Part 2

Kumminkin tunsi hän tänä sunnuntai-aamuna sydämensä pohjalla jotakin omantunnon nuhteen kaltaista, kun hieno nainen — joka nimitti itsensä Konstansiksi ja väitti olevansa sisar sille herralle, jonka seurassa hän matkusti — sanoi hänelle jäähyväiset, ja Thijs samalla huomasi ettei hän enää voinut saavuttaa Geesjeniä. Tosin oli hänen rakkautensa kauniiseen talonpoikaistyttöön jo alkanut laimistua, ja hän uskalsi jo puol'ääneen itselleen tunnustaa, ettei Konstans ollut liian ylhäinen hänelle; mutta omituinen levottomuus sai kuitenkin hänen sydämensä tykyttävin tavallista kovemmin, ja se kiirehti hänen kulkuansa. Ehdittyänsä honkametsään, jonka takana hänen äitinsä mökki seisoi, tapasi hän kummaksensa Konstansin.

"Te täällä!" huudahti Thijs, joka ei koskaan rohjennut sanoa vierasta herraa nimeltä Kaarleksi. Silminnähtävästi olikin suurempi arvollisuus vieraan puolella. Viimeksimainittu oli, näet, puettu hienoon verkanuttuun ja valkoiseen pikeeliiviin; hänellä oli päässään hyvin harjattu huopahattu, rinnassa komea koruneula, jossa kylän asukkaat luulivat huomaavansa jalokiven, sekä rannehihat. Sitäpaitsi leikki hän ylhäisen herran tapaan ylpeästi pienellä kävelykepillään, jonka ohessa hänen ryhtinsä oli niin vaativa, että koko kylä, joka oli oppinut tuntemaan hänen suuria taiteilialahjojansa, hänelle osotti mitä suurinta kohteliaisuutta.

Thijsin nuttu sitävastoin oli tehty karkeasta verasta tahi oikeastaan sarasta; hänen liivinsä oli musta ja napitettu aina leukaan asti; ohut, musta silkkihuivi ympäröi hänen ahavoittunutta kaulaansa, ja takin hihoista pistivät esiin hänen ruskeat ja työstä karkeat kätensä, hänen askeleensa olivat raskaat, ikäänkuin olisi hän työntänyt edessään kottikärryjä — mikä kaikki oli suureksi haitaksi hänen muhkealle ulkonaiselle esiintymiselleen.

Mutta kun katseli molempia kasvoihin, jäi sittenkin kahdelle päälle kummalle puolelle vaaka itse asiassa kallistui. Herrasmies — ijältään noin kolmenkymmenen vuotinen lienee muinen, kuten Konstans usein vakuutti, ollut kaunis; mutta tämän kauneuden oli isorokko suurimmaksi osaksi hävittänyt. Mutta jos tätä ei otettukaan lukuun, oli sittenkin mahdotonta mukautua hänen valkoisiin silmiinsä, jotka väliin, kun niitä eri valossa katseli, vivahtivat vihreälle, ja jotka eivät koskaan olleet kääntyneet siihen, jonka kanssa hän puheli.

Thijs sitävastoin näytti terveeltä ja voimakkaalta. Hänen kiharaiset hiuksensa olivat vaaleat, hänen puikeat kasvonsa tosin ahavoituneet, mutta verevät, hienopiirteiset ja miellyttävät. Hänen siniset silmänsä, jotka, kun hän harmistui — ja se tapahtui usein — leimusivat, olivat muinen olleet kirkkaammat kuin tähän aikaan, jona peli ja juoppous olivat niihin leimansa painaneet. Mutta kumminkin herätti Thijs ensi katsannolta enemmän luottamusta kuin Kaarle.

"Vai tuin! Nuori ystäväni hiipii henttunsa jälkeen, luulen ma", sanoi viimeksimainittu ja pieksi kepillään tienpensaita. "Ei sinun olisi tarvinnut noin kiirehtiä; hän on hyvässä tallessa siellä, minne hänen matkansa suuntasi."

"Kuinka niin, mynheer?" kysyi Thijs ja iski silmänsä tavattoman terävästi Kaarleen. "Oletteko seuranneet häntä?"

"Tässäkö minä yksinäni seisoisin, viisastelia? Tyttö on siksi kaunis että häntä kannattaa seurata — vieläpä noin suureen rakennukseenkin, joka, arvaan sen, on sinun kotosi, vai kuinka?"

Thijs'in kasvit kävivät tulipunaisiksi. Häntä ei niinkään harmittanut, mitä Kaarle Geesjenistä lausui, kuin ylönkatse, jota vieras herra osotti hänen äitiänsä ja hänen omaa kotoansa kohtaan. Mutta tämä harmi muuttui pian häpeän tunteeksi, ja se ei ensinkään kunnostanut hänen sydäntänsä.

"Äiti on mielistynyt vanhaan tupaan", vastasi hän kiireesti: "muuten asuisimme paremmassa huoneessa; meiltä kyllä ei varoja puutu."

"Hyvä se ja oikein, että nuori mies katsoo eteensä. Se tietää kunniantuntoa, ja mitä se toivoo kyllä saavuttaa maalinsa... jos vain noudatat minun neuvoani, ystävä. Kuulehan, Thijs, älä ole tuhma, älä enää juokse tuon tytön jäljissä. Hän on jo, kuten olen kuullut, valinnut toisen."

Tällainen röyhkeä puhe olisi varmaan harmittanut jokaista, joka paremmin kuin Thijs ymmärsi, mikä kohteliaisuus on. Mutta syytös, joka sisältyi noissa sanoissa, sai vain Thijsin veren kuohumaan.

"Se ei ole totta!" huudahti hän; "sitä ei ole Geesjen tehnyt."

"Kunpahan Konstans nyt olisi sinua kuulemassa!" sanoi Kaarle kylmästi. Thijs hämmästyi.

"Oletahan että vain tahdoin koettaa rakkauttasi", jatkoi Kaarle. "Olethan monta kertaa sanonut ettet enää pidä entisestä morsiamestasi... Kumminkin näyttää minusta että puollat häntä liiankin kiivaasti."

"Minä vakuutan että kaikki, mitä olen sanonut juffrow Konstansille (neiti Stansille), on päivän totta", sanoi Thijs. Hän oli puolustanut Geesjeniä paljon enemmän ylpeydestä kuin taipumuksesta. Häntä harmitti ajatus että Geesjen voisi unhottaa hänet, vaikka hän hänet unhoitti.

"Minä en ole millänikään Geesjenistä", jatkoi hän, "ja nyt vielä vähemmän kuin ennen. Muinen oli hän mielestäni pieni, soma tyttö, mutta — siinäpä kaikki."

"Minä luotan sinuun ja sentähden luulen että tyyneesti voit kuunnella, mitä minulla on sanottavaa. Näin äsken Geesjeniu erään talonpoikais-nuorukaisen seurassa, jota en tuntenut; näin että hän ehtimiseen punastui. Miksikä? — Jos noudatat minun neuvoani, niin tuskinpa koskaan enää saat nähdä häntä. Sinä oletkin liian hyvä hänelle... Minä seurasin Geesjeniä, mutta kun hän näki minut — minä seisoin juuri siinä, missä nyt — erosivat he. Ole vain tyyni, ystäväni. Älä ota asiaa pahaksi; täytyyhän tytöllä olla sulhanen, ja tietäähän hän että sinä voit saada paremman kuin hän on."

"Mihin meni hän?" kysyi Thijs, ja hänen äänensä vapisi hieman.

"Äitisi luo."

"Se on mahdotonta; sinne ei hän olisi uskaltanut mennä", huudahti Thijs.

"Naisviekkautta, ystäväni!" vakuutti Kaarle ja kohotti, sääliä osottaen olkapäitään. "Luulin sinut toki viisaammaksi. Tietysti valitsee hän parhaimman kosioistaan, ja sentähden pitää hän nyt kiinni teistä molemmista. Miten lieneekään, varma olen siitä, minkä olen nähnyt, ja siitä, mitä nyt sinulle kerron; mutta sinä — älä hänelle hiiskahda sanaakaan siitä, mitä nyt olen sinulle pakissut. Näytä että olet mies ja että voit olla vaiti, ja minä tahdon auttaa sinua, jos suostut siihen tuumaan, minkä minä olen keksinyt tulevaisuuteesi nähden. Kuulehan", lisäsi hän ja laski kätensä ystävällisesti nuorukaisen käsivarrelle: "minä seisoin tässä ja kuuntelin, mitä he puhuivat Geesjen lupasi täällä odottaa talonpoikais-poikaa. Epäilemättä luuli hän että sinä menisit markkinoille ja 'Kultaiseen aasiin'... Ole nyt siksi viisas että pyydät hänen tekemään sinulle seuraa sinne."

"Vai niin", sanoi Thijs, mutta niin vieraalla äänellä että Kaarle kummastuneena katsoi häneen. "Mutta — minä en aio mennä markkinoille tänään."

"Siis sinä et huolikaan tietää, mitä sisareni vastaa sinun kosimiseesi? Tân'iltanahan hänen tulee antaa vastauksensa. Koko sinun tulevaisuutesi on nyt kysymyksessä. Jollet voita omaksesi sisartani, niin et saa mitään apua minulta kohoumiseesi maailmassa, ja siinä tapauksessa jäät kuin jäätkin talonpoikaiseksi työmieheksi."

"Mynheer", sanoi Thijs ja loi silmänsä nummelle päin, "enhän saata ainaiseksi jättää vanhaa äitiäni."

"No, tee niinkuin tahdot. Jää siksi, mikä olet. Ei kannata minun sinusta huolehtia... Elä onnellisena kukkiesi ja siementesi parissa; ymppää vielä monta hedelmäpuuta isännällesi! Minä en sinusta välitä." Ja nämä sanat sanottuaan käänsi hän Thijsille selkänsä ja lähti kulkemaan.

Thijs seurasi häntä silmillään vähän aikaa. Äkkiä kohotti hän päänsä, ja silmät, jotka puoleksi olivat täynnä kyyneliä, alkoivat hehkua. "Ei niin, mynheer! Minä seuraan teitä. Äiti saa tulla toimeen ilman minutta jonkun aikaa... hänen edukseenhan lähdenkin täältä. Tän'iltana antaa sisarenne minulle vastauksensa... Todellako? Oi, en saata oikein sitä uskoa. Ettehän vain tee pilkkaa minusta? Ja jos hänen vastauksensa on myöntäväinen, niin otatte minut oppiinne? Pääsen ensinnä apumieheksenne ja sitten itse mestariksi? Mutta kuinka uskallan minä näyttäytyä niin paljolle väelle keskellä kaupunkia ja sellaisilla telineillä?"

"Luuletko sinä että minä kaupungissa esiinnyn ulkona taivasalla?" kysyi Kaarle loukattuna. "Minulla on oma salini, jonka akkunat ovat punaisilla akkunavaatteilla varustetut... Mutta siitä saamme puhua toiste. Tuletko tân'iltana?"

"Tulen", vastasi Thijs ja oijensi kätensä Kaarlelle. "Minä teen, mitä te haluatte ja tahdotte."

"Oh, sinä kyllä itse ymmärrät, mitä vaaditaan, toveri", sanoi Kaarle ja taputti häntä olalle. "Mutta yhden neuvon annan sinulle: — ota tyttö mukaasi! Minä pidän hänelle seuraa, sillaikaa kuin sinä puhuttelet sisartani. Arvaan että tuo talonpoika-lurjus kyllä väijyy meitä. Kuulehan vielä: Ota rahaa mukaasi — ei tiedä, mitä voi tapahtua. Ja puhuakseni suuni puhtaaksi: olen viipynyt täällä enemmän aikaa kuin olen ajatellut, ja ihan vain sinun tähtesi. Kukkaroni on tyhjä; olen tehnyt muutamia ostoksia ja sitä paitse auttanut pari kurjaa raukkaa. Ihan tyhjä ei tosin lompakkoni ole, mutta ennenkuin kaupunkiin ehtii, kuluu aina vähin rahoja, ja minä olen sitä paitse tottunut matkustamaan kyytihevosilla. Voithan sinä hankkia rahoja?"

Thijs oli ennen kertonut että hänen äitinsä oli toimeentuleva, miltei rikaskin. Tämä oli antanut aihetta suuriin menoihin, ja myöskin nyt luuli Thijs velvollisuudekseen antaa Kaarlelle hänen pyytämänsä satunnaisen lainan, olletikin koska sellaisen herran palveleminen tuotti hänelle itselleen kunniaa.

Kaarlen silmät loistivat omituisesti kun hän oijensi kätensä Thijsille ja lisäsi: "Purase nyt vain rohkeasti happameen omenaan, äläkä irvistele, vaikka happameltakin tuntuu, niin on kaikki pian ohitse. Me tapaamme pian toisemme Punaisessa leijonassa."

Hän lähti.

Thijs kiiruhti tykkivin sydämin toisaalle. Mutta muutaman askeleen astuttuaan seisahtui hän. Hänestä oli mahdotonta mennä sisään äitinsä mökkiin. Varottava ääni kuiskasi hänelle jotakin. Hänestä oli kuin olisi joku huutanut: "pakene kiusaajaa!" Ja kiusaajana oli Kaarle esiintynyt aina siitä hetkestä saakka, jona Thijs ensikerran näki ihmetemppuja, joita Kaarle ja hänen sisarensa tekivät silmänkääntäjinä, mahapuhujina — ihmeitä, jotka saivat sekä porvarit että talonpojat hämmästymään. Ja ihmeiden tekiä oli sanonut Thijsille että hän jo kauan oli kaivannut apulaista, nuorukaista, joka olisi kyllin arvollinen ja lahjakas perimään hänen taitonsa, mitkä muuten seuraisivat häntä hautaan; hän oli tunnustanut Thijsissa tavanneensa hakemansa nuorukaisen ja antanut hänelle vapaapilettejä kaikkiin näytelmiinsä; hän oli luvannut ottaa hänet mukaansa kaupunkiin ja siellä antaa hänelle täydellisen opetuksen. Herkkäuskoinen, yksinkertainen nuorukainen piti kaiken tämän totena: hänestä tulisi herra, joka saisi katsoa alas ylönkatsottuihin talonpoikiin. Tämä loistava tulevaisuus lumosi häntä. Konstansin kauneuden sokaisemana hän ei enää ollut niin tarkkasilmäinen kuin ennen. Kun hän ensikerran näki hänet kynttilän valossa teltassa, luuli hän näkevänsä enkelin, niin suloisesti loistivat tytön posket, niin marmorivalkea oli hänen kätensä, niin korppimustat hänen hivuksensa. Päivällä näytti tämä kauneus tosin hiukan kuihtuneemmalta, mutta päivin ei Thijsillä ollut aikaa eikä halua huomata sitä. Seurustelu kävi sillä välin yhä ystävällisemmäksi, yhä palavammaksi nuorukaisen kunnianhimo ja yhä katkerammaksi hänen mielensä. Oikeudella kehoitti häntä hänen omatuntonsa "pakenemaan kiusaajaa."

Hän ottikin todella askeleen taaksepäin, mutta mumisi kohta itsekseen: "mikä yksinkertainen raukka minä olen!" kääntyi ja kulki kiirein askelin mökkiin päin, jossa äiti ja Geesjen odottivat häntä.

Kaali ja perunat olivat jo aikaa sitten kypsät ja läskikin valmis, mutta mummo Dientjen unohti tämän kaiken keskustellessaan Geesjenin kanssa. Kaikki oli samalla paikalla kuin viimeksimainitun astuessa mökkiin; liina oli pöydällä, ja siinä seisoi yhä vielä kivivatikin.

Naiset huudahtivat molemmat ilosta, kun näkivät Thijsin lähestyvän. Geesjen laski kätensä ovenha'alle, ja äiti, vaikka koettikin olla tyyneenä, nosti kätensä ja osotti sillä että hän olisi tehnyt samoin, jollei olisi myöhästynyt.

Mutta kynnyksellä seisoen tuli Geesjen kummallisen levottomaksi; allapäin, kuin olisi häntä omatuntonsa nuhdellut, odotti hän Thijsiä.

"Hyvää päivää, Thijs", sai hän vaivalla mumistuksi.

"Olemme kauan odottaneet sinua", sanoi äiti; mutta nuhteen, joka oli sanoissa, lievensi ystävällinen, miltei liehakoiva ääni, jolla ne lausuttiin.

"En voinut tulla ennen", vastasi Thijs äyhkeästi. "Miksi olette odottaneet? Ettehän muuten sitä tee, äiti!"

"Ainahan minä sunnuntaina odotan sinua, lapsi; silloinhan on minulla aikaa."

"Jos teillä on niin hyvää aikaa, niin eihän se mitään tee, jos tulenkin vähän myöhemmin", sanoi Thijs tylysti.

Äiti ja Geesjen eivät virkanneet mitään.

Tämä hiljaisuus kävi nuorukaiselle tuskalliseksi. Se tyynnytti ja pehmitti häntä.

Kun sitten pöytään istuttiin, pani äiti kätensä ristiin ja kumartui rukoukseen, Geesjen teki samoin. Thijs istui ja katseli heitä, hänen sydämensä heltyi ja hän tunsi itsensä vedetyksi heidän puoleensa. Äkkiä juohtui hänen mieleensä, mitä Kaarle oli kertonut Geesjenin salaisesta lemmestä.

"Kuka sinua oli saattamassa nummen poikki?" kysyi hän.

"Mistä sinä tiedät että minua kukaan saattoi? Sinun toimestasiko se tapahtui?"

"Älä toki sitä usko, Geesjen?" kuiskasi äiti.

"Antakaa hänen puhua suunsa puhtaaksi, äiti; hän tietää etten minä sitä pane pahaksi. Minä tiedän kaikki. Kuta pikemmin hän ottaa sen, joka on hänen vertaisensa, sitä parempi. — Kuka sinua seurasi tänne?" Ja tämän kysymyksen teki hän kiivaudella, joka soti vastaan hänen äskeistä kylmyyttänsä.

"Sinun ystäväsi, tuo maan kuleksia, joka on olevinansa suuri herra", huudahti Geesjen ja purskahti itkemään.

"Thijs, Thijs!" sanoi äiti ja pudisti päätään.

Thijs tuli liikutetuksi ja koetti turhaan parastansa, vastustaakseen niitä hellempiä tunteita, jotka alkoivat paisua hänen sydämessään. Geesjen taasen, joka tunsi rakkautensa loukatuksi hänen kylmäkiskoisuudestaan, rupesi itkien ja nyyhkien änkyttämään nuhteita ja puolustuksia: "Tätä minä en kärsi kauemmin. Sanottaisiinko että hän on ottanut minut paljaasta sääliväisyydestä? Tuleeko minun antaa häväistä itseäni? Ei, muori! Te tiedätte että olen ollut jo liian kauan vaiti. Jos hänellä olisi oikeus komentaa minua, jos minun olisi pakko syödä hänen leipäänsä... mutta nyt! Enkö ole sinun tähtesi antanut rukkasia Gerrit Smitsille, joka ansaitsee seitsemän guldenia viikossa, ja eikö hän siitä saakka ole minua vihannut? Oi, on sentähden surkeata, miten sinä kohtelet minua." Ja Geesjen peitti kasvonsa hienolla, kauniilla nenäliinallaan, joka somasti kokoonkäärittynä tähän asti oli maannut tuolilla hänen vieressään.

Geesjenin puolustus tahi syytös — sillä siinä oli vähän kumpaakin — vaikutti aivan toista kuin äiti oli: ajatellut.

"Gerrit Smits!" huudahti Thijs kalpeana vihasta. "Tuo narri, jonka koko kylä pitää narrinaan, olisiko hän..." ja Thijs nauroi kamalasti.

Geesjen pyyhki pois kyyneleet. "Niin, mitä sanoisit, jos nyt ottaisin hänet ja pitäisin hänestä? jos jo olisin antanut hänelle puolittaisen lupaukseni?"

Mummo Dientjen peitti kädellään hänen suunsa ja huudahti: "Älä tee syntiä, laskemalla valetta paljaasta lapsellisuudesta. Thijs, älä usko häntä!"

Thijs ei näyttänyt kuulleen äitinsä sanoja. Hän heittäysi istumaan tuimana ja huulet yhteen puserrettuna. Hänen sydämessään kajahtivat herra Kaarlen sanat, ja toinen ääni siinä huusi: "Tyttö pettää sinua ja on aina pettänyt. Gerrit seurasi häntä", ajatteli hän sitten; "Gerrit kosii häntä, mutta hänelle minä en häntä suo."

Taasen vallitsi hiljaisuus, joka kumminkaan ei lepyttänyt Thijsiä, mutta antoi hänelle aikaa miettiä, miten saisi toteutetuksi tuuman, jonka Kaarle oli keksinyt, Thijs oli viime aikoina nopeasti kehittynyt; mitä hänen muinen olisi ollut ihan mahdotonta tehdä, sen teki hän. Hän ryhtyi kavaluuteen, ja se onnistui.

"Geesjen", sanoi hän ystävällisesti; "minä tahdon unhottaa, mitä sinä vihassasi lausuit. Sopikaamme!"

Geesjen katsoi häneen, mutta ei virkannut mitään; äitikin oli ääneti, sillä pojan sanoissa ja ehdotuksessa oli hänen mielestään jotakin, joka ei sopinut Thijsille.

"Geesjen!" Ja Thijs tarttui hänen käteensä. "Minä näin eilen että sinä asetit paikoilleen kruunut 'Punaisen Leijonan' tanssisalissa. Siellä tulee hauskaa tänä iltana; vanha Dikk on eilisestä saakka virittänyt viuluansa. Tule mukaan; tân'iltana liikuttakaamme jalkojamme, tänään on viimeinen markkinapäivä."

"En, Thijs, minua ei huvita tänään tanssi", sopersi Geesjen.

"Lapset", sanoi Dientjen, ja siirtyi levottomasti tuolillaan; "te ette saa mennä sinne. Markkinoilla ovat kaikki ihmiset päästään vähän vialla. Ei, Thijs", sanoi hän vakavammalla äänellä; "sinä et saa mennä sinne!... Soisin ettei markkinoita olisi ollenkaan, silloin olisi myös vähemmän syntiä."

"Tuohon pakinaan olen jo väsynyt. Kun tekee työtä koko vuoden, saahan kustantaa itselleen hiukan iloakin. Eiväthän konitkaan ijankaiken kestä aurojen edessä; täytyyhän niiden joskus juosta sileälläkin."

"Hyvä Jumala suo lepoa niille samoin kuin ihmisille, kun aika tulee, Thijs", sanoi äiti vakavasti. "Tuo sinun puheesi ei minusta kelpaa. 'Kuusi päivää tulee teidän tehdä työtä, seitsemännen levätä, ja se päivä tulee teidän pyhittää Minulle', sanoo Herra. Vai voitko väittää, Thijs, että pyhität pyhäpäivän? Voitko väittää että kuusi päivää teet työtä? Illoin rentustelet sinä huonojen, kevytmielisten ihmisten..."

"Äiti!" keskeytti häntä Thijs tuimasti.

"Olen ollut kauan vaiti, Thijs, kentiesi liian kauan! Luulin että sinä viimeinkin kallistaisit korvasi omantunnon äänelle. Se olisi poistanut minulta paljon surua ja monta katkeraa sanaa. Mutta nyt minä puhun, ja sinä kuulet. Rahat, mitkä sinä voisit paljon paremmin käyttää, panet sinä juomisiin, rentustelemiseen ja peliin."

"Rahat ovat omani; itse ne ansaitsen, enkä tarvitse tehdä niistä kenellekään tiliä?"

"Eikö kenellekään?" kysyi äiti, ja äänessä, jolla hän ne sanat sanoi, oli jotakin, joka sai Thijsin vapisemaan. "Älä koetakaan puolustaa itseäsi, sinä et sitä voi. Sinä et ansaitse tyttöä, joka istuu vieressäsi ja joka usein on vuodattanut kyyneliä sinun tähtesi." — Tällaisella vakavuudella, painolla ja arvollisuudella ei ollut äiti koskaan ennen puhunut.

"Älkää puhuko minusta, älkää toruko Thijsiä minun tähteni", rukoili Geesjen ja laski kätensä nuorukaisen käden päälle.

Mutta Thijs veti pois kätensä, nousi ja meni äitinsä luo. "Äiti", sanoi hän; "jo on aika että tästä loppu tulee. Tehän ajatte minut pois talosta valituksillanne. Minä teen mitä itse tahdon. Omaa aikaani ja omia rahojani minä käytän. Sinä tulet tân'iltana markkinoille, Geesjen."

"Sinä et mene mihinkään, Thijs", sanoi äiti päättävästi; "minä kiellän sen."

Omituinen, selittämätön tunne esti Thijsiä lausumasta sanaa, joka jo oli asettunut hänen huulilleen. Vähän aikaa seisoi hän liikkumattomana pöydän edessä. Sitten sanoi hän: "Äiti, minun täytyy mennä! Minä teen sen teidän omaksi parhaaksenne. Enempää en voi nyt teille sanoa. Antakaa minun mennä — ainakin yksin, jos ei muu auta." Hän oli tarttunut äidin käteen, ja hänen rukouksensa olisi varmaan voittanut tarkoituksensa, jollei hän olisi lisännyt: "ja lainatkaa minulle hiukan rahaa, äiti, sillä minä tarvitsen välttämättömästi rahoja tân'iltana."

"Rahoja? Pyydätkö sinä rahoja minulta?! Pitäisikö minun ylläpitää sinun kevytmielisyyttäsi ja sinun synnillisiä huvituksiasi? En sitä tekisi, jos minulla rahoja olisikin; mutta minulla ei ole."

"Älkää suututtako minua!" huudahti Thijs.. "Minun täytyy saada rahoja", ja hän löi nyrkkinsä pöytään, niin että kumahti.

Äidin sielunjännitys antoi perään pojan vihaisesta silmäyksestä ja kovista sanoista. Senverran voimia oli hänellä vain enää jälellä, että hän saattoi kuiskata Geesjenille: "anna minulle lasi vettä, lapsi!"

"Mene matkaasi — Jumalan nimessä, mene", huusi tyttö Thijsille ja viittasi ovelle. Thijs ei liikahtanut.

"Tahdotko tappaa oman äitisi? Mene, mene!" Ja tytön suureksi iloksi vetäysi Thijs hiljaa tuvasta.

Mummo joi vähän vettä; ei sanonut mitään, istui vaan ja tuijotti eteensä. Vihdoin nojasi hän päänsä nuoren tytön olkaa vastaan ja kuiskasi: "Oi Jumalani! Tuleeko pojasta isän kaltainen?"

Thijs kulki puoleksi tunnottomana polkua, joka vei kylään. Hän tiesi itsessään että hän oli tehnyt pahasti, mutta häntä oli suututettu. Ja joskin mummo Dientjenin jäykkämielisen pojan päähän olisi pölähtänyt palata takaisin ja pyytää anteeksi, niin olisi häntä siitä pidättänyt väärä häpeä, hän kun silloin olisi tullut rikkoneeksi lupauksensa esiintyä markkinoilla, täytetty rahakukkaro mukanansa, ja toivo tavata Konstansia.

Siinä tilassa, missä hän nyt oli, ei hänen käynyt tapaaminen ystäviänsä. Sattumus tahi vanha tapa vei hänen askeleensa "Ensimäisen ja viimeisen äyrin" ravintolan ohitse, ja iloinen melu, joka sieltä kuului, oli hänestä niin houkutteleva että hän kääntyi takaisin ja poikkesi sisään.

Siellä tapasi hän useimmat tavallisista tovereistaan; muutamat istuivat röhmyisen pöydän ympärillä ja pelasivat korttia, milloin kirousten, milloin naurujen soidessa; toiset sill'aikaa valmistausivat illan juhlallisuuteen hankkimalla itselleen pienen humalan, ja nämä kirkuivat ja melusivat niin, jotta Thijs ensimältä oikein hämmästyi. Riemu nousi korkeimmalleen kuu eräs nuorukainen, joka tuskin oli lapsen ijästä ehtinyt ja joka vastikään oli ollut suurisuisin koko seurassa, äkkiä vaikeni, jäi tirkistelemään täytettyä lasia, painoi alas päänsä, kadotti tasapainon ja kaatua kopsahti lattialle.

Thijs, joka sillävälin oli voittanut inhonsa, minkä tämä kaikki hänessä ensialussa oli vaikuttanut, meni biljardin luo, jonka vieressä humaltunut poika makasi, työnsi hänet ylenkatseellisesti syrjään, tyhjensi pari lasia geneveriä ja tuli muutaman minuutin kuluttua mitä oivallisimmalle tuulelle. Sen, joka sittemmin noin puolen tunnin kuluttua näki hänet pelipöydän ääressä hehkuvin poskin iloisesti nauravan, olisi ollut mahdoton aavistaa että hän pakoittamaila pakoitti omaatuntoansa vaikenemaan ja että hän naurullaan koetti tukehuttaa itkevän äidin varoituksia. Arvatenkin olisi Thijs täällä viettänyt koko illan, jolleivät, kun kello löi seitsemän, useimmat olisi nousseet mennäkseen Punaiseen Leijonaan, siellä jatkaaksensa aljettua juhlaa. Tämä muistutti Thijsiä hänen lupauksestaan, ja köyhempänä kuin hän oli tullut — sillä hän oli pelissä menettänyt kaikki mukanaan olevat rahansa — lähti hän sieltä.

Ihan toisilla tunteilla luettiin mökissä nummella kellon lyöntejä. Mummo Dientjen oli toipunut ja ihmeellisen pian, kun uskollinen tyttö häntä syleili. Äiti oli pyyhkinyt pois kyyneleensä; morsian ei sitä voinut, mutta hän kuunteli kumminkin äidin lohduttavia sanoja ja kaikkia, millä äiti koki puolustaa poikaansa. Geesjen ei puhunut mitään, pudisti vain silloin tällöin päätään, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: "Äiti kulta, en usko sinua." Ja äiti puhui ja puhui ja lausui ajatuksia, mitä hän, pahapa kyllä, ei itse uskonut.

Myöhemmin iltapäivällä sanoi Geesjen lähtevänsä asialle, vaikka hän vain aikoi mennä katsomaan, missä Thijs vietti iltansa. Koska hänen nyt täytyi kulkea yksin, tahtoi hän palata ennen pimeää. Hän käski mummon nauttia hiukan päivällislepoa virkistyksekseen ja vei jalka-astian ja nojatuolin pikkukammariin, missä oli pimeämpi. [Hollannissa käytetään — kentiesi ilman kosteuden takia — omituista, jakkaran muotoista tuli-astiaa, joka on niin laitettu että sen päällä voi pitää jalkansa. Pikkukaupunkien kahvipidoissa tuo jokainen kunnon kahvimummo tuollaisen jalka-astian mukanaan; niin tarpeellisina niitä pidetään.]

Dientjen-parka, joka oli ollut kovien liikutusten vallassa, tunsi itsensä niin väsyneeksi ettei viipynyt kauan, ennenkuin hän meni uinuksiin. Hän ei kumminkaan oikein nukkunut, olihan vain tuollaisessa tilassa, jossa tieto siitä, mitä ympärillä tapahtuu, ei ole kokonaan kadonnut, unen kumminkin painaessa silmälautoja.