Part 6

— Pyydän anteeksi, — änkytti Karl August, — olin todellakin varsin rohkea. Sain — sain sattumalta nähdä... en tiennyt...

— Miksi olisitte ollut rohkea? — sanoi Alma toipuen siitä hämmästyksestään, että näki jälleen vieraan, jonka luuli aikoja sitten matkustaneen takaisin järven toiselle puolelle.

— Koska tiesin, — vastasi Karl August, nolona silittäen Kultakäpälän selkää, — että pikku luola kuului henkilölle, joka kenties ei pitänyt tällaisesta tuntemattoman ottamasta vapaudesta.

— Miksi sanotte _tuntemattoman_? — lausui Alma hiljaisemmalla äänellä. — Herra ruukinpatruunaa ei voine pitää vieraana se... mutta ei kai tarvita mitään vakuutuksia siitä, että minä en voi tahi en _tahdo_ unohtaa Alvastran ukkosilmaa!

Itsessään ujon Alman olisi ollut mahdotonta lausua kaikkea tätä, jollei hänen isänsä esiintyminen vierasta kohtaan olisi saanut häntä vakuutetuksi siitä, että hänen velvollisuutensa oli hyvittää se, mitä isä oli rikkonut. Kuitenkaan ei Alma ollut ehtinyt lopettaa puhettaan ennenkuin veri kohosi korkealle hänen poskilleen.

Karl August kuuli ihastuksella jokaisen sanan. — Ja minulle, — sanoi hän, — on noilla raunioilla, joilla olen käynyt sen jälkeen joka päivä, pyhempi merkitys: ne säilyttävät minulle häipymättömän muiston — olen täällä elänyt käännekohdan, joka vaikuttaa koko elämääni.

Alma seisoi sanattomana: hän ei edes tiennyt, että hänen pieni jalkansa sysäsi syrjään kaunista sammalkerrosta, jota toinen juuri oli asetellut. Mutta hän lykkäsi sen nopeasti paikoilleen, kun nuori mies osoittaen sammaleeseen lausui: — Kas vain, sehän revittiin, ennenkuin edes oli ehtinyt juurtua — se ei ole mikään kadehdittava enne!

— Ah, anteeksi! — Ja ennenkuin ajatteli mitä teki, miten suuri tahi pieni merkitys sillä saattoi olla, oli Alma kumartunut maahan ja kädellään asettanut sotketun sammalen paikoilleen.

Tämä näky, joka Karl Augustille merkitsi heräävän tunteen viatonta tiedottomuutta, sai hänen kasvonsa, samoin kuin hänen sielunsa ja sydämensäkin leimahtamaan. Mutta kaukana siitä, että olisi tahtonut lisätä hämiä, jota tyttö ilmaisi kääntyessään luolan suulle, kiiruhti Karl August äänellä, jolle hän antoi kaiken mahdollisen tyyneyden ja tasaisuuden, kertomaan pikku jutun toisensa jälkeen, kunnes lähes tunti oli kulunut, ja Alma kelloa katsoen lausui, että oli pian isän aamiaisen aika, jolloin hän ei saanut olla poissa.

Karl August nousi jättäen hänelle tien vapaaksi. — Saanko, jos tapaan vanhan luotsin, sanoa hänelle, että luola on saavuttanut valtiattarensa suosion?

— Ah, miten hauskaa — tunteeko ruukinpatruuna mökissään asuvan luotsivanhuksen? Pidän hänestä hyvin paljon, kuulen niin mielelläni hänen kertovan meriseikkailuistaan ja sydämensä valitusta!

— Niin, minäkin olen saanut osani hänen surustaan ja hurskaasta taikauskostaan. Mutta sellainen rakkauden tulee olla: vahva uskossa ja uskollinen kuolemassa!

Hieno puna oli Alman vastaus, kun hän ojensi kätensä tarttuakseen Kultakäpälän talutusnuoraan, joka hetkisen oli ollut Karl Augustin kädessä.

Hän seurasi tyttöä mäkeä alas; sitte molemmat pysähtyivät, ikäänkuin hiljaisesti sopineina, että tässä erottaisiin.

— Saan toivottaa onnellista matkaa, jollemme enää... Tyttö päätti lauseen hieman kumartamalla.

— Se ei ollut _minun_ ajatukseni! — vastasi Karl August ja katsoi häneen merkitsevästi. — Mutta jos näihin sanoihin sisältyisi toivomus, niin silloin lähden Ombergista jo tänään!

Alma ei rohjennut antaa selvästi kehoittavaa vastausta. — Miten, — lausui hän astuessaan pari askelta eteenpäin, — miten olisin tullut sellaista toivoneeksi! Minä... minä en ajatellut mitään.

Karl August kumarsi ääneti. Ja epävarmana, oliko toinen loukkaantunut siitä, mitä hän oli sanonut, niin että hän tosiaankin näki vieraan viimeisen kerran, Alma kääntyi vielä kerran takaisin, nähdäkseen katseliko nuori mies häntä. Hienosti hymyillen hän vastasi Karl Augustin uuteen jäähyväistervehdykseen ja täysin tyytyväisenä näkemäänsä riensi kilpaa Kultakäpälän kanssa pyökkilehdon läpi.

— Mikä viehättävä olento! Millainen viaton lapsenmieli! — ihaili ääni Karl Augustin sydämessä.

Samana iltana, kun hän koko päivän oli ollut huumaavan autuuden vallassa, siinä taivaallisessa uskossa, että oli muuttanut Edeniin, kirjoitti hän kotiin seuraavat rivit:

"Pyydän teitä, rakkaat vanhemmat, olemaan aivan rauhassa, jollette pitempään aikaan kuule minusta mitään! Olen terveempi ja tyytyväisempi kuin olen koskaan ollut. Mutta koska minun on mahdoton sietää, että niitä vaikutelmia, joiden vallassa olen nyt kokonaan tässä Jumalan ihanassa luonnossa, sekoittaisi aineellinen ajatus: tänään sinun tulee kirjoittaa kirje, ajatus, joka kenties uutena moitteena palaisi joka päivä, niin pyydän Teiltä edeltäkäsin, rakkaat vanhemmat, anteeksi, että minä joksikin aikaa kokonaan jätän kirjoittamisen — josta seikasta isä, jos oikein muistan, joka tapauksessa minua kiittää ja äiti — kaikista äideistä hellin — varmankin antaa anteeksi pojalleen

Karl Augustille.

J.K. Sensijaan lupaan kautta kunniani, että palattuani isä huomaa, etten enää ole mikään toimeton uneksija; aion nyt alkaa elää, elää mukana elämässä ja antaa isälle välttämättömän korvauksen kaikista niistä vuosista, jotka isä on kärsivällisenä odottanut."

Tämän kirjeen Karl August vei samana yönä Hjo'hon, missä hän ei kuitenkaan viipynyt kauemmin kuin tarvittiin kapineiden kokoamiseen ja sälyttämiseen, jotka hän seuraavana päivänä muutti mukanaan Hevossaareen. Sieltä hän nyt vuokrasi itselleen kunnollisen huoneen seuraavaksi kuukaudeksi, aikoen toistaiseksi oleskella paikkakunnalla — kasvien tutkimista varten.

XII.

— Isäsi on jo kolmasti kysynyt sinua! — sanoi Neta-täti, joka jo kappaleen matkan päässä talosta tuli Almaa vastaan hänen palatessaan kukkulalle tekemältään aamukävelyltä.

— Kysynyt minua? — toisti Alma. — Enhän ole laiminlyönyt aamiaistuntia!

— Et, kello on vielä kymmentä vailla kymmenen, mutta mitä sinä näin varhain aamusella juoksentelet?

— Ei tätä voi sanoa varhaiseksi, täti! Tahdoin nähdä pienen luolan, jonka luotsivanhus teki minulle eilen.

— No, senhän näki pian... Mutta tuossa ylijahtimestari itse seisoo portailla — hän heiluttelee ja viittailee ja nyökyttelee päätänsä niinkuin henki olisi kysymyksessä. En voi ymmärtää mitä hän sinusta tahtoo.

— En minäkään, — vastasi Alma, joka nyt pelkäsi, että isä oli saanut tiedon hänen kohtauksestaan ruukinpatruunan kanssa. Kuitenkin hän joudutti askeliaan sellaisella kiivaudella, että melkein hengästyneenä saapui eteisen portaille.

— Kas niin, kas niin, ei meidän silti tarvitse juosta itsellemme pikaista keuhkotautia — hoo, ei, ei se ole niin vaarallista, ei suinkaan, meillähän on vielä viisi minuuttia jäljellä! — Ja ylijahtimestari astui edellä kaikkein pyhimpään työhuoneeseensa, jonne Almakin noiden viiden määräminuutin kuluttua saapui.

— No, tyttöseni, — lausui ylijahtimestari seisoen keskellä lattiaa ja tehden muutamia kierroksia, joiden joustavuus ja sulavuus ilmaisivat, ettei asia suinkaan ollut surullista laatua, — no, tyttöseni, luulen että olemme aivan säikähtyneen pikkulinnun kaltaisia. Mitä pelkäämme — mitä, häh — pikku tutkintoa?

— Pikku tutkintoa? — vastasi Alma kalveten.

— No niin, ei sitä nyt ole pantava niin pahaksi. Jos minä nyt esimerkiksi alotan tekemällä kysymyksen: miksi sinä kalpenit? niin sinä vastaat: "isä" — nyt ylijahtimestari puhui hienoimmalla diskanttiäänellään — "isä-kulta, en tiedä kalvenneeni".

— Ei, isä, niin en olisi vastannut, sillä minä tunsin vereni vaihtelevan jollakin tavoin.

— Ja miksi niin tapahtui?

— Siksi että pelästyin — en tiedä mitä tahdot minulta tutkia, isä!

— Sen saat pian kuulla. Mutta sinähän näytät pikemmin jäniksen kuin ylijahtimestarin tyttäreltä! Mene kamariisi ja rohkaise mieltäsi sillä aikaa kun syön aamiaista — ja tule jälleen luokseni puolen tunnin kuluttua.

— Kyllä, isä, — lupasi Alma ihastuen siitä, että sai hieman hengähtää.

Mutta tultuaan huoneeseensa hän alkoi kiusata itseään monenlaisilla kuvitteluilla, niin että hänen lopuksi täytyi pitää helpotuksena totuuden tietämistä; eikä kellonosoitin näyttänyt vielä täyttä puoltakaan, kun hän jälleen tuli isänsä huoneeseen, katseessa tosin hieman kiusaantunut ilme, mutta yhtäkaikki vähän rohkeampana kuin äsken.

— No, olemmeko nyt toipuneet? — kysyi ylijahtimestari asettuen sohvaan, kun Alma taasen sai luvan istuutua vastapäiselle tuolille.

— Olen, isä hyvä.

— Olemmeko koettaneet arvata jotakin?

— Ei, isä, minä en ole voinut arvata...

— Kiinnitä huomiosi: en kysynyt, oletko osannut arvata mitä aioin sanoa. — Eh, en, vaan kysyin, oletko _koettanut_ arvata?

— Olen, isä, olen kylläkin.

— No, mihin sinun arvaamiskykysi kohdistui?

— Isä!

— Kas niin, älkäämme olko sokkosilla, vaan jos jonkunlainen leikki on kysymyksessä, niin kätkekäämme kernaammin sormusta — etkö pidä sormuksista, pikku heilakka?

— En, isä, — vastasi Alma kovin punastuen, — minä en pidä sormuksista!

— Mitä kummaa, minä luulen, että me valehtelemme? Sellaiseen emme ryhdy! Tytöt ovat tyttöjä: sinä pidät sormuksista!

— En pidä niistä ollenkaan, isä! — vastasi Alma vielä päättäväisempänä ja katsoi samalla isäänsä niin sanomattoman rukoilevin ilmein, että toisen täytyi puhaltaa savu piipustaan ja täyttää se uudelleen, voittaakseen aikaa.

— No, olkoon: sinä et siis pidä sormuksista. Mutta mitä sinulla on niitä vastaan?

— En saata sanoa sitä selvästi, isä: siinä on jotakin, mitä en voi selittää.

— Se on toinen asia. Silloin saatamme lukea tämän asian yliluonnollisiin; mutta siihen asti kunnes se selkenee, emme vaivaa sormiamme noilla inhoittavilla koristuksilla: anna koreasti tänne sormuksesi, jok'ikinen! — Viimeiset sanat lausuttiin päättäväisemmällä äänellä.

Hämmästyneenä Alma kohotti ylös valkoiset pikku kätösensä. Hän koristi itseään kernaasti kauneilla sormuksilla; eikä hän ollut tuntematta kaipausta nähdessään isän aivan levollisena vetävän näppiinsä sormuksen toisensa perästä; sitte kaikki pistettiin rasiaan, jonka ylijahtimestari lukitsi lipastoonsa.

— Kas niin, kas niin, nyt olemme päässeet noista kiusankappaleista ja saatamme puhua jostakin muusta! Mitä pitäisit kauniista, valkoisesta hevosesta, tulisesta, mutta kuitenkin lauhkeasta kuin lammas, selässään pieni englantilaiskuosinen naistensatula, ja sen päällä komea ratsastuspuku, sopiva sinun ikäisellesi ja kokoisellesi tytölle?

— Oi, isä-kulta, hevonen, satula ja ratsastuspuku, — huudahti Alma, ja ilo säteili hänen silmistään — sehän olisi hurmaavaa!

— Niin, niin, mutta, mutta! En suinkaan epäile sitä, mutta tahtoisitko myöskin antaa jotakin siitä lahjasta?

— Mitäpä minä saattaisin antaa _isälle_?

— Isälle? Mitä kuvitteletkaan — luuletko että minä tahdon haaskata niin paljon rahaa sinun huviksiisi? Jumala varjelkoon, en ollenkaan, en ollenkaan; sellaisen jätän sen tehtäväksi, joka tahtoo hankkia kauniin tytön suosion!

Alma vaikeni. Ilon ruusut pakenivat nopeasti. Hämmentyneenä hän katsoi lattiaan.

— No, älä nyt istu tuolla tavoin allapäin, silloin kun sinulla on syytä pitää pää pystyssä. Sanalla sanoen: täällä on kosija, joka aikoo antaa sinulle hevosen satuloineen ja kaikkineen morsiuslahjaksi.

— Voi, Herran nimessä... isä! Mutta... puoli lausetta tarttui hänen huulilleen siinä hetkessä, jona isän silmä osui häneen.

— Ei mitään "muttaa" — en ole koskaan sellaista kärsinyt. Erinomaisesta hyvyydestä tahdon kuitenkin sallia sinun selittää, mikä sillä "mutta"-sanalla oli tarkoituksena.

— En tahdo vielä mitään morsiuslahjoja, isä! — kuiskasi tyrmistynyt tyttö painaen päänsä isän polvelle.

Ylijahtimestarin kasvot saivat merkillisen ilmeen. Hän ei karjaissut kovasti, kuten hänen kiivastuessaan tavallisesti tapahtui, mutta hänen äänensä olisi kuitenkin kuulunut pitkän matkan päähän, kun hän kysyi: — Mistä ajasta alkaen _sinä_ siis olet saanut tahdon?

Alma vaikeni, mutta uuteen kehoitukseen hän vastasi ujolla avomielisyydellä: — En tiennyt ennenkuin nyt, että minulle oli sellaista!

— En minäkään, — vastasi ylijahtimestari; — mutta koska asia joka tapauksessa on niin uusi, ettei se ole voinut ehtiä vakaantua, niin luulen, että me ilman erikoista vaaraa saatamme vieraantua siitä — vai mitä?

— Voi, isä, puhu hellästi, minä pelkään, kun haastat tuolla tavalla!

— Varsin kernaasti, lapseni: minä aion naittaa sinut! Ensi vuonna pidämme häät, ja toivonpa, että kaikki ihmiset, jotka häissä tanssivat, kertovat kauniista ja iloisesta Ombergin morsiamesta.

— Entä sulhanen? — änkytti Alma.

— Paras mies, jolla on koskaan ollut ruotsalainen nimi, joka on kantanut Ruotsin terästä ja kyntänyt ruotsalaista maata: kuninkaan uskottu majuri ja ritari, jalosukuinen herra Svante Kling, Svanvikin säteritalon ja useiden kiliseväin kultatynnyrien omistaja — ja kuitenkaan ei mikään se ole hänen sydämensä ainoankaan veripisaran arvoinen, kun se sydän on kunniallisin ja uskollisin mitä koskaan on laskettu tytön jalkojen juureen!

— Hän niin vanha, niin kauhean vanha, — nyyhkytti Alma.

— E-eei, e-ei, ei suinkaan hän ole vanha, hänellä on mitä nuorekkain sielu, ja muutoin hän on vikkelä kuin orava. Etkös häpeä: nuori mies, ainoastaan vähän yli neljänkymmenen.

— Pian viisikymmentä, isä, ja minun on mahdoton mennä naimisiin vanhan majurin kanssa. — Alma ummisti silmänsä, jotta hänen ei olisi tarvinnut nähdä rohkeiden sanojensa vaikutusta.

Mutta ylijahtimestarin luonne ei ollut tänään niin kuohahteleva kuin tavallisesti. Hän vastasi ainoastaan: — Saammepa nähdä, — nousi senjälkeen ylös ja huomasi, että hänen oli aika lähteä eläintarhaan kävelemään.

Alma hengähti helpommin. Hän sai vapauttaa ajattelemiseen. Mutta tämä vapaus ei ollut erittäin kadehdittava, koska se jätti hänet alttiiksi niitä erilaisimmille tuskille.

Naimisiin menoa majurin kanssa, johon hän oli oppinut katsomaan yhtä suurella kunnioituksella kuin omaan isäänsäkin, tuntui hänestä yhtä mahdottomalta kuin todellisuudessa asettua isänsä tahtoa vastaan. Tosin oli ensimäinen vastustusyritys käynyt helpommin kuin hän oli luullutkaan, mutta siitä ei seurannut, että toinen onnistuisi yhtä hyvin. Oi, ei, Alma tunsi liian hyvin, ettei isä sallinut itseään ohjata, olipa kysymyksessä niinkin uusi asia kuin "oma tahto" henkilöllä, jolla ei koskaan saanut olla sellaista, ei vähimmässä pikku asiassakaan.

Kuitenkin, niin tärkeä kuin se asia olikin, joka nyt valtasi Alman mielen, jätti se hänelle aikaa väliin palauttamaan mieleensä luolassa tapahtuneen aamuisen näytelmän. Ja joka kerta kun hän muistissaan näki sen hetken, jona hän ensiksi huomasi Alvastran tapahtuman nuoren sankarin hänen peittäessään sammalella permantoa, kohosi purppurapilvi hänen kasvoilleen, ja huulilla oli kaikesta hänen sisäisestä levottomuudestaan huolimatta hymy, joka kertoi, miten neitseellisessä veressä riemu ja tuska liittyivät yhteen.

Sillä aikaa ylijahtimestari käveli huulet tiiviisti yhteen puristettuina puiston käytävää; ja määrätyllä paikalla, johon hän väliin heittäytyi lepäämään, nimittäin milloin kukaan ei nähnyt — ylijahtimestarin heikkous oli se, että hän aina tahtoi näyttää nuorelta, ei koskaan vanhuuden vaivaamalta — otti hän povitaskustaan kirjeen, avasi sen ja silmäili toisen kerran sen rakasta, kylläkin kauan odotettua sisällystä:

"Arvoisa veli!

Veli on varmaankin jo pitkän aikaa nähnyt, miten minun laitani on..."

— Olen kyllä, olen kyllä, — liitti ylijahtimestari — mutta juuri sen vuoksi olisi pitänyt käyttää paremmin aika, joka tuhoaa parhaatkin suunnitelmat, vaikkakaan se, hitto vieköön, ei saa tätä turmella!

"... ja minä toivon, että veli hyväksyy sen tunteen, jota minä yhtäkaikki en itse uskalla hyväksyä, koska pelkään, ettei se ole mieleen tämän tunteen herättäjälle.

Minulla ei ole mitään kykyä ilmaista ajatuksiani suullisesti tahi kirjallisesti siten, että ne saavuttaisivat sen soinnun, joka hivelee nuoren tytön korvaa. Sen vuoksi minä en myöskään rohkene millään tavoin esittää hänelle toivomustani, vaan pyydän veljeä isällisellä rakkaudella, ilman kiivautta — sillä sellainen olisi minulle peräti vastenmielistä — kysymään Almalta, luulisiko hän voivansa tulla onnelliseksi miehen keralla, joka siinä tapauksessa tulisi uudelleen nuorukaiseksi. Kenties hän kuitenkin antaa kieltävän vastauksen; ja silloin minä pyydän, ettei veli millään tavalla rupeaisi houkuttelemaan! Mitä muutamain vuosien onni merkitsee minulle, jos Alman täytyy siitä kärsiä! Ei, ei mitään pakkoa!

En määrää mitään aikaa vastaukselle. Pysyttäydyn pari viikkoa kotona, jollen sillä aikaa saa mitään tiedonantoa. Mutta ellei silloin ole tapahtunut mitään sellaista, niin tulen aina, ainakin vanhana tuttavana, veljen luokse käväisemään.

Kunnioituksella ja ystävyydellä

veljen palvelija Sv. Kling."

— Voi sinua tomppelia, olisitpa tuon pusertanut itsestäsi puoli vuotta sitten, niin olisi hän nyt sinun vaimonasi! — mutisi ylijahtimestari... — Oma tahto — niin, saadaanpa nähdä: tuollainen pikku heilakka ja oma _tahto_. Mutta minä tiedän myös mitä _minä_ tahdon ja mikä on parasta ja viisainta. Onkohan vaan raunioiden ritari lähtenyt Hevossaaresta? Minun täytyy lähettää tiedustaja sinne. Jos sala-ampujia on läheisyydessä, niin täytyy pitää silmänsä auki.

Samana iltana ylijahtimestarin päähän pisti soutaa kalastamaan — mikä urheilu ei suinkaan ollut hänen lempihuvejaan. Kulkiessaan Hevossaaren ohi hän poikkesi maihin, noustakseen ylös ja katsoakseen veneenrakentamista, jota luotsivanhin johti. Majatalon isäntä itse oli ulkona ja seisoi hattu kädessä kumartaen.

Ylijahtimestari tervehti. — No, onko paljon matkustavaisia? — kysyi hän.

— Eipä kovinkaan paljoa. Minulla on kuitenkin ollut muuan herra, joka on virunut täällä kokonaisen viikon.

— Ja viruu vieläkin?

— Ei, hän matkusti juuri nyt — vene näkyy kaukana tuolla lännessä. Hän aikoo mennä Hjo'hon, josta tulikin.

Sydän keventyneenä ylijahtimestari palasi kotiinsa. Ja koska hän nyt piti asiansa varmana, päätti hän itse matkustaa Svanvikiin, saadakseen majurin itsensä kirjoittamaan Almalle, ja rohkaistukseksi siihen antaakseen oman suostumuksensa.

XIII.

Muutamia viikkoja oli kulunut.

Ylijahtimestari oli tehnyt matkansa, mutta aivan turhaan, mikäli sen tarkoituksena oli saada majuri itse kirjoittamaan tytölle. — Ei, veli, — oli tuo suoraluontoinen mies vastannut, — hän tietää kyllä, millainen minä olen, minun tarvitsemattani asettaa omia pikku ansioitani hänen silmiensä eteen, — Ja jos hän tahtoo tehdä minut onnelliseksi sekä sydämellä että kädellä, niin hän kyllä tekee sen ilman kirjettäkin.

Suuttuneena ja mutisten jotakin tyhmyydestä ja naistuttavuuksien puutteesta, ylijahtimestari lähti paluumatkalle, pyytäen majuria saapumaan neljäntoista päivän kuluttua.

Koko tällä ajalla Alma ei kuullut sanallakaan puhuttavan majurin kosinnasta, jonka vuoksi hän pian alkoi uskoa, että isä kenties, kun oli kysymys hänen vastaisesta onnestaan, oli luopunut omasta tahdostaan — ja yhä raikkaampina kukoistivat nyt ilon ruusut hänen poskillaan. Sillä Almalla oli vielä toinen autuuden lähde, jonka hän kuitenkin huolellisesti kätki omaan rintaansa; hän oli näet monta kertaa — luonnollisesti aina sattumalta — nähnyt jälleen vieraan, eikä hän enää saattanut epäillä, joskaan siitä ei ollut tullut mitään varmaa sanotuksi, että vieras pysytteli paikkakunnalla yksinomaan hänen tähtensä.

Usein hän kuitenkin koki ennen tuntematonta tuskaa, pieniä tunnonvaivoja sen johdosta, että hänellä oli isältä salattavaa. Oli kyllä totta, ettei hän koskaan ollut sopinut nuoren herra Kemnerin kanssa näistä tapaamisista, mutta yhtä totta oli sekin, ettei hän koskaan niitä karttanut, vaikkei se olisi ollut erittäin vaikeaa, jos hän olisi rajoittanut kävelyretkensä puistoon tai virkatalon lähimpiin seutuihin. Mutta jollei hän pariin päivään ollut kulkenut kauemmaksi, niin kolmantena päivänä hän ei saanut pikku jalkaa enää ollenkaan tottelemaan: se oli saanut vastustamattoman halun käydä katsomassa luolaa, Yhtätoista pyökkiä, Stocklycken niittyä ja muutamia muita kaukaisia paikkoja, jolloin kohtalo aina satutti niin, että _hän_ — tyttö oli jo ajatuksissaan ruvennut vaihtamaan hänen nimeänsä paljonmerkitsevään "_hän_"-sanaan, sattui tulemaan samaan aikaan.

"Mutta jos isä jonakuna päivänä sattuisi" — Alma häpesi lausua itsekseen: "yllättämään minut": hän muutti — "huomaamaan, että minä noin vaan, sille mitään mahtamatta, tapaan jonkun kävelyilläni! Suuttuisikohan hän kovin?" Ja joka kerta kun hän teki itselleen tämän kysymyksen, ilmaisi hänen kiivaasti sykkivä sydämensä, että niin oli tapahtuva... He puhuivat kuitenkin viattomista asioista. Vieras kertoi kodistaan, äidistään, tähänastisesta onnettomasta haaveilustaan, joka tuotti surua toimeliaalle isälle, ja miten hän vihdoin oli päättänyt matkustaa löytääkseen jonkun parantavan yrtin. Oli onnellista, että hän silloin ajatteli Ombergia. Tyttöhän varmaankin kernaasti auttoi häntä.

* * * * *

— Oletko kuullut, miten harakat tänään katolla nauravat? — kysyi Neta-täti eräänä aamuna astuessaan Alman luo.

— En, ja mitä se merkitsisi? — vastasi Alma, joka silmättyään kelloon alkoi joutuisasti pukeutua.

— Merkitsisikö, rakas lapsi? — toisti Neta-täti ja otti niin runsaan hyppysellisen nuuskaa rasiastansa, että enemmät puolet ripisi äsken silitetylle esiliinalle. — Mitäpä muuta kuin vieraita tahi uutisia! Jos ne nauravat ainoastaan yhden ainoan aamun, niin tulee vieraita, mutta jos ne nauravat kolmena peräkkäin, niin se merkitsee jotakin tärkeää uutista.

— Rakas täti, mitä se saattaisi olla?

— Ymmärrät kai, etten minä ole kaikkitietävä, mutta arvata saatan kuitenkin hätätilassa, kun saan ensin säikeen päästä hieman kiinni.

— Ja onko tädillä nyt sellainen säie?

— Miltä kannalta asian ottaa — oletko kuullut, että meillä on sunnuntaina suuret kekkerit, oikein suuret kekkerit soittoineen ja tansseineen?

— Soittoineen ja tansseineen? — toisti Alma hämmästyksissään.

— No miksi siitä näytät niin armolliselta? Oletko unohtanut, että muuan pikku neito silloin odottaa kaunista seppelettä?

— Tiedän kyllä, että sunnuntaina on minun syntymäpäiväni; mutta sitä ei ole koskaan ennen sillä tavalla juhlittu.

— Kerta ensimäinen. Sinä täytät kahdeksantoista vuotta — kenties isä tahtoo, että juhla saa kaksinkertaisen merkityksen!

Tähän viittaukseen Alma ei uskaltanut vastata sanaakaan. Hänen päätään huimasi, valtimo löi kuumeisesti. Sunnuntaihin oli ainoastaan kolme päivää: ja juuri niinä päivinä hänellä oli tapana "kävellä puutarhassa". Nämä kävelyretket sattuivat säännöllisesti joka kolmanneksi tai neljänneksi päiväksi, niin että hän, jos olisi muuttanut järjestystä ja tänään mennyt vuorelle, ei olisi tavannut _ketään_.

Ja miksi Alman mielessä liihoitteli tuo toivo, että hän juuri _ennen_ sunnuntaita saisi tavata nuorta kasvientutkijaa? Niin — koska hän — tämä ei ollut kuitenkaan vielä aivan selvää — sitä ennen mahdollisesti lausuisi jotakin, johon oli annettava vastaus, tahi ainakin puolittaisen ajatuksen siihen suuntaan. Ja se oli suojeleva hänet kaikesta pahasta, mitä sunnuntaina saattoi tapahtua, jotavastoin, jos mitään, yhtään mitään ei tapahtuisi, jos hän ei tapaisi ketään, niin hän kenties ei hirviäisi asettua isän tahtoa vastaan...

Alma tuli alas, suuteli isää kädelle ja kaatoi hänelle kahvia. Mutta viimeksimainittu tehtävä ei onnistunut ollenkaan yhtä vakavasti kuin tavallisesti.

— Miksi kätesi vapisee? — kysyi ylijahtimestari ottaen piipun suustansa ja katsellen vakavasti tyttöä.

— En minä vapise, isä! — änkytti Alma, mutta sitten hän tosiaankin vapisi niin rajusti, että pannun sisällyksestä läikähti kupin yli lumivalkoiselle liinalle. — Anteeksi, isä!

Ylijahtimestari yskähti, tarttui jälleen piippuunsa ja puhalteli kiemurtelevia savupilviä ulos ikkunasta.

Alma vaikeni kaataen muutamia pisaroita omaan kuppiinsa, mutta kasteltava korppu sai juoda kaiken kahvin; Alma vei ainoastaan kupin huulilleen.

— Sepä merkillistä kahvinjuontia, — sanoi ylijahtimestari harvinaisen pitkän vaitiolon jälkeen, ja "sepä" lausuttiin terävällä äänenpainolla.