkivat hänet.

— Almani, Jumala kai itse suosii meitä, koska tähän aikaan tulit ulos! — Nuori mies veti hiljaa kirjelipun toisen puoleksisuljetusta kädestä, kuiskaten: — Tämä jää sitten minun lohdutuksekseni — kerro minulle kaikki, mitä on tapahtunut!

— Oi, en uskalla jäädä! — huokasi Alma vavisten auvosta ja levottomuudesta.

— Mitä, Alma, rakastettuni — et uskalla vain muutamia hetkiä lohduttaa sitä, joka monta päivää on kärsinyt sinun tähtesi ja vielä useampia päiviä saa kärsiä! Oletko puhunut majurin kanssa?

— Se on kaikki kirjeessä — pyydän sinua, hyvä, kallis Karl August, anna minun mennä, sillä vuoteen, kokonaiseen vuoteen, en saa kuulua sinulle... lue, lue!

— Vuoteen? — huudahti Karl August ja kavahti kiivaasti taaksepäin. — Oi, Alma, mitä olet tehnyt?

Karl August avasi kirjeen, ja viime kajastuksessa, jonka aurinko oli jättänyt taivaalle, hän luki tuomionsa ja sai muutamilla lisäkysymyksillä täydellisen tiedon kaikesta, mitä oli puhuttu ja sovittu.

Näiden lyhyiden hetkien kuluessa oli Karl Augustin kasvoissa tapahtunut voimakas muutos; niissä ei palanut ainoastaan rakkauden, vaan myöskin epätoivon, raivon hehku sen johdosta, että täytyi lähteä ja jättää jumaloimansa olento kokonaiseksi pitkäksi vuodeksi toiselle. — Mutta ei, — huudahti hän lopuksi, — se ei saa käydä niin helposti! Tässä saattaa piillä joku ilkeä suunnitelma. Sinun isäsi, Almani, _täytyy_ saada tietää kaikki — menen tällä hetkellä hänen luokseen, tuli mitä tuli.

— Ei, Herran nimessä, minun tähteni, Karl August, älä tee sitä, älä seuraa kiivauttasi — saamme sitä tuhansin kerroin katua. Isä on jo sanonut, että vaikka majuri kieltäytyisikin minusta, minä en... mutta pyydän sinua kaikesta sydämestäni, luota minuun, äläkä luule, että minä koskaan menen majurin vaimoksi! Etkö itse sanonut: "meidän tulee voittaa aikaa"?

— Mutta silloin en aavistanut, että kysymyksessä olisi vuoden pituinen ero... Kuitenkin, — Karl August koetti hillitä kiihtynyttä mieltään, — sinun tähtesi, sieluni, kaikkeni, tahdon syytöksiä tekemättä jättää hänelle sijan täksi vuodeksi, ja luottaa kaikessa, ymmärrätkö, _kaikessa_ hänen kunniaansa; mutta tämän kauhean vuoden jälkeen — silloin minä tulen takaisin ja vaadin sinut. Ja nyt Alma, minä en tahdo pyytää sinua vannomaan uskollisuuttasi; sillä jos minä tarvitsisin muuta takuuta kuin minkä sinun huulesi minulle antavat, niin olisin rajattoman onneton: suudelmasi on valaa kalliimpi. Yhtä tahdon kuitenkin polvillani pyytää sinulta: älä suo hänelle mitään vapauksia, älä vähintäkään, sillä silloin tulen hulluksi; älä anna hänen koskaan suudella itseäsi, paitsi otsalle ja isäsi läsnäollessa.

— Älä pelkää, — vastasi Alma puolittain hymyillen, puolittain kyynelissä, — minä kyllä osaan pitää varani! Sitäpaitsi hän kyllä pysyy varsin isällisenä, jommoinen hän on ollutkin — siihen olen lapsuudesta alkaen tottunut. Ja nyt jää hyvästi! Luota kaikessa minuun!

— Jää hyvästi, sieluni rakastettu, elämäni, kaikkeni... Oi, älä unohda minua!

Alma kiertäytyi irti hänen käsivarsistaan. Mutta toinen veti hänet vielä kerran takaisin, ja sekunti kenties olisi muuttunut minuuteiksi, jollei ylijantimestarin ääni puutarhasta olisi huutanut Alman nimeä.

Karl August riensi pois, ja Alma oli pienen takaportin turvissa, kun isän käsivarret aivan paraiksi koppasivat hänet kiinni.

— Tiedät kai, — sanoi ylijahtimestari äänensävyllä, joka melkolailla erosi siitä, millä hän viimeksi oli tytärtään puhutellut, — että isä on liian vanha metsämies petettäväksi: kuka kiiruhtaa puiston läpi?

— Karl August, isä — majuri itse oli luvannut, että saisin ilmoittaa asian hänelle — ja sinähän hyväksyit sen myöskin, isä.

— Ahaa, vai niin, — keskeytti ylijahtimestari hieman mustasukkaisena, — tässä puhutaan jo majurista _itsestään_, Mutta tiedätkös, pikku ruusunnuppuni: on paras katsoa, ettei isä näe itseään velvolliseksi pitämään huolta sinun kunniastasi. Jos _minä_ keksin lemmenkohtauksia, nyt — no niin, minun ei tarvitse sanoa enempää: näen, että me ymmärrämme toisemme! Mutta oli kysymyksessä soveliaan kirjeen laatiminen, jossa aioin auttaa sinua.

— Oli parasta, että kirjoitin sen yksin, isä — ja aivan sattumasta sain sen jättää hänelle omakätisesti.

— Oliko se vain selvä?

— Se oli minun ja majurin sopimuksen mukainen, isä.

— Ja nuori herra piti hyvänään... viheliäisiä nykyajan rakastajat! Vain suuria sanoja. Minun nuoruudessani...

— Ah — hän tulee jälleen vuoden ja päivän kuluttua.

— Hyvä. Vuoden ja päivän kuluttua arvelen että — mutta menkäämme nyt sisälle!

XVI.

Lindaforsissa oli hiljaista ja hiukan synkkää. Syksy oli saapunut tuomatta mitään tietoja rakastetusta pojasta. Hevossaaresta saapuneen pikku kirjelmän oli Agneta-rouva lukenut niin usein sekä hiljaa että ääneensä, että se nyt oli aivan kulunut sekä kyynelten vaalentama. Agneta-rouva koetti kyllä, kuten tavallista, salata "isältä" tuskansa ja levottomuutensa, mutta se ei onnistunut likimainkaan hyvin: ruukinpatruuna näki hänen tuskaannuksensa.

— Tiedätkös, rakas Kemner, — sanoi ruukin rouva eräänä päivänä, kun mies yllätti hänet hänen harjatessaan ja tuulettaessaan linnunkuva-parkoja, jotka hylätyssä yksinäisyydessään näyttivät varsin surullisilta, — tiedätkös, olen nyt melkein varma, että hän on hukuttanut itsensä siihen ihmeen Vetteriin! Voi, mitä huolia hän tuottaa minulle! Mutta jos hän jonakuna päivänä palaa, niin saat uskoa, että minä...

— Annan hänelle anteeksi hyvästä sydämestä! — puuttui puheeseen ääni ovelta — ja siinä nyt Agneta-rouva seisoi poikansa syleilemänä.

Isän ja äidin joka puolelta ahdistaessa Karl Augustin täytyi lopuksi lyhyimmiten kertoa onnistumaton kosintansa; mutta sanallakaan ei hän maininnut toivosta, joka hänellä oli vastaisuuden varalle.

Agneta-rouva ei voinut oikein käsittää kaikkea tätä, ensiksikään, että yksikään isä saattoi antaa Karl Augustille kieltävän vastauksen, ja toisekseen, ettei hän surussaan mullistanut taivasta ja maata ylösalaisin. — En tunne enää sinua, poikani!

— No, muoriseni, et varmaankaan tahdo ärsyttää häntä tulemaan hulluksi, kun hän kerran on viisas! Karl August on aina ollut lujaluontoinen, aivan niinkuin vaari-vainajansakin.

Pudistaen isänsä kättä Karl August sanoi, että hänen tarkoituksensa oli todellakin saada isä siitä vakuutetuksi. — Tästä alkaen kukaan ei tunne minua entisekseni: olen päättänyt tulla paljoa suurenmoisemmaksi maanviljelijäksi kuin sekä isoisä että isoisän isä.

— Salli että syleilen sinua, poikani, — huudahti ihastunut ruukinpatruuna. — Nyt vasta olen ylpeä sinusta. Siunatut olkoot ne rukkaset: ne annettiin onnellisena hetkenä! Ja oikein tyttöjen helmi on varmaankin ollut se, joka teidän yhteisestä rakkaudestanne huolimatta sortui vanhempiin suhteisiin ja kuitenkin jätti sinun sieluusi uuden voiman ja loi uuden luonteen. Sillä minä luotan sinun sanaasi.

Ja Karl August piti sanansa ja niin runsaassa määrässä, että ruukinpatruuna monta kertaa sanoi vaimolleen: — Pelkäänpä, että hän on liiankin kiihkeä, muoriseni; hänellä on liian paljon suunnitelmia, tosin vielä pieniä, mutta yht'äkkiä hän saattaa keksiä sellaisia, jotka vievät perikatoon.

Osittain toimintahalun johdosta, joka hänet nyt oli vallannut, osittain täyttääkseen Ombergista erkanemisen jälkeen syntyneen tyhjyyden, Karl August kohdakkoin teki niin paljon puhutun Englannin-matkansa. Ja hänen sieltä palattuaan kävi kuten tehtaanpatruuna oli ennustanut, nimittäin että pienet suunnitelmat heitettiin syrjään ja suuret — hänen mielestään oikeat jättiläissuunnnitelmat — tulivat sijalle.

Mutta silloin ilmaantui ensi kerran muutamia pikku riitaisuuksia isän ja pojan välille. Ruukinpatruuna ei ollut yleensä mikään uutuuksien ystävä, jota vastoin Karl August — pää täynnä tieteellisiä uudistuksia — hylkäsi suurimmaksi osaksi isän ja isoisän menettelytavat kokonaan vanhanaikaiseen viljelykseen kuuluvina. Kaikesta tästä oli seurauksena, että ruukinpatruuna karvaalla mielellä ehdotti jonkinmoista jakoa; ja kiitollisena ja ihastuen Karl August otti kauniin Rosenlundin tilan. Ennen, sen ollessa vuokralla, hän ei ollut siitä suuria välittänyt, mutta kun se nyt ihan parahiksi joutui vapaaksi, sai hän oman tahtonsa ja omien mielipiteittensä mukaan hoitaa sitä miten vain taisi.

Mutta kun ruukinpatruuna kaikkien maanviljelystä koskevien merkillisyyksien ohella kuuli puhuttavan kutoma- ja kehruutehtaista ja Englannista hankittavasta mekanikosta, silloin hän ravisteli päätänsä; ja kun hänen tietoonsa tuli lisäksi, että vielä rakennettaisiin uusi päärakennus, jonkunlainen huvilantapainen, johon Karl August mielikuvituksessaan sijoitti oman ja Alman vastaisen kodin, silloin hän kohotti silmänsä ja kätensä taivasta kohti ja lausui rakkaalle Agnetalleen, että olisi paljoa parempi, jos Karl Augustista olisi tullut uneksija, joka koko ikänsä olisi huvitellut ampumalla kuvilta, kuin että hän joutui sellaiseen työraivoon, joka ei ikinä päättyisi hyvin.

Muutamien vuosien kuluttua, kun Karl Augustin laitosten hyöty oli täydellisesti selvinnyt, sanottiin: "Minun poikani, joka kenties kehumatta on paikkakunnan suurin ja tunnetuin tilanhoitaja, tekee sen ja sen, ja on sanonut niin ja niin" j.n.e. j.n.e., mikä todisti, että kyseessäoleva asia oli katsottava ainoastaan siltä kannalta, miltä Karl August sen näki.

Heti jouluajan jälkeen, kun tavattoman ankara pakkanen jonkun verran ehkäisi Karl Augustin työtä Rosenlundissa, päätti hän salaa käydä Ombergissa, kuullakseen miten asiat siellä kehittyivät. Äidille ja isälle hän sanoi syyksi Göteborgiin tehtävän tärkeän liikematkan, ja hän matkusti, Agneta-rouvan tehdessä hänelle tuhansia viittauksia, että hän paremmin katsoisi eteensä kuin viime kerralla. Äiti oli kuullut kerrottavan, että siinä kaupungissa oli tavattoman rikkaita ja oivallisia tyttöjä.

Karl August hymyili; hän tiesi, että koko maailmassa oli vain yksi ainoa, johon hänen mielensä paloi; ja jos hän näkisi hänet vilahdukseltakaan, niin hän tuntisi, että hänessä olisi rohkeutta ja voimaa kaksinkertaisella sitkeydellä ei ainoastaan toimimaan uudessa kutsumuksessaan (ainoa keino millä lyhentää pitkää vuotta), vaan myöskin harrastuksesta ja melkeinpä rakkaudesta toimintaan — jota hän niin kauan oli halveksinut — elää moninkertaista elämää, jossa toisten elämä otettiin myöskin huomioon.

XVII.

Jälleen oli kevätaurinko siroittanut kultiansa Ombergin rikkaihin puistoihin. Vetter oli aikoja sitten irroittanut kahleensa ja keinui jälleen ylpeänä ja itsenäisenä; vedenneito oli linnoineen ja palatseineen palannut pitkältä muuttomatkaltaan; ja ilman, maan ja veden asukkaat tunsivat uuden elämän riemuisaa vaikutusta.

Eräänä tällaisena aurinkoisena, kauniina päivänä majuri pyysi morsiantaan kävelyretkelle viehättävälle Stocklycken niitylle, josta hän tahtoi soutaa tytön vuoren rantoja ympäröiville vesille.

Iloisena Alma haki hattunsa ja päällysnuttunsa: vähinkin vaihtelu oli hänelle mieleen.

— Niin tulee olla, — sanoi ylijahtimestari; — sulhanen ja morsian nauttikoot täydellä luottamuksella, mitä rattoa taivas tarjoaa!

— Mutta eivät he kai saata lähteä kahden kesken? — huomautti Neta-neiti, jolla aina oli mielessä sopivaisuuden vaatimukset ja kansan arvelut.

— Mitä ihmettä? — nauroi ylijahtimestari. — Eivätkö he pian vietä häitänsä?

— Onko kihlaus jo julkaistu? — kysyi Neta-neiti pisteliäästi, samalla luoden voitonriemuisen katseen ylijahtimestariin. — Kuka on velvollinen tietämään, että he menevät naimisiin?

— Kautta sieluni, kyllä he pian saavat tietää kaikkityyni! Kihlajaiskemut tulevat sitä kirpaisevammat... Mutta menkää, menkää, hyvät ystävät! — Ja tyytyväisenä muhoillen ylijahtimestari katseli majuria ja Almaa, vakuutettuna siitä, että majuri tällä kävelyretkellä — ensimäisellä, mitä hän oli koskaan ehdottanut pyytämättä tulevaa appeansa seurakseen — varmasti käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja päättäväisesti pyytäisi hääpäivän määräämistä.

Alma hengitti yhä helpommin joka päivä, joka lähensi merkitsevän koetusvuoden loppua. Aikoja sitten hän oli tekemällä luotsivanhukselle pari "satunnaista" kysymystä, saavuttanut sen varmuuden, jota hänen sydämensä kaipasi, ja sitten hän ei ollut laisinkaan epäillyt, että samana päivänä, kun majuri antamaansa lupausta pyhänä pitäen soisi hänelle vapauden, Karl August ilmestyisi esittämään jälleen hänen isälleen vanhat vaatimuksensa.

Tämä päivä oli juuri viimeisen kuukauden ensimäinen. Ja tuskin kuunnellenkaan viittausta, jonka isä äsken oli tehnyt vastaisista häistä, oli Alma kaikesta sielustaan antautunut toivon valtaan; kuitenkin hän piti omina tietoinaan kaikki iloiset viestit, joita se hänelle kuiski. Hän tahtoi odottaa, kunnes majuri puhuisi...

Alma oli kuvitellut mielessään, että majuri heti ja suoraan alkaisi puhua heidän välisen suhteensa vaikeudesta ja siitä vielä suuremmasta pulasta, jota tuotti asian oikea esittäminen ylijahtimestarille. Mutta majuri oli ääneti ja näytti vaipuneen heidän edessään ja ympärillään leviävän kauniin näköalan katselemiseen. Ja kumpaisenkaan mitään hiiskumatta vene liiti vuoren rantoja ja lähestyi yhä enemmän niitä kohtisuoria seinämiä, joiden sisällä ihmeelliset rotkot olivat. Ilta ei kaikenkaan ollut niin sanomattoman kaunis kuin se, jona Karl August kävi Rödgavelissa, mutta oli joka tapauksessa houkutteleva, ihana iltapäivä, ja suloisena kaikui majurin korviin Alman ehdotus, että soudettaisiin noihin vuorenpoukamiin.

Hänen sydäntänsä riemastutti, että Alma, joka matkan alussa ensiksi näytti leikilliseltä ja sitten aralta, nyt niin suurella luottamuksella antautui hänen seuraansa, vaikkakin he olivat yksin. Mutta, voi, milloinkaan ei kelpo majuri ollut hullaantunut siinä määrin kuin nyt; milloinkaan ei Alma ollut tuntenut itseään vähemmän yksinäiseksi kuin tänä hetkenä hänen kanssaan. Unohtaen, että majurilla täytyi olla jotakin sanottavaa, Alma oli kaikkine ajatuksineen ja tunteineen rakastettunsa luona; jokainen häämöittävä esine loihti näkyviin hänen kuvansa: hänen kanssaan hän teki huviretken Stocklycken tuoksuville niityille, hänen kanssaan hän istui vuoren pienessä huvimajassa, hänen kanssaan hän juuri nyt souti Rödgavelin pimeään holviin — eikö hän ollutkin niin runollisesti kuvannut Almalle ensimäistä sinne tekemäänsä matkaa.