Part 10

— Hiiteen moiset mietiskelyt! Minä mietiskelin myöskin hieman tullessani sattumalta eteiseen ja nähdessäni sinun livistävän rakkaille raunioillesi. Mutta katso, ettet mieti sellaista, joka saattaa sinulle käydä liian kalliiksi — ja kavahda, ettet vastedes tee niin pitkiä kävelyretkiä paitsi isäsi ja sulhasesi seurassa!

— Et ole kieltänyt minulta sellaista ennen!

— Teen sen siis nyt — mene!

Onnellisena päästessään näin vähällä Alma kiiruhti edeltäpäin; ja huulet yhteenpuristettuina, rypistäen kulmakarvojaan, keppi kainalossa ja piippu hyvää vauhtia heiluen edestakaisin ylijahtimestari tuli reippain askelin perässä, katsoen silloin tällöin taakseen ja pari kertaa mutisten: — Hitto tuota poikaa — juuri hän se oli, jonka minä iltapäivällä näin vilahtavan puistossa. Mutta odotahan, odotahan, kyllä olet turhaan heittänyt koukkusi!

Siitä hetkestä alkaen vakoilevat silmät vartioivat Almaa niin ankarasti, että hän pelosta tavata Karl Augustia ei uskaltanut mennä ovesta ulos. Mutta Karl August oli aikoja sitten kiinnittänyt itsensä Hjo'hon, missä hän joka ilta istui Vetterin rannalla, katsellen milloin valtavaa Ombergia, jonka helmaan hänen vastainen onnensa oli kätketty, ja milloin loistavaa juovaa, jonka pyhän Birgitan jalanjälki oli jättänyt sekä venäläisten kasakkain varjoja, jotka mustilla hevosillaan kiitivät yli Vetterin sinisen kalvon.

Siten vähitellen lähestyi ratkaiseva päivä...

XX.

Pilvinen taivas sateineen ja myrskyineen oli ensimäinen tervehdys, jonka Alma vastaanotti yhdeksäntenätoista syntymäpäivänään.

Ketään vierasta ei ollut nyt kutsuttu, mitään hyörinän kalistelua ei kuulunut keittiöstä, ei edes Neta-tädin äänikään kajahdellut eteisessä tahi portaissa: kaikki oli hiljaista, ikäänkuin päivällä ei olisi ollut mitään merkitystä.

Alma oli kauhuissaan, itki ja rukoili mitä palavimmin, samalla huokaillen: — Jospa jo olisi ilta!

— Hyvää huomenta, lapsi-riepu! — kuului vihdoin ovesta, ja Neta-neiti, kädessään pieni, mitätön kukkaseppele, astui makuusijan ääreen. — Katsoppa, — sanoi hän laskien seppeleen peitolle, — ota nyt se, koska et tahdo parempaa. Sinulle olisi muutoin soveltunut paremmin tänään kantaa seppelettä ja kruunua — silloin täälläkin olisi ollut toinen ääni kellossa.

— Onko täti nähnyt isää tänään?

— Olen niinkin, luulen kyllä nähneeni — vastikään kutsui minut soittokellolla niin kiivaasti, että luulin nauhan katkeavan! Nyt et saa puhua majurin etkä kenenkään toisenkaan kanssa, ennenkuin sinut kutsutaan sisälle, eikä se tapahdu aamiaiseksi, jonka ylijahtimestari tänään syö yksinään. Senjälkeen hän odottaa majuria — ja sitten lopuksi sinuakin, arvelen.

— Ja sillä aikaa, — valitti Alma, — minä menehdyn levottomuuteen! Ei ketään, jonka kanssa puhella, — jonka kanssa neuvotella — voi, miten kaipaankaan äitiä: hyvää, hellää äitiäni, — hän ei olisi kovuudella lykännyt luotaan tytärtään, hän.

— Ja teenkö minä niin? — kysyi Neta-neiti hiukan lempeämmällä äänellä. — Enkö tee enemmänkin kuin mistä kohtuudella saattaisin vastata, kun en puhu erästä asiaa, jonka sinä kai itse tiedät, joskaan et luule kenenkään muun tietävän.

— En ymmärrä, — sanoi Alma hiljaa.

— Vai niin, sinä et ymmärrä, että tuolla vanhalla luostarinröttelöllä on useampia korvia kuin luuletkaan... no, no, no, älähän keikahda kumoon! Koska olen voinut pysyä vaiti kokonaisen kuukauden, voin kai tänäänkin.

— Täti... täti! — Alma vapisi niin rajusti, ettei saanut suustaan sanaakaan.

— No, no, rauhoitu nyt — siellä ei ollut muita kuin sisäkkö-Sohvi, joka toisella puolella oli tapaamassa _omaa_ hempukkaansa. Mutta minä annoin hänelle jokseenkin hyvät kengät, jotta hän pitäisi suunsa kiinni.

Silloin Alman kasvot hehkuivat häpeän voimakasta punaa. — Vakuutan teille, täti, — sanoi hän, ja leimahtavaa ylpeyden tunne antoi voimaa ja elämää hänen sanoilleen, — minä vakuutan, että minä itse tänä päivänä sanon sen isälle! Ja silloin sekä hän että täti ja kaikki, jotka saavat sen tietää, huomaavat, ettei kellään ole oikeutta loukkaantua siitä tapaamisesta!

— Siunaa ja varjele, — huudahti Neta-neiti, ja löi hämmästyksissään kätensä yhteen, — miten topakaksi olet tänään tullutkin, lapseni — älä vaan tule hämillesi, kun joudut silmätysten isäsi kanssa!

* * * * *

Omassa huoneessaan ylijahtimestari istui aamiaispöytänsä ääressä. Kolme kertaa hän oli kiinnittänyt lautasliinan napinreikään ja jälleen irroittanut sen siitä; ja Neta-neiti, jonka itsensä piti häntä palvella, oli niinikään kolme kertaa nostanut kyljysvadin kannen ja laskenut sen jälleen paikoilleen, koska huomasi, ettei aika ollut vielä tullut.

Tämä hiljaisuus oli aivan kuulumatonta liukaskielisen ylijahtimestarin tapaiselle miehelle; tekipä se Neta-neidinkin voimakkaihin hermoihin sellaisen vaikutuksen, että hän — ensi kerran ylijahtimestarin taloon tultuaan — olisi toivonut saavansa muutamiksi tunneiksi jättää tehtävänsä.

— Tuokaa tänne pullollinen reininviiniä ynnä lasit ja toimittakaa sitten sana majurille, että pyydän hänen tekemään minulle sen kunnian, että joisi täällä kerallani lasillisen aamiaiseksi!

Neta-neiti leijaili ovelle.

— Odottakaa hetkinen — oletteko ollut tänään Alman luona?

— Olen tietysti!

— No?

Kykenemättä käsittämään, mikä vastaus ylijahtimestaria tämäntuulisena miellyttäisi, Neta-neiti rajoittui lyhyeen "mitä"-kysymykseen.

— Samantekevä — tehkää mitä olen pyytänyt!

Jäätyään yksin omien ajatustensa seuraan ylijahtimestari asteli piippu kädessä kiivaana edestakaisin. Näki hänen olevan voimakkaiden mielenliikutusten vallassa, jotka vuorotellen pyrkivät voitolle hänen sielussaan. Silloin tällöin hän huiskautti piippuaan ilmaan ikäänkuin karkoittaakseen jotakin; hän ei tahtonut suoda sijaa lempeämmille tunteille.

Hetkisen kuluttua Neta-neiti palasi kantaen uutta tarjotinta, ja vähän jälkeenpäin saapui majuri, levollisena, mutta hieman tavallista kalpeampana.

— Jättäkää meidät, — sanoi ylijahtimestari luoden katseen taloudenhoitajattareensa.

Herrat istuutuivat pöytään...

Järjestelmällisellä pitkäveteisyydellä ylijahtimestari oli avannut pullon, pyyhkäissyt pois lakan, täyttänyt lasit ja asettanut pullon paikoilleen.

— No, veliseni, meillä on tänään juhlapäivä, joka ei varmaankaan ole veljelle samantekevä. — Näin puhuessaan ylijahtimestari sinkahutti majuriin silmiensä salamat.

— Ei, ei suinkaan — nythän on Alman syntymäpäivä.

— Oikein, ja samalla sinun ja hänen kihlauksensa vuosipäivä... Saamme kai juoda morsiamesi maljan!

— _Alman_ maljan! — änkytti majuri.

— Miksi eroittaa hänen nimeään siitä arvonimestä, joka on hänelle tuleva — mitä, häh, majuri, mitä sellainen merkitsee? Juon sinun _morsiamesi_ maljan, ja toivon, ettet kieltäydy vastaamasta siihen!

— Veli... kuule minua!

— Kuulen, — sanoi ylijahtimestari, samalla kun antoi käden, jonka oli ojentanut tarttuakseen lasiin, verkalleen laskeutua, — minä kuulen, mutta veli ajatelkoon, mitä aikoo puhua.

— Olen jo ajatellut! Asianlaita ei voi, ei saa olla toinen: minun kunniani, minun sanani ovat panttina... minun täytyy lunastaa ne — tästä päivästä alkaen ovat Alman siteet katkaistut!

— Ahaa, suurkiitos, varsin mielenkiintoisia keksintöjä! — vastasi ylijahtimestari kylmänivallisesti samalla kun polttava verivirta syöksähti hänen kasvoilleen. — Veli on niinmuodoin ollut sitä mielipidettä, että minä olen mies, jonka kanssa saattaa leikkiä mielin määrin? Mutta sitä ei tehdä! Minun tyttäreni kättä ei pyydetä sitä varten, että se jälleen muitta mutkitta hyljätään — ei, hyvä herra, ja sen minä sanon, että silloin ei ole tunnettu, mikä on se mies, jota on niin karkeasti loukattu!

— Veli, veli, — sanoi majuri äänensävyllä, jonka syvä sydämellisyys jonkun verran hillitsi ylijahtimestarin rinnassa riehuvaa myrskyä, — tämä on liikaa! Älä tee minulle uhria vaikeammaksi kuin se on, vaan kuule minua kärsivällisyydellä — tee se meidän monivuotisen ystävyytemme tähden!

— Juuri sen vuoksi ei tämän hetken olisi pitänyt koskaan tulla.

— Sitä ei saattanut estää. Se on kuitenkin minun oma syyni, ainoastaan minun... veli muistaa varmaankin vuosi sitten vallinneet suhteemme? En saata antaa itselleni anteeksi, etten silloin heti päättävästi vetäytynyt takaisin. Mutta heikkous, heikkous — enkö silloin koettanut uskotella itselleni, että Alma uusissa olosuhteissa pian unohtaisi mieltymyksen, jota pidin ohimenevänä kuumeena. No, niin, veli: sillä hetkellä, jolloin pyysin saada olla kahdenkesken Alman keralla, houkuttelin hänet vuodeksi... koevuodeksi... tekemään sitoumuksen kerallani, ja jätin hänelle kunniasanallani oikeuden saada jälleen vapautensa siinä tapauksessa, että hänellä vielä tämän ajan jälkeen olisi silloin tuntemansa taipumus. Ehdotukseni näytti minusta silloin viisaimmalta — koska... koska, — lisäsi hän verkalleen, — olin hullu saattaessani uskoa, että vanhemman miehen rehelliset ja hellät huolehtimiset saattaisivat hävittää sen vaikutuksen, minkä nuoruus, kauneus ja rakkaus kerran ovat tehneet.

— Leikkiä niinmuodoin, ainoastaan leikkiä, — sanoi ylijahtimestari verkalleen, katkerasti, — leikkiä minun kerallani! Ja onko _minun_ tyttäreni, jonka pidin lunta valkoisempana, onko hän vuoden, kokonaisen vuoden saattanut valehdella isälleen, joka kuitenkin niin lämpimästi, yli kaiken mitä kieli voi kertoa, on häntä rakastanut! — Hänen näin lausuessaan herahti kyynel hänen silmäänsä ja tuiman tuskan piirre kuvastui hänen ryppyiselle otsalleen.

— Herran nimessä, veli, — pyysi majuri hellyttävällä äänellä. — Älköön veljen viha, veljen suru kohdistuko häneen! _Minä_ olen ohjannut hänet harhaan; _minä_ olen nähnyt hänen suuren tuskansa, hänen vastahakoisuutensa, hänen ahdistuksensa ja — sanonko sen, veli... anna anteeksi, veli, että tuotan vielä enemmän kipua... sanonko sen suoraan, _pelko_, tuo kauhistava tunne, joka on niin arvoton olemaan lapsen ja isän sydämen välillä, se antoi Almalle rohkeutta mihin hintaan hyvänsä ostamaan itsensä vapaaksi isänsä vihasta.

— Heikkoutta se oli, viheliäistä, halveksittavaa heikkoutta! — huudahti ylijahtimestari; mutta hänen äänessään ei ollut tuota kiivasta kuohuntaa, joka tavallisesti ennusti myrskyä: siinä oli kumeasti suhisevan tuulen ääni, joka katkee kesken kaikkein raivokkainta rynnistystään.

— Veli, minä houkuttelin, syy oli minun!

— Niin oli, — lisäsi ylijahtimestari, verkalleen saavuttaen tavallisen määrätyn mielenmalttinsa, — ja veljen velvollisuus on korjata paha.

— Juuri sitä minä sydämestäni ja sielustani toivon!

— Toivo siten, kuin miehelle sopii! Teemme leikistä toden; hänen täytyy vielä, niin, hänen _täytyy_ tulla veljen puolisoksi!

— Heitä tämä mieliharha! — pyysi majuri lämpimästi ja hartaasti. — Se on mahdotonta: hänen sydämensä on peruuttamattomasti luovutettu. Veli ei saata tahtoa hänen onnettomuuttaan. Ja ajatteleppa vastuunalaisuutta... ajatteleppa sitä niin kauan kun on aika!

— Minä teen sen! Minä tiedän mikä on hänen onnensa ja onnettomuutensa, paremmin kuin hän itsekään... Jätä minut, majuri, jätä minut! Tahdon selvittää ajatukseni; tahdon puhua tytön keralla; tahdon nähdä saattaako hän katsoa minua silmiin!

— Veli, veli!

— Veli, veli — hiton pitäisi olla veljen veli eikä minun, kun veli panee toimeen tuollaisia hulluinhuoneseikkailuja! Mutta jollen minä tule veljen apeksi kaikella asianmukaisella kunnialla, niin — on mennyttä sekä vanha ystävyys, että myöskin se kunnioitus, jonka olen lahjoittanut veljelle... mene nyt, mene ja salli minun koota ajatuksiani!

Ylijahtimestari kulautti pari viinilasillista, hieroi otsaansa, heittäytyi sohvalle, mutta nousi jälleen ylös ja asettui keskelle lattiaa odottaen tytärtään.

XXI.

Ovi aukeni hiljaa. Alma astui kynnyksen yli. Silmät, jotka olivat luodut lattiaan, todistivat hämminkiä, mutta samalla mitä nöyrintä rukousta lempeyteen.

— Tule esille, lapseni! — sanoi ylijahtimestari, ei lämpimästi, ei kylmästi, mutta mitä suurin alakuloisuus äänessään.

Alma kohotti katseensa. Hänen silmissään oli kirkkaat kyyneleet; ne tipahtivat yksitellen isän kädelle, kun tytär syvään kumartuen painoi sen huuliaan vasten.

— Minulla on sinulle puhumista, tyttäreni; mutta pyydän ettet vastaa lapsen tavoin, joka joka hetki pelkää vitsaa; vaan avoimesti, kuten tyttären tulee hänen puhuessaan ensimäisen ja parhaan ystävänsä kanssa!

— Oi, isä, mikä hyvyys! — änkytti Alma, hämmästyneenä vaipuen polvilleen; — en ole sitä ansainnut — tunnen, etten ole sitä ansainnut!

— Siitä olen minäkin vakuutettu, — vastasi ylijahtimestari kohottaen hänet ylös; — mutta se mikä ei ole tapahtunut, saattaa vielä tapahtua: katuvaiselle, hellälle tyttärelle on isä aina valmis antamaan anteeksi, tottelemattomalle... mutta sinä et kai enää tahdo lukeutua sellaisiin — suo minun uskoa se, Almani!

— Ah, isä, minä...

— Kas niin, kas niin, mitäs äsken sanoin: suo minun päästä näistä huokauksista äläkä enää huutele "ah" ja "mutta", kyynäränpituisin keskeytyksin — puhu selvästi!

— Juuri sitä haluan, isä!

— No, hyvä, no alkakaamme: — Piditkö itseäsi tehdessäsi sitoumuksen majurin kanssa ja tunnustaessasi minulle, isällesi, itsesi hänen morsiameksensa, — piditkö itse itseäsi jonakin muuna?

— Pidin itseäni pakosta häneen vuodeksi sidottuna, sidottuna hänen morsiamekseen _nimellisesti_. Huomasin myöskin pian, että hän uskoi pakon vuoden kuluessa muuttuvan vapaaksi tahdoksi, mutta niin ei käynyt.

— Nyt vastasit enempään kuin mitä sinulta kysyttiin. Oliko sinulla myöskin mielestäsi majuria kohtaan ne velvollisuudet, jotka hyvinkasvatetulle tytölle sopivat sitä kohtaan, jonka kanssa hän on tehnyt niin tärkeän sitoumuksen?

— Niin, luonnollisesti, majuri oli myöskin ottanut minulta sellaisen lupauksen.

— Ja sinä kuitenkin rikoit sen... — Ylijahtimestari astui kirjoituspöytänsä ääreen, ja otti siitä pienen kiven pitäen sitä Alman silmien edessä.

Näkyi selvästi, että hän oli odottanut tästä menettelystään jotakin onnellista, jotakin suurta tulosta, että hän oli odottanut näkevänsä Alman ahdistuksessa ja tuskassa pyytävän häneltä anteeksi; mutta mitään sellaista ei kuulunut. Alma otti kiven käteensä, katseli lemmittynsä nimen alkukirjaimia ja sanoi sitten hiljaa ja sydämellisesti: — Se tuli minun tietämättäni, isä, se on totta, samoin kuin sekin, että minä pari kertaa hämärässä näin Karl Augustin varjon vilahtavan puitten välitse hänen tehdessään tänne salaperäisen retkensä, luulin sitä hänen haamukseen; mutta koskaan hän ei tullut esille, koskaan hän ei puhutellut minua!

— No, oletko senjälkeen nähnyt Adonistasi, ollut kirjevaihdossa tahi tavannut häntä?

— Olen, mutta ainoastaan yhden kerran, — vastasi Alma, joka nyt oli tehnyt sen lujan päätöksen, ettei salaisi vähintäkään.

Ylijahtimestari virnisti kauheasti. — Niin, kauniisti sinä olet täyttänyt lupauksesi — olethan unohtanut soveliaisuuden vaatimuksetkin!

— En milloinkaan, isä! En saattanut menetellä toisin pelkäämättä jotakin vielä pahempaa! — Ja yksinkertaisesti ja totuudenmukaisesti Alma kertoi Kultakäpälän salaisen lähetyksen ja syyn, joka pakotti hänet, saatuaan kirjelipun, tapaamaan nuorta miestä raunioilla.

— Joskin minä teidät viipymättä keskeytin?

— Niin kävi, isä, vieläpä ennen kuin juuri sanaakaan oli vaihdettu! Mutta olen varma, ettei Karl August tahtonut tavata muusta syystä kuin varottaakseen ja vannottaakseen minua, etten toista kertaa uudistaisi sitä heikkoutta, jota olen ehtinyt niin kauan katua. Ja nyt, hyvä isä, usko minua, kun vakuuttamalla vakuutan, että tämän ainoan kerran olen tavannut, tämän ainoan kirjeen olen saanut, siitä lähtien kun annoin majurille lupaukseni.

— Hyvä, olkoon niin. Mutta toivon, ettet kuitenkaan kuvittele mielessäsi sen muuttavan rahtuakaan asiaa ja sitä suunnitelmaa, jonka olen viitoittanut sinun tulevaisuudellesi?

— Toivon, isä, sitä toivon sydämeni pohjasta, ja vieläkin suuremmalla syyllä, kun majuri tänäpäivänä antaa minulle vapauteni!

— Tahtoi, aikoi antaa sinulle vapautesi! — oikaisi ylijahtimestari. — Hän teki tosiaankin varsin vakavia yrityksiä siihen, mutta et kai suurestikaan ihmettele, kun sanon sinulle, etten minä ole se mies, jolle saa tehdä pilaa kunnia-asioista! Hän on pyytänyt sinua vaimokseen, sinä olet ilmaissut olevasi halukas siksi tulemaan, ja niinmuodoin minä en salli minkään romanttisen kujeen häiritä parasta suunnitelmaa, mille konsanaan olen iloinnut!

— Isä — huudahti Alma syvästi kiusaantuneena — asia ei saata olla niin; itse majurikin peruuttaa kosintansa!

— Sitä en ihmettele, kun hän näkee sen tällä tavalla palkituksi. Mutta jos sinä, Alma, kuten minä äsken, olisit nähnyt tuon kunnollisen, rehellisen ja voimakkaan miehen, surun ja katkeran kaipuun masentamana, tyytymättömänä itseensä ja koko maailmaan, hylkäävän toivonsa ja ilonsa ja kerjäläisen tavoin lähtevän sen taivaan ovelta, jonka hänen liian arka kunniantuntonsa itse sulki; jos olisit nähnyt sen, Alma, jos olisit kuullut miten lämpimästi hän puolusti sinua, miten hellästi hän rukoili puolestasi, niin en saata uskoa, että olisit sellainen kivisydän, ettet olisi tullut liikutetuksi! Jotakin aivan toista on kuitenkin miehen syvä, vakava ja hiljainen suru kuin nuorukaisen myrskyävä ja helposti ohimenevä tuska.

Almaan teki vaikutuksensa isän äänen huomattavan hento sävy. Ylijahtimestarilla oli suuri vaikutusvalta, kun hän äänellään kykeni ilmaisemaan syvimpiä tunteitaan. Hän teki Almaan tällä hetkellä voimakkaamman vaikutuksen kuin koskaan ennen; hän huomasi sen ja lisäsi: — Alma, sinä tuotat minulle suurimman surun mitä minulla on eläissäni ollut — sinä lasket isäsi hautaan, jollet täytä hänen toivomustaan!

— Oi, isä, isä, laske _minut_ ensiksi sinne! — pyysi tyttö ja puhkesi itkuun, niin kiivaaseen, niin rajuun, että ylijahtimestaria kauhistutti se epätoivo, joka oli koko hänen olemuksessaan... — levätkäämme kernaammin siellä molemmat — mutta anna minulle anteeksi, oi, anna minulle anteeksi, muutoin en saata elää enkä kuolla!

— Älä itke, Alma lapseni, rakas, pikku Almani, älä itke — eihän isäsi ole mikään tyranni! — ja sydämellisesti ja kauan syleillen isä sulki vapisevan tyttären rinnoilleen... — Mutta kuule nyt minun menettelytapani vaikuttimia; sillä tällä hetkellä tulee Alman ja hänen isänsä sydämen välillä olla täysi luottamus — kuule rauhassa ja ymmärryksellä!

— Minä kuulen! — kuiskasi Alma; ja istuen isän vieressä hän kuunteli yhä kasvavassa jännityksessä hänen huuliltaan lähteviä sanoja:

— Hento, ruumiiltaan ja sielultaan hento nainen, Alma, tarvitsee elämänsä tärkeimmässä askeleessa vanhemman, vakavan seuralaisen — seuralaisen, joka juuri sen vuoksi, ettei itse enää ole nuori, tuntee itsensä tyytyväiseksi, niin, onnelliseksi, ihastuneeksi, kun vain hyvä, lempeä lapsi, nuori, ystävällinen puoliso hymyilee ja leikkii hänen ympärillään. Sinä, Almani, joskin sinä jonkin kerran, erikoisissa tilaisuuksissa, voit olla hieman ryhdikäs, olet kuitenkin tuollainen hento olento. Sinä, lapseni — olen sanonut, että puhuisimme suoraan tällä hetkellä — joskin olet kaunis, miellyttävä ja rakastettava, et ole suinkaan saanut runsaasti järjenlahjoja. Minulle tekee kipeää sanoa tätä, ja näen poskillasi tapahtuvasta värivaihtelusta, että sinun laitasi on sama sitä kuullessasi; mutta totuus on totuus. Minun vakaumukseni on nyt se, että sinä eläessäsi yhdessä kunniallisen ja kelpo majurimme kanssa et koskaan kaipaisi näitä älyn korkeampia etuja, kun sinä taasen miehen kanssa, jolla on erilainen luonne, terävämpi katse, lyhyesti sanoen syvät, voimakkaat tunteet, mielikuvitusta ja runoutta j.n.e., kaipaisit niitä varsin paljon.

Ylijahtimestari pysähtyi hetkiseksi, jolloin hän kädellään hiveli Alman kumarassa olevaa otsaa. Senjälkeen hän jatkoi:

— Kun kuherruskuukaudet ovat menneet ja niiden keralla ensimäinen rakkaudenhuuma, hakee jälkimäinen mies toisenlaisia aarteita kuin lapsellisen kauneuden ja lapsellisen sopertelemisen pikku viehätyksiä; hän tahtoo puolison, joka saattaa käsittää, ymmärtää ja seurata häntä, itse jutella ja keskustella hänen kanssaan, kun hän väsyneenä päivänsä työstä palaa jälleen kotiin. Mutta kun hän hyvinkin pian surukseen huomaa, ettei toinen sellaiseen kykene, kun vaimo silloin salaisella hämmästyksellä näkee, miten mies vetäytyy syrjään, ja huomaa hänen tehneen havaintoja, jotka vahingoittavat hänen rakkauttansa — miten käy silloin: salainen kärsimys, vaikea masentuminen kalvaa vaimon sielua; hän huomaa, ettei hän enää ole miehelleen kaikki kaikessa, ja mitättömyytensä tunne tekee hänet yhä alakuloisemmaksi ja araksi, saattaa hänet kykenemättömäksi käyttämään niitäkin viehätyskeinoja, joita luonto on hänelle antanut. Vakava suru on mato, joka kalvaa elämän kukkaa. Nainen menettää kauneutensa, sen mukana erään mahtavimpia aseitansa, joita hänellä on ollut; sen tuottama epätoivo vähentää hänen olemuksensa viehätysvoimaa, hyvyyttä ja rakastettavaisuutta, ja kauniista, ujosta, nuoresta, leikillisestä tytöstä on tullut ruma, tyytymätön, luulosairas vaimo, joka ei kykene tekemään omaansa eikä miehen elämää iloiseksi!

— Isä, isä, — huudahti Alma ja kohotti hehkuvat kasvonsa, — sopiiko tämä kuva minuun — olenko minä tyhmä, yksinkertainen, avuton olento?

— Et mikään niistä, lapseni, sinä olet lahjoiltasi vain keskinkertainen; ja jos olisit antanut minun rauhassa lopettaa kuvaukseni, niin olisin sitten näyttänyt sinulle, että juuri ne ominaisuudet, joita sinulla on, olisivat kehittyneet sinussa — jos olisit mennyt naimisiin majurin kanssa, — miehen, joka on tasainen, levollinen ja perin rehellinen ja joka koko elämänsä olisi sinua käsillään kantanut, — puhtaimmaksi ja korkeimmaksi onneksi, onneksi, jonka kestävyys ei olisi häiriintynyt. Itse intohimottomana, tyynenä, lempeämielisenä ei hän olisi koskaan pyytänyt sinulta mitä itse ei olisi tarvinnut, ja sinä olisit lisännyt niiden harvain, mutta onnellisten naisten lukua, jotka täyttäessään hellän puolison ja äidin velvollisuuksia, ympärillään paras mitä elämällä on, kunnioitus ja hyvinvointi, eivät joudu tuntemaan senlaatuista nöyryyttävää köyhyyttä, jonka tietoisuus avaa sen haudan, mihin moni nuori nainen on nähnyt elämänsä onnen vaipuvan... Ja nyt, Almani, olen sanonut kaiken. Ajatteleppa, että isäsi, jonka katse on seurannut sinua varhaisimmasta lapsuudestasi, täytyy tuntea sinut paremmin kuin itse tunnet itsesi — ja huomaa nyt, mitä hän on tahtonut, mitä toivonut: huomaa, ettei hänellä koko maan päällä ole pyhempää ja lämpimämpää toivomusta kuin että näkisi sinut onnellisena!

Muutamia hetkiä isän vaiettua Alma istui hiljaa. Jo aikoja sitten oli hänen poskillaan palanut tumma purppura, hänen silmissään oli loistanut voimakas ja vilkas tuli. Nyt hän kohosi ylös, laski kätensä isän käteen ja sanoi levollisesti, mutta varmasti: — Suo minulle anteeksi, isäni, mutta minä... minä tohdin uskoa, että lausuntosi tahi ainakin osa siitä on johonkin määrin erehdyttävä!

— Mitä sanot, Alma? — kysyi ylijahtimestari ja katsoi hämmästyneenä tyttöä silmiin: — erehdyttävä?