Part 13

Oli kuin sähkövirta olisi käynyt koko katselijakunnan läpi. Olipa muutamia sellaisiakin, joissa se oli niin valtava, että tarvittiin hajuvettä, vieläpä "Hoffmanin tippojakin". Näistä harvoista Agneta-rouva ei ollut vähimmin tarvitsevia, ja herra ties miten ruukinpatruunankaan laita oli — hän tyytyi kuitenkin siihen, että puhki ja hikosi suuren silkkinenäliinansa suojassa ja silloin tällöin loi katseen Karl Augustiin, ikäänkuin tahtoen sanoa: minä ja minun arvoni ovat mennyttä, jos nyt annat minun seisoa tässä ja hävetä silmät päästäni, kun taas toinen puoli riemuitsee ja ottaa morsiamen aivan nenämme edestä.

Karl Augustista saattaa ainoastaan sanoa, että hän _näytti_ levolliselta. Tämän ulkonäön luotettavaisuutta saattoi kuitenkin epäilemään hänen kasvoillaan liikkuva värivaihtelu ja myöskin se vuorottain surullinen ja luottavainen katse, minkä hän silloin tällöin lähetti Almalle, jonka kasvoilla ruusut, aina sitä mukaa kuin hetket kuluivat, muuttuivat liljoiksi.

Hetkeäkään ei Almaa ollut kiusannut epäily isänsä päätöksestä; hän oli vakuutettu, että Karl August jäisi hänen sulhasekseen, mutta hän tunsi myöskin, miten nöyryytetyksi _hänen_ täytyisi tulla, jollei hän osaisi pilkkaan, ja saisi sen vuoksi ottaa morsiamensa ikäänkuin jonkinlaisena majurin antamana lahjana. Sentähden Alma pelkäsi ja vapisi. Sillä juhlan ilo, päättyipä kilpailu miten hyvänsä, häiriytyisi joka tapauksessa, jollei Karl August saavuttaisi täydellistä voittoa.

Majuri seisoi käsivarret ristissä ja näytti pikemmin päivän näytelmän katsojalta kuin esittäjältä.

Ylijahtimestarin kasvoille oli levinnyt niin hämmästyttävä jäykkyys, ettei kukaan kyennyt tulkitsemaan hänen ainoatakaan liikettään. Koko hänen huomionsa näytti kiintyneen kauimpana olevaan, peitettyyn pilkkaan.

Väli mitattiin. Ja heti jahtitorveen valtavasti puhallettaessa lautavaja romahti kerrallaan — ja katso, siinä nyt seisoi korkealla jalustalla hyvin täytetty rakkaudenjumala liehuvin paperisiivin, niin, kaikkein eriskummallisin rakkaudenjumala, mikä milloinkaan on lukeutunut itse Amor-jumalan sukulaiseksi, Ja ylt'ympäriinsä kuului ylijahtimestarin mahtava ilmoitus, että se kahdesta kosijasta, joka seitsemänkymmenen askeleen päästä saa osumaan jumalan vasempaan silmään, työnsä palkaksi voittaa hänen Alma-tyttärensä käden.

Tuli hetken hiljaisuus sekä istuvissa, seisovissa että riippuvissa piireissä, niin ettei kuulunut ääntä, ei liikahdustakaan.

Isältään Alma vastaanotti kaksi arpaa, ja siinä määrin hänen pikku kätensä vapisi hänen ojentaessaan ne molemmille, nyt lähestyville kilpakosijoille, että hän tuskin kykeni pitämään paikoillaan pieniä paperikaistaleita. Majuri ja Karl August ottivat kumpikin omansa — ja majuri sai oikeuden ampua ensiksi.

— Kaikki reilassa! — sanoi ylijahtimestari.

Varmoin, vakavin askelin tuli majuri esille, tutki tarkoin pyssyn sankkiruudin, ojensi hitaasti ja tähtäsi kauan. Kenties se juuri oli vähemmän edullista, sillä hänen näennäisestä kylmyydestään huolimatta tarkka katse olisi huomannut, että käsi vähitellen rupesi vapisemaan. Pyssy laukesi, ja luoti osui Amoriin — silmään... mutta oikeaan.

Jäätävän kylmiltä, ilman mielenliikutuksen merkkiäkään, näyttivät siinä hetkessä majurin kasvot. Hän puhalsi piipun suuhun, sulki pannun, laski hanan alas ja palasi vaieten paikoilleen kasvoissaan ilme, joka ei vastaanottanut lohdutusta enemmän kuin osanottoakaan.

Ylijahtimestarin poskiparta nytkähti pari kertaa. Tätä liikettä lukuunottamatta ei hänessä huomannut mitään muutosta.

Ja silloin Karl August vaihtoi Alman kanssa katseen, niin pitkän, niin sydämellisen syvän kuin se olisi ollut viimeinen. Tytön kasvot olivat kalpeat, Karl Augustin hehkuvan punaiset; nopein askelin hän riensi määrätylle paikalle.

Jälleen syvä hiljaisuus... Alma kuuli oman sydämensä lyönnit.

Pitkälti tähtäämättä Karl August ojensi pyssyn, asetti sen jonkun verran pilkkaa korkeammalle, laski sitten hiljaa alemmaksi ja laukaisi juuri kun piippu oli määrätyn pisteen korkeudella.

Samassa kuului hiljainen huudahdus — se oli ilonhuudahdus, jota Alma ei saattanut tukahduttaa; vasen silmä oli kadonnut... Nyt rakkaudenjumala oli kokonaan sokea.

Kaikuva hurraahuuto, kolmasti toistettuna, soi halki Ombergin metsäisten laaksojen. Voittajana Karl August polvistui morsiamen jalkojen juureen.

Samassa hetkessä ruukinpatruuna antoi vilvoittavan nenäliinan vaipua kasvoiltaan ja vastaanotti alentuvaisella kohteliaisuudella ympärillä seisovien onnentoivotukset, samalla kun hänen kätensä hapuillen toista taskua veti esiin hyvin täytetyn rahakukkaron, josta rikas mies, ylpeänä kuin isänsä ja isoisänsä isä, kuninkaallisella tuhlaavaisuudella siroitti hopearahoja kansan joukkoon...

Mutta katselkaammepa ylijahtimestaria, kun hän nyt koko kokoontuneen yleisön läsnäollessa laskee Alman käden Karl Augustin käteen — kuulkaamme miten hän murtuneella, mutta kirkkaalla äänellä huudahtaa: — Tämä nuori mies on rehellisesti taistellut itselleen minun tyttäreni käden tavalla, jonka olen itse määrännyt voidakseni ratkaista hankalan vaalini näiden kahden oivallisen ja kunnioitettavan herran välillä. Lahjoitan hänelle niinmuodoin hyvästä ja lämpimästä sydämestä parhaan, kallisarvoisimman mitä minulla on. Eläkööt kihlatut!

Ja jälleen kajahti kolminkertainen eläköönhuuto, johon torvien mahtava kaiku ja samppanjapullojen paukkuvat korkit hauskasti yhtyivät.

Jottei vaikutelma häiriintyisi, ylijahtimestari ei kertonut ollenkaan siitä seikasta, että Karl August — aivan kuin Alma oli arvannutkin — joka tapauksessa oli tuleva hänen sulhasekseen. Ylijahtimestari ja majuri olivat keskenään sopineet ja päättäneet, että majuri, siinä tapauksessa että voittaisi, jalomielisesti luopuisi oikeudestaan; ja juuri sen tapauksen varalle ylijahtimestarilla — joka oli pitänyt asian ratkaistuna — oli valmis luovutuspuhe saatavissa. Nyt, — kun Karl August oli osoittautunut voittajaksi — lausui hän täydestä sydämestään sen vähän mitä puhui, samalla kun hän oli varsin tyytyväinen siihen, että kansa — kun Karl Augustista kuitenkin joka tapauksessa piti tulla hänen vävynsä — näki että hän oli miestä puolestaan, kyllin hyvä voittamaan itselleen taistelussa morsiamen.

— Me — kuiskasi ylijahtimestari majurin korvaan — jäämme kuitenkin vanhoiksi ystävyksiksi, — johon majuri vastasi: — Ikuisiksi ajoiksi, veli! Sokea rakkaudenjumala etunenässä — joka oli, kuten Agneta-rouva sanoi, "onneatuottavin kaikista ampumakuvista" — läksi seurue nyt liikkeelle ja alkoi marssia ylijahtimestarin virkataloa kohti.

Päivällinen, tanssi ja ilotulitus lopettivat juhlallisuudet.

Vasta sitten, kun Agneta-rouvaa oli pyydetty johtamaan toista suurta kävelyä — Agneta-rouvaa, joka ei koskaan saattanut päästää silmistään rakastettua, ilosta huumaantunutta poikaansa ja viehättävää morsianta — ja kun ruukinpatruuna oli asettunut houkuttelevan pelipöydän ääreen, ja iloisten vieraiden parvi hajaantunut puiston kaikkiin suuntiin, jossa nyt illalla sadat sytytetyt risukasat loimusivat mitä kauneimpina kokkoina, — vasta silloin rakastavaiset saivat tilaisuuden päästä omiin hoteisiinsa, ja he hiipivät meluavasta hälinästä kukkulaa kohti. Siellä, Alman pienessä luolassa, he pian istuivat käsikkäin, katsellen vuorotellen toisiaan silmiin, vuorotellen Vetterin tummansinistä pintaa, jonka yli taivas oli levittänyt tähtikattoisen häätelttansa...

— Saatammeko kylliksi siunata Alvastran raunioilla käynyttä ukkosenilmaa, kallis, kaunis morsiameni! Emmekö vietä joka vuosi sitä päivää? — kuiskasi voittaja.

— Siunaamme, niin kauan kuin sydämemme sykkivät yhtä tahtia muiston kanssa, — vastasi Alma... — sitten, kun ne eivät enää _syki_ — vietämme suloisimpia muistojamme tuolla ylhäällä. Etkö usko sitä?

— Oi, rakastettuni, miten nämä ajatukset liikuttavatkaan sieluani; maailma, taivas ja ikuinen rakkaus — mutta nyt _ensiksi_ maallinen. Saat pian tietää ja arvostella, mitä se jo on vaikuttanut minussa.

Heidän istuessaan onnellisina toistensa seurassa heidät yhtäkkiä sulki lämmin, kiivaasti sykkivä povi: ylijahtimestari oli hakenut lapsensa siunatakseen heidät kuohuvien tunteittensa syvyydestä, vieraiden silmien näkemättä juuri samassa paikassa, missä kerran oli heidät eroittanut.

Ja yö levisi Ombergin lempeihin lehtoihin.

Vielä vieraat parveilivat puistossa. Kilpa-ammuntapaikalta, jossa luotsivanhin, iloisena iloisten joukossa, oli ruvennut niiden monien isännäksi, jotka eivät mahtuneet herrasväen puolelle, helähtelivät ripeät laulut ja meluisat maljat, joita useimmiten seurasi Eerikki-taaton "eilen kuin tänään ja tänään kuin huomenna". Siellä täällä loimusivat kokot heittäen loistavia valojuoviaan lehtoholveihin ja savupatsaihin.

Sisällä tanssi näytti olevan parhaassa käynnissään, mutta aina vähäväliä kajahtelivat eläköönhuudot halki avaruuden. Suuressa salissa keikkui vilisevä piiri, ja sen sisällä oli jotakin kohotettuna: ylijahtimestarin nostivat ilmaan vieraittensa ja vävynsä yhteenpunoutuneet käsivarret.

— Eläköön ylijahtimestari, ensimäinen, paras, iloisin isäntä — eläköön, eläköön!

— Päästäkää minut alas, veitikat... tehän taitatte aivan käsivarteni ja koipeni... kas niin, kas niin.

— Eläköön, eläköön, eläköön meidän isäntämme, eläköön Ombergin ylijahtimestari!

Ja jälleen he pyörivät iloisina piirissä.