Part 7

Almalla ei ollut vastausta valmiina: hän katsoi nolona kuppiin ja loi jälleen aran katseen isäänsä.

— Etkö ole nukkunut hyvin yöllä?

— Olen, isä.

— No, olemmeko kuunnelleet jotakuta aamupöllöä — onko neitsyt lohikäärme tänään tehnyt kierroksensa tyttökammioon?

— Neta-täti — niin, isä, hän oli luonani aamulla!

— Sen saattoi uskoa, kyllä väinkin. Ja onko hän hämmentänyt sinulle niin voimakkaan liemen, että sinun on pitänyt saada hermoväristys ensimäisestä annoksesta?

— En luule, isä, hänen arvanneen oikein!

— Ja siksi olet pahoillasi? Kas niin, älä näytä niin hämmästyneeltä: me kenties toteutamme hänen ennustuksensa!

— Mutta juuri se, isä...

— Ilahduttaa sinua, ymmärrän, ymmärrän — se on aivan luonnollista. Hän on kai juorunnut, että me aiomme pitää hieman hauskaa?

— On, mutta minä en siitä niin ihastunut.

— Mitä, sinä itsepäinen, kiittämätön pikku hupakko — et ihastu siitä, että isäsi panee sinulle toimeen tanssiaiset! Etkö häpeä?

— Tahtoisin olla niin iloinen, niin onnellinen, ettei kukaan olisi nähnyt iloisempaa tyttöä, jollet vaan...

— Kas niin, kas niin, jätä nuo tyhmät, ikävät keskeytykset! Emme kai istu täällä kuin teatterissa odottamassa, että kuiskaaja täyttää loput, milloin itse sekoamme. Puhu aina avoimesti ja suoraan. Miten oli: jollet vaan...?

— Pane toimeen mitään muuta, — änkytti Alma.

— Ahaa, — huudahti ylijahtimestari ja kavahti tuolilta tulisen tapansa mukaisesti. — Olemmeko hautoneet sellaisia mielijohteita? Tahdon kaikella luottamuksella sanoa pienelle nirppaliisalleni, ettei nuoren tytön mitenkään sovi omin neuvoin hautoa päässään tuollaisia ajatuksia! Kun minä sanon: täällä tulee kihlajaiset, niin täällä tulee kihlajaiset; ja minä sanon sen kyllä siksi ajoissa, että sinä ehdit tavata tah... don, se on tahdon.

Näin sanoen ylijahtimestari kiiruhti ulos, ja kohta senjälkeen Alma kuuli hänen äänensä ullakolta, missä Neta-neiti paraikaa levitti kuivamaan koiranputkia ja peltominttuja. Mutta joskin Alma astui eteiseen, ei hän tajunnut yhtään selvää sanaa, — siinä määrin kysymykset, vastaukset, päivittelyt seurasivat toisiaan, että kaikkityyni oli kuin virran kohinaa...

Alma teki kävelyretkensä puutarhaan, mutta ei ollut koskaan huomannut sitä niin ahtaaksi; hetkisessä hän kiersi kaikki käytävät. Pienen Alma-paran sydän kenties oli siksi täysi, että hän tarvitsi ulkona suurempaa tilaa. Ja niinpä hän kuljettuaan viistoon puutarhan läpi tuli vihdoin puistoon vievälle pienelle takaportille. Mutta ikäänkuin hänellä olisi ollut jotain väärää mielessä, astui hän jälleen sisälle sulkien sen — ja se avaaminen ja sulkeminen uudistui vähintäänkin neljännestunnin ajan. Silloin portti ei oikein tahtonut mennä uudelleen kiinni, koska jotakin oli tullut saranain väliin. Alman täytyi senvuoksi astua ulkopuolelle — ja kun hän nyt kerran oli siellä, olivat hänen mielestään niityt ja kukat niin houkuttelevia, että hän ei hennonut olla lähtemättä niitä hieman katselemaan.

Merkillistä kuitenkin oli, että mitä pitemmälle Alma ehti, sitä kauniimmilta ja houkuttavammilta kauempana olevat puut, niityt ja kukat näyttivät. Ja niinpä puut, niityt ja kukat, ryhmä toisensa jälkeen, veivät hänet lopuksi niin loitolle, että sittenkin itse asiassa "olisi hiukan hupsua, jollei samalla menisi uudelle luolalle katselemaan näköalaa järvelle, joka tänään ja tällä ilmalla varmaankin oli sanomattoman ihana". Ja Almahan saattoi mennä sitä levollisempana, kun tiesi että "hän" ei ollut siellä tänään.

Ja Alma läksi.

Mutta oliko se sattuma vai tapahtuiko joka päivä samoin — pieni huvimaja oli kaunistettu lehvillä ja sammaleiselle permannolle siroitetuilla tuoreilla: kukilla. Siellä ei kuitenkaan näkynyt ketään.

Alma istuutui. Hän ei päässyt selville kaikista toivomuksista, kaikista tuhansista peloittavista ja levottomista ajatuksista, jotka hänessä heräsivät.

Puoleksi huoahtaen hän sanoi itsekseen: "Minun täytyy lähteä", mutta jäi kuitenkin paikoilleen. Luola oli kuin lumottu.

Mutta äkkiä hän kavahti pystyyn: hyvin tuttuja askelia kuului ulkoa — hän olisi tahtonut piiloutua, hän tunsi punan polttavan poskista sydämeen asti, hän oli aivan suunniltaan tuskasta. Olihan kovin vaarallista, jos hänet tavattaisiin siellä juuri sellaiseen aikaan, jolloin hänellä ei ollut koskaan tapana siellä käydä, ja puolittain epätoivoisena hän rukoili, ettei nuori mies huomaisi häntä. Hän hyrskähti itkuun.

Mutta Alma ei ehtinyt toivoa, pelätä eikä rukoilla, ennenkuin toinen jo seisoi luolassa, aivan tytön edessä; nenäliina itkettyneillä silmillään ja hehkuvilla poskillaan tämä ei tiennyt, mihin piiloutuisi hädässään ja sydämensä ahdistuksessa.

— Alma! — huudahti Karl August yllätyksensä huumauksessa unohtaen kaiken väkinäisyyden.

Pelkkä ristimänimi, jota tyttö ei ennen ollut kuullut luiskahtavan hänen huuliltaan, täytti hänet sanomattomalla onnella; koskaan ei hänestä nimensä ollut kaikunut niin kauniilta. "Ah", ajatteli hän ujosti, "sanoisipa hän sen vielä kerran!" Ja se toive täyttyikin heti.

— Alma, Alma, — toisti vieras tytön edelleen pitäessä kasvonsa peitossa, — Alma itkemässä!

— Pääni on varmaankin kipeä, — lausui Alma ja katseli hyvin hajamielisen näköisenä järvelle. — En aikonut tulla tänne nyt — mutta täällä ylhäällä on niin raitista ja kaunista.

— Olen varma, — alotti Karl August jälleen rohkeana siinä varmuudessa, ettei häntä nähnyt kukaan muu kuin se, joka oli melkoisesti häntä itseään ujompi, — olen varma, ettei Alma itke päänkivistyksestä: jokin on koskenut sydämeen?

— Ei... mikään, — vastasi tyttö hapuillen ja koetti näyttää levolliselta.

— En uskalla kiusata, — sanoi Karl August ja tarttui miehuullisesti tytön käteen, toisen vetämättä sitä pois hämmennyksessään, — mutta te _olette_ itkenyt, ja yksi ainoa näitä kyyneliä riittää tuottamaan minulle kärsimystä kaksin verroin... On olemassa sympatioja, joita on mahdoton selittää; joku aavistus sanoi minulle, että luolassa käydään tänään, ja sen vuoksi minä olen sen kaunistanut.

Aivan ajattelematta Alma vastasi: — Sen arvasinkin sisään tullessani. — Hän keskeytti ja tempasi kiivaasti kätensä takaisin: hän ei voinut antaa itselleen anteeksi sitä, että oli paljastanut niin suuren heikkouden.

Mutta samassa hetkessä Karl Augustin käsi oli jo hänen vyötäisillään, ja mitä lämpimin ja pyhin rukous oli hänen silmissään. — Alma, — kuiskasi hän, — elämäni, rauhani riippuu sinusta — — en saata elää, ellet rakasta minua ja tule puolisokseni.

Alman sydän paisui niin että hän ei saanut puhutuksi.

— Sano miten vähän, miten vähän hyvänsä! — pyysi toinen polttavassa tuskassa.

— En saata, — vastasi Alma, mutta antoi kuitenkin purppuraisen poskensa painua toisen olalle. — Minä niin pelkään, pelkään!

— Ainoastaan _pelkäät_, kallis, rakas tyttö, et muuta? Minä rukoilen sinua, luota siihen, joka ei koskaan omista uskoaan, sydäntään, elämäänsä, kenellekään muulle kuin sinulle! Pelkäätkö ainoastaan?

— Olen onnellinen! — kuiskasi Alma ja tunsi samassa hetkessä liiton vahvistetuksi... — Mutta, hyvä Jumala, mitä isä sanoo!

— Ei mitään pelkoa taivaassa. Menkäämme nyt heti, tuossa tuokiossa, häntä tapaamaan.

— Ei, ei, meidän ei tarvitse lähteä mihinkään sitä onnea nauttiaksemme! — kuului ylijahtimestarin ääni, hänen säkenöivin silmin saapuessaan — taivaaseen. — Hän on täällä, herra! Niin, herra, tuhat tulimmaista, eikö tässä olekin todistaja siihen, että te olette menetellyt lurjuksen tavoin — älkää kalvetko, herra — juuri riivattu lurjus ja pelkuri te olette, — paneppa isän tietämättä toimeen salaisia kohtauksia ja hiivi tytön sydämeen! Hyi, hitto, minua ihmetyttää, etten tee teille muuta kuin sanon, että menkää helv...

Ylijahtimestarin vimmaisen vihanpurkauksen aikana Alma oli piiloutunut luolan perimpään nurkkaan, kuitenkin siten, että hän sillä mielenmaltillaan, mikä hänellä vielä oli jäljellä, saattoi tarkata, miten hänen kosijansa käyttäytyisi hänen isäänsä kohtaan. Hän mietti mielessään, uskaltaisiko Karl August _vastata isälle_, ja vaikkakin hän piti parhaana, ettei hän sitä tekisi, tunsi hän kuitenkin itsensä enemmän tyydytetyksi nähdessään Karl Augustin kalpeat kasvot ja niissä melkein yhtä tuikean ilmeen kuin itse isällä; hänen silmänsä säkenöivät, hänen huulensa vapisivat ja hän kuuli toisen äänellä, joka oli hämmästyttävän erilainen kuin se, jolla hän äsken oli häntä itseään puhutellut, terävästi lausuvan:

— Hiljaa, hiljaa, herra ylijahtimestari. Olkaa suosiollinen ja muistakaa, ettei yhdelläkään isällä ole oikeutta sanoa lurjukseksi ja pelkuriksi miestä, joka kaikessa kunniassa ilmoittautuu tyttärelle ennenkuin isälle. Ja nyt, joskin minulta mielenliikutuksessa puuttuu sovelias ilmaisumuoto, pyydän saada esittää herra ylijahtimestarille sen anomuksen, joka ilman tätä keskeytystä olisi hienommalla tavalla tullut herra ylijahtimestarin korviin!

— Oo, kautta sieluni, saatatteko vielä valittaa, että teiltä puuttuu rohkeutta ja ilmaisumuotoa, — huudahti ylijahtimestari hilliten itseään ja vihastaan huolimatta hyväksyen nuoren miehen maltillisen ja miehekkään vastauksen, — jos sananne eivät olisikaan niin valikoituja kuin tulisi olla kosijan, josta ei tunne muuta kuin mitä hän itse on suvainnut ilmoittaa! Mutta oli sen asian laita miten hyvänsä, se jää vähemmän tärkeäksi, kun liitto ei tule kysymykseenkään. Olen jo luvannut tyttäreni eräälle kosijalle, joka — viisaammin kuin te, herra, — on tiennyt alottaa oikeasta päästä!

— Mitä, herra ylijahtimestari — luvannut tyttärenne hänen tietämättään!

— E-en herra, en hänen tietämättään... Tule tänne, heilakka, ja vastaa, etkö tiedä, että isäsi on aikonut sinut toiselle kosijalle? No, anna tulla — puhu suusi puhtaaksi, jotta ritarisi ymmärtää sinut. Tämä on oikeastaan minun puoleltani liiallinen hyvyyden osoitus, mutta yhtä kaikki — sallin sen.

— Mutta kehoitus, — lausui Karl August, — tapahtuu niin kaksipäisessä muodossa, että Alma-neiti pelästyy — ja vastatkoon hän silloin mitä hyvänsä, niin uskon ainoastaan hänen edellisiä sanojansa. — Ja sitten hän kääntyen Almaan lausui muuttuneella ja hennolla äänellä: — Sano, rakas, kallis Alma, onko isäsi luvannut kätesi sinun tietäessäsi sen?

— _Rakas, kallis Alma!_ — matki ylijahtimestari hirveästi virnistäen. — Rakastakaa ketä hittoa haluatte, mutta tehkää hyvin ja olkaa rakastamatta _minun_ tytärtäni ja puhutelkaa häntä vähemmän tuttavallisesti, jos herra ruukinpatruuna suvaitsee... No, etkö saa sanaa suustasi, tyttö?

Arasti vilkuen isästä siihen mieheen, jolle oli antanut sydämensä, vastasi Alma: — Olen kyllä tiennyt isän toiveen, mutta olen toistanut, että en tahdo majuria!

— Mikä, — lisäsi ylijahtimestari, — ei merkitse! mitään! Ja tule nyt ja lähde kotiin, sillä me olemme, mikäli ymmärrän, puhuneet kaiken mitä tarvitaan.

— Emme, paras ylijahtimestari, kaukana siitä! — lausui Karl August, joka piti parhaana hillitä itseään. — Älkäämme Herran nimessä näin erotko! Olen vakuutettu siitä, että te, herra ylijahtimestari, olisitte tyytyväinen oloihini, jos saisin niitä lähemmin esittää ja Alma-neiti kulkisi edellä. Sillä kykenemättä täysin huolehtimaan vaimosta en olisi koskaan uskaltanut esittää pyyntöäni.

— Kas niin, kas niin, älkäämme puhuko puuta heinää! Uskon kyllä, että ruukinpatruuna on kunniallinen mies ja olisi kyennyt elättämään hänet, jos olisitte hänet saanut, mutta sehän teidän olisi pitänyt alusta alkaen huomata, ettei se naula vetänyt: minä osoitin olevani jyrkästi vastaan heti ensi hetkestä.

— Juuri se seikka, että isän talo oli minulta suljettu, pakoitti minua tapaamaan Alma-neitiä puistikossa. Mutta sopisikohan minun kysyä, mistä niin voimakas vastenmielisyys aivan tuntematonta kohtaan saattaa johtua? Se ilmeni jo tavatessamme Alvastrassa.

— Se, — sanoi toinen tarttuen tyttärensä käteen, — johtui siitä, että minä heti huomasin kasvoistanne jo olevanne rakastunut tyttöön, ja koska en saattanut ottaa kahta vävyä, niin tyydyin siihen, jonka paraiten tunsin ja johon enin luotin, nimittäin majuri Klingiin, jonka kanssa Alma ensi sunnuntaina menee kihloihin!

— Mutta minulla on hänen sydämensä ja — uskollisuutensa, ja se tuottaa vaatimuksia, joista en aio luopua! Olen tekevä kaikkeni säilyttääkseni ne!

Ja vastausta odottamatta Karl August kohteliaan jäähyväistervehdyksen jälkeen ja luoden Almaan palavaa hellyyttä uhkuvan katseen kääntyi vastakkaiselle käytävälle.

— Vai niin! Siinäpä hitonmoinen mies, — mutta minun asiakseni jää sovittautua ajoissa vastaan,— mutisi ylijahtimestari ja vaelsi alas tyttärensä keralla.

Alma koetti katsahtaa isäänsä kasvoihin. Hän odotti kauheaa vihanpurkausta, mutta ylijahtimestari sanoi tavattoman hiljaisella äänellä: — En ymmärrä, miten sinä, pieni yksinkertainen letukka, olet saanut itseesi niin paljon rohkeutta, että vastoin isäsi tahtoa ryhdyt rakasteluun ihan hänen nenänsä edessä; niin, niin, et sinä sentään olekaan aivan yksinkertainen!

Ja enempää ei sinä iltana asiasta puhuttu. Mutta mistä ei puhuttu, sitä ajateltiin; ja Alma tiesi kyllä, että kullakin päivällä on oma huolensa.

XIV.

Majuri saapui jokseenkin myöhään lauantai-iltana.

Alma oli huoneessaan, josta hän, varsinaista kieltoakaan saamatta, ei ollut lähtenyt isänsä ja Kari Augustin kesken tapahtuneen kohtauksen jälkeen.

Nyt hän kuuli isänsä askeleet, mutta avatessaan oven hän säpsähti: sellaista käskevän vakavuuden ilmettä ei tyttö ollut koskaan nähnyt hänen kasvoillaan.

— Olen sanonut sinulle, lapseni, — lausui isä tarttuen tyttärensä käteen, — olen sanonut sinulle antavani sinulle riittävästi aikaa myöntävän vastauksesi oppimiseen, ja nyt jätän sinulle vielä puoli tuntia siihen. Minun päätökseni olet jo kauan tiennyt, ja vielä kauemmin olet tuntenut, etten koskaan muuta päätöstäni.

— Mutta, isä, — sanoi Alma koettaen rohkaista mieltään, — en saata antaa uskollisuuttani kahdelle!

— Et ole antanut mitään tuolle nokkaviisaalle pojalle! Sillä sen mitä olet lorunnut hänen kanssaan, tekee tyhjäksi isäsi tahto, aivan kuin et koskaan olisi mitään lorunnutkaan. Tänä iltana sinä annat majurille myöntymyksesi: huomenna juomme kihlajaisesi — ja sillä hyvä!

—: Kuolen surusta, isä, jos pakoitat minua!

— Älä ärsytä minua enempää, tyttö! — Näin sanoen ylijahtimestari kohotti kättään ja näytti niin kauhistavalta, että Alma tuskissaan käänsi pois kasvonsa.

— Helkkarin rakkaudenloruja! — mutisi hän astuessaan takaisin kaikkein pyhimpäänsä...

— Pelkään, ettei veli ole antanut minulle oikeata selvyyttä? — sanoi majuri tutkivaisena. — Almassa on varmaan joku vastahakoisuuden tunne, jota veli koettaa lannistaa ja salata minulta.

— Vastahakoisuuden tunne, vastahakoisuuden tunne, — toisti ylijahtimestari kasvot tulipunaisina, toivon ettei hänellä sitä ole, silloin kun _minä_ olen myöntyväinen.

— Mutta, — huomautti majuri Kling, — minä en ole tyytyväinen veljen myötätuntoon: tässä on kysymys Alman vapaasta valinnasta!

— Hitto vieköön, — huudahti ylijahtimestari, jonka oli mahdoton enää pysyä levollisena, — luulenpa aivan, että veli peruuttaa kosimisensa! Jollei veli tahdo tytärtäni muutoin kuin että hänen pitää seistä ja niiata ja huutaa niin että Jumala ja koko maailma sen kuulee: "minä tahdon tulla arvoisan ja oivallisen majuri Klingin vaimoksi", niin antaa koko asian olla. Sillä sen kai veli tiennee, ettei se kana itsestään tule sanomaan: "ota minut!"

— Aina niin kiivaana, veli hyvä! — vastasi majuri. — Suo kuitenkin anteeksi, etten voi tyytyä muuhun kuin Alman omilta huulilta tulevaan ratkaisuun, ja jos ne antavat kieltävän vastauksen, niin ei kihlauksesta tule mitään.

— Silloin annan palttua sinulle ja tyhmyyksillesi! Saattaako nyt siivo tyttö antaa myöntävän vastauksen heti ensi hengenvedossa? Minun vaimoni, Maria-vainaja, kieltäysi kymmeneen kertaan. Olisinko silti menettänyt rohkeuteni — hitto vieköön: se vain ärsytti minua suurempiin ponnistuksiin; ja uskoopa veli minua tahi on uskomatta, niin minä kuukaudessa syrjäytin neljä kilpakosijaa — ja veli ei katso pätevänsä voittamaan _yhtä_ kieltävää vastausta ja _yhtä_ kilpakosijaa!

— Mitä tuo merkitsee? — kysyi majuri ilmaisten jonkunlaista mielenliikutusta. — Onko minulla kilpakosija?

— Mitä veli ajattelee? — lausui ylijahtimestari ja suoristausi ylpeänä; — eikö minun tyttärelläni olisi enempää kuin yksi kosija! Alma on kaunis, ja vaikka itse sen sanon, kyllin rikas saadakseen yhtä monta kuin äiti-vainajansakin — ja sen verran hänellä varmasti olisi ollutkin, ja kenties kaksin verroin lisää, jollen minä olisi sulkenut porttejani kaikilta nuorilta herroilta!

— Ja mistä hän sitten on tullut?

— Luulen itse paholaisen lähettäneen hänet salaman keralla, joka oli osua Almaan Alvastrassa. Nuori tehtaanpatruuna, kiitokseksi siitä kepposesta, jonka tein hänelle päivälliskutsuillani, teki vielä pahemman kolttosen minulle salaa tapaamalla ja kosimalla tyttöä.

— Entä tytön vastaus?

— Ei minkään arvoinen! Veljen kai täytyy ymmärtää, että hän ei ilmoisna ikänä saisi tulla veljen vaimoksi, jollen olisi vakuutettu siitä, että hänen korkein onnensa perustuu siihen. Alma on pieni, ylen hento lapsonen, joka tarvitsee sydämellisen ja voimakkaan miehen hoivaa. Veli on sellainen mies, veli on oleva hänelle hyvä ilman heikkoutta, ei koskaan kova. Hänen onnettomuutensa olisi, jos hän saisi jonkun noita nuoria veitikoita, jotka ensimäisinä kuukausina jumaloivat vaimoaan antaakseen hänen koko lopun elämänsä asteettain alentua, kunnes hän viimein on ainoastaan vähäpätöisyys, jonka arvo riippuu pelkästään siitä halusta, millä hän hoitaa taloutensa ja lapsensa. Sellaiseksi en tahdo Alman tulevaisuutta. Tyttö on jalokivi: sen, joka saa hänet, tulee myöskin osata antaa hänelle arvonsa.

Tämän keskustelun tapahtuessa ylijahtimestarin huoneessa, jolloin hän innoissaankaan ei unohtanut katsoa kellonosoitinta, istui Alma myöskin kelloon tuijottaen ja laskien minuutit, jotka hän vielä saattoi sanoa omikseen. Koko hänen olemuksensa nousi sitä kuvittelua vastaan, että hänen pitäisi majurille siirtää Karl Augustille antamansa lupaus. Mutta mistä ottaa rohkeus isänsä läsnäollessa selittää se majurille?

Juuri hänen istuessaan ja miettiessään naputettiin hiljaa ikkunaruutuun, ja iso, musta pää kohottausi näkyviin. Luotsivanhus siinä seisoi nyökytellen ja kysyen, pitikö neiti luolasta.

Alma tuli esille; ja tuskin oli hän avannut ikkunasäpin ja virkkanut vanhukselle ystävällisen sanan, kun jo pieni kirjelippu oli hänen kädessään, jonka jälkeen ukko levollisena katosi.

Tyttö telkesi oven, mursi sinetin ja luki ensimäiset rakastetun käden kirjoittamat rivit:

"Oma Almani!

Uskon sinuun kuin Jumalan sanaan. Taistele rakkautemme puolesta, vetoa majurin kunniaan! Mutta jos vastarinta nousee sinun voimiasi suuremmaksi ja sinä tavan voimasta alistut isäsi tahtoon, niin luota kuitenkin minun sanoihini, että sinä et tule kenenkään muun vaimoksi kuin minun, vaikkakin minun täytyisi vedota majuriin itseensä.

Hän ei kenties tiedä mitään ja ehkä loukkaantuu paljoa vähemmän, jos kuulee avoimen totuuden sinulta kuin jos minä sen lausuisin. Luoja sinua suojelkoon, sieluni rakastettu, _minun_ kihlattuni. Mitä vahvemmaksi sinä nyt jäät, mitä innokkaammin taistelet tulevaisuutemme puolesta, sitä korkeammin ja pyhemmin sinua jumaloi sinun

K.A.

J.K. Myöhemmin illalla luotsivanhus jälleen käy ikkunasi ohi. Pidä silloin pikku kirje valmiina! Taivas, miten kaipaan!"

Alma pisti kirjeen ompelulaatikkonsa salalokeroon, kun se ensin sinne mennessään oli saanut ne ujot ja hellät hyväilyt, jotka hän kaiketikin uskalsi suoda _paperille_. Mutta nyt luodessaan katseensa kelloon, näki hän kauhistuksekseen, että onneton minuutinosoitin oli määräkohdassa. Hän tiesi, että viipyminen vieläkin enemmän ärsyttäisi hänen isäänsä; kykenemättä tekemään ainoatakaan selvää päätöstä, paitsi sitä, että antaisi Jumalan ja asianhaarain ohjata, sekä (saamansa neuvon mukaan) ilmaisisi ahdinkonsa majurille, astui hän isänsä huoneeseen.

— Kas tässä morsian, — sanoi ylijahtimestari tarttuen tytön käteen. — No, anna majurille toinen, lapseni. Et löytäisi parempaa miestä, vaikka valittavanasi olisi ollut koko Ruotsin miehinen väestö.

— Isä! — Alma kohotti katseensa, mutta sai silmäyksen, joka heti sulki hänen huulensa.

— Saanko puhua kahden kesken Alman kanssa? — lausui majuri äänellä, joka ilmaisi päättäväistä toivomusta.

— Tee tahtosi, mutta älä latele mitään joutavanpäiväisiä juttuja. Sillä ota heti huomioon, että jos veljen päähän pistää näytellä mitään romaanimoraalia luopumisineen j.n.e., niin minä jo edeltäkäsin tahdon sanoa, ettei sellainen mitään pyhitä, mikäli sen pitäisi auttaa Alman toiveitten toteuttamista muulla tavalla. Niin kauan kuin minun pääni on pystyssä, ei hän kuitenkaan saa sitä, joka on turmellut parhaat suunnitelmani. Veli tekee nyt mitä haluaa! — lisäsi hän lähtien huoneesta.

— Hyvä kuin kulta, mutta syttyväinen kuin ruuti, — virkkoi majuri ohjaten Alman tuolille, jonka viereen hän veti omansa.

— Ah, niin, — vastasi Alma suuresti rauhoittuneena lempeästä, sydämellisestä sävystä. — Isä on tosiaankin hyvä, mutta suuttuessaan hän saa minut pelästymään.

— Mutta minua ei Alma pelkää? Olen varma, ettet voi pelätä, sillä olethan vakuutettu, etten voi koskaan tahtoa mitään muuta kuin sinun onneasi?

— Sen uskon — — mutta jollei se nyt tee minua onnelliseksi...

— Vaimokseni tuleminen, tarkoitat?

— Niin, — sanoi Alma hiljemmin, — jos minä uskallan vakuuttaa, etten voi sitä, etten tahdo, niin eikö herra majuri silloin tulisi pahoilleen ja suuttuisi minulle?

— Tosin tulisin pahoilleni, Alma, pahoilleni, hyvin pahoilleni, sillä et voi uskoa, miten usein yksinäisyydessäni sinun kuvasi on ollut edessäni ja luvannut minulle enemmän kuin sinä tahdot täyttää — mutta ole varma, Alma, että minä _en koskaan_ voi suuttua sinulle: sinä tuotat minulle tuskaa, jolle et itse mahda mitään.

— Niin kyllä on, — jatkoi Alma yhä miehuullisempana, — ei voi auttaa, että tuntee vetovoimaa _yhteen_, ja vastahakoisuutta, kun on kysymys toisesta, joskaan ei silti välinpitämättömyyttä.

— Viime sana olisikin liian kova: sinä olet ollut toisenlainen!

— Varemmin olin varma, että pidin majurista niin paljon kuin saattaa pitää henkilöstä, josta ei _oikein_ pidä... jota ei _rakasta_, tarkoitan! — lisäsi tytöt ujosti punastuen.

— No, ja sitten? — tiedusti majuri.

— Niin, sitten, saatuani tietää majurin tahtovan minua vaimokseen, tuli tuo vastahakoisuus.

— No, ajattele vähän, Alma; eikö sinulla ollut mitään muuta tunnetta minua kohtaan?

— Tunsin vielä jotain muutakin... mutta se oli niin ilkeä tunne, etten uskalla siitä puhua.

— Ah, koeta, anna kuulua — mitä tunsit?

— Syvää pelkoa: minusta tuntui kuin kernaammin tahtoisin kuolla.

— Ymmärrän, — lausui kidutettu mies. — Mutta mitä ajattelet juuri tällä hetkellä?

— Tällä hetkellä, — jatkoi Alma, — on herra majuri minulle niin hyvä, etten saata olla kyllin kiitollinen, kyllin vakuutettu majurin todellisesta arvosta. Ja kuitenkin minun täytyy olla rehellisen suora: on toinen, jolle yksin tahdon kuulua.

— Kiitos tästä luottamuksesta, hyvä Alma — tiedän ketä tarkoitat. Mutta annappa nyt minun puhua hieman omasta puolestani. Saat tulla tuntemaan, että minä rakastan sinua liian suuresti, voidakseni nähdä sinua onnettomana. Mutta kysymys on siitä, tulisitko sellaiseksi minun kerallani vai etkö. Olen aikoja sitten lakannut olemasta itserakas, mutta jotakin itsetuntoa minulla on kuitenkin jäljellä, ja minulla on epäilyni, tokko kilpakosijani luonee sinun tulevaisuuttasi onnellisemmaksi kuin minä saattaisin.

— Voi, — huudahti Alma avomielisesti, — me sovellumme toisillemme, _hän_ on nuori — ja herra majuri...

— Ei niin vanhakaan, Alma, ettei nuoren miehen talvi voisi joutua yhtä pian kuin minunkin. Hän on nuoruuden, minä miehuuden iässä: mutta vuodet eivät vaikuta paljoa tunteiden elämään: niin kauan kuin ne ovat terveet, saattavat vuodet vieriä — me emme silti vanhene.

— Mutta minä itse olen niin nuori! — lisäsi Alma.