Part 11

— Niin, isä, en ole koskaan ennen tuntenut sitä mitä tässä hetkessä tunnen, mutta jokin minussa nousee sanojasi vastaan, isä, ja vakuuttaa minulle, etteivät ne sovellu minuun; ja nyt, jos sallit, isä, tahdon minäkin sanoa, miksi liitto majurin kanssa, kaikissa oloissa — vaikka en olisi tuntenutkaan Karl Augustia — olisi tullut minulle ylen vastenmieliseksi... ajatteleppa, isä, vaan nuorta tyttöä, joka ei ole lahjoiltaan niinkään keskinkertainen, mutta joka ensimäisistä lapsuusvuosistaan alkaen on tottunut konemaiseen tottelemiseen, tottelemiseen, joka ei ole koskaan antanut tilaa tahi aavistustakaan oikeaa tahi väärää koskeville ajatuksille eikä edes minkäänlaista ajatuksenvapautta: jos tämä tyttö nyt vähitellen alkaa tuntea, että hänelläkin on jotakin arvoa, että hänenkin pitäisi osata tuntea, ajatella ja menetellä omin neuvoin, niin hänen ensimäinen ja hartain halunsa on se, että hän, jos hänen on erottava isästä, jota hän on niin sydämellisesti rakastanut, silloin saisi seurata miestä, joka antaisi hänelle, ei ainoastaan vaatteita ja ruokaa ja pitäisi ystävällistä huolta hänen pikku huviensa ja oikkujensa tyydyttämisestä, vaan myöskin ennen muuta tulisi hänen rakkaimmaksi seurakseen, mutta yhtäkaikki ei olisi häntä niin paljoa korkeammalla, etteivät he voisi kohdata toisiaan kaikilla niillä aloilla, joilla miehen ja naisen ymmärryksen ja tunteen tulee olla tasapainossa.

— Mistä, Herran nimessä, — huudahti ylijahtimestari keinuen tuolilla edestakaisin, — olet saanut kaiken tämän, tyttö?

— Olen saanut sen yksinomaan omasta tunteestani, isä. Mutta milloin, isäni, olisit huomannut, että Almasi olisi ymmärtänyt muuta kuin totella, leikkiä ja hyväillä: minähän en ole koskaan muulloin paitsi tänään, kun sinä itse avasit tien, uskaltanut avoimesti lausua ajatustani. Mutta, isä-kulta, anna minulle vapaus ja oikeus siihen — ja silloin saat nähdä, etten minä ole se nuori nainen, jota sinä kuvailet, vaan että minä tahdolla, tunteella, käytöksellä ja ymmärryksellä kyllä koetan pitää kiinni siitä miehestä, jonka olen valinnut. Jos minä sen sijaan pakosta tahi houkutuksesta tekisin sen synnin, että antaisin kunnialliselle miehelle käden ilman sydäntä, niin olisin ollutta ja mennyttä, silloin kuihtuisin ja kuolisin kuin köyhä, tallattu kukka, ja niinmuodoin tuottaisin itseeni luottavalle miehelle elinkautisen katumuksen kotoisen ilon asemesta. Olisiko se hyvä, isä?... Ei, hyvä se ei olisi, sillä minun täytyy lopettaa tunnustamalla, etten luule itsessäni olevan luonnetta kestämään pilalle mennyttä elämää.

Ylijahtimestarin kasvoilla oli pitkän aikaa taistellut valtava mielenliikutus; mutta sinä hetkenä, jona Alma lakkasi puhumasta, sanoi hän melkein hennolla äänellä: — Tule syliini, lapsi! Sellaisena sinun olisi pitänyt esiintyä aikoja sitten — olen tyytyväinen sinuun, Alma, hyvin tyytyväinen. Jumala katsoo tahtoon: _sinun_ hyväsi oli kuitenkin joka tapauksessa _aina_ minun päämääränäni.

— Ja nyt... — änkytti Alma, nojaten polttavan poskensa isän poskeen.

— ... saamme ajatella asiaa, ennenkuin toimimme, lapseni! En anna tämän jälkeen suorastaan kieltävää vastausta, mutta minunkaan ikäisenäni ei kernaasti luovuta, kaikkein vähimmin väkivaltaisesti, lempiajatuksestaan... Koetan keksiä jonkun keinon, joka saattaisi sovittaa meidän kaikkien tunteet. Mutta nyt, lapseni, jätä minut rauhaan — — olet todellakin saanut minut vakuutetuksi siitä, ettet ole se, miksi olen sinut kuvannut: ja niin iloinen olen siitä, että olen tehnyt yhdeksäntoista vuoden pituisen erehdyksen, että tästä hetkestä alkaen annan sinulle täyden vapauden avoimesti lausua ajatuksesi kaikista asioista.

— En käyttäisi sitä väärin, isä! — sanoi Alma, nöyrästi suudellen isänsä kättä, jolle vierähti muutamia kyyneliä. — Sillä koskaan en ole samassa määrässä kuin nyt tuntenut halua tottelemisella ja sanomattomalla hellyydellä ansaita rakkauttasi, isä.

— Hyvä, hyvä, lapseni — luulin, sieluni kautta, että juuri tänään tapahtuisi jotakin erittäin merkillistä. — Ylijahtimestari ajatteli repeter-kelloa, jonka vetämisen hän ensimäisen kerran niin moniin vuosiin oli unohtanut.

Niin, ja mitkä vallankumoukset hänen valtakunnassaan olivat tapahtuneet parin tunnin kuluessa: majuri hylkää kihlauksen, Alma heittää pois vanhan ihmisen ja tulee uudeksi — ja hän itse saa selville, että hän yhdeksäntoista vuoden ajan on ollut erehdyksessä oman tyttärensä luonteesta!

Saman päivän iltapuolella oli ylijahtimestarilla, kun hän koko ajan oli ollut sulkeutuneena omaan huoneeseensa, majurin kanssa pitkä ja tuttavallinen keskustelu — mitä se kosketteli, siitä ei kukaan tiennyt mitään. Mutta molempain ulos tultua loisti sydämellinen rauha ja sovitus heidän silmissään ja olemuksessaan, ja sen ohella ylijahtimestarin katseessa ja silmänvilkutuksessa oli jotakin, mikä ennusti hyvää tuulta, hyviä ehdotuksia.

— Onko Alma nyt tyytyväinen? — kysyi majuri hellällä, mutta varmalla äänellä heidän erotessaan illalla.

Alma ei uskaltanut vastata, mutta puristi majurin kättä tavalla, joka vakuutti hänelle, että hän todellakin oli sitä... Hän näki kyynelten kimaltavan majurin silmissä.

XXII.

Seuraavana päivänä ylijahtimestarin talossa sattuneen tapauksen jälkeen saapui Karl August, joka yöllä oli purjehtinut Hjo'sta Ombergiin ja oli nyt noin puolisen tuntia vaeltanut kruununpuistossa. Juuri hänen suunnitellessaan, miltä kannalta hän päivän aamuvierailulla ottaisi ylijahtimestarin, hän aivan odottamatta seisoi tämän edessä.

— Ahaa, hitto vie — päivää, herra ruukinpatruuna, onko Ombergilla jälleen kunnia saada vastaanottaa teidän vierailunne?

— Tällä kertaa, — vastasi Karl August syvään ja arvokkaasti kumartaen, — ei vierailun aiheena ole suinkaan vuori: aioin juuri ottaa vapauden tulla luoksenne, herra ylijahtimestari, teidän omasta kutsustanne!

— Mitä hittoa? — huudahti ylijahtimestari keikauttaen kiivaasti päätään taaksepäin ja temmaten piipun suustaan. — Puhutte enemmän kuin tiedänkään. Olisi hauskaa kuulla, milloin tämä kutsu on annettu!

— Samana päivänä, jona minulla vuosi sitten oli onni saada päivälliskutsunne. Portilla erotessamme suvaitsitte te, herra ylijahtimestari, lausua: "tulkaa takaisin ensi vuonna, niin pidämme kaikki paratiisin portit seposeljällään!"

— Niin, niin, niin, hitto vie, minä muistan nyt — ja koska kerran olen sattunut kutsumaan, on kai kohtuullista, että herra ruukinpatruuna saakin pitää kutsun hyvänänne, joskin, jos meidän olisi tehtävä tilit keskenämme, tuo ylimääräinen paratiisiin tunkeutuminen olisi rangaistava ikuisella kartoituksella... Mutta leikki sikseen, tahdon kuitenkin sanoa teille, herra ruukinpatruuna, että tämä edeltäpäin arvaamaton taipuisuus minun puoleltani ei merkitse samaa kuin että ottaisin teidät, hyvä herra, avosylin vastaan ja pyytäisin teitä, hyvä herra, pitämään hyvänänne tyttäreni, vaikkakin minä majurin kautta, joka ei ole säästänyt mitään vaivoja saadakseen selville teidän olosuhteitanne, herra ruukinpatruuna, — varsin hyvin tunnen sen, että olette arvossapidettyä sukua ja rikas mies ja kunniallinen mies. Sanalla sanoen: minä pohdin päässäni ehdotusta, joka saattaa tehdä mahdolliseksi, huomaatte kai _mahdolliseksi_, että te, herra ruukinpatruuna... kuitenkin minun olemattani siihen erikoisen tyytyväinen... voitte kohtalon sallimasta päästä vävykseni.

— Jo tämä on paljoa enempi kuin olen uskaltanut uneksia, — vastasi Karl August teeskentelemättömällä ilolla. — Ja miten suuresti siunaankin tätä kohtaloa!

— Sitä en suinkaan epäile. Mutta tarvittaneen jotain muutakin kuin paljasta siunaamista. Tyttöä, Alman kaltaista, ei voiteta tyhjällä — tyttöä, hyvä herra, jolla on kauneutta, sydäntä, hyvyyttä ja pää, herra, _pää_; tehkää hyvin ja huomatkaa, ettei sellaista tyttöä löydetä maantieltä — hänet on ansaittava, täytyy suoraan hänen kilpakosijansa silmien edessä kaikella kunnialla ja yleisen suosion vallitessa taistella hänen omistamisestaan.

Karl August tunsi tosin jonkun verran ällistyvänsä tästä tiedosta; mutta hän kiinnitti huomionsa ainoastaan yhteen asiaan. — _Kilpakosija_ — toisti hän — luulin uskaltavani toivoa, ettei minulla enää eilisestä alkaen ollut sellaista!

— Oliko niin, — vastasi ylijahtimestari, ja sydämellinen, vahingoniloinen vilkkaus kuvastui hänen silmissään, — silloin valitan, että minun täytyy päästää teidät, herra ruukinpatruuna, miellyttävästä erhetyksestänne ja ilmoittaa, ettei asianlaita suinkaan ole se — ah, ei, ei! Kunnianarvoisa majurimme, aina kunnian vaatimusten orja, antoi kai Almalle lupauksensa, mutta se ei ole estänyt häntä tänään minun tukemanani alkamasta kosintaansa uudelleen. Käytte siis nyt, herrat, molemmat kosijoista, ja kohtalo teidän taitavuutenne yhteydessä saa ratkaista, kumpi voittaa itselleen — _Ombergin morsiamen_.

— Kiitän Jumalaa ja herra ylijahtimestaria suosiosta, — vastasi Karl August, epävarmana siitä, oliko kuulemansa pilaa vai totta, — että taitavuus saa tärkeässä taistelussa yhtä hyvän sijan kuin kohtalo! Viimeksimainittua en enää uskalla kutsua avukseni, kun se jo on ollut minulle siksi suosiollinen; mutta taitavuuden tahdon saavuttaa mitä suurimmassa määrässä... Milloin herra ylijahtimestari suvaitsee antaa lähemmät tiedot?

— Vai niin, eikös tämä uutinen jo ollut kyllin hyvä kerrakseen! Mutta tulkaa tänään luokseni päivälliselle, niin saamme aluksi tehdä hieman lähempää tuttavuutta keskenämme! — Ylijahtimestari nosti samalla hattuaan ja köpitti piippu suussa ja keppi kainalossa puistoon päin.

Uneksien Karl August jäi seisomaan keskelle arvoitusten sokkeloita. Mutta nähdessään, että niistä oli mahdoton löytää tietä puoleen tahi toiseen, päätti hän autuaallista päivällistä odotellessaan mennä tapaamaan vanhaa ystäväänsä luotsivanhinta, antaakseen hänelle tiedon ihmeteltävästä, taivaallisesta muutoksesta, joka hänen osakseen oli tullut.

* * * * *

Alma ei tiennyt mitään. Hän mietti, aavisteli ja mietti jälleen, mitä oli tuleva. Hänen isällään oli samalla kertaa niin hauska, salaperäinen ja veitikkamainen ulkomuoto; ja majuri — majuri ei ollut, kuten hän oli odottanut, matkustanut kotiinsa; hän näytti päinvastoin vielä tahi oikeammin sanoen uudelleen tahtovan pitää voimassa vanhoja toiveita. — En käsitä sitä, — sanoi Alma. — Mutta jotakin tässä piilee!

— Pukeudu nyt hieman, lapseni, — sanoi ylijahtimestari juostessaan toimeliaana edestakaisin — minulla on vielä eräs päivällisvieras!

Nyt välähti Alman silmiin valo, kaikkein kirkkain ja säteilevin.

Kuvastimelta kysyttiin neuvoa, vaatekomero käännettiin ylösalaisin, lipaston laatikot lensivät edestakaisin, ja puolen tunnin kuluttua Alma oli isänsä huoneessa, punastuen, ujona, kasvoissaan kaikkein puhtain autuuden hohde.

— Tyttö, hitto vieköön, — huudahti ylijahtimestari pyöritellen tytärtään puoleen ja toiseen, — hitto vieköön, miten suloinen oletkin tänään. Näkee kyllä, että itse rakkaudenjumalat ovat valvoneet pukeutumistasi, — ja lisäsi suudellen häntä hellästi otsalle ja veitikkamaisesti vilkuillen tulisilla silmillään: — Sinä näytät kuitenkin melkein liian onnelliselta!

— Eikö minulla ole syytä siihen, isä! — vastasi Alma, ja hänen kasvoillaan oli mitä suloisin ja hellin ilme, — minä, joka ennen olen tuntenut ainoastaan kauhua ja hämminkiä ajatellessani... ketä, sen kyllä tiedät — minä uskallan nyt ajatella, tuntea ja olla onnellinen _sinun omien_ silmiesi edessä, isä!

— On kaunista, on oikein, Almani, että sinun korkein onnesi riippuu varmuudesta, että olet saanut isän hyväksymisen; mutta älä kuitenkaan pidä kaikkea niin vaan ratkaistuna! Meidän on koeteltava tuota nuorukaista — älä kuvittelekaan mielessäsi, että hän saa sinut peräti helposti. Et ole vielä kuullut ehtoja!

Alma ei ehtinyt vastata ennenkuin ovi aukeni ja — voi kaiken rakkauden ihmettä — Karl August seisoi kynnyksellä, leimuavan punaisena kuin tyttö itsekin.

— No, kas niin, kas niin, älkäämme nyt olko saamattomia — Herrammehan on antanut sataa mannaakin erämaahan. — Näin sanoen ylijahtimestari otti vastaan vieraansa ja ojensi hänelle kätensä. Karl August lähestyi Almaa. Hän oli liiaksi liikutettu voidakseen virkkaa mitään, mutta hänen katseessaan oli varmaankin kyllin kaunopuheisuutta, sillä Alma näytti täysin tyytyväiseltä tähän tunteiden tulkitsemistapaan, jota kuitenkaan itse asiassa mitkään sanat tällä hetkellä eivät olisi kyenneet ilmaisemaan.

— Sepä vasta hiljaista keskustelua! — sanoi ylijahtimestari. Mutta samalla kun hän juuri pisti ovesta päänsä etusaliin, jossa antoi sen hetkisen viivähtää silmäilläkseen majuria, kuiskasi Karl August painaessaan sydämellisen suudelman Alman kädelle: — Onkohan kaikki tämä totta vai enkö ole oikein tajuissani — sinun isäsi... Alma, ei kai tämä vain ole jotakin kauheaa ivantekoa!

— Älä pelkää! Eilen oli äärettömän tärkeä päivä: isä on voitettu. Tietäisitpä vaan, mitä hänelle on maksanut luopua kaikkein rakkaimmasta toiveestaan; hän tekee sen yhtäkaikki rakkaudesta — mutta _miten_ tahi _milloin_, sen saamme nähdä... Ss, majuri tulee; ah, ole hänelle sydämellisen kunnioittavainen ja ystävällinen, saat nähdä ettei hän...

Silloin ylijahtimestari veti päänsä takaisin; ja kohta senjälkeen, kun Karl August ja majuri olivat hyvin kohteliaasti, mutta hieman jäykästi tervehtineet toisiaan, näkyi Neta-neidin tulenvärinen myssynnauha häämöittävän ovessa — se oli päivällismerkki.

Joskin molemmille kilpakosijoille aluksi oli jonkin verran vaikea mukaantua toisiinsa tavalla, joka olisi hauskuttanut aterioimista, niin ylijahtimestari, joka nyt jälleen oli oikein juhlatuulella, kuitenkin jo ennenkuin kanaviilokki oli tehnyt kierrostaan, oli virittänyt kaikki kielet sopusointuun, ja kevyesti ja vapaasti tarinoittiin nyt kaikista asioista mitä isäntä esitti, kunnes jälkiruuan kanssa myöskin pullollinen ylijahtimestarin "vanhaa hyvää" sai sijansa pöydällä.

Lasit täytettiin — keskustelun tuuli tyyntyi ja koko pöydässä vallitsi täydellinen hiljaisuus, kun ylijahtimestari hieman yskittyään satutti sanansa seuraavasti:

— Eilen oli tyttäreni syntymäpäivä, ja laskelmani mukaan siitä olisi pitänyt tulla jotakin enempääkin, jollei — mutta hitto vieköön, älkää toki, hyvä herra, katselko minua tuolla tavalla: tässä minä kuitenkin olen enkä häviä! — (nämä sanat suunnattiin Karl Augustille, joka hieman hämillään loi alas silmänsä, samalla kun ylijahtimestari jatkoi) — siitä olisi tullut jotain muutakin, jollei tyttö olisi osoittanut ominaisuuksia, jotka ovat erikoisesti hämmästyttäneet minua... mutta se riittää, minä päätin — ei mitään pakkoa! Mutta koska liitto veli Klingin kanssa on aina ollut minun rakkain ajatukseni, ja hänellä sitäpaitsi on minun lupaukseni, josta hän itsekään edes ei voi minua vapauttaa, — sillä minä, hyvät herrat, en koskaan peruuta annettua lupausta, en, vaikka saisin sen lahjoitetuksikin — niin olen minä nyt, yksin neuvoin jalomielisen ystäväni majurin kanssa sekä hänen suostumuksellaan päättänyt pelastaa kunniani tavalla, jonka joka tapauksessa saattaa sovelluttaa Almalle antamaani lupaukseen: ei mitään pakkoa... Oli olemassa aika, hyvät herrat, kuuluisa ritariaika, jolloin ei pidetty häpeänä, vaan päinvastoin loistavana kunniana turnajaisissa taistella itselleen kauniin naisen käsi. Koska minussa itsessäni on rahtunen ritarillisuuden lahjaa, on tämä tapa ratkaista tuollaisia riitaisuuksia aina miellyttänyt minua; mutta koska me nykyaikaan emme kykene toimeenpanemaan vanhan, hyvän ajan arvoisia otteluita, niin meidän täytyy tyytyä pienemmässä muodossa, kuitenkin samassa hengessä ratkaisemaan pulmallinen taistelu Alma-tyttäreni kädestä.

Ylijahtimestari pysähtyi tässä hetkisen ja hänen kasvojensa ilme osoitti selvää tyydytystä hänen antaessaan katseensa lipua Karl Augustista Almaan. Molemmat istuivat melkein liikkumattomina, kun taas Neta-neiti, jonka piti leikata melooni, nojautui veitseen, haarukkaan ja kyynärpäihinsä, samalla kun hän yhä tuijottaen katseli ylijahtimestaria.

— Tästä päivästä kuuden viikon kuluttua tahi elokuun 15 päivänä, — jatkoi hän, — minä kutsun Ombergiin, ei ainoastaan ystäväni ja naapurini läheltä ja kaukaa, vaan myöskin yhteisen kansan, olemaan läsnä täällä pidettävissä suurissa kilpa-ammuntajuhlissa tahi myöskin ottamaan niihin osaa, jos niin halutaan. Aluksi tulee tavallisia harjoituksia, joista aion määrätä muutamia pienehköjä palkintoja, mutta sitten, hyvät herrat, näytös muuttuu leikistä todeksi: silloin tulee molempien kilpakosijain vuoro. Se teistä, hyvät herrat, joka osaa määräämääni maalin, voittaa korkeimman palkinnon mitä minulla on tarjottavana — tyttäreni käden.

Joskin Karl August koko tämän ylijahtimestarin esitelmän ajan oli ollut sanatonna, niin vilkastui hän nyt sitä enemmän.

— Herran nimessä, paras ylijahtimestari, mikä epäkristillinen ajatus: pelata tyttärensä kuin, kuin... mutta ahaa, se ei ole mahdollista — se on vain pilaa!

— Herra! — huudahti ylijahtimestari, joka jo oli tarttunut lasiin, — olin luullut, että me yleisen suosion vallitessa olisimme saaneet juoda maljan iloiselle yritykselle, jonka kestäessä kukin saa rukoilla omasta puolestaan — mutta se minun täytyy sanoa, etten ollut mihinkään vastaväitöksiin valmistautunut. Ja sanoakseni selvästi, pyydän, että te, herra ruukinpatruuna, suvaitsisitte lausua myötä tai vastaan! En anna mitään miettimisaikaa, kun kysymyksessä on voittaa tyttäreni, sillä se joka kammoo jotakin keinoa sen saavuttamiseksi, ei ole hänen... kas niin, pikku hupakko, älä vedä rikki minun takinhihaani, se ei missään tapauksessa auta, näetkös, sillä minä en pidä katkonaisista lauseista... niinmuodoin: se joka ei tahdo tehdä kaikkea voitavaansa voittaakseen sellaisen morsiamen, ei ole hänen arvoisensa. Se on viimeinen sanani!

— Mutta harkitkaa, herra ylijahtimestari, tässä ei enää ole kysymys voittamisesta, tässä on myöskin tappion mahdollisuus!

— Niin, milloin ei tapahdu toisin, tapahtuu tavallisesti toisin! — hymyili ylijahtimestari ivallisesti. — Mutta mitä sanot, majuri, pysytkö ennen antamassasi lupauksessa?

— Pysyn, — vastasi majuri; — koska veljen arka kunniantunto ei saa asiaa ratkaistuksi muulla tavalla, niin ei päähäni pälkähdä hetkeäkään epäröidä!

— Entä Alma — mitä sinä sanot?

— Minä sanon, että minä mitä suurimmalla luottamuksella onnelliseen ratkaisuun alistun isän suunnitelmaan. Majuri Kling on hyvin reipas pyssymies, sen tiedän — mutta en myöskään epäile, ettei ruukinpatruuna Kemnerillä olisi jonkinmoista taitoa — minä _luotan_ siihen! — lisäsi hän luoden Karl Augustiin katseen, joka sai hänen sydämensä paisumaan ylpeydestä ja ilosta.

— No, olkoon niin! — huudahti Karl August. — Tahdon käyttää koko tämän ajan ampumiseen, ammun aamusta iltaan — ja Jumalan avulla ja nuoren neidon hyvien toiveiden tukemana se varmaankin menestyy.

— Säästäköön jokainen toiveensa itselleen! — sanoi ylijahtimestari. — Ja kunnes niiden toteutuminen selvenee, juokaamme itse yrityksen malja, jommoista, suoraan sanoen, ei jok'ikinen olisi keksinyt.

Maljaan suostuttiin ja se juotiin ilomielin. Senjälkeen esitettiin morsiamen malja, sitten malja kummallekin kilpakosijalle ja vihdoin tulevalle apelle; ja sitten ilo ja riemu nousi niin korkealle, että ylijahtimestari ehdotti yksimielisen suostumuksen vallitessa myöskin "lohikäärmeensä", suloisen, viehättävän Neta-neidin maljan, hänen, jonka hartioita koko pitojen taakka varsinaisesti painoi, ja puolittain pikkusuuttuneena, puolittain hyvillään, Neta-neiti vastasi osakseen tulleeseen kunnianosoitukseen juomalla täyden maljan.

Mutta lopuksi ylijahtimestari lausui: — Vielä sananen, hyvät herrat. Jottei teidän toimianne mikään häiritsisi, ehdotan, että kukin hoitaa tehtävänsä kotonaan, ja ettei Omberg näe kilpakosijoita ennenkuin juhlan edellisenä päivänä, joksi pyydän teitä, herra ruukinpatruuna, kutsumaan tänne myöskin vanhempanne; ja toivonpa heidän tekevän minulle sen kunnian!

— Hyväksytään! — sanoi majuri.

— Hyväksytään, mielihyvällä! — puuttui Karl August puheeseen. — Ja mitä suurimmalla kiitollisuudella minä vanhempieni nimessä otan vastaan tämän kohteliaan kutsun.

— Niinmuodoin istunto on loppunut! — sanoi ylijahtimestari lykäten tuolin pöydästä. — Kahvinjuonnin jälkeen me menemme puistoon, valitaksemme paikan...

Ja heidän kävellessään nuori pari sai jonkun hetkisen, mutta ei enempää, kuiskutella toisilleen keskinäisiä toivomuksiaan.

* * * * *

— Onko mitään tekeillä — onko mitään epäkunnossa? — kysyi Agneta-rouva eräänä aamuna ani varhain ikkunasta nyökäyttäen päätään Blidin eukolle, vanhalle uskolliselle palvelijattarelle, joka samassa saapui ajaen.

Syynä tähän eukon omituiseen kulkemistapaan oli se, että hän ei enää istunut Södertorpissa korteista ennustamassa, vaan ruukinpatruunatar oli uskonut hänelle Rosenlundin hoitamisen ja järjestämisen Karl Augustin poissaoloajaksi.

Eukko laukkasi portaita ylös, Agneta-rouva alas, niin että he tapasivat toisensa eteisessä.

— Rakas Margareta, sinä — no?

— Rakas rouva-kulta, niin, niin! — Ja lausuen "no" ja "niin, niin" ja päätä nyökyttäen ja luoden merkillisiä katseita saapuivat molemmat portaita ylös ja arkihuoneeseen.

Agneta-rouva valmistautui kuulemaan jonkun rakkaus- tahi rosvojutun Rosenlundista, mutta sai vakavampaa ajattelemista, kun eukko sanoi: — Rakas rouva-kulta, en tule pikku asioissa!

— Herranen aika, ei kaiketikaan konemestari ole karannut koneineen tahi kirjanpitäjä kassoineen?

— Ei, eipä suinkaan — nuori patruuna tuli itse kotiin yöllä!

— Ja sen sinä lausut niin laimeasti! — huudahti Agneta-rouva iloissaan... — mutta hyvä isä, ihminen, sinähän olet kuin onnettomuus itse — ei kai hän ole sairas?

— Hiljaa, hiljaa, rouva-kulta, niin teen kunnolla selkoa asioista.

— Luojan kiitos, hän ei ole siis sairas! — Agneta-rouva veti syvemmälle henkeään istuutuen sohvaan.

— En saata sanoa, onko hän sairas vai terve, mutta jollakin tavoin on hänen laitansa hullusti, jonka vuoksi minusta kylläkin kannatti lähteä tänne varoittamaan hieman ennenkuin hän itse saapuu. Kahdentoista ajoissa yöllä, kun jo nukuimme paraassa unessamme, kuului isku eteisen ovelta, niin että huone kajahti: tulija oli nuori ruukinpatruuna. Mutta hän ei näyttänyt millään tavalla merkilliseltä, päinvastoin varsin hilpeämieliseltä. "Oletko _sinä_ täällä, rakas matami Blid, kunnollinen Margaretani?" sanoi hän. "Äiti on hankkinut minulle niin hyvän avun, enkä sitä myöskään päästä!" — "Kiitän herra ruukinpatruunaa", sanoin minä; "jos saatan olla joksikin hyödyksi, niin..." ja samalla näytin hänelle tulta portaissa, ja hän sanoi minulle, ettei hän tahtonut yhtään ruokaa, koska häntä nukutti, mutta että minun tuli herättää hänet kello kuusi, silloin hän aikoi lähteä Lindaforsiin.

Matami Blidin jatkaessa kertomustaan Agneta-rouva istui kädet ristissä kuin kuvapatsas; mutta jos eukko hetkeksikään pysähtyi, niin hän heti elpyi: — Puhu, puhu suusi puhtaaksi, ihminen!

— Olin aikoja sitten laskeutunut levolle, ja aurinko jo nousi... mutta sanon nyt edeltäkäsin, että rakas rouva ei saa panna pahaksi, sillä mitään onnettomuutta ei sillä kertaa tapahtunut... silloin pamahti laukaus yläkerrasta. Nousin ylös, siinä nuori herra seisoi pyssy kädessä avoimen ikkunan ääressä. Hän oli ampunut — mutta jumalankiitos ainoastaan harakkaa tahi jotakin muuta, luulen ma.

— Hän ampui koelaukauksen nähdäkseen osaisiko ampua toisen varmasti itseensä! — valitti Agneta-rouva. — Ah, häntä on kohdannut joku onnettomuus rakkausasioissa... isä, isä! — huusi hän niin kiihkeästi, että ruukinpatruuna hyökkäsi sisälle ainoastaan toinen käsivarsi yönutun hihassa. — Kiiruhda, kiiruhda heti Rosenlundiin! Karl August aikoo — — voi minua onnetonta äiti-parkaa... Mutta mitä hän sitten sanoi, Margareta, kun yllätit hänet aivan työssä?

— Hän nauroi kauhistukselleni sanoen: "Mitä hullutuksia sinun päähäsi on pistänyt, matami Blid!"

— Ja samaa sanon _minäkin_! — lisäsi ruukinpatruuna, joka yhtäkaikki näytti hyvin ällistyneeltä ja huolestuneelta, samalla kun hän puhkuen koetti saada käsivartensa takin toiseen hihaan. — Mitä kummaa tämä oikeastaan on — mikä sinua, Herran nimessä, pelästytti, Agneta?