Part 4

".Suru on sotkenut järkesi, ihminen! Mutta — kumma, se! Sinun pitää puhutella pastoria. Eikö hän ole käynyt luonasi?"

"Mitä hän minun luonani toimittaisi?"

"En tiedä — — mutta sen tiedän että hän lohduttaa jokaista, joka suree. Ja sitähän sinä teet, ja syystä. Jos olisin elänyt semmoisen yön kuin sinä, en voisi sitä koskaan unhottaa. Satunnaisesti tulin minäkin pelästyneeksi samana yönä. Sitä en ole tullut sinulle kertoneeksi, mutta — enhän ole sinua tavannutkaan sen jälkeen. Yö oli kuutamo, sen sinä kyllä tiedät, ja markkinoilla, kun kaikki pojat ovat vapaat, ovat he niin vallattomia. Pyhäiltana olivat he olleet koppisilla, kaivaneet syviä kuoppia tiehen ja kokonaan pilanneet sen. Ei voi kukaan kristitty ihminen tulla toimeen noiden nulikkojen kanssa, puhukoon pormestari mitä tahansa. Minä ja minun ukkoni makasimme sikeässä unessa, kun minä äkkiä heräsin jyskeestä ja kirouksista, joiden vertaisia en ole kuullut. Minä ulos ja Steven jälessä! Näin jotakin mustaa tiellä, mutta mitä se oli, en käsittänyt — mahdotonta se olisi ollutkin, kun oli pilkko pimeä ja puoliyö. Mutta minä tahdoin kumminkin ottaa selkoa asiasta; ja kun Steven oli mukana, en ollenkaan pelännyt .. Heitin ylleni vähän vaatteita ja juoksin ulos. Silloin näin eräät vaunut, jotka olivat kaatuneet veräjäämme, melkein nurkkaamme; hevonen oli kompastunut — epäilemättä noiden poikaheittiöiden kuoppiin. Sitten alkoi kiroominen uudelleen, ja siinä meluttiin ja ponnisteltiin, jotta sekös vasta! Vihdoin pääsivät kaikki jalkeille, ja kun Steven tuli lyhty kädessä katsomaan oliko aitamme peräti tärvääntynyt, näin minä että ajopelit taasen olivat pystyssä ja että matkustavaiset niihin par'aikaa nousivat. Ne olivat mies ja nainen. Minä huusin ja kysyin olivatko loukkauneet, mutta olisin yhtä hyvin voinut kysyä luudalta — ei sanaakaan vastaukseksi!"

Mummo Dientjen näkyi heräävän horrostilastaan... "Olivatko ajopelit käännetyt kylään päin?" kysyi hän.

"Eivät; en ainakaan usko. Hevonen seisoi näin", ja Heinriksin mummo viittasi nummelle päin.

"Kenenkä olivat vaunut?"

"Arvaan että — niin, kuomu näytti olevan Willem van Dalenin."

"Tuon pitäisi sinun kertoa pormestarille. On vähän kummallista — —"

"Niin, olet oikeassa", myönsi Heinriksin muori, joka Dientjenin kysymyksien johdosta yhä enemmän tuli huomanneeksi, kuinka kumma tämä tapaus itse asiassa oli. "Siinä oli mies ja nainen; mutta sen minä näin että Thijs ei se ollut."

Mummo Dientjen nousi, mitään vastaamatta.

"En voi saada päähäni, Dien, että poikasi on syyllinen! Suoraan sen sanon, jotta saisit vähän enemmän rohkeutta. Piet ei myöskään sitä usko. Kyllä rentusteli Thijs viime aikoina, sanoo hän, mutta paha hän ei ollut. Ja Piet on poika, joka tietää, mitä hän sanoo. Mutta sinä kyllä tiedät, miinmoinen hän on, ja sinähän pidit hänestä, kun hän oli pieni. Nyt on hän ottanut arennille pienen maatilan, ja Marraskuussa nai hän Gerrit von Dingenin, joka saa pari lehmää kotoaan. Minulla on iloa siitä pojasta."

Mummo Dientjen oli pannut kädet ristiin, ikäänkuin estääksensä sydämensä puhkeamasta. Mutta viime sanoja kuullessaan ajoi hän kiivaasti lehmän kauemmaksi nummelle, sittenkuin hän työläästi oli saanut lausutuksi: "hyvästi, muori!"

Heinriksin muori jäi ihmeissänsä häntä katsomaan. Hän pudisti päätään ja oli tällä kertaa tyytymättömämpi omaan itseensä kuin Dientjeniin. Hän ei ollut mikään hienotunteinen ihminen, mutta kumminkin mumisi hän itsekseen: "minun ei olisi pitänyt puhuman Pietistä."

Siitä päivästä ei kirjavaa lehmää enää nähty sillä paikalla nummella. —

Geesjen oli muuttanut mummo Dientjenin luo ja heidän välinsä oli nyt tyttären ja äidin. Kun vanhus tietyistä syistä ei mielellään tahtonut näyttäytyä kylässä, oli hän tykkänään lakannut käymästä siellä työssä, ja Geesjen oli sopimuksen mukaan ottanut toimittaakseen suurimman osan hänen tehtävistään. Sen ohessa meni tyttö aina lauvantaisin auttamaan siihen taloon, jossa hän viimeksi oli palvellut. Eräänä iltana, kun hän sieltä palasi, kuuli hän, juuri kun hän poikkesi nummelle vievälle tielle, jonkun hiljaa mainitsevan hänen nimensä. Hän kääntyi ja näki edessään Gerrit Smitsin, puusepän sällin, jonka Thijs oli pitänyt kilpakosianaan ja jota hän viime aikoina, tietämättä itse miksi, aina oli välttänyt.

Gerrit oli pitkä, laiha, siirohiuksinen, hoikkasäärinen nuorukainen, jonka harmaansiniset silmät melkein aina olivat kääntyneet alas päin. Hän oli tunnettu ahkeraksi työmieheksi, oli kaikkialla kiitetty, ja pastorin luona erittäin hyvissä kirjoissa, olletikin siitä syystä että hän katkismustutkinnoissa oli ripein vastaamaan — mikä ei ollut kumma, hänellä kun aina oli katkismus polvillaan, jonka hänen toverinsa kyllä näkivät, mutta josta pöydän takana istuva pastori ei huomannut mitään. Nuoriso ei Gerritistä pitänyt, mutta sitä enemmän vanhat, ja moni järkevä emäntä oli jo itsessään miettinyt, kuinka onnellista olisi, jos saisi semmoisen vävypojan kuin Gerrit Smits.

"Geesjen, saanko seurata sinua, tyttö?" kysyi hän pitkään ja kohteliaasti.

"Tie on jokaista varten", vastasi Geesjen äänellä, joka ei ensinkään kuulunut hyväilevältä. Mutta Gerrit ei ollut siitä millänsäkään. Hän vaan kiiruhti hänen rinnalleen.

"Sinähän nyt asut täällä nummella?"

Geesjen vastasi päännyykähdyksellä.

"Se on kristillisesti tehty, tyttö! Toden totta, se on suureksi lohdutukseksi mummolle, joka on saanut niin kovaa kokea. Olkoon se hänen parhaaksensa! Herra rankaisee meitä ansioimme mukaan. Dientjen parka! Ainoa poika! Mutta se olkoon hänelle lohdutukseksi että tämä poika oli turmeltunut ja paha."

"Häpeäisit toki puhua tuolla tavalla", keskeytti häntä Geesjen närkästyneenä; "hän oli paljon parempi kuin sinä, ulkokullattu."

"Aina olet yhtä kiivas", sanoi Gerrit sävyisellä äänellä. "No, kun sinä vakuutat sen, niin täytyyhän minun sitä uskoa. Muuten varoitin ja neuvoin häntä usein, vaan eipä siitä apua ollut. Mutta sinähän tunsit hänen niin hyvin, ja sinähän tiedät paljoa paremmin, miten asian oikea laita oli."

"Minä tiedän että hänellä oli hyvä sydän", vastasi Geesjen, "hän saattoi kyllä erehtyä, mutta hän ei koskaan tehnyt pahaa tahallansa."

"Se on totta. Sen sanoinkin aina niille, jotka häntä panettelivat — viimeksi Jaakko Ketalaarille, joka, niinkuin tiedät, kosii pormestarin Maretjenia. Thijskin piti vähän hänestä, ja vaikka se tapahtui kaikessa kunniallisuudessa, suututti se Jaakkoa. Jaakko teki siinä tyhmästi, sillä Thijsillä oli vähän päässään silloin. Minun täytyi mennä väliin, sillä muuten olisi syntynyt tappelu. Siinä sanoin minä Jaakolle: 'Älä ole milläsikään hänestä; kun hän selviää, on hän taasen hyvällä tuulella, sillä hänellä on todellakin hyvä sydän'."

Geesjenin mieli muuttui niin kummalliseksi tämän pakinan kestäessä. Ihmeellistä oli että hänen sydämeensä pisti kipeämmin, mitä hän nyt kuuli, kuin sanoma rikoksesta, josta hän surullisina hetkinään ei voinut vapautta Thijsiä.

"Vahinko vain että Thijs oli niin kevytmielinen", jatkoi Gerrit. "Mutta hän oli niin hyvän näköinen, ja siinä oli kyllä kiusausta, kun kaikki pitivät hänestä. Minä kuljen suoraa tietä, ja siitä ei voi kukaan syyttää minua sillä minähän olen ruma. Mutta — niinkuin sanoin — Thijsistä pitivät kaikki, ja kentiesi ei se ollut hänen syynsä että hänkin piti kaikista eikä pysynyt yhdessä, niinkuin minä olisin tehnyt ja — tekisin."

Nyt oli Geesjenin kärsivällisyys loppunut. Tuota ei hän voinut vaiti ollen kuulla.

"Se on valetta, Gerrit; sinä panettelet Thijsiä. Hän pysyi yhdessä; noita toisia vain pilkkasi hän; ja siinä teki hän oikein."

"Olet epäilemättä oikeassa, Geesjen", sanoi Gerrit. "Viime aikoina pysyi hän vain yhdessä, mutta tämä oli korkeampaa säätyä. —"

"Ketä tarkoitat?" kysyi Geesjen vavisten.

"Tuota neitiä, tuota taiteilia-naista, Endorin noitaa, joka niin äkkiarvaamatta katosi."

"Kiitoksia hyvästä seurasta", sanoi Geesjen, kun he samassa pääsivät ulos metsästä. "Nyt olen minä melkein kotona."

"Kävisin mielelläni tervehtimässä mummoa tuolla sisällä; enkö saa? Minun käy häntä niin sääliksi. Murhan — pikaisuudessa tehdyn — voisin antaa Thijsille anteeksi, mutta varkautta! — se häpäisee aina niin hyvää äitiä!"

"Pidä suusi!" huudahti Geesjen; "älä puhu mummon kuullen semmoisia sanoja! Parasta on, ettet tule sisään."

Mutta Gerrit ei ollut häntä kuulevinaan, vaan nosti ha'an ja astui sisälle.

Mummo Dientjen istui tavallisella paikallaan, läkkilamppu vieressään ja rillit nenällään. Hän kuori par'aikaa perunoita. Syvää hiljaisuutta hänen ympärillään häiritsi seinäkellon nakutus ja loiske, joka syntyi, kun hän vesiämpäriin heitti kuoritut perunat.

"Hyvää iltaa, mummo!"

Dientjen loi silmänsä ovelle päin, mutta synkistyi, kun hän Geesjenin seurassa näki vieraan henkilön. "Kuka on kanssasi?" kysyi hän.

"Gerrit Smits, jonka tapasin tiellä ja joka tahtoi tervehtiä teitä."

"Vai niin — Smits!"

Tämä astui esiin kuten olisi hän ollut hyvinkin tervetullut vieras, otti tuolin ja asettui istumaan Dientjenin viereen.

"Onko teillä mitään sanomista minulle, Smits?"

"Minä tulen osoittamaan teille myötätuntoisuuttani. Olen kuullut puhuttavan teidän onnettomuudestanne ja minun sydämeni kärsi teidän kanssa. Moni olisi jo nääntynyt semmoisen kuorman alle, mutta minä tiesin että te olitte luja."

Eukko Dientjen jatkoi kuorimistaan, mutta hänen kätensä vapisi. Geesjen oli kuin tulisilla hiilillä.

"Istu, lapsi", sanoi mummo tylysti nuorelle tytölle. "Olet kulkenut pitkän matkan ja kentiesi puhunut paljon tiellä; kasvosihan ovat aivan punaiset. — Onko paljon työtä konepajassa, Smits?"

Tämä ymmärsi ettei hän aljetulla tavalla voittaisi Dientjenin suosiota. Vähän närkästyneenä vastasi hän: "meillä on tätä nykyä paljon työtä Beerensteinin paroonin luona. Minä, joka lomahetkinäni teen puusepän työtä, korjaan par'aikaa paroonin rikki murrettua shiffonieeriä. Arvokas kapine, mutta pahoin rikottu."

Geesjen, joka toimi takan luona, heitti harmissaan hiilihangon lattialle. Mummo ei sanonut mitään.

Gerrit alkoi nyt kysellä kirjavan lehmän laitaa, kehui sen hyviä ominaisuuksia, puhui karjanhoidosta ja karjantaudeista ja pisti puheeseensa pieniä juttuja, milloin mistäkin karjakauppiaasta, kunnes viimein — Geesjenin suureksi ihmeeksi — mummo näytti riemastuvan ja käyvän puheliaaksi.

Silloin kääntyi Gerrit äkkiä nuoren tytön puoleen.

"Tiedätkö, Geesjen", sanoi hän, "että minä kerran olen nähnyt sinun katkerasti itkevän, katkerimmasti kuin koskaan? Se oli silloin, kun Krelis Nien antoi hentulleen tuon kauniin syntymäpäivälahjan. Minä en kärsinyt nähdä sinun itkuasi, enkä ole koskaan unhottanut sitä. Olisin mielestäni tehnyt vaikka mitä, hankkiakseni sinulle semmoisen sormuksen. Tuhmasti se oli, sillä eihän asia minua koskenut. En usko kumminkaan että sinä otat sitä pahaksi, sillä olenhan minä tunnettu sävyisäksi pojaksi, joka ei tahdo tehdä maan matosellekaan pahaa. Mutta niin on asia, että minä olen tehnyt työtä ja säästänyt voidakseni ostaa sinulle — semmoisen sormuksen."

Hän otti esiin rasian, avasi sen ja näytti siinä olevan sormuksen, joka luonnollisesti oli puuvillalla ympäröity. "Minä annan sen nyt sinulle äitisi läsnäollessa, sillä äitinäsihän sinä pidät matami Dientjenin."

"Saanko _minä_ tuon sormuksen?" — Ei voi kieltää että Geesjenin silmistä leimusi ilon säde.

Sormus oli nyt vapautettu verhostaan ja näytti olevan toisenlainen kuin kuleksivila rihkamakauppiailla oli tapana tarjota kylän asukkaille. Gerrit, joka aivan hyvin huomasi Geesjenin ihastuksen, halusi vielä enemmän kiihoittaa sitä ja antoi sormuksen sentähden hänen ihailtavakseen. Mutta äkkiä vaaleni tyttö, ja kun hän vapisevalla kädellä tarttui sormukseen, kysyi hän: "Mistä olet saanut sen?" Sitten antoi hän sen mummo Dientjenille, mutta katsoa tuijotti Gerritiin, joka tuli vähän hämilleen.

Mummo näytti hyvin tuimalta, mutta otti vastaan sormuksen ja tutki sitä tarkkaan. Vanhuksen silmät olivat tarkemmat kuin tytön, sillä ne huomasivat kohta, mitä Gerrit ei luullut kenenkään näkevän. "Sormus on ollut rikki ja on korjattu. Se on todellakin kallis kapine!" sanoi mummo ja antoi sen takaisin Geesjenille.

"Mummo!" huudahti tämä; "hänellä oli tämä sormus sormessaan."

"Kenellä?"

"Vieraalla herralla, joka oli tuon hienon naisen, 'hänen armonsa' seurassa — ettekö muista?"

Mummo väänteli itseään tuolillaan. Se osoitti että hän oli huonolla tuulella.

"Erehdyt, lapseni", sanoi hän käheällä äänellä.

"Olen varma siitä. Minä näin että se oli hänen sormessaan, kun hän seurasi minua tuona pyhänä."

Mummo käänsi pois kasvonsa.

"Keltä olet ostanut sormuksen?" kysyi Geetjen Gerritiltä, joka ei näyttänyt olevan hyvillään.

"Govertilta tietysti, rihkamakauppiaalta. — Mutta jos siinä on jotakin vikaa, niin — anna se tänne. Kyllä minä opetan Goveria pettämään minua. hän tulee tänne nousevalla viikolla, ja se sopii hyvin. Anna nyt minulle sormus, niin saa hän vaihtaa sen toiseen."

Gerrit, joka muulloin oli niin tyyne, osoitti nyt jonkinlaista levottomuutta. Geesjen huomasi sen ja selitti sen omalla tavallaan. "Ei se tee mitään, jos siinä onkin vähän puutteellisuutta; sehän on niin vähäpätöistä laatua. Sinä olet sen minulle ostanut, Gerrit, ja minä otan sen vastaan kiitollisuudella."

"Geesjen", sanoi mummo Dientjen ja rypisti silmäkulmiaan; "anna se mielummin takaisin!"

"Miksi niin, mummo? Jos Gerrit hyvästä sydämestä antaa minulle sen, niin eihän pieni vika, jota silmäni tuskin eroittaa, sen arvoa vähennä."

Mummo viskasi viime perunan, jonka hän nyt oli saanut kuorituksi, semmoisella vauhdilla ämpäriin, että vettä loiskahti ympäri.

"Mutta Geesjen, minusta myös..."

"Se ei tee mitään, Gerrit! Minä otan mielelläni lahjasi, sillä se on niin kaunis. Olen pahoillani siitä että vasta ikään olin niin epäkohtelias."

Gerrit väänteli ja käänteli itseään ja koetti kaikin tavoin saada takaisin sormuksensa — epäluuloa herättämättä. Mutta turhaan. Ja kun keskustelu vähitellen taukosi, niin ei aikaakaan ennenkuin Gerrit sanoi jäähyväisensä ja lähti. Naiset olivat kahden kesken.

"Mummo, ettekö ymmärtäneet?" huudahti nuori tyttö. Mutta mummo keskeytti häntä: "Älkäämme siitä enää puhuko tän'iltana." — Hänellä oli nähtävästi mielessä jotakin, jota hän ei tahtonut ilmaista.

Monta sanaa ei enää puhuttu, ja Geesjenin sydämelliseen "hyvää yötä" toivotukseen vastasi mummo tuskin kuultavasti. Tämä sai kyyneleet Geesjenin silmiin; hän tiesi että mummo oli murheellinen, ja hän oli huolissaan siitä ettei hän saanut selittää tekoansa, hän kun tiesi itsensä viattomaksi. Mummo oli ankarasti kieltänyt häntä puhumasta siitä.

Seuraavana aamuna oli hän tavallisuuden mukaan aikaisin yläällä. Hän oli jo tehnyt aamutehtävänsä ja seisoi akkunan vieressä näennäisesti hoitaen kukkia, mutta itse asiassa katsellakseen päivän valossa lähemmin sormustansa, kun mummo Dientjen laski kätensä hänen olalleen.

"Lapsi", sanoi mummo tuolla omituisella äänellä, joka aina teki niin syvän vaikutuksen, "anna minulle anteeksi; minä olin eilen närkästynyt sinuun. Se oli väärin."

"Mummo rakas, se on anteeksi annettu ja unohdettu", vastasi Geesjen ilolla.

"Ei, lapsi, ei niin! Vanhaa ihmistänsä on vaikea voittaa. Omanvoiton pyynti, arvelen, sai minut niin katkeraksi... Niinhän se on" — lisäsi hän ja puristi tytön kättä; "jokaisella on oleva osansa tässä maailmassa, ja minä tein väärin, kun otin pahaksi että sinä nyt jo — — mutta kuta pikemmin voit unhottaa häntä, sitä parempi se on." — Hänen huulensa vapisivat, mutta hän jatkoi: "Olet tehnyt oikein, kun valitsit uuden ystävän — — Jumala suokoon että tulisit onnellisemmaksi kuin — —"

"En ymmärrä teitä, rakas mummo! Saatoitteko uskoa? — — Unhottaa _häntä?_ En koskaan!"

"Ja sinä otat kumminkin vastaan tuon toisen lahjan?... Ja kiität häntä?... Etkä tahdo antaa sitä takaisin? Oletko kevytmielinen, tyttö?"

"Mummo, tämän sormuksen näin minä tuona sunnuntaina vieraan silmänkääntäjän sormessa. Olen aivan varma siitä! Kuinka Gerrit hämmästyi, kun sen hänelle sanoin! Siitä syystä otin minä sormuksen. Minä vien sen pormestarille, jollette te tahdo sitä tehdä."

"Lapsi, lapsi, sinä petyt", sanoi vanhus ja pudisti päätään. "Govert on ostanut sormuksen vieraalta ja myynyt sen Gerritille. Niin on asia, ole varma siitä! Että Gerrit hämmästyi ei ollut kumma, kun sinä rupesit pitämään tutkintoa hänen kanssaan, kuten olisit ollut itse pormestari.."

"Kentiesi", vastasi Geesjen; "kentiesi olisi parasta että antaisin sormuksen takaisin. Mutta kumminkin — ei haittaisi jos saisi tietää, missä tuo vieras herra nyt on. Sen voisi Govert ilmoittaa, joka osti sormuksen. —"

"Siinä olet oikeassa", myönsi mummo Dientjen, sillä hän muisti, mitä mummo Heinriks oli hänelle kertonut. "Mutta" — lisäsi hän empivästi — "mitä hyvää siitä olisi?"

"Mitäkö hyvää?" kysyi tyttö ihmeissänsä. "Jos ihmistä pidetään rikoksellisena, joka ei sitä ole..."

"Jos takissa oleva reikä repeää vähän isommaksi — vähät siitä. Toista tahraa siinä, missä jo tahra ennestään on, ei kukaan huomaa", sanoi mummo Dientjen ja meni kammariin.

Geesjen seisoi siinä ihmeissänsä. Hän ymmärsi että mummo tarkoitti Thijsin kotivarkautta ja ettei hän ollut sitä unohtanut eikä anteeksi antanut. Tyttö alkoi pelätä tätä ankaraa, vanhaa eukkoa, joka ei näyttänyt säälivän omaa lihaansa ja vertansa. Mutta tämä sama vanhus oli kumminkin ollut hänelle, Geesjenille, niin hyvä. Geesjen ei osannut tätä selittää. Hän ei ymmärtänyt että äiti, juuri sentähden että hän niin sanomattomasti rakasti poikaansa, tunsi itsensä tämän käytöksestä sitä syvemmin loukatuksi, ei että tämä loukkaus tunkeusi hänen luihinsa ja ytimeensä saakka.

Hiljainen noputus ovelle kuului, ja kuu Geesjen oven avasi, näki hän kummakseen edessänsä eilispäivän vieraan, mutta hyvin kalpeana.

"Gerrit, näin aikaisin!" huudahti tyttö. "Odota, minä käsken mummon tänne."

"Ei, älä sitä tee. Minä tahdon puhua sinun kanssasi kahden kesken, Geesjen."

"Mitähän sinulla on minulle sanomista, jota mummo ei saisi kuulla? — Mummo, tulkaa ulos." — Tämä tuli paikalla ja Geesjen lisäsi: "Gerritillä on jotakin meille sanottavaa."

Puuseppä oli mitä suurimmassa tuskassa. Hänen oli melkein mahdotonta toimittaa asiansa... Jos Geesjen ei olisi kutsunut sisään vanhaa, ankaraa mummoa!

Mutta tulihan hänen sanoa jotakin. "Geesjen, anna minulle takaisin sormus, jonka eilen sait minulta — — minä rukoilen sinua... Minä annan sinulle paljon kauniimman sen sijaan..."

"Mutta, Smits, minkä tähden tahdot sinä sen takaisin?" kysyi mummo Dientjen ankarasti.

"Rihkamakauppias tulee kylään tänään, ja — —"

"Myöhäistä, Smits", sanoi Geesjen, joka sillä välin oli ehtinyt tehdä päätöksensä. "Rihkamakauppias vastatkoon pormestarin edessä siitä että hän sinua petkutti. Sinun sormuksesi on pormestarin luona — —"

"Sinä lasket leikkiä. Näin aikaiseen et ole ollut pormestarin luona."

"En minä, mutta kenttävartia meni tästä vastikään sivu; minä näytin hänelle sormuksen ja kerroin, kuinka sinä olit tullut petetyksi. Hän otti sormuksen mukaansa ja meni pormestarin luo."

"Miksi hel — —" Gerritin huulet kävivät valkoisen siniseksi vihasta ja hän oli vähällä saastuttaa niitä kirouksella. Hän hillitsi kumminkin itsensä, semminkin kun hän näki että mummo häntä ankaruudella katseli. Sävyisemmällä äänellä jatkoi hän: "Sinä olet saattanut minut pahaan pulaan, Geesjen, sillä minä en ole ostanut sormusta Govertilta."

"Mutta!" huudahtivat molemmat naiset yht'aikaa.

"Olen löytänyt sen", änkytti Gerrit. "Älä ole vihainen minulle, armas Geesjen. Minulla ei ole niin paljon rahoja että voisin ostaa niin kalliin kapineen, ja kun tavallista rojua en tahtonut sinulle tarjota, olisit saanut odottaa kauan; mutta kun löysin tuon sormuksen..."

"Ja _mistä_ löysit sinä sen?" kysyi Geesjen kiivaasti. "Mutta sen kyllä arvaan. Sanoithan että olit työssä Beerensteinilla!" Gerrit hämmästyi niin tätä odottamatonta syytöstä kuullessaan, että hän kokonaan kadotti tavallisen malttinsa ja itse sitä tietämättänsä teki myöntävän päännyykähdyksen.

"Olet siis löytänyt sen, kätkenyt sen, korjauttanut sen salaa ja — tahdoit antaa minulle kapineen, joka ei ollut sinun omasi!" huudahti Geesjen tulipunaisena. "Ja Thijsiä sinä eilen uskalsit tuomita! Sinä kuvasit hänet niin mustaksi ja riettaaksi, ettei tien vieressä oleva nälkäinen koirakaan olisi ottanut leipäpalaa hänen kädestään, jos olisi ymmärtänyt puhettasi — —"

"Riittää jo, Geesjen", sanoi Dientjen tyynesti. "Meillä ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne, Smits, eikä meillä täällä ole tilaa teille. Gerrit pötki tiehensä sanaa sanomatta."

Geesjen oli arvannut aivan oikein. Gerrit oli aina pitänyt häntä silmällä ja luuli nyt, kun Thijs oli poissa, paremmin onnistuvansa. Kun hän löysi sormuksen, luuli hän sen olleen varastettujen kapineiden joukossa ja ettei sitä erikseen kaivattaisi. Ja hän ajatteli sen avulla huokeastikin pääsevänsä tytön suosioon.

Kun mummo ja Geesjen jäivät kahden kesken, olivat molemmat vähän aikaa ääneti. Vihdoin sanoi Dientjen: "Oliko Smits todellakin niin ankara tuomiossaan... Se kyllä oli oikein. Kumminkaan ei _hän_ koskaan olisi voinut tehdä, mitä Smits — vai mitä luulet?"

"Ei mummo, ja vielä vähemmän sitä, mistä häntä syytetään."

"Minä menen kylään, Gees, ja ilmoitan tämän, vaikka. ottaisivat minut vastaan kivien heitolla."

Tyttö riemastui. Hän oli nyt varma siitä, että äiti toivoi saavansa nähdä Thijsin vapautettuna murtovarkauden syytöksestä, vaikka hän sen kautta ei voisikaan aivan puhdistua.

Niiden tietojen nojalla, jotka nyt tulivat päivänvaloon, alettiin kylässä ja myös Beerensteinillä tulla siihen luuloon että vieras, joka samana yönä oli kadonnut, oli osallinen murtovarkauteen, kentiesi itse päävaras. Häntä ruvettiin sentähden etsimään, mutta aivan vähällä menestyksellä.

Äiti näkyi saaneen jonkunlaisen lohdutuksen siitä, mitä Gerritistä tuli ilmi, eikä hän enää näkynyt pitävän Thijsiä, jota hän aina _hän_ sanalla tarkoitti, huonoimpana kaikista; mutta tämä lohdutus ei ollut pitkällinen. Kun hän kylässä kävi, herätti hän niin suurta huomiota, ettei hänellä ollut uskallusta siellä uudelleen näyttäytyä, vaikka hän aivan hyvin tiesi että tämä huomio pääasiallisesti perustui sääliin. Hän istui enimmäkseen kotona, tahi vartioi lehmäänsä laitumella.

Geesjen, joka oli ottanut toimeksensa hänen tehtävänsä kylässä, koetti kotona kaikin tavoin saada hänen mielensä poikaa kohtaan leppymään, mutta kaikki tuollaiset kokeet olivat turhat. Monta kyyneltä vuodatti Geesjen, ja monta huokausta pusertui hänen rinnastaan, kun hän ajatteli kykenemättömyyttään, sillä siitä luuli hän onnistumattomuutensa riippuvan. Hän ei kumminkaan luopunut tästä rakkauden työstä; mutta vaikka hän ei nähnytkään siitä mitään hedelmiä, ei hänen hyvä tarkoituksensa kumminkaan ihan hukkaan mennyt. Kaikki, mitä haavoitettu äidin sydän saattoi antaa palkinnoksi siitä, minkä se sai sen luovutti se nuorelle tytölle, ja tämä lemmen kilpailu esti vanhuksen vaipumasta toivottomuuteen. Vanha sydän lämpeni siitä uskosta ja toivosta, joka virtasi nuoren rakastavasta sydämestä.

* * * * *