Part 12

— Siinä sinä seisot levollisena kysellen, — kuohahti Agneta-rouva, — samalla kun sinulla kenties ei ole yhtään poikaa, joka saattaisi ampua luodin päähänsä — etkö koskaan ennen ole kuullut puhuttavan rakkaudesta!

Silloin ruukinpatruunan kasvot tulivat liidunvalkoisiksi. — Käske valjastamaan heti paikalla! — huudahti hän eukolle, mutta vaipui samalla istualleen, koska vapisevat polvet eivät tahtoneet häntä kannattaa.

— Ei tarvitse, isä! — huudahti voimakas ja iloinen ääni alhaalta portaista, jonne ruukinpatruunan määräys samoinkuin muutkin tiedonannot olivat kuuluneet. — Matami Blid on suotta hälyttänyt; mutta koska aavistin hänen tarkoituksensa, olen seurannut hänen kintereillään, ja nyt... rakkaat vanhemmat — ja samalla Karl August kietoi sekä äidin että isän ojennettuihin käsivarsiinsa — saatte minut takaisin niin kaukana kaikista aikeista vapaaehtoisesti erota elämästä, että minä paljoa kernaammin sydämestäni ja sielustani rukoilen teitä nyt ajattelemaan yksinomaan kihlajaisjuhlaan varustautumista.

— Mutta laukaus, laukaus? — huudahti Agneta ilosta huumaantuneena, samalla kun ruukinpatruuna turhaan änkytti saadakseen edes sanan suustaan.

— Se oli koelaukaus, äiti! Minä ammun — niin sekä päivät että yöt; sillä minun määräni on voittaa morsiameni pilkka-ammunnalla.

— Luoja armahda sellaista hullua isää! — huudahti Agneta-rouva, joka tuskin saattoi päästää jälleenlöytämäänsä poikaansa omasta sylistään isänsä syliin, ja isä parin valtavan syleilyn jälkeen vihdoinkin päästi ilmoille hämmästyksensä: — Morsian voitettavissa kilpa-ammunnalla — ah, se ei ole mahdollista, rakas poika! Sinähän voisit saada sata morsianta paljaalla nimelläsi ja...

— ... ja ruukillasi ja kahdellakymmenellä tilallasi! — hymähti Agneta-rouva.

— Niin, arvelenpa että kaiken sen nojalla kannattaa kosia!

— Aivan varmasti, isä, jos oltaisiin tavallisissa oloissa. Mutta tuleva appeni ei ole muiden ihmisten kaltainen: hänellä on omat hyvin omituiset mielijohteensa, joista teen täyden selon, kunhan ensin olen saanut kupillisen kahvia — koska taloudenhoitajattareni on lähtenyt luotani, olen aivan tyhjin vatsoin!

Matami Blid, joka aina oli viisain ja neuvokkain, seisoi nyt hieman ymmällään ja nolona hypistellen esiliinaansa. Erehtyminen tuntuu kovalta, kun on tottunut herättämään ihailua terävänäköisyydellään. Mutta eukko pian huomasi arvoaan alentavaksi olla tällaisessa asemassa, ja kun Karl August samassa ei kiinnittänyt sen enempää huomiota paastoa koskevaan muistutukseensa, rohkaisi hän mielensä, teki niiauksen, jossa kuvastui hilpeys ja nöyryys ja sanoi puolustautuen:

— Sille, joka ei ole saanut kaikkeen tähän ohjaavan langan päästä kiinni, oli kuitenkin keskellä yötä ammuttu laukaus riittävän epäilyttävä, rakas herra ruukinpatruuna... Mutta sanokaa nyt joku ystävällinen sana Blidin muorille, ettei hänen tarvitse seisoa tässä iän kaiken häpeissään!

— Sitä sinun ei suinkaan tarvitse tehdä, rakas Margareta, — puolusti häntä Agneta-rouva. — Tarkoituksesi oli niin hyvä, sen tunnen minä ja me kaikkityyni, vaikkakin, jumalankiitos, erehdyit!

— Rangaistuksetta hän ei kuitenkaan pääse! — selitti Karl August. — Isä sanoo täten juhlallisesti irti Södertorpia koskevan kontrahdin iäksi kaikeksi, ja matami Blid karkoitetaan Rosenlundiin, jossa talonemäntä kenties ennenpitkää tarvitsee vanhan, kokeneen apulaisen!

— Ja joka jää uskolliseksi kuin hyvä haltia! — vastasi matami Blid ja kuivasi silmäänsä nenäliinannurkallaan.

* * * * *

Kahvi oli juotu ja Karl August istui vastapäätä sohvaa, jota isä ja äiti vallitsivat. — Puhuppa nyt järkevästi! — sanoi ruukinpatruuna, samalla kun äiti ojensi hänelle tulitikun piippua varten.

Ja laveasti Karl August nyt kertoi kaikista seikkailuista, jotka häntä kohtasivat Ombergissa, kuvaili rakastettunsa oikein luomakunnan taivaalliseksi pikku olennoksi, kertoi kilpakosijastaan, kunnianarvoisasta, itsensäpettäneestä majurista ja hänen vuodenpituisesta koetuksestaan, mutta ensiksi ja viimeiseksi ylijahtimestarista ja kaikista hänen omituisuuksistaan ja vihdoin hänen omituisuuksiensa omituisuudesta, siitä että hän tahtoi ratkaista tyttärensä kohtalon pilkka-ammunnalla. — Se on kunnia-asia, jota oikeus vaatii, väittää vanha omituinen mies.

— En luule koskaan, — tuumi ruukinpatruuna, kuunneltuaan poikaansa hyvin ymmärrettävän hiljaisuuden vallitessa, jota ainoastaan silloin tällöin keskeytti epäluuloinen päänpudistus, — en usko, että sellaista juttua on kuultu isän tahi isoisän aikoina! — Ja silloin hänen äänensävyssään oli jotakin, joka selvästi ilmaisi hänen varmuudella uskovan, ettei sellaista ollut kuultu sitä ennenkään.

— Toden totta, — tuumi Agneta-rouva laskien kätensä ristiin rinnoilleen, — se on tosiaankin aivan kuulumatonta! Mutta se on minun varma uskoni, että jollet sinä, isä, juuri sinä iltana, jona Karl August päätti matkustaa, olisi pistäytynyt Rosenlundiin ja antanut hänelle siunaustasi matkalle, niin ei hän olisi koskaan tullut ehdolle. Sillä _ihme_ jota yksikään viisas ihminen ei voi käsittää oli se, että tuo Topakkavuoren äkäpussi niin nopeasti pisti pillit pussiin.

— Saattaapa niin olla, — lausui vanha aviomies hyvillään; — en kuitenkaan koskaan usko, että ylijahtimestarilla on kaikki ruuvit tallella — mutta jos minä nuoruudessani olisin ollut samassa asemassa kuin Karl August nyt, niin en ainakaan minä olisi enää palannut. Hän olisi kyllä minun puolestani saanut pitää tyttärensä, sen ainakin tiedän!

— Ei ole niinkään sanottu, — puuttui Karl August vilkkaasti puheeseen: — et ole, isä, nähnyt Almaa — siitä riippuu kaikki!

— Joka tapauksessa, — lausui ruukinpatruunatar kohottaen päätään huomattavalla ylpeydellä, — tullaan Karl Augustista puhumaan sekä idässä että lännessä, pohjassa ja etelässä; ja jos me matkustamme kutsuihin, isä, kuten minun mielestäni on tehtävä, niin näen hengessäni, miten ihmiset meille ammottavat. Kas niin — tullaan sanomaan — kas tuossa on isä, rikas ruukinpatruuna Kemner Sörmlannista... tuo rouvashenkilö on hänen vaimonsa, tuon kauniin miehen äiti, joka aikoo voittaa itselleen morsiamen mestarilaukauksella. Ah, miten romanttista, ukkoseni — tunnen itseni aivan ylentyneeksi, voi minua, totta tosiaankin.

— Ah, niin, kyllähän me, Jumalan kiitos, saatamme esiintyä sellaisina kuin ihmisten tulee, jotka siinä määrässä kuin me tässä merkillisessä tilaisuudessa herättävät huomiota, — puuttui puheeseen ruukinpatruuna, jonka sydämessä juuri nyt oli se maaperä, mistä Agneta-rouvan oikein laskelmoidut sanat voivat kasvattaa hedelmän. — Mutta on joka tapauksessa ikävää, että siinä määrin kuulee kuiskailtavan itsestään kaikkialla.

— Ikävää? — lausui hänen vaimonsa, joka hyvin tiesi jokaisen sanan, mikä nyt tekisi vaikutuksensa jonkin verran kiihtyneen miehen turhamaisuuteen; — niin saattaisi sanoa, jos Karl Augustin vanhemmat olisivat vähäpätöisiä, köyhiä ihmisiä, jotka eivät kykenisi asianomaisella tavalla esiintymään. Mutta ottamalla huomioon sinun esiintymistapasi, sinun arvokkaisuutesi, ja, sen saatan kernaasti sanoa, sinun pienen ylemmyytesi, soveltuu sinulle osa, joka sinulla tässä juhlassa on, varsin hyvin!

— Hm, — sanoi ruukinpatruuna sivellen leukaansa mielissään, — jos Karl August voi kunniasanallaan minulle luvata, ettei hän ammu harhaan, niin lähtekäämme Herran nimessä matkalle, mutta sen sanon edeltäkäsin: en minä tahdo olla nauretun kilpakosijan isä!

— Laskette leikkiä, isä. Saattaakohan kukaan ihminen antaa kunniaansa pantiksi siitä, että osaa oikeaan, ja senlisäksi vielä pilkkaan, jota ei tunne, jollei hän olisi _taika-ampujan_ toinen painos? Kaikki mitä sekä kunniani että rakkauteni nimessä saatan luvata, rajoittuu siihen, että minä, jollei etäisyyttä aseteta kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolelle, olen näyttävä tehneeni kaiken, mitä kunniallinen metsämies saattaa tehdä hankkiakseen taitavuuden, jota — tulkoonpa tulos miksi hyvänsä — kukaan ei ole halveksiva! Sitäpaitsi, rakas isä, minä joka tapauksessa jään siksi, joka tuo mukanaan jalon palkinnon, sillä ei Alma sallisi, että hänet... mutta yhtäkaikki, minä tahdon ja minun täytyy voittaa hänet sääntöjen mukaan.

— Saan tyytyä siihen, — sanoi ruukinpatruuna. Ja kädenlyönnillä oli matka päätetty.

Sen päivän jälkeen Lindaforsissa heräsi uusi toimelias elämä. Karl August kulutti Rosenlundissa päivänsä melkein kokonaan koe-ammuntaan, milloin paikallaan olevaan, milloin lentävään pilkkaan, jolloin useimmiten vanhojen, uskollisten linnunkuvien — joita asetettiin kaikkialle puitten latvoihin — täyteläät rinnat tahi silmät ammuttiin rikki. Isä ja äiti taas varustautuivat matkalle, joka, mikäli heidän varustelunsa ja etenkin valikoidut pukunsa todistivat, piti tulla loistavampi kuin mikään sekä isän että isoisän aikainen.

XXIV.

— Minä vannon, — sanoi Neta-neiti seisoessaan päivää ennen suuria Ombergin juhlia takan ääressä kokonaisen pannu-, pata- ja kattila-armeijan ympäröimänä, — minä vannon, niin totta kuin tahdon olla kunniallinen ihminen, tulevani hulluksi, jollei ylijahtimestari mene keittiöstä muuanne hälyttelemään. Huutakaa metsästäjiä, piikoja, renkiä, koiria, vuohia, lampaita ja nautoja, mikäli haluatte, mutta olkaa hyvä ja olkaa huutamatta _minulle_ — minä tiedän kuitenkin velvollisuuteni.

— Hitto vieköön, — mutisi ylijahtimestari, — millainen äkäpää — mutta odottakaa, tulee kai tilinteon päivä!... Sanokaa ainakin, että minä saan luottaa siihen, että yläkerran neljä vierashuonetta ovat asianomaisessa kunnossa; alhaalla siipirakennuksessa minä komennan.

— Komentakaa ullakkohuoneissakin, jos haluatte! Mutta sekä minä että Alma olemme jo ne järjestäneet!

Niin paljon "edellisenä päivänä". Emme mainitse sanallakaan siitä erinomaisesta upeudesta, täydellisestä loisteliaisuudesta esiintymistavassa, puheessa ja käytöksessä, millä ylijahtimestari samana iltana ällistytti ruukinpatruuna Kemnerin, joka oli luullut näkevänsä puolittain hullun, puolittain karhun välillä olevan ihmisen. Emme myöskään juttele miten ylijahtimestari hupaisilla ja hauskoilla mielijohteillaan valloitti ja nolasi Agneta-rouvan, joka oli päättänyt olla tavattoman ylpeä, mutta tuli tavattoman sydämelliseksi, emme kerro Karl Augustin ja Alman salavihkaisista, mutta ilmeikkäistä katseista emmekä ruukinparin yksimielisestä ihastuksesta nuoreen morsiameen. Emme mainitse majuristakaan, sillä hän oli hyvin harkiten päättänyt jäädä kotiinsa huomispäivään asti. Huomispäivä... siinä kiertelivätkin koko seurueen ajatukset.

XXV.

Elokuun 15 päivä oli tullut.

Tuskin olivat ensimäiset päivänsäteet luoneet purppuraansa Ombergin huipulle, kun ylijahtimestari oli täydessä puuhassa muutamien reippaiden renkimiesten keralla vapaalla aukeamalla, jonkun matkan päässä vuoren korkeimmalta kohdalta.

Etumaiseksi puoliympyrään oli asetettu naisten penkit ja niiden taakse varattu jonkinmoinen permanto herrojen seisomapaikaksi. Kekseliäs toimeenpanija ei ollut jättänyt käyttämättä ainoatakaan paikkaa, mistä oli jotakin näköalaa: yksinpä puihinkin naulattiin istumalautoja alapuolelle asetettuine tikapuineen niiden käytettäviksi, jotka olivat kyllin rohkeita luottaakseen niin ilmaviin mukavuuksiin.

Puoliympyrää vastapäätä, kauimpana siellä, mistä tie vei Yhdelletoista pyökille, olivat määrätyt pilkat, joiden järjestämiseksi ylijahtimestari erittäin innostuneena työskenteli sekä ajatuksillaan että teoillaan. Ja erään tällaisen pilkan ympärille, juuri sen, jonka piti ratkaista kaikissa maanäärissä niin laajalti puhuttu kosintariita, pystytettiin vihdoin kevyt lautavaja, joka oli valmistettu siten, että ylinnä latvassa olevan rautahakasen irroittuessa kaikki laudat kerrallaan putosivat paljastaen pilkan kaikkien nähtäväksi...

Alhaalla oleva ruokakello soitti jo ensimäisen kerran puolta yhdeksää, ja vihdoinkin kaikki valmistukset olivat suoritetut. Silloin ylijahtimestari kohotti silmänsä ja loi ylen tyytyväisen katseen kaikkiin töihinsä, jotka hän huomasi erinomaisen hyviksi. Erittäin hyvillä mielin hän meni kotiinsa kuiskutellakseen jotakin rakkaan, vanhan "lohikäärmeensä" kanssa ja senjälkeen tervehtääkseen sekä saapuneita että odotettuja vieraita, joiden piti pihalle rakennetussa suurenmoisessa teltassa nauttia aamiainen ennen juhlaa.

Yhdeksän tienoissa nähtiin suurten ihmisjoukkojen virtaavan vuorelle päin kaikilta Itägöötan lakeuksilta, ja ristiin rastiin viillätti Vetter veneitä eri tahoilta. Ennen pitkää vilisi metsä juhlapukuisia renkejä, piikoja ja neitsyitä, akkoja ja ukkoja, joiden joukossa, aivan kuin kukkana kaalimaassa, sieltä täältä pilkisti esiin virkatakki tahi nauhoilla koristettu naistenhattu. Pian kaikki tyhjät paikat, lukuunottamatta niitä, jotka ylijahtimestari oli määrännyt vierailleen, olivat niin täynnä, että puoliympyrään asetettujen vahtien kovakouraisuus usein joutui jokseenkin kovalle koetukselle. Joka puussa kiikkui poikia, jotka kovaäänisin hurraahuudoin liittyivät yleiseen naurunrämäkkään, kun lahonnut oksa taipui odottamattoman taakan painosta ja nuoret viikarit rypäleinä putosivat alempana seisovien päälle.

— Meinaatkos, — lausui syvän harkinnan jälkeen eräs länsigööttalais-talonpoika naapurilleen viitaten kahden puun välissä olevaan naruun, — meinaatkos, että tuo on tehty komelianteil'?

— Taitaavat meinata ampuu niit', jahka ne tulee nuoran kesel'!

— Mut vissiinkii ne saa hyvin hyvän palkan, voishaa sattuu, että joku osuis oikiaa!

— Sellaistha ne kait ei tee! — tuumi edellinen. — Tuollaiset ne oovvatten niin ketterii, että ne livahtaa kuin lohenpoikaset — ja ne viel' osaa kääntää ihmisten silmii.

Köysi, joka antoi kunnon ukoille nämä huomauttamisen aiheet, oli, kuten mainittu, pingoitettu kahden puun väliin, suunnilleen kymmenen tahi kahdentoista kyynärän korkeudella maasta. Pieni puulintu, joka riippui niin suuressa renkaassa, että se vapaasti saattoi kulkea puoleen ja toiseen, oli kiinnitetty toiseen päähän, ja tarkoitus oli, että ampujan tuli osata lintuun, samalla kun eräs nauhassa oleva paino nyhtäisi sen köyden toiseen päähän, joka tapahtui salamannopeudella, ja siksipä tarvittiinkin sekä sukkelaa silmää että harjaantunutta ja varmaa kättä, jos mieli osata tuolla tavalla lentävään esineeseen.

Mikäli aika riensi, sikäli kasvoi myöskin tungos ja kärsimättömyys; ja kun ylijahtimestari sen "_evään_" lisäksi, mitä kukin itse oli tuonut mukanaan, avasi kahden oluttynnörin tapit, tuli hilpeys yhä äänekkäämmäksi.

— Ei, katsokaapa vaan Lintulan Eerikkiä! — kuuli huudettavan kaikilta tahoilta, kun muuan vanha talonpoika tulla köykkelehti tahdissa, joka kylliksi todisti, että häntä jo saattoi sanoa _autuaaksi_. — Totta tosiaankin, eikös vaan hänkin aio ampua, vaikkakin jo parisenkymmentä vuotta on mies ollut niin humalassa, ettei ole nähnyt kärpästä seinällä!

— Eilen kuin tänään, ja tänään kuin huomenna! — lallatti Eerikki kiinnittämättä huomiotaan pistosanoihin, joilla pojat kuusenkäpyjen lisäksi pommittivat häntä. Ainoa toimenpide, mihin hän silloin ryhtyi, oli se, että hän kuuron käydessä varsin kiivaaksi ravisti itseään ja ojensi harkitsevaisesti pyssyn rauhanhäiritsijöitä kohti — keino joka heti sai aikaan aselevon, koska Eerikki-vaari oli tilassa, jolloin ei voinut niin tarkoin harkiten punnita liipaisinta hieman enemmän tai vähemmän. Mutta niin pitkälle asia ei kuitenkaan mennyt, sillä ukko nähdessään poikien kauhistuksen tyytyi siihen, että mielissään irvistäen toisti lempilauseensa: — Eilen kuin tänään, ja tänään kuin huomenna!

Mutta yht'äkkiä jahtitorven iloinen kuoro keskeytti pilkan ja melun, ja ylijahtimestarin virkatalon alapuolella olevalta tieltä vilahteli puitten välitse herrojen ja naisten komea jono, joka vähitellen lähestyi puoliympyrää, minkä etupenkit ja etenkin ensimäinen, joka oli jonkun verran korkeampi, olivat runsaasti verhotut tuoksuvilla lehvillä ja kukilla.

Joukon etunenässä heti soittajien jäljessä saapui ylijahtimestari taluttaen tytärtään kädestä. Alman kauneus oli loistavampi ja viehättävämpi kuin koskaan ennen. Levottomuus sen johdosta, että oli kaikkien katseen esineenä, nosti hänen kasvoilleen leimuavan punan. Katseen ujossa ilmeessä, kun se jonkun kerran luotiin ylös, huomattiin suloista iloa, ja koko hänen olemuksensa todisti sitä kevyttä, kimmoista ilmavuutta, joka antaa nuoruudelle ja kauneudelle niin viehättävän tenhon.

Hänen pukunsa herätti huomiota yksinomaan sillä aistikkuudella, jolla se oli valmistettu. Valkoinen harsohame, jonka ympärillä liihoitteli violetinvärinen silkkinen pitkäsaali, kietoi hienon vartalon; muutoin ei hänen puvussaan, lukuunottamatta kanervista ja hennoista valkoisista ruusunumpuista kiedottua seppelettä, joka kevyenä somisti hänen päätään, ollut minkäänlaisia koristuksia.

Ylijahtimestari, joka koko olemuksellaan ilmaisi silmäänpistävän ylpeää arvokkuutta, osoitti Almalle miellyttävällä kädenliikkeellä, että hänen piti asettautua etumaisen penkin keskelle; ja hänen molemmille puolilleen asetettiin ruukinpatruunatar majurin saattamana ja muutamia muita hänelle sukua olevia naisia sekä Alman seurapiiriin kuuluvia vanhempia ja nuorempia naisystäviä. Kun muu seurue oli asettautunut paikoilleen ja useita herraryhmiä, joiden joukossa huomattiin myöskin molemmat kilpakosijat, oli sovittautunut puoliympyrään kahden puolen, nousi ylijahtimestari pengermälle, jolloin väkijoukon äkkiä valtasi yleinen hiljaisuus.

Oli määrätty, että ennen varsinaista juhlaesitystä oli pantava toimeen kansanleikkejä ja kilpa-ammuntaa tauluun sekä myöskin pieneen puulintuun; ja ensimäisenä palkintona useiden pienempien esineiden, kuten ruutisarvien, haulipussien, jahtilaukkujen y.m.s. rinnalla oli hopeapokaali, joka muistutti suuresti kukkoa ja jonka ylijahtimestari oli tilannut tätä tilaisuutta varten. Mutta koko kutsutussa seurueessa ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi halunnut, että tuo _pieni_ kilpailu pian loppuisi antaakseen sitä pikemmin tilaa _suurelle_, jonka palkintona oli Itägöötanmaan kaunein käsi ja puhtain neitseellinen sydän.

Naisten keskuudessa kuiskittiin melkein yksimielisesti parhaat onnentoivotukset nuorelle, kauniille vieraalle, joka oli saavuttanut heidän täydellisen suosionsa. Mutta herrat — kaikeksi onneksi kuuli ilosta huumaantunut Agneta ainoastaan edellisiä — lukuunottamatta kuitenkaan niitä, jotka olivat lähimpänä ruukinpatruunaa, jolla oli ylen ylhäinen ja mahtava ulkomuoto, sanoivat keskenään: — Kirottu majuri, jos hän antaa itägööttalaisen ottaa tuollaisen helmen!

Mutta katso — tammen nojassa, Päälaelle vievällä tiellä, seisoi myöskin lämmin osanottaja: hän oli, joskin _uudessa_ puvussa, _vanha_ luotsivanhin, joka "lujana uskossa" toivoi, että Herra kyllä auttaa uskollista rakkautta.

Valtava jahtitorven puhallus sai nyt kaikki hajallaan olevat ajatukset kokoontumaan.

Ylijahtimestari veti silloin esille paperin ja luki kovalla äänellä seuraavat säännöt:

§ 1.

Nyt on kilpa-ammunnan hetki tullut. Olkoon silloin jokaisella vapaasyntyisellä miehellä, joka ruotsalainen on, esteetön oikeus ottaa kilpailuun osaa.

§ 2.

Taikuuden, vapaaluodin ja siunatun kiväärin käyttämisestä säädetään rikoskaaressa.

§ 3.

Jos joku sanoilla tahi käytöksellä lyö rammaksi tahi raajarikoksi sen, joka palkinnon voittanut on, menettäköön oikeutensa ottaa osaa kaikkeen kilpa-ammuntaan. Jos hän tekee sen jollakin muulla aseella, niin ryhtyköön nimismies asiaan.

§ 4.

Nyt liittykööt naiset yhteen, yksi tahi useampia — tällöin ylijahtimestari kääntyi syvästi ja kohteliaasti kumartaen puoliympyrään päin — ja erikoisin katsein, hyvin tahi pahoin, seuratkoot jotakuta kilpailijaa erikseen; ja silloin se, joka rikkonut on, vedetään omantunnon tuomioistuimen eteen ja pesköön siinä kätensä.

Ja samaan tapaan hän luki vielä muutamia n.s. pykäliä.

Heti kun merkki oli annettu ja kilpailut alkaneet, ilmaantui kokonaista kaksitoista hopeakukon tavoittelijaa, joka nyt tuotiin nähtäväksi ja saavutti ylen suuren suosion...

Ensimäinen mies, joka sai taistella puulintua vastaan, sitten kun joukko vähäpätöisempiä kilpa-ampumisia oli tapahtunut — oli nuori sotilas, itägööttalaisia krenatiereja.

Hän esiintyi ylpeästi käyden ja soturiryhdillä, pyssy kirkkaaksi kiilloitettuna, niin että se kimalsi auringonpaisteessa, ja katse niin varmana kuin hänellä jo olisi ollut pokaali kädessään.

Päästyään paikalleen kehän keskelle hän pysähtyi katsellen ympärilleen, ikäänkuin olisi hyvillään kauniiden naisten näystä. Senjälkeen hän kohotti, tehden oikean soturillisen tempun, kiväärin silmälleen ja seisoi siten liikkumatonna odottaen ylijahtimestarin merkinantoa, että lintu oli lähtevä lentoon.

Merkki annettiin, ja laukaus pamahti — mutta lintu oli vapauttanut itsensä ja riippui nuoran toisessa päässä kirjavana ja vahingoittumattomana kuten ennenkin.

Ilmettäkään muuttamatta krenatieri nosti kiväärin olalleen, teki käännöksen oikeaan ja marssi pois yhtä ylpeänä kuin oli tullutkin, osoittamatta millään tavalla tunteneensa ainoatakaan pistosanaa, joita pojat antoivat sataa hänen ympärilleen. Hänen katseessaan oli kuitenkin jotakin, joka esti heitä lähettämästä pilkkansa seuralaiseksi suuresta varastostaan muutamia käpyjä, joita heillä oli sekä kädet että taskut täynnä.

Silloin joukosta astui esille nuori renki sirolla kumarruksella tervehtäen istuvaa yleisöä. Hänelle ei käynyt paremmin kun krenatierillekaan; hänen noloa lähtöään näyttämöltä päinvastoin katkeroitti se vallaton tapa, millä ylhäältä katselijat tällä kertaa antelivat pommiensa paukkua.

On ikävää kertoa, mitä sitten tapahtui, nimittäin että kaikilla muillakin tavoittelijoilla oli sama kova onni, niin että kahdennentoista esiintyessä pokaali vielä oli Alman kädessä, josta tämä viimeinenkään ei sitä valloittanut.

Ylijahtimestari aikoi jo julistaa, että kilpailu saisi alkaa uudelleen, mutta silloin eräs talonpoika verkalleen astui esille sananmukaisesti pyssyynsä nojaten.

— Eilen kuin tänään ja tänään kuin huomenna! — matkivat pojat ivallisesti vanhan Eerikin tunnussanaa. — Eläköön Eerikki!

— Niin, eilen kuin tänään ja tänään kuin huomenna! — toisti hän ja pyysi, että hänenkin sallittaisiin koettaa onneansa, johon ylijahtimestari nauraen suostui.

Mutta silloin rupesi satamaan siinä määrin soimauksia ja ivaa, että Eerikki, jollei hänen luonteessaan sitä ennen olisi ollut stooalaista levollisuutta, olisi varmaankin ylen ällistynyt.

Ylijahtimestari antoi merkin, Eerikki laukaisi melkeinpä tähtäämättä — ja pirstaleiksi musertuneena lintu putosi köydeltä.

Hämmästys ja ihmettely seurasi naurua ja ivantekoa. Mutta Eerikki itse seisoi aivan tyytyväisenä ja välinpitämättömänä, ikäänkuin hän itse ei olisi kyennyt käsittämään miksi tuollaisesta pikku asiasta nostettiin moinen melu. Ja sitten hän olisi vieläkin pitemmäksi aikaa jäänyt paikoilleen savua puhaltamaan, suu ruosteisen pyssynpiipun kohdalla, jollei ylijahtimestari olisi tarttunut hänen käsivarteensa ja ohjannut häntä Alman luo, jonka kädestä ukko mitä syvimpiä kumarruksia tehden otti pokaalin.

— Mutta miten olikaan mahdollista? — sanoi ylijahtimestari, — että sinä vanha veitikka kykenit saamaan niin pienen linnun?

— Linnun? — vastasi Eerikki katsellen hämmästyneenä ylijahtimestariin. — Näinhän niitä ainakin puolen tusinaa: ja ammuin keskelle parvea!

— Vai niin, vai niin, — nauroi ylijahtimestari luoden katseensa ympärillään hymyileviin katsojiin, — se selittää asian, hyvä herrasväki!

Sillävälin Eerikki astui pois kadehdittu hopeakukko kädessään, hyräillen vanhaa veisuaan: — Eilen kuin tänäänkin ja tänään kuin huomenna!

Mutta ylijahtimestari kääntyi nyt kasvot muuttuneina juhlallisen vakaasti jälleen seuran puoleen sanoen: — Leikki on lopussa — nyt varsinaiseen kilpailuun, hyvät herrat! — ja hänen silmänsä lensivät siihen paikkaan, missä majuri ja nuori Kemner olivat.