Part 3

Himmeästi kangasti menneisyys hänen edessänsä. Paljon semmoista, joka oli tapahtunut, jota oli kaduttu ja anteeksi annettu, paljon, jota olisi voinut tapahtua, jos hänen toivomuksensa olisivat tulleet täytetyiksi, kulki hänen sielunsa silmien ohitse mitä ihmeellisimmissä haamuissa ja muodoissa. Hän oli näkevinänsä rakkaan poikansa katuvaisena, palaavan takaisin; hän oli näkevinänsä miehensä, joka kumartui hänen puoleensa suudellakseen häntä, ja tornin kellon ääni — se löi juuri seitsemän — kuului kuin ääni korkeudesta, joka kutsui hänet kohoumaan maasta ylös.

Hän oli kuulevinänsä että tuvan ovea avattiin, mutta se ei saanut hänen unisia silmiänsä aukenemaan. Ovi aukeni todelta. Thijs oli tullut takaisin. Miksi hän oli tullut, ei hän itsekään enää tiennyt, kun hän jo seisoi huoneessa. Hän katseli ympärilleen, ja kun hän ei ketään nähnyt, meni hän pöydän luo ja sieltä piirongin. Siinä tointui hän. Hänen täytyi saada rahoja; äiti oli niitä kieltänyt häneltä, ja kieltäisi yhä. Äiti oli muka sanonut ettei hänellä rahoja ollut. Mitä, jos hän, Thijs, itse ryhtyisi tutkimaan! Hänen kätensä vapisivat, kun hän haki piirongin avainta, joka tavallisesti makasi akkunalla, mutta nyt ei ollut siellä. Hän tempasi ylimmäistä laatikkoa, ja lukko, joka ei ollut oikein luotettava, eikä äidin mielestä tarvinnutkaan olla, antoi kohta perään. Hän veti ulos laatikon, mutta siinä oli vain vähän vaatteita ja paitoja. Hän ei huomannut että nämä olivat hänen omansa, jotka äiti oli pessyt, kiilloittanut ja huolellisesti kääntänyt yhteen. Hän veti ulos toisen laatikon. Se sisälsi äidin vaatteita ja siinä, eräässä kulmassa, käärittynä kirjavaan nenäliinaan, joka oli ollut hänen isänsä, tapasi hän, mitä hän tuskin luuli tapaavansa — rahoja: kolme kirkasta hopeataalteria.

"Hän petti siis minua; hänellä on rahoja!" mumisi Thijs itsekseen, sillä ikäänkuin torjuakseen pois omantuntonsa nuhteet. "Hän tahtoi kiusata minua, ja sentähden hän sanoi, ettei hänellä ollut." — Ja tuo ajatus mielessään pisti hän rahat taskuunsa, työnsi laatikon paikalleen ja riensi ulos.

Hän juoksi kylään semmoisella kiireellä kuin olisi häntä takaa-ajettu, ja hiljensi vauhtiaan vasta kun tuli Punaisen Leijonan luo. Hän viipyi siellä muutamia tuntia ja koetti hurjaan iloon upottaa sisällisen levottomuutensa, odottaessaan ystäväinsä tuloa. Vihdoin — yötä oli jo kulunut koko joukon ja kuu oli peittynyt pilvien taa — astui Kaarle sisään, mutta yksin. Thijs vapisi, kun näki hänen. "Entäs juffrow Stans?" kuiskasi hän.

"Hän odottaa sinua", kuului vastaus.

Kaarlen ääni vapisi vähän. Levottomasti katseli hän ympärilleen ja oli niin huolestunut ettei kuullut, kun Thijs pyysi hänet istumaan ja juomaan lasin viiniä. Hän tarttui sen sijaan nuorukaisen käteen ja vei hänet, sittenkuin kiireesti olivat pistäneet poskeensa suuren lasillisen konjakkia, ulos pimeälle kadulle.

Thijs ei tullut huomanneeksi että Kaarle valitsi pimeimpiä käytäviä ja kääntyi selin niihin puoteihin, jotka vielä olivat valaistut.

"Missä sisarenne?" kysyi Thijs kiivaasti.

"Sinä kyllä saat puhutella häntä. Saat kohta uteliaisuutesi tyydytetyksi, rakas veikko, mutta lainaa minulle — — pari taalteria. Minulla on vielä muutamia pieniä maksuja suorittamatta."

Punastuen otti Thijs esiin rahat ja antoi ne Kaarlelle.

"Ajatteles! Konstans tapasi arvaamatta Beerensteinin paroonin Oostenin seuraneidin ja tunsi hänessä lapsuuden ystävän. Konstans, joka ei ole ensinkään ylpeä, puhutteli häntä, ja neiti tuli niin iloiseksi että käski kohta sisareni Beerensteiniin; ja paroonin rouva, joka pitää paljon Annesta — se on seuraneidin nimi — pyysi Konstansia jäämään sinne muutamaksi päivää, ja Konstans suostui."

"Ja unohtaa minut!" huudahti Thijs.

"Eikö mitä, rakas ystävä! Hän odottaa sinua ja tahtoo salassa tavata sinua, sanoakseen kuinka iloinen hän on sinun päätöksestäsi. Lanko! Minä onnittelen sinua. Konstans odottaa sinua pihaan päin olevassa päätykamarissa. Kai tiedät, paremmin kuin minä, tien sinne. Aika on tullut. Kello lyö kaksi, luulen ma. Älä vaan ole liian rohkea! Portti on auki — päätyportti. Tallirenki tietää salaisuuden. Soita tallikelloa, niin tulee hän, jota odotat luoksesi. No, pelkäätkö? Ethän vastaa mitään?"

"En voi — olen niin iloinen", kuiskasi Thijs. "Herra Kaarle..."

"Puhuttele minua vaan nimeltäni. Mutta sinun tulee muuttaa oma nimesi. Matthieu soi paremmalta kuin Thijs. Hyvästi, Matthieu! Huomenna odotan minä sinua 'Valkoisessa Ruunassa'; siellä nyt asun, ja sieltä teemme seuraa kaupunkiin."

Thijs oijensi hänelle kätensä vielä kerran, ja pudisti innollisesti hänen kättään. —

Puolen tuntia myöhemmin hiipi Konstans ulos ravintolasta veljensä käsivarrella ja nousi hänen kanssaan ajurin vaunuihin, jotka odottivat kylän ulkopuolella "Ensimäisen ja viimeisen äyrin" likisyydessä. Molemmat olivat huonossa pu'ussa ja olivat kokonaan panneet pois tuon entisen ylhäisyyden.

"W—henkö?" kysyi ajuri.

"Niin, ja lyhintä tietä", vastasi Kaarle kiroten.

"Lyhyin tie käy Beerensteinin sivu, mutta se on hyvin huono."

"Valitse mieluummin toinen. Ajopelisi jyskyy sittenkin kylliksi. Aja nopeaan! Jos ehdimme W—hen kolmessa neljänneksessä niin saat hyvät juomarahat." —

"Kyllä oli jo aika meidän täältä lähteä", kuiskasi Konstans, joka tuli levottomaksi, kun kuuli ajurin mainitsevan Beerensteiniä.

Vaunut kiitivät eteenpäin niin nopeaan kuin laihat hevoset pääsivät. —

Thijs oli sillä välin tarkoin noudattanut saatuja ohjeitaan.

Konjakki, jonka hän oli nauttinut, himmensi hänen ajatuskykyään, mutta kiihoitti hänen himojansa. Pian ehti hän Beerensteinin puistoon; päätyportti oli auki. Koira alkoi haukkua. Hän pelkäsi jo että koko talonväki heräisi, kun hän oikeassa ajassa muisti Kaarlen neuvoa. Hän haki tullikamariin vievää kellonnuoraa ja veti sitä, ilmaistaksensa läsnäoloaan. Koira haukkui yhä vihaisemmasti, ja Thijs pelästyi kauheasti. Mutta silloin näki hän valoa eräästä akkunasta ja tuli nyt vakuutetuksi siitä että häntä odotettiin.

Kumminkin vapisi hän, kun hän hiipi portista sisälle. Hän tiesi, minne päin hänen tuli kulkea, ja saapui rappusille, jotka varmaankin veisivät hänet sinne, missä rakastettu vartoi. Jos hän olisi osannut ajatella selvästi, niin olisi kai häntä kummastuttanut, ettei tämä rakastettu tullut häntä vastaan. Vihdoin oli hän perillä. Hän tarttui lukon kääkään ja astui sisään huoneeseen, jossa kynttilä paloi. Mutta siellä ei hän nähnyt Konstansia. Hän mainitsi hiljaan hänen nimensä, mutta — ei vastausta.

Hän oli peräti hämillään eikä kuullut muuta kuin tykyttävää sydäntänsä ja kahlekoiran vihaista haukuntaa, jota jossakin rakennuksen sisällä oleva pieni rakkikoira alkoi säestää. Hän oli kadottaa itsetajuntansa. Äkkiä säpsähti hän kuin houreesta herännyt. Hän oli nähnyt piirongin, joka seisoi huoneen nurkassa. Se oli murrettu auki, ja laskulauta makasi lattialla; laatikot olivat vedetyt ulos ja puoleksi työnnetyt takaisin; yksi makasi lattialla ylösalaisin laskulaudan päällä.

Takan reunalla seisoi pöytäkello, ja Thijs ymmärsi että — — — Mutta hänen ajatuksensa menivät peräti sekaisin, kun viimeinen järjellinen niistä ilmaisi hänelle että hän oli tullut petetyksi, kauheasti petetyksi, että täällä oli murtovarkaus tapahtunut, ja että hän — niin oli kaiketi alusta aprikoitu — hän, Thijs, siitä joutuisi kiinni.

Ja todellakin — hänen tarkistunut kuulonsa huomasi askeleita, jotka lähestyivät. Olihan onneton itse kellon nuoraa vetämällä herättänyt tallirengin. Epäilyksessään juoksi Thijs ovelle ja sulki sen. Onneksi oli avain sisäpuolella. Sitten samosi hän akkunan luo, tempasi sen auki ja hyppäsi ulos, kysymättä kuinka korkealla se oli. Hän ei tuntenut jäseniensä kipuja, kun hän pääsi alas maahan, hän törmäsi hädässään yhä kauemmaksi puutarhaan, hän kun ei uskaltanut palata takaisin samaa tietä, jota oli tullut. Tallirenki, joka kuuli että ovea paiskattiin kiinni, ymmärsi kohta että varas aikoi karata, ja kiiruhti alas rappusia pihalle, jonne hän saapui parahiksi nähdäkseen miehen juoksevan pakoon.

Kun hän ei luullut yksin voivansa saada kiinni pakolaista, soitti hän hätäkelloa, ja sen ääni, joka kuului puolen penikulman päähän, sai pakolaisen tuskan korkeimmalleen. Hän juoksi ensin ryytimaan poikki, mutta, peläten että häntä siellä nähtäisiin, poikkesi hän puistoon. —

Mummo Dientjen, joka sanomattomassa tuskassa oli odottanut poikaansa, painoi juuri sinä hetkenä päänsä nojatuolin istuintyynyyn, jota vastaan hän oli laskeunut polvilleen, ja rukoili hartaasti eksyneen lemmittynsä puolesta.

Ja Thijs!...

Hän kuuli ääniä takanansa ja ymmärsi että herrastalon palkolliset jo olivat hänen kintereillään. Hän seisahtui silmänräpäykseksi hengittääkseen, sillä hänestä tuntui kuin olisi rinta tahtonut haleta.

Seutu oli hänelle tuttu; hän tiesi olevansa lähellä kanavaa, jonka toisella puolella nummi alkoi, ja myöskin liki vipusiltaa, joka vei kanavan yli. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän ehtinyt sillan luo, mutta se oli, niinkuin hän oli aavistanutkin, nostettu ja lukossa. Epäilyksessään seisoi hän kuin paikalle kiinni kasvanut, vaikka hän kuuli jytinää jotenkin lähellä. Koira oli seurannut hänen jälkiään. Hän luuli takaa-ajajien jo olevan ihan takanansa ja hyppäsi veteen. Siinä aikoi hän ensi tuokiossa lopettaa päivänsä ja jättää sikseen pakenemisen; mutta itsensävarjelluksen vaisto oli epäilystä väkevämpi, ja sitä paitse — kummallinen kuvitus! — hän luuli kaukaa kuulevansa äitinsä valituksia. Ne herättivät hänessä pelastuksen toivon. Äidin luona ei kukaan hakisi häntä, ja äidin sylissä, johon ihmeellinen halu häntä veti, tunnustaisi hän syntinsä ja lupaisi parannusta.

Jo oli hän ehtinyt mökin ovelle; mutta sitä kolkuttaessaan oli hän kuulevinänsä koiran haukkumisen ja vipusillan ketjujen kitinän. Hän kolkutti kumminkin yhä kovemmin, vaikka hän jo oli kadottanut kaiken toivon löytää kodista turvaa ja luuli täytyvänsä paeta — Jumala tiesi mihin.

"Äiti', huusi hän käheällä äänellä naiselle, joka hänelle oven avasi.

"Jumala!... Thijs! Viimeinkin!' huudahti Geesjen, sillä hän se oven avaaja oli. Oli tapana näillä seuduin että palveliat markkinain aikana saivat vapaapäivän, ja Geesjen oli päättänyt viettää koko loma-aikansa Dientjenin luona. Tämä viimeksimainittu ryntäsi, kun nuoren tytön huudahduksen kuuli, pikkukammarista, jossa oli istunut.

"Onko hän täällä? Onko hän todellakin kotona?" kysyi hän kiireesti; mutta kun hän Geesjenin kädessä olevan palavan päreen punertavassa valossa näki poikansa kamalan ulko-asun, ei hän kauemmin voinut pidättää tuskaansa. "Thijs, Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut?' huudahti hän.

"Ei mitään, äiti, ei mitään!" — Koiran haukunta kuului etäältä. Thijs kävi kalman kalpeaksi. Äiti työnsi hänet tuolille istumaan.

"Lapsi-raukka!" huokasi hän itsessään, mutta kovalla ja lujalla äänellä sanoi hän: "Thijs, mitä on tapahtunut?"

"Minun täytyy pois", huudahti poika ja kulki ovelle. "Älkää minua pidättäkö, äiti! Kuinka onneton minä olen!"

"Thijs, mitä pitää minun uskoman?" kysyi äiti. "Oletko tehnyt jonkun pahanteon? Oi Jumalani!"

"En, äiti, en! Mutta antakaa minun mennä."

"Kuinka pitkäksi aikaa?" kysyi Geesjen, joka oli unohtanut ja antanut anteeksi kaikki. "Etkö ota mitään mukaasi? Etkö tarvitse rahoja? Äiti, älkää seisoko siinä niin kylmänä! Ettekö te voi auttaa häntä? Minulla on täällä mukanani vain muutamia lantteja."

"Äiti, kiiruhtakaa! Takaa-ajajat ovat kintereilläni Oi, jos voisitte auttaa minua! Minun täytyy pois, pois pitkäksi aikaa."

Äiti riensi piirongin luo. Hän ei enää tehnyt kysymyksiä. Hän tahtoi antaa, mitä hänellä oli; mutta häädetty huuto pääsi hänen suustaan, kun hän ei mitään löytänyt. Thijs oli vaihtanut muutamia sanoja Geesjenin kanssa ja kääntyi. Hän ymmärsi asian laidan ja tarttui kiinni oven pielukseen pystyssä pysyäkseen.

"Rahat... ovat... poissa", änkytti äiti. "Minä olin ne tallentanut hänen... teidän häitänne varten, Geesjen!"

"Ja minä otin ne!" huusi Thijs ja löi nyrkillään otsaansa.

"Sinä!" sanoi äiti omituisella äänellä. "Herra Jumala! Sinä koettelet minua kovasti!" — Hänen päänsä laskeusi alaspäin, mutta ei ainoata kyyneltä tullut hänen silmiinsä. Hän ei edes huomannut että Thijs heittäysi maahan polvilleen ja nyyhkien rukoili:

"Minä olen pahasti tehnyt, äiti! Rakas äiti, anna minulle anteeksi... Anna minulle... anteeksi, että otin sinun rahasi! — Minua syytetään vielä pahemmasta rikoksesta, mutta niin totta kuin Jumala elää, äiti, minä olen syytön siihen."

Geesjen kätki kasvonsa vyöliinaansa. Hän nyyhki ääneensä, mutta vaikeni ja vapisi, kun hän kuuli kavioiden töminää ulkoa.

"Thijs, ne tulevat. Pakene taka-ovesta!" Mutta Thijs ei paennut. Hän seisoi tirkistellen äitiä, joka ei kohottanut silmiänsä maasta. "Puhu minulle, äiti, rakas äiti! Tällä tavalla minä en voi lähteä täältä."

"Muori, puhukaa hänelle!" rukoili Geesjen, ja kun hän ei saanut mitään vastausta, laahasi hän Thijsin mukanansa pikkukammariin, josta ovi vei ulos metsään. Siellä kammarissa tarttui hän hänen käteensä, suuteli sitä ja pisti siihen muutamia lantteja. "Jumala olkoon kanssasi! Thijs, pakene äitisi tähden!"

Thijs meni ulos avatusta ovesta. Ensin kulki hän hiljaa, mutta kuta enemmän viileä yö-ilma virkisti häntä ja palautti hänen ajatuskykyänsä, sitä nopeammin. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän kadonnut honkametsään.

Geesjen ei tietänyt, mitä oli tapahtunut, mutta hän aavisti jotakin kauheaa. Sielunsa jännityksessä oli hän kuitenkin näennäisesti tyyne. ja hän palasi mummo Dientjenin luo ja puristi hänen kättään, vaikka huoneen ovelle jo kolkutettiin ja karskea ääni vaati että sitä avattaisiin.

Hän avasi oven, ja kenttävartia (eräs laji maa-poliisia) astui sisään, seurassaan pari paroonin palveliaa.

Koira, joka oli seurannut pakolaisen jälkiä, nuuski kaikkialle ja lähestyi pikkukammarin ovea. Geesjen ei sanomattomassa tuskassaankaan ollut kadottanut mielenmalttiansa; hän meni kaapin luo, otti sieltä vähän päivällisestä jäänyttä silavaa ja antoi palasen salaa koiralle, joka haluisesti sen söi. Mummo Dientjen heräsi horrostilastaan, kun näki vieraat ja kuuli heidän kysymyksensä. Hän pyyhki karkealla kädellään silmiltänsä muutamia harmaita hivuksia, jotka olivat valuneet esiin myssyn alta.

"Missä on poikanne?" kysyi tuo karskea ääni.

Äiti painoi kädellään sydäntänsä. Hän koetti puhua, mutta sanat kuolivat hänen huulilleen. Kova oli taistelu hänen sielussaan, sillä hän luuli velvollisuudekseen osoittaa pakolaisen jäljille kysyjän. Mutta — hän oli kumminkin äiti, vaikkakin pahantekiän.

"Missä on poikanne?" kysyi karskea ääni toistamiseen.

"Muori, sanokaa toki jotakin", rukoili Geesjen hiljaa

"Minulla ei ole mitään... minun poikani on" — mutta sanat jäivät sanomatta, ja tämä äiti, joka suuressa surussaan ei vielä ollut ainoata kyyneltä vuodattanut, vaipui tuskaansa nääntyneenä tunnotonna lattialle.

* * * * *

Aurinko heitti ikäänkuin varkahin säteensä sisään akkunasta, joka oli auki laskeaksensa mökkiin hiukan nummen tuoksua. Että raitis ilma oli tervetullut, sen huomasi vaalean sairaan kasvojen ilmeistä. Hän kohotti päänsä heittääkseen silmäyksen vuoteen puoleksi avattujen esirippujen takaa, ja hänen äsken vielä niin himmeät silmänsä saivat eloa, kun hän ne käänsi nummelle, jonka yli laskeva aurinko levitti vaaleanpunaista hohdettaan.

Mitä liikkuikaan sairaan mielessä? Hänen hienoissa, suorissa kasvoissaan, joita yöpäähineen alta päässeet harmaat kutrit ympäröivät, ei nyt näkynyt tuota entistä jäykkää kovuutta, mutta sen sijaan mitä suurinta huolta. —

Sairaan ajatukset kulkivat kauas ajassa taaksepäin niihin päiviin, jolloin hän istui äitinsä sylissä, jolloin hän, isän kädestä kiinni pitäen, opetteli astumaan. Molemmat — äiti ja isä — olivat jo kauan levänneet kirkkomaassa; hän oli heidän paariensa vieressä tosin vuodattanut kyyneleitä, mutta — ei toivottomuuden. Hän oli aina ollut tottelevainen lapsi, ja hänen vanhempansa olivat olleet hyviä häntä kohtaan; heidän ei ollut koskaan tarvinnut vuodattaa ainoatakaan kyyneltä hänen tähtensä! Mummo Dientjenin silmät tulivat kosteiksi; sitä ne eivät olleet olleet tuosta kamalasta yöstä asti!

Hän ajatteli, kuinka paljoa onnellisempi hänen vanhempainsa avioliitto oli ollut kuin hänen omansa. Mutta oliko hänellä oikeutta valittaa? Itse oli hän valinnut vastoin vanhempainsa tahtoa. Ja hänen lapsensa! Dientjen oli luullut kokemuksesta tietävänsä, kuinka vaaralliset huonot esikuvat ovat, ja sentähden oli hän kasvattanut poikansa yksinäisyydessä ja tehnyt työtä hänen hyväkseen, tehnyt työtä auttaaksensa häntä maailmassa ja jättääksensä jotakin jälkeensä hänelle. Mutta — turhaan oli hän tehnyt työtä, turhaan odottanut hedelmiä pellostaan, turhaan rukoillut, turhaan ja kestävästi kärsinyt, turhaan rakastanut. Kuinka onneton hän oli!

Vanhus nyyhki. Suuret olivat kyyneleet, jotka tippuivat hänen poskilleen. Mutta tämä itku hellitti hänen suruansa, lohdutti häntä hänen yksinäisyydessään.

Yksinäisyys? — Sekin oli hänen oma syynsä. Hän oli käskenyt pois Geesjenin; hän oli tahtonut olla yksinänsä; hän ei ollut tahtonut nähdä ketään. Mutta kun hän oli tämän käskynsä lausunut, oli hän kadottanut tajunsa. Missä määrässä häntä oli toteltu, ei hän tiennyt.

Jos hän olisi ollut tyynempi ja voinut silmäillä ympärilleen huoneessa, olisi hän huomannut että kaikki siinä osoitti erityistä huolenpitoa, järjestyksen jälkiä. Kuka oli asettanut kultareunaisen kupin — ensimäisen lahjan, jonka Thijs oli antanut äidilleen — sinisirkkuja ja tuoksuvia ajuruohoja täyteen pöydälle? Kuka oli avannut akkunan, lämpimän kesä-ilman päästä sisään huoneeseen? Kuka oli pannut astian virkistävää juomaa vuoteen viereen jakkaralle?

Pian sai hän kumminkin tietää, kuka tämän kaiken oli aikaansaanut, sillä samassa kuiskasi joku hänen likisyydessään: "äiti!"

Mummo Dientjenin silmät lakkasivat vuodattamasta kyyneleitä, ja surumielisyys hänen kasvoissansa muuttui syväksi vakavuudeksi. Hän ei uskaltanut kääntää päätänsä ääntä kohden; hän ummisti jälleen silmänsä.

"Äiti", kuului uudelleen kuiskaus, mutta nyt vähän kovemmin: "ettekö tunne Geesjeniä?"

Nyt kääntyi vanhus ja loi silmänsä tyttöön, joka kumartui hänen puoleensa ja katsoi häneen semmoisella rakkaudella, että hän tietämättänsä tarttui käteen, joka lepäsi hänen vuoteensa laidalla ja puristi sitä, samalla kuin sana "lapsi" pääsi hänen huuliltansa.

Hiukkasen aikaa kesti äänettömyyttä. Vanhus ja tyttö katselivat toistensa silmiin; molemmat olivat kadottaneet niin paljon ja tahtoivat lohduttaa toisiansa. "Rakas mummo Dientjen", sanoi vihdoin Geesjen, mutta äänessä oli paljon enemmän kuin sanoissa. Dientjenin sydän heltyi, ja hän kysyi, mitä hän vielä äsken ei ollut uskaltanut: "Onko hän poissa?"

"On", kuului vastaus.

"Lapsi! Minä olen nyt parempi, paljon parempi.— Mutta minä en muista kaikkea." Äiti kiersi sitä kysymystä, jonka hän oikeastaan tahtoi saada esille. "Onko hän joutunut kiinni?" kysyi hän viimein häädetyllä äänellä.

"Ei, mummo Dientjen."

"Ei!" Ja hänen silmänsä kääntyivät piironkiin päin. "Geesjen", jatkoi hän sitten, "mitä tuolla on tapahtunut, en minä koskaan voi unhottaa... suokoon Jumala ettei se tulisi ihmisten tietoon — Geesjen!" ja hän veti tytön likemmäksi, kuiskatakseen hänen korvaansa — "kuule... se makaa kivenä sydämelläni — enhän liene... kironnut häntä?"

"Ette, mummo, ette!"

"Jumala häntä siunatkoon", sanoi Dientjon ja nousi istualleen. "Suo hänelle menestystä, Herra, ja korjaa minut luoksesi taivaaseesi!... Jätä minut nyt, Geesjen!"

"Ettekö huoli kenestäkään enää? Pitääkö minunkin mennä? Hän piti kumminkin muinen niin paljon minusta?"

"Juuri sentähden, lapsi! Sinä et saa olla täällä. Kun näen sinut, tulen minä ajatelleeksi häntä; sinäkin olet kärsinyt hänen kauttansa. — Ja mimmoista elämää viettäisit sinä minun luonani! Minähän olen kuollut kaikelle, paitsi surulle."

"Enhän minä voi sitä ottaa pois, mutta minä luulen että voisin jakaa sitä teidän kanssanne. Siitä on varmaan apua, muori, kun joku ottaa osaa meidän suruumme. Minä en koskaan puhu hänestä; minä en lausu sanaakaan; minä vaan katson sisään teidän silmiinne, kun te noin istutte ja tirkistelette eteenne. Ja minä tiedän että se tekee teille hyvää."

"Kyllä, lapsi." Ja mummo Dientjen oli juuri sanomaisillaan: "Olithan tuleva tyttärekseni", mutta hän sanoi:

"Sinähän palvelet..."

"Olen sanonut itseni irti palveluksestani, niinkuin tiedätte..."

Niin, Geesjen oli sanonut itsensä irti palveluksestaan, sillä olivathan hänen häänsä vietettävät Marraskuussa.

Hän oli hyvin pahoillaan kun nyt oli tullut muistuttaneeksi eukko Dientjeniä siitä.

"Mutta, lapsi, sinä olet tottunut paljon parempiin oloihin. Minä en ole rikas..."

"Olisinko _minä_ tullut rikkaaksi, jos olisin mennyt naimisiin? Elääkseni en tarvitse muuta kuin hiukkasen leipää, jos siksi tulee. En ole oleva teille rasitukseksi. Minä teen työtä teidän hyväksenne... Te ehkä vain nauratte minulle, mutta minä olen jo pitänyt teidät äitinäni, enkä enää voi siitä luopua. Minä iloitsin, kun ajatteli saavani semmoisen äidin kuin te, sillä, niinkuin tiedätte en ole koskaan nähnyt omaa äitiäni."

"Jos todella on niin — —" sanoi mummo Dientjen ja pyyhki poskiltaan pois kyyneleet, jotka nyt vapaasti vintasivat, samalla kuin ilo loisti hänen silmistään — "Geesjen, lapsi — sinä et tiedä, kuinka hartaasti olen juuri tätä toivonut, vaikka en koskaan ole rohjennut sitä sinulle sanoa. Mutta koska sinä niin tahdot! — —" ja hän syleili nuorta tyttöä ja suuteli häntä. —

Ennenkuin Geesjen pääsi palveluksestaan, kului muutamia viikkoja, joll'aikaa mummo Dientjen eli yksinään ja teki tehtävänsä, kuten tavallisesti. Varkaasta ei kuulunut mitään. Koko kylä luuli tietävänsä, kuka syyllinen oli, ja lausui ääneensä hänen nimensä. Poliisi ei virkkanut mitään, mutta teki hiljaisuudessa kuulustelemisiaan. Varkaan jäljet olivat vieneet mummo Dientjenin ovelle, ja — Dientjeniu poika oli kadonnut. Eihän sen enempää todistusta tarvittu.

Eräänä päivänä oli mummo vasta vähää ennen päivällistä valmistunut viemään laitumelle ainoan lehmänsä, jonka hän muutamia vuosia takaperin oli säästörahoiliaan ostanut. Yhtä tyynenä ja samalla kärsivällisyydellä kuin ennen kulki hän Mansikkinsa jäljessä, joka kiirehti tavallista nopeammin laidunpaikalle nälkäänsä sammuttamaan. Vanhus istuutui maahan ja katseli lehmää, ikäänkuin olisi hän tältä tahtonut oppia — syömään mielihalulla.

Silloin kuuli hän askeleita takanaan... Hän kääntyi ja näki mummo Heinriksin, joka tervehti häntä pään nyykähdyksellä. Dientjen vastasi kylmästi.

Mummo Heinriks elätti itseään pesulla. Hän oli hyvin järkevä, mutta ettei hän juuri ollut rikastunut vaivaloisesta työstään sen näytti hänen ulkomuotonsa: Hän oli puettu kirjavaan karttuunihameeseen ja röijyyn, jalassaan oli hänellä puukengät ja päässään "lieho", — löysästi istuva myssy — joka nyt viikon lopulla ei ensinkään ollut valkoinen. Kädet puuskassa astui hän mummo Dientjenin eteen.

Hänen karkeat, mutta pirteät kasvonsa osottivat nyt jonkinlaista hyväsydämistä sääliä, joka sai niiden tavallisen jokapäiväisen ilmeen juhlallisemmaksi.

"Onpa hauskaa nähdä sinua, Dien", sanoi hän. "Oletko kokonaan lakannut käymästä ihmisissä? Ei tuollaisesta kotona-istumisesta ole."

"Hyvää iltaa", tervehti Dientjen, joka ei ollut kuulevinänsä, mitä toinen oli puhunut.

"Ihmisparka!" mumisi tämä puol'ääneen. "Kuulehan, Dien", lisäsi hän sitten: "et usko, kuinka olen kaivannut sinua! En ole nähnyt, en kuullut sinua enkä kirjavaa lehmääsi. Olen pelännyt että istuisit päiväkaudet pimeässä komerossa, niinkuin Huis Veen, kun hän oli kadottanut kaikki eläimensä kurkkumätään. Ja mikä oli hänen vahinkonsa sinun suruusi verrattuna!"

Mummo Dientjen loi puhujaan niin surullisen silmäyksen, jotta ei ollut vaikea arvata hänen tunteitansa.

"Niin todella, sinä olet kadottanut kaikki. Jospa sinulla olisi ollut kaksi edes!"

Dientjen katsoa tuijotti eteensä.

"Oletko sinä kadottanut jonkun?" kysyi hän kylmästi.

"En, Dien, mutta miksi kysyt sitä niin, niin..."

"Siksi etten ymmärrä pakinaasi."