Part 5

— Mitä nyt? — huudahti ylijahtimestari ällistyneenä. — Tahtooko neiti pitää kotikuulustelua isänsä kanssa, jos tämä uskaltaa kutsua luokseen vieraan, kysymättä neuvoa tyttäreltään, tahi unohtaa kutsua häntä mukaan milloin se ei ole tarpeellista!

— Mutta miksi, isä, se tänään oli vähemmän tarpeellista kuin muulloin? Olethan, isä, usein sanonut, että pöydästä puuttuu jotakin, milloin Almasi ei ole läsnä!

— Niinpä kyllä, niinpä kyllä; mutta ei liene liian aikaista totuttautua siihen kaipuuseen. Eiväthän tytöt ole luodut iän kaiken olemaan kotona isiensä huvitukseksi: he ovat muuttuvaista tavaraa, joka kulkee kädestä käteen — luonnollisesti isän kädestä aviomiehelle... Mutta nouse ylös, lapseni — me odotamme sinua!

Ylijahtimestari jätti tyttärensä, ja neljännestunnin kuluttua oli Alma isänsä huoneessa, jossa majuri Kling istui sohvalla sanomalehtien ympäröimänä.

Majuri oli viisikymmen-vuotias mies. Nuoruudessa oli kolme ominaisuutta tehnyt hänet kuuluisaksi: hän pelasi korttia, vaihtoi hevosia eikä koskaan viihtynyt kotona. Mutta miehuudeniässään hän kammosi näitä nuoruudenhuvituksiaan: nyt hän ei koskaan pelannut korttia, ei koskaan vaihtanut hevosia ja rakasti intohimoisesti kotiaan, josta vaimoa lukuunottamatta ei puuttunut mitään.

Majurilla ei ollut ylijahtimestarin halua seurata aikaansa kaikessa, paitsi pakinoimisessa ja juttujen kertomisessa. Sanomalehdille hän antoi kolmannen tahi neljännen sijan, ja muita kirjoja hän ei lukenut kuin maataloutta koskevia. Mutta joskaan majuri ei halunnut lukea kirjoista ihmisten suruja ja kärsimyksiä, niin hän sitä useammin etsi niitä tosielämästä, antaakseen apua hyväntahtoisesta sydämestä. Ja siinä ylijahtimestari ja hän usein kohtasivat toisensa, niin että he vihdoin olivat tulleet aivan välttämättömiksi toisilleen.

Ylijahtimestarin ja majurin kesken ei tähän asti ollut tapahtunut mitään lähempää selvittelyä Almasta. Mutta ylijahtimestari tunsi, että majurin kaikkein korkein toivomus oli saada sanoa tyttöä vaimokseen, samaten kuin majuri tiesi, että ylijahtimestari — juuri nähdäkseen tämän avioliiton toteutuvan — pidätteli kaikkia nuoria miehiä talostaan.

Ja tässä molemminpuolisessa levollisessa vakaumuksessa he antoivat asian mennä tavallista menoaan. Almahan oli lapsellinen, vaikkakin Neta-neidin huomautuksen mukaan jo täysi kahdeksantoista-vuotias ihminen; ja sen vuoksi hänen piti vielä saada nauttia riemuaan rauhassa: maailma oli hänet kyllä ajoissa löytävä! "Kun ei vaan". puheli joskus ylijahtimestari itsekseen, — "joku onnenonkija tulisi ennen sitä ja nipistäisi sydämeen."

Kohta kun Alma oli astunut kynnyksen yli, nousi majuri kiiruhtamaan häntä vastaan. Vanhan tavan mukaan, joka oli juurtunut tytön lapsuudesta saakka, suuteli majuri nuorta tyttöä otsalle, samalla kun tämä kumartui tavallista syvemmälle ja nyt omaksi levottomuudekseen tunsi punastuvansa.

Miksi hän punastui? Vuoden toisensa jälkeen majuri oli tervehtänyt häntä samalla tavalla, hänen edes sitä ajattelemattaan; niin, olipa hän usein ojentanutkin otsansa, kun majuri myöhempinä aikoina jonkinmoisella kömpelyydellä oli tahtonut suudella hänen kättään. Mutta nyt Alma tiesi sen, mitä hän ennen ei ollut aavistanut, nimittäin että majurin matkoilla oli "tarkoitus". Se säikytti ja punastutti häntä, vieläpä sai hänet vapisemaankin, kun kunnon majuri tavallista hellemmin ilmein katsoi häntä silmiin.

— Jumalan kiitos, — sanoi hän lämpimästi, — että Alma pelastui uhkaavasta vaarasta. Oli onni, että nuori matkustavainen oli siellä.

— Hm, hm, hm, — mutisi ylijahtimestari, ja tämähän merkitsi suunnilleen samaa kuin: "Hitto ties, oliko suurikaan onni, että mies oli nuori!"

— Niin, niinpä kylläkin, — vastasi Alma. — Mutta juuri senvuoksi olen kovin pahoillani, etten saanut virkkaa hänelle yhtään sanaa.

— Isäsi on lausunut hänelle sitä useampia, — kiiruhti ylijahtimestari lisäämään. — Hän oli erittäin tyytyväinen, vai mitä, majuri, — velihän näki itse?

Majuri myhäili eikä sanonut olevansa siitä niin perinpohjin vakuutettu. Hän oli Alman puolella; tytön itsensä olisi pitänyt saada kiittää.

— Vai niin, vai niin, tässä on kysymys kapinasta, kyllä ymmärrän! — lausui ylijahtimestari ja vilkui niin vikkelästi mustilla silmillään, että Alma tuskin tiesi, puhuiko hän piloillaan vai tosissaan. — Veli yllyttää tyttöä: hän tulee uppiniskaiseksi kuin... kuin...

— Kuin kyyhkynen, joka vähimmästä tuulenpuuskasta pistää päänsä siipien suojaan, — täydensi majuri.

— Siunaa ja varjele, — huudahti ylijahtimestari, — onkohan todellakaan pahempaa kuin kyyhkysmäinen haikailu, olkoonpa se untuvissa tai hameessa! No, nosta silmäsi, Alma, näytä että olet sellaisen miehen tyttö, joka saattaa katsoa ihmisiä ja itse paholaistakin silmiin. Sano suoraan, ettet ole mikään _kyyhkynen_, sillä silloin, vieköön minut se ja se, saattaisit yhtä hyvin olla harakka, varis tahi... tahi... Mutta sanalla sanoen, minä en tahdo tietää mistään kyyhkysistä talossani!

Mutta silloin Alma nauroi ja kapsahti isänsä kaulaan. — Minä en ole mikään kyyhkynen, en ollenkaan, isä-kulta — kun vain olisin rahtusen rohkeampi! Mutta vanhemmaksi tultuani kai asia muuttuu, ja silloin saattaa tapahtua, että minulla on oikea _oma_ tahto.

Alma tuli lausuneeksi nämä sanat lapsellisen ilon puuskauksena. Vasta myöhemmin hän huomasi, mitä ne saattoivat merkitä, ja hämmästyi ajatellessaan, että hänen tahtonsa todellakin kerran voisi joutua ristiriitaan isän tahdon kanssa.

Mutta neitonen ei ehtinyt ajatella enempää. Ylijahtimestari sanoi: — Veli huomaa, että tyttö alkaa luontua... Mutta ota nyt hattu, ja menkäämme puutarhaan katsomaan, ovatko kukat kasvaneet paljon sateen jälkeen! — — —

Ylijahtimestari teki kävelyretken toisaanne, ja majuri ja Alma jäivät kahden kesken.

— Meidän ei olisi sopinut lähteä näin pitkälle — sanoi majuri; — pelkään Alman vilustuvan.

— En suinkaan. Tänä iltana on niin suloista. En luule koko maan pinnalla olevan paikkaa, jota saattaisin rakastaa yhtä paljon kuin tätä!

— Kenties kuitenkin, — virkkoi toinen erityisellä äänenpainolla, — jos Almaa kerran kiinnittävät toiseen paikkaan yhtä hellät siteet kuin tähän!

Alma katseli poispäin pyökkilehtoihin ja vastasi hiljaa: — Silloin täytyy monen asian muuttua!

X.

Eräällä Hevossaaren rannan viereisellä kalliolla seisoi Karl August samana iltana, luoden miettivän katseen Vetterin yli.

Hän ajatteli menneen päivän pettyneitä toiveita, haluttomuutta jatkaa alottamaansa kirjettä vanhemmille, mahdollisuutta nähdä jälleen Alma, mahdollisuutta keksiä onnellista keinoa siihen, lyhyesti sanoen: hän pohti kaikkea tuollaista vähäpätöistä, joka vihdoin muodostuu varmaksi taipumukseksi. Mutta silloin hänen huomionsa kiintyi mitä merkillisimpään ilmestykseen. Hän alkoi tuijottaa vesille ja luuli näkevänsä unta.

Autereessa näkyi kokonainen voimallisen jättiläisen kuva, ainakin kahdenkymmenen kyynärän korkuinen, ja jotakin sanomattoman kamalaa oli tuon harmaankalpean ilmaolennon edestakaisessa liitelyssä. Se oli ollut näkyvissä noin viisi minuuttia ja kolme tahi neljä kertaa muuttanut asentoaan, milloin kohottaen käsivarsiaan ja milloin, kuten näytti, nyökäyttäen päätänsä; ja sitten hirviön takaa vähitellen kohosi punertava muuri päätyineen ja torneineen, jotka kuitenkin pian muuttuivat korkeiksi puiksi ja tuuheiksi lehdoiksi. Koko tätä näytelmää kesti noin neljännestunnin, jonka jälkeen se katosi. Jättiläinen jäi paikoilleen viimeiseksi, mutta hävisi äkkiä, kun kova vihuri kiiti pitkin vedenpintaa ja lakaisi pois koko haavekuvan.

Sanattomassa hämmästyksessään Karl August seisoi kauan paikoillaan; mutta käännyttyään vihdoin lähtemään vetäytyi hän äkkiä taaksepäin: jättiläinen seisoi aivan hänen edessään! Mutta pian hän huomasi tällä kertaa olevansa tekemisissä veren ja lihan kanssa, joskin olento oli laatuaan harvinainen.

Aivan Karl Augustin edessä seisoi tavattoman kookas mies suureen ryhmysauvaansa nojaten. Hänen pikimusta tukkansa riippui tuuheana, leveänä ja tasaiseksi leikattuna tupsuna aina kulmille asti. Syvällä kuopissaan olevat silmät tuskin näkyivät harjamaisten kulmakarvojen alta. Hänen ihonsa väri vivahti oliivinkeltaiseen ja kuparinruskeaan, ja tuuhea parta alkoi poskipäiltä ja ulottui hyvän matkaa leuan ja merimies-kaulaliinan alapuolelle, joka viimeksimainittu sekä hurstinuttu osoittivat, että hän oli merimies tai oli ollut siinä ammatissa.

— Hyvää iltaa, — sanoi Karl August nyökäyttäen päätänsä miehelle, jonka kasvoilla oli hiljaisen raskasmielisyyden ilme.

— Iltaa, — oli miehen lyhyt vastaus; ja ääni, jolla tämä yksinkertainen sana lausuttiin, kuului kumealta kuin haljenneen kellon.

— Huomasitko kangastusta, kummitusta tuolla? — kysyi Karl August viitaten Vetteriin päin.

— Huomasin kyllä, — vastasi vanhus, — senlaisia olen täällä nähnyt usein. Hän varoitta myrskyn tullen.

— Kuka? — kysyi Karl August.

— Vedenneito tietysti! Hän kohottaa sille ylös muureja ja valleja ja torneja ja mitä kaikk hänen valtaansa kuuluu.

Hämmästyksissään siitä, että kuuli tämän jättiläisolennon puhuvan aivan lapsen tavoin kysyi Karl August: — Oletko tältä paikkakunnalta kotoisin?

— Olen kyllä, olen syntynyt täällä Vetterin rannalla; mutta suureksi tultuani läksin kirvesmieheksi merille, ja sitten olen ollut sekä tuulessa että tuiskussa ja ohjannut päivinäni monta alusta. Mutta tultuani vanhaksi heräsi minussa halu päästä jälleen kotiini, sillä Vetterin kaltaisella järvellä ei ole vertojaan!

— Mikä on nimesi? — kysyi Karl August, yhä enemmän kiintyen uuteen tuttavaansa.

— Johannekseksi minut ristittiin, mutta sitten, — lisäsi hän ylpeyden ja ujouden sekaisella äänellä, — minua on sanottu luotsivanhimmaksi. Olen nyt täällä veneenrakennustöissä; muuten asun yksikseni pienessä mökissä vuorella tästä pohjoiseen.

— Käykäämme istumaan, — sanoi Karl August istuutuen itse kivelle. — Kerro minulle jotakin seikkailuistasi.

— Minun seikkailuni ovat liian vähäisiä, voidakseen huvittaa hienoja herroja! vastasi luotsivanhin jäykästi.

— Mutta sanoppa edes ensiksi, uskotko tosiaankin vedenneitoon ja hänen mahtiinsa?

— Ah, älkää kysykökään sellaista! — vastasi ukko varsin vakavana. — Kangastus ja vedenneito — pitääkö ihmisen nyt olla niin uppiniskainen, ettei voi pitää hyvänään, mitä Luoja itse tahtoo hänelle ilmaista, vaan etsii itse sille nimiä ja tekee sen niin luonnolliseksi, että siihen aivan saattaisi käsin koskea! Ei, ei nuori herra, tuo joka näkyy ilmassa ei ole mikään kangastus enempää kuin sekään mikä vesillä kuvastelee on mitään utukuvia, jommoisiksi epäusko tahtoo sen tehdä. Ja vedenneidon olemassaolon ja sen, että papit ja profeetat ovat sitä kunnioittaneet, osoittaa paraiten suojeluskirja, minkä se pappi, joka ensiksi tahtoi mitata Vetterin, antoi laatia niille, joiden piti lähteä samalle asialle, jottei mikään paha saisi heitä valtoihinsa. Se mies tiesi mitä teki!

— Niin, ellei se vaan ollut viekas keksintö heidän pelkonsa voittamiseksi, — huomautti Karl August hymyillen.

Mutta silloin luotsivanhin kavahti pystyyn, pudisti paksun mustan hiustupsun otsaltaan ja huudahti syvällä äänellä: — Mikä villitys! Tiedän kyllä, että kirjoihin on siten painettu, mutta ne valehtelevat sen kuten paljon muutakin! Hyvää yötä, herra! Sen, joka tulee Vetterille, pitää tulla uskossa eikä esittää kaikenlaisia rikkiviisaita hairahduksia, muutoin hän aivan hyvin saattaa olla tulematta, sillä _usko_, kuten Kristus on itse meille opettanut, tuottaa maailmaan kaiken ilon.

Hän nyökkäsi lyhyeen, pisti päähänsä lakin, joka kaiken aikaa oli ollut maassa, ja poistui.

Mutta Karl August kiiruhti jälkeen ja lyöden ukkoa olkapäälle sanoi: — Odotappa, ystäväni — ei kiirettä! Sano minulle ennen eroamme, oletko varma siitä, että _usko_ vaikuttaa niin paljon onnen saavuttamiseen tässä maailmassa?

— Tietysti, senhän herra tuntee kristinopistaan! josta äsken mainitsin, — vastasi ukko ja katsoi Karl Augustiin, kasvoissaan lempeämpi ilme. — Usko, ajatelkaapa sitä, on Luojan paras lahja: se mitä minä kaikesta sielustani uskon ja tahdon, toteutuu myöskin, sillä tahto yhtyy uskoon, jollei molemmilla ole syntinen tarkoitus.

— Oletko itse kokenut, mitä kaikkea usko vaikuttaa, kun sillä on hyvä tarkoitus?

— Olen montakin kertaa, mutta kerran aivan varmasti! Minä uskoin, että eräs herttainen nainen, jonka puolesta — no, se on kai samantekevää, rakkaus lienee sama ylhäisessä kuin alhaisessakin — jonka puolesta olisin tahtonut antaa sydänvereni... Uskoin, sanoin minä, että ainoastaan katsomalla häneen voittaisin vastalahjaksi hänen sydämensä. Mutta koskaan ei olisi saattanut ajatella suurempaa ylimielisyyttä: hän oli rikas ja kaunis, ja minä olin köyhä ja ruma. No, joka ilta hänen saapuessaan rantaan kohdistin katseeni häneen, kunnes hän kiinnitti huomionsa minuun. Kun olin päässyt siihen asti, kävi kaikki kuin itsestään, minä katselin häntä, ja lopuksi hän antoi myöntävän vastauksen. Sitten en nähnyt paljoa pitkään aikaan, sillä onnellisten ei tarvitse nähdä. Mutta minä matkustin maailmalle hakeakseni kultaa meriltä, ja palasin taskut täynnä. Vierailla mailla minulla ei ollut varoja tuhlata penniäkään, ainoastaan sen vuoksi, että saisin säästää rahat kotiin ja laskea ne hänen eteensä, jotta hän näkisi, mitä saatoin tehdä sen hyväksi, jota rakastin!

Tässä ukko pysähtyi ja keskeytti hieman kertomustaan.

— Tultuani kotiin ei sydämeni valittua enää ollut olemassa. Isä oli koettanut pakottaa häntä antamaan toiselle sen uskollisuuden, jonka hän oli luvannut minulle... mutta tyttöpä pelasti sen. Eräänä sunnuntaiaamuna hän katosi, senjälkeen kun he viimeksi olivat nähneet hänet Storlycken niityn rannalla. Vetterin vesi virtaa kirkkaana ja houkuttelevana suruiselle mielelle. Hän uskoi, että me tapaamme jälleen ja että minä en koskaan rakasta toista; ja niin hän läksi asumaan vedenneidon palatseihin, kunnes minä ylösnousemuksessa olen valmis hänen seuralaisekseen. No, näettekös, herra, kun minä sitten olin kuljeksinut ja tuuminut, menisinkö hänen perässään, sai usko minussa vallan jälleen. "Jos sen teet", sanoi se, "niin ette tapaa toisianne taivaanvaltakunnassa!..." Läksinpä sitten jälleen merille, missä antauduin luotsinammattiin. Monta alusta saatan sanoa pelastaneeni, ja monesti olen pannut henkeni alttiiksi. Mutta uurrettuani ja puurrettuani, kunnes minulla ei enää ollut yhtään voimia jälellä, vaan itsekseni saatoin ajatella: loppu kyllä rupeaa lähenemään, muutin jälleen tänne ja rakensin pienen tuvan, jonka nyt omistan, ja asun siinä iloisena uskoen, että me pian jälleen tapaamme.

— Kiitos kertomuksestasi! — sanoi Karl August osaaottavaisena. — Se on tehnyt oikein hyvää sydämelleni.

— Niin, juuri sen vuoksi, että huomasin teillä olevan sydäntä, hyvä herra, puhuin siitä mitä en suinkaan lorua kenelle hyvänsä... Mutta nyt olemme luotsivanhuksen tuvan ovella. Astukaa sisään, herra, jollette halveksi!

Karl August ei suinkaan halveksinut. Mutta jos majan ulkopuoli jo oli köyhyyden ja kieltäymyksen esikuva, niin sisäpuoli todisti sitä vieläkin selvemmin: ainoastaan olkikupo lavalla, karkeatekoinen pöytä ja rahi ynnä muutamia seinällä riippuvia työkaluja — siinä koko sisustus.

— Ja tämä riittää sinulle? — kysyi Karl August istuutuen rahille.

— Aivan hyvin, herra. Vetter antaa minulle kalaa ja juotavaa. Päivärahat, ryhdyttyäni rakentamaan veneitä, tuottavat minulle myöskin talvileivän.

— Entä vaatteet?

— Vaatteet, — sanoi luotsivanhin, viitaten paikattuun takkiinsa, — tässä on kesäpukuni. Ja tässä — hän viittasi vielä kuluneempaan karvanuttuunsa, — tässä on minun talviystäväni! Se kestää kyllä minun aikani, sillä ihmiset täällä eivät ole ilkeitä, naiset antavat minulle paikkatilkkuja ja lankaa, ja niin kauan kuin minulla on paikka paikan päällä, ei takki koskaan mene hajalle.

— Mutta, — lisäsi Karl August, — mainitsit nuorena koonneesi matkoilla kultaa; mihin olet kaiken sen hukannut?

— Jokaisella, hyvä herra, — sanoi ukko rypistäen tuuheita kulmakarvojaan, — on salaisuutensa, ja minullakin on omani — älkäämme puhuko kullasta.

— Herätät ihmettelyäni! Ja hyvin mielelläni kuulisin, mitä olet sillä tehnyt — äänesi sanoo minulle, ettet ole sitä käyttänyt tavalliseen tapaan.

— Kenties en, ja kenties minä juuri sen vuoksi ikäänkuin hieman häpeisin kertoa, miten asianlaita on. Monet asiat, joita toinen ei käsitä, ovat toiselle selviä. Älkäämme enää puhuko siitä!

Mutta Karl August ei päässyt irti tästä aiheesta, ja vihdoin ukko sanoi:

— No, olkoon menneeksi... Olin saanut äidiltäni uskon, joka varmaankin on synnillinen, koska se on tuottanut minulle suurta piinaa, ja se oli usko, ettei päiviensä päättäjä koskaan tuli autuaaksi. No, herra, kun minä sitten aikani olin mietiskellyt, miten kauheaa kerran tulisi minulle ja sydämeni valitulle, jos me ikuisesti erkanisimme toisistamme, niin mieleeni muistui, että katolisissa maissa olin kuullut ja nähnyt luettavan sielumessuja, joiden piti auttaa vainajia autuuteen. En juuri uskonut lukemisen sitä vaikuttavan, mutta ajattelin: Luoja kyllä tietää, miksi sen teet, ja Hän katsoo tarkoitukseen, tapahtukoon se katolisessa tahi kristityssä maassa. Läksinpä, kuten sanottu, jälleen merille, ja ensimäisessä katolisessa kirkossa, johon saavuin, puhuin papille, että hän lukisi ja rukoilisi niin paljon edestä kuin aarteestani riitti. Hän lupasi tehdä sen ja sanoi minulle, että siinä oli kylliksi, olipa se, jonka puolesta annoin kullan, tehnyt miten suuren synnin hyvänsä. Sydän keventyneenä jatkoin matkaani: tunsin näet, että oli olemassa Yksi, joka näki, miten olin tehnyt itseni köyhäksi, pelastaakseni hänen sielunsa.

Sanaakaan virkkamatta, mutta silmissään katse, joka sanoja paremmin ilmaisi, että hän täydellisesti oli käsittänyt vanhuksen tunteen, puristi Karl August hänen kättänsä.

Hiljaa he jälleen molemmin menivät pienen tuvan edessä kohoavalle mäelle.

Siinä oli vanha tammi, ja luotsivanhus sanoi latvaan viitaten: — Tässä asuu minun ainoa seurani, joka minulla on ollut monet vuodet!

Karl August kohotti kysyväisenä katseensa. Latvassa oli tavattoman suuri linnunpesä.

— Merikotkapari, — kertoi vanhus, — on rakentanut sinne pesänsä. Linnut ovat toisten kauhu, minun iloni. Milloin minulla on joku liika ruuanmuru, annan siitä niillekin.

Poistuessaan Karl August koetti pistää muutamia riksejä ukon taskuun; mutta hän otti ne käteensä ja sanoi vakuuttavasti, antaessaan rahat takaisin: — Mitä niillä tekisin? En tahdo parempaa; olen näet vieläkin siinä uskossa, että mitä enemmän täällä kieltäydyn, sitä varmempi saatan olla siitä, että tapaan rakkaani siellä, missä meillä kaikilla on hyvä olla... Mutta hyvää yötä nyt, nuori herra... Kiitos seurasta — vanhuksella ei ole pitkään aikaan ollut sellaista rauhaa!

Ihastunein mielin Karl August palasi kotiinsa Hevossaaresta. Hänestä tuntui kuin keskustelu vanhan luotsin keralla olisi vahvistanut hänen omia voimiaan ja uskoaan. Ja se teki, että hän vakaasti päätti oleskella Ombergin seuduilla, kunnes näkisi Alman ja saisi puhua hänen kanssaan — täytyipä hänen olla siellä vaikka vuosi ja vuorokausi.

XI.

Rauhoittaakseen ylijahtimestaria, joka pelkäsi Karl Augustin käyvän hänelle vaaralliseksi, muutti nuori mies mainitun viikon jälkeen päätöksensä siten, että matkustaisi pois vähäksi aikaa.

Hän oli kuitenkin toivonut, että hän näiden kuuden päivän mittaan saisi jonkun tilaisuuden tavata Almaa. Mutta vedenneito ei ollut suinkaan suotta muuttanut linnaansa ja palatsiansa: oli noussut ankara myrsky sateineen ja usvineen, ja sitä kesti kokonaisen viikon. Ja sellaisissa oloissa oli jotenkin luonnollista, ettei mikään sattuma tahtonut ojentaa Karl Augustille auttavaa kättänsä.

Samana aamuna, jona Karl Augustin piti matkustaa, teki hän kävelyretken vuorelle vielä kerran tavatakseen uutta ystäväänsä luotsivanhinta, jota edellisenä päivänä ei ollut näkynyt veneenrakennuspaikalla.

Sade ja myrsky olivat kokonaan lakanneet, mutta taivas oli vielä usvan peitossa, ja kummallisia pilvihahmoja liiteli sinne ja tänne puunlatvojen yläpuolella.

Karl August kulki mietteissään huomaamatta läheneviä askelia ennenkuin luotsivanhuksen kumea ääni lausui hänelle tervehdykseksi: — Jumalan rauha, nuori herra!

— Tulin sanomaan sinulle hyvästi! — virkkoi Karl August. — Miksi et ollut eilen venerakennuksella — olitko sairas?

— En, mutta minulla oli ansiota toisaalla. Ylijahtimestari käski minut luokseen; hänellä oli pikku työ, jonka hän arveli minun kenties tekevän yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin.

— Ja mikä se oli? — kysyi Karl August, jonka mieltä kiinnitti vähäisinkin siltä taholta kuuluva tieto.

— Eipä muuta kuin että Alma neiti tahtoi itselleen tänne pikku majan, jossa hän saattaisi huvikseen istuskella ja katsella järvelle; ja sitten hän itse oli pyytänyt — me näet olemme vähän niinkuin ystävykset — että minä saisin auttaa häntä.

— Vai niin, — sanoi Karl August ja pakottautui näyttämään ainoastaan kohtalaisesti asiaan kiintyneeltä, — olet siis hyvissä kirjoissa ylijahtimestarin tyttären kanssa?

— Niin, kehumatta sanoen, hän pitää minusta: häntä ei pelota olla ukko-rähjän seurana, ja monasti hän on tullut mökkiini ruokalaukku esiliinassaan. Eilen hän istui varmaankin pari tuntia luonani.

— Pari tuntia, ja eilen — eilen! — Ah, miten Karl Augustia kiusasikaan, ettei hän juuri eilen ollut tullut lähteneeksi ukon luokse! Keskustelun kestäessä hän kyllä koetti saada ääneensä suuremman tasaisuuden, mutta ukko oli kyllä ymmärtänyt, mitä syytä sillä, joka jo oli moneen kertaan nähnyt Ombergin puolelta ja toiselta, oli viipyä vielä niin kauan.

— Milloin herra matkustaa takaisin Vetterin yli? — kysyi vanhus.

— Olen aikonut lähteä tänään Visingsöhön, mutta näyttää siltä kuin usva ei alkaisi hälvetä.

Luotsivanhus myhähti. — Usva ei kyllä tee mitään haittaa, — sanoi hän, — se haihtuu pian aamupäivällä. Mutta jollei ukko erehdy suunnasta, niin ei herra ole vielä toimittanut kaikkia asioitansa.

— Asioitani! — virkahti Karl August punastuen. — Minulla ei ole täällä mitään muuta asiaa kuin katsella seutua.

— No, miten herra tahtoo! En voi moittia sitä halua, vaikkakin arvelen, että haluatte nähdä jotain muutakin, mikä kenties ei ole juuri niin helppoa ilman väylälle ohjaavaa hyvää luotsia... Mutta taidan viipyä liian kauan! Jos tahdotte nähdä työni, hyvä herra, niin kääntykää oikealle — ja tultuanne kukkulalle kenties saatte päivän keretessä nähdä kauniin näyn, jollei usva tule nykyistään sankemmaksi.

Hämmästyksissään siitä, että huomasi salaisuutensa jo tulleen toisen tietoon, ei Karl August pidättänyt vanhusta. Mutta vasta sitten, kun paikattu nuttu oli kadonnut pyökkilehtoon, jatkoi hän matkaansa kulkien ukon osoittamaan suuntaan.

Noustuaan mäen puoliväliin Karl August pysähtyi nojautuen tammen runkoon. Hän käytti muutamia hetkiä harkintaan ja koetti selvittää itselleen, mikä halu häntä vei eteenpäin. Oliko se todellakin rakkautta? Saattoiko hän pohjaltaan rakastaa naista, jota hän oli nähnyt vain kaksi kertaa ja puhutellut ainoastaan kerran? Tähän kysymykseen voi ainoastaan hänen oma sydämensä antaa vastauksen; ja vastaus oli sellainen, että hän vieläkin nopeammin kiiruhti eteenpäin. Pian hän saapui sille paikalle, missä puut alkoivat harventua, ja näki jo melkoisen matkan päässä kivistä, oksista ja kaarnoista rakennetun pikku luolan.

Tässä merkillisessä huvimajassa oli pitkin seiniä matala turvepenkki, josta vuoriharjanteen laskeutuneelta kohdalta näki vapaasti Vetterille; pari purjevenettä juuri viilsi sen kelmeätä pintaa.

Karl August istuutui penkille, — samalle penkille, jolla Alma kenties levähtäisi tunnin, parin kuluttua. Hänelle pisti äkkiä päähän kaunistaa Alman koti tuoreilla lehvillä ja kukilla ja päällystää rosoinen lattia pehmeällä sammaleella.

Päätös pantiin toimeen. Mutta vielä ei hän ollut ehtinyt asettaa paikoilleen viimeistä sammaltukkoa, kun heikko huudahdus osui hänen korviinsa. Äkkiä hän nousi ja näki vieressään Alman, iloa säteilevä ilme nuorteilla kasvoillaan. Hän piti nauhasta kiinni Kultakäpälää, joka polki jalkaansa ja pärskytteli hienoilla sieraimillaan; eläin ei tahtonut perehtyä vieraaseen.