Part 5

— Tjaah... Jos antaisitte asian ajettavakseni, niin voisitte voittaa. Muuten siitä ei tule mitään, tai jos tulee, niin korkeintaan nahkaksi menee.

Teemultakin eräs tiedusti, mitä varten on tultu käräjille.

— Mitäpä se vieraalle kuuluu... Tulimpahan vain... vastasi hän vältellen.

Olkapäitään kohauttaen poistui salkkuherra ja teki seuraavalle saman kysymyksen. Siitä täisikin saada asiakkaan, koskapa menivät kamariin, kovasti papereita kallistelivat ja keskenään supattivat...

Mutta kas.

Tuolta astuu tomerana käräjäpaikalle jo itse vallesmannikin, kuuluisa Karl Adolf Pihlgrén. Salkku on hänelläkin kainalossa. Mitähän se sillä?

Ja vallesmannin jäljessä tulevat Risumäen isäntä ja Raitalan Hanssu.

— Mitähän se tuo Hanssukin käräjillä? ajattelee Teemu. Jokohan ovat viimeinkin viinankeitosta tavanneet ja käräjille käskeneet? Eipä se olisi liian aikaista. Mutta mitäs ne tuolta vallesmannin asunnolta päin tulevat? Olisikohan isäntä Hanssun puolesta vallesmannille puhunut ja asian sotkenut? Ei suinkaan se sentään ole sellaiseen ruvennut... Kaikkia ma kans ajattelenkin.

Teemu ei tiedä, että isäntä on käyttänyt Hanssua vallesmannin luona sitä varten, että vallesmanni panisi tälle sanat suuhun. Neuvoisi ja selittäisi, miten Hanssun on oikeuden edessä puhuttava.

Mistä Teemu, yksinkertainen, rehellinen mies sen arvaisi ja aavistaisi.

Pönäkkänä astuu suuri vallesherra. Nöyränä köyhä kansa hänelle tietä antaa. Jotkut julkeimmat sivumennen silmää iskevät, aivan kuin tahtoisivat sanoa:

— Siinä menee tämän paikkakunnan laki ja oikeus... Pirtupinnarien ystävä ja vääryydellä ratsastaja.

Mutta mahtimiehet hänelle tuttavallisesti naurahtaen nyökkäävät:

— Terve, terve!

Ja Karl Adolf Pihlgrén hymyilee heille vastaan ja huultaan lupsauttaa, että verestävät ikenet ja madonsyömät hampaat näkyvät:

— Ka, terve, terve!

Risumäen isäntä vilkuilee hätäisenä väkijoukkoon. Mitä hän tähyilee?

Hän etsii räätälimestari Neulasta, jonka puheitten mukaan piti jo varhain aamulla saapua vallesmannin luo viimeistä voitelua saamaan.

Missäs mestari viipyy?

Kyllä hän tulee jahka joutuu. Laillisen esteen takia on vain vähän myöhästynyt.

Eilen oli sisuksista niin pirusti purrut ja vääntänyt, että siihen paikkaan luuli kitkahtavansa. Rohtojakin oli ryypännyt, mutta mikään ei tuntunut auttavan.

Akalle tuli hätä käteen. Sängyn vieressä itki ja ulisi:

— Voi, voi, voi!... Jos sinä nyt kuolet, niin minkäs minä sitten jään?

— Jää tänne! oli mestari mahaansa pidellen kiukussaan kivahtanut.

— Voi, hyvä isä sentään, ulisi akka kahta kauheammin. Voi, voi, miten on vielä jumalaton, vaikka viimeiset hetket ovat käsissä. Sano toki joku hyvä, imelä sana, ennenkuin tästä elämästä erkanet.

— Siirappi! sihisi mestari hammasta purren.

Mutta siitäkös se akka yhä yltyi. Pappia hakemaan ihan väkisin yritti. Hameen helmasta mestari hänet viime tingassa ovella kiinni sai, lattialle selälleen nykäsi:

— Perkele! Vai vielä pappia! Tullaan tässä lojaalisti toimeen ilmankin.

Yötä myöten oli tauti sitten vähitellen helpottanut. Aamulla ylösnousun aikaan vielä vähän nipisti, mutta mojevan ryypyn saatuaan maha asettui alalleen, kuuntelemaan, perskutavie, akuraatisti rupesi.

Nyt räätälimestari Neulanen on pienessä pöhnässä. Hyvä vatsalääke on tämän saanut aikaan. Siksi hän taudin tapaamista tutuilleen näin reippaasti kertoi.

* * * * *

Korkea oikeus asettuu arvokkaasti pöydän ääreen

Lainmiekkaa heiluttaa tällä kertaa joku nuori hovioikeudenauskultantti. Hitaasti ja epäröiden päätökset tekee ja sanelee nuori, kokematon tuomari.

Jo huudetaan oikeuden eteen maanviljelijä Vilppi Risumäki ja mäkitupalainen Teemu Syrjälä.

Vallesmanni Karl Adolf Pihlgrén ilmoittautuu isännän avustajaksi.

Oikeuden puheenjohtaja lukee yks'toikkoisella äänellä kanteen ja kysyy:

— Onko kantajalla vielä mitään lisättävää?

Vallesmanni pyytää kohteliaasti kumartaen puheenvuoron.

Mitään erikoista lisättävää ei hänellä ole. Sitä seikkaa hän tahtoo kuitenkin erikoisesti painostaa, että koska vastaaja ilmeisesti vastoin parempaa tietoa ja aikoinaan tehtyä sopimusta tahtoo asiassa kierräillä, että oikeus, koska minkäänlaista kirjallista sopimusta ei ole olemassa, ottaisi huomioon etupäässä juuri todistajien lausunnot, todistajien, joiksi kantaja pyytää ilmoittaa räätälimestari Optatus Neulasen ja työmies Hannes Raitalan.

Teemua aivan päästä pyörryttää. Mitä? Kuuliko hän oikein? Todistajiksi Neulasen ja Raitalan Hanssun... Ei. Onko hän aivan sekaisin?... Eiväthän nämä tiedä asiaan tuon taivaallista.

Mutta nuoren tuomarin ääni kuuluu pöydän takaa:

— Myöntääkö vastaaja kanteen oikeaksi?

— Ei.

— Onko vastaajalla mitään muistuttamista sitä vastaan?

— On paljonkin, vastaa Teemu.

— No, mitä?

— Kanne on aivan aiheeton.

Ja Teemu selitti juurta jaksaen, miten hän oli mökin rakentanut, minkälainen heillä oli isännän kanssa sopimus, ja miten hän, koska sopimus ei ole sitä edellyttänyt, ei ole suostunut maksamaan sitä vuokraa, mitä isäntä nyt vaatii.

— Ja mitä metsänhaaskaukseen tulee, niin siihen minä en ole syyllinen. Polttopuiksi olen lahoja pökkelöitä kerännyt, ja siihen minulla sopimuksen mukaan on ollut oikeus.

— Pyytäisin, että vastaajalta kysyttäisiin: Kuka petäjiä on kaatanut ja kolonut? Kieltääkö vastaaja senkin, keskeyttää nimismies. Onko siihenkin lupa ja sopimus ollut?

Ja tuomari kysyy.

— Ei ole ollut sopimusta, ainoastaan suullinen lupa, myöntää Teemu. Nälissäni olen niitä kalunnut. Mutta siitä on jo niin kauan... Eikä isäntä niistä jälkeenpäin maksua ottanut, vaikka sitä tarjosin. Maksan mielelläni vieläkin, jos kelpaa. Sen teen ja täytän aina, mitä oikeudella ja kohtuudella vaaditaan.

Nimismies supisee jotakin tuomarin korvaan.

— Jaahah... jaahah... vastaa tämä. Vai hiukan höperö ja hermostunut. Ja jatkaa.

— Kutsutaanpa todistajat sisään. Ja kun todistajat saapuvat:

‒ Onko vastaajalla mitään muistuttamista todistajia vastaan?

— Ei. Mitäpäs minulla. Ihmettelen vain, että mitä ne tähän asiaan tietävät.

Todistajat tekevät valan ja sitten heitä kuulustellaan. Neulasta ensin.

— Mitä todistaja tietää tähän asiaan, kysyy tuomari.

— Paljonkin, vastaa Neulanen.

— Tietääkö todistaja, onko Syrjälän ja Risumäen välillä ollut kirjallinen vuokrasopimus, ja jos on ollut, niin minkälainen se on ollut?

— Ei ole ollut kirjallista, valehtelee Neulanen silmää räpäyttämättä. Suullinen supliikki vain Ei mitään vaktoja eikä vulmakteja. Hyvän hyvyyttään se isäntä on tämän Syrjäläisen antanut mökissä näinkin kauan asua. Ei sitä kaikki tekisi... Akuraatisti veron vaatisivat, ihan komtantisti tahtoisivat.

— Mitäs vastaaja tähän?

— Summassa se tämä Neulanen puhuu. Ei hän ole ollut sopimusta tekemässä eikä siitä mitään tiedä.

— Vai en ole ollut! Sepä pirhana! Paninhan minä siihen nimeni alle, aivan lojaalisti vulmaktin oikeaksi todistin.

— Sinäkö?

— Juu, juu. Aivan seekeristi.

— Mutta sehän nyt on kumma! Eihän sinua näkynyt mailla ei halmeilla siihen aikaan. Renki-Jussi ja Heinälän Matti siinä todistajina olivat etkä sinä. Mutta he ovat kuolleet.

Tuomari koputtaa ja sanoo:

— Pysytään asiassa.

— Asiaa tämä onkin, vastaa Teemu ääni väristen.

Nimismies supattaa taas tuomarille.

— Jaahah... jaahah... myöntää tämä.

— Todistaja siis tietää, että sopimus on ollut sellainen, kun kanteessa sanotaan.

— Aivan rikasta rikkuun.

— Mutta äsken sinä sanoit, ettei mitään sopimusta ole ollutkaan, huomauttaa Teemu Neulaselle.

Neulanen hätkähtää, mutta pian hän siitä selviää:

— Niin. Minä tarkoitin, että nyt ei ole enää uutta sopimusta ollut. Sitä minä aanasin. Älä sinä sotke ja sekoita.

Tuomari kirjoittaa hetkisen ja kysyy sitten:

— Mitä todistaja tietää metsänhaaskauksesta?

— Voi, veikkonen, paljonkin!

— No, mitä? Kertokaa!

— Vuotta en enää akuraatisti muista, mutta sen muistan, että pirusti oli petäjiä Petkelkorvessa kaadettu... Aivan senttimenttaalisesti hakattu ja kolottu.

— Kuka niitä oli kaatanut?

— Heh, no, tämä Syrjäläinen.

— Myöntääkö vastaaja?

— Olen sen aina myöntänyt.

— Todistaja saa poistua, käskee tuomari ja kirjoittaa.

Teemu tuijottaa paikoillaan. Kummat ajatukset hänen aivoissaan askaroivat. Mitenkähän tässä käy? Väkevämmän oikeudella tässä nyt väännetään... En pysty nyt väitteitäni todistamaan... Raha on tehnyt taas tehtävänsä...

Tuomari kehoittaa:

— Käskekää toinen todistaja sisään.

Silmät selällään tollottaa Hanssu ensin tuomaria, sitten vallesmannia ja Risumäen isäntää, viimeksi Teemuakin vilkaisee.

— Mitä todistaja tietää tähän asiaan?

— Jaa, mi... minäkö?

— Niin, niin. Mitä tiedätte?

— Em... mi... mi... mi...

Nimismies rykäisee varsin kuuluvasti.

Hanssu säpsähtää. Hän huomaa, että hänelle se tuo vallesherra yskii... yskiipä hyvinkin. Niinhän se sanoi, että rykäsee, jos vikaan menee...

Jokohan se nyt jo sitten meni vituraan... Mites se taas käskikään sanomaan? Kas, kun en muista, vaikka äskön vielä ulkoa osasin... Ja kun vallesmanni katsoo häntä tiukasti silmiin ja rykii, niin aivan ymmälle siinä Hanssu menee:

— Em... mi... mi... hän yrittää, tu... tu... tuota. Ky... kyllä... mi... minä... tu... tuota...

Tuomari raapaisee kärsimättömänä korvallistaan.

Mutta nimismies virkkaa:

— Herra puheenjohtaja. Pyytäisin, että todistajalle luettaisiin edellisen todistajan lausunto ja kysyttäisiin, yhtyykö hän siihen.

— Ni... niin, änkyttää Hanssu ja huokaisee helpoituksesta.

Ja nuori, kokematon tuomari tekee työtä käskettyä. Ja kun hän sitten kysyy:

— Yhtyykö todistaja tähän lausuntoon? vastaa Hanssu silmät pyöreinä:

— Ti... tietysti y... yhytään.

Ja pari pientä kysymystä Hanssulle tehtyään, tuomari viittaa hänelle kädellään:

— Saatte mennä!

— E... entäs ne ja... jalkavaivat? mutisee Hanssu mennessään.

Tuomari kirjoittaa taas, ja kirjoitettuaan hän kysyy Teemulta:

— Onko vastaajalla vielä jotain sanottavaa? Teemu havahtuu kuin unesta.

Hän on masentunut, murtunut mies. Nyt hän jo huomaa, miten hänelle tulee käymään... Maantielle... Pois vanhain päiväin varaksi tehdystä mökistä... Kylläpä ovat katalia... Ja hiljaisella äänellä, melkein kuulumattomasti hän vastaa:

— Ei mitään.

Ja kun asianosaiset hetken kuluttua kutsutaan uudelleen sisään, päätöstä kuulemaan, ei Teemu tahdo jaksaa pystyssä pysyä. Jännitys on lauennut, vanhan voimat ovat pettäneet ja hän on täydellisesti uupunut, murtunut mies.

Oikeuden päätös on lyhyt ja selvä. Mutta lyhyydestään huolimatta paljon puhuva.

Teemu tuomitaan luovuttamaan Syrjälän mäkitupa-alue rakennuksineen, kaikkineen, sen omistajan, maanviljelijä Vilppi Risumäen vapaasti hallittavaksi, muuttamaan mökistä pois, maksamaan rästiin jääneen vuokran korkoineen ja korvaamaan Risumäen isännän oikeudenkäyntikulut niin ja niin suurella summalla.

— Voih...! huokaisee Teemu tuomion kuultuaan ja vaipuu voimattomana lattialle.

Hänet talutetaan siitä pois.

Hetken kuluttua hän toipui sen verran, että muutamien hyvien ihmisten avustamana pääsi asemalle, junaan ja viimein kotiinsa... siihen pieneen, matalaan, rakkaaseen mökkiin, josta hänet vääryydellä ja väkipakolla pois ajetaan...

Mutta vallesmanni, Risumäen isäntä ja räätälimestari Neulanen istuivat sinä iltana sangen myöhään nimismiehen kamarissa. He nauttivat elämästä ja Risumäen isännän pirtupullon tuttavallisesta pulinasta...

YHDESTOISTA LUKU.

Käräjien jälkeiset päivät olivat Syrjälän matalassa mökissä tukahduttavan painostavia... Yöt kammottavia.

Synkkä alakuloisuus lepäsi koko tienoon yllä.

Tuskaisena valitteli tuuli metsissä, aukeilla mailla aivan hyytä henki.

Kohinalla sadekuuro toisensa jälkeen maahan iski, tuulen tuomana mökin matalia ikkunoita armotta pieksi...

Tavallisina vuosina näihin aikoihin oli jo täysi talvi. Nyt tuntui siltä kuin sitä ei tulisikaan.

Hiljaisina, vaiteliaina vanhukset majassaan liikkuivat, sanaa sanomattomina töitään toimittelivat.

Viikon kestäneeltä tautivuoteelta oli Teemukin jo jalkeille jaksanut.

Keuhkokuumeeksi oli kunnan kiertävä sairaanhoitajatar sairautta aluksi sanonut, tarkemmin tutkittuaan sitten sydänkrampiksi arvaillut.

Ja sieltä sydämen kohdalta se kovemmin jäytikin. Ei tuskallisen kovasti kouristanut, vaan hiljalleen painoi, varsinkin silloin, kun kauan toimetonna istui paikoillaan.

Ja nyt täytyi istua. Ei jaksanut vielä töihin tarttua. Kovin oli huonoa tuvassa liikkuminenkin. Työhön tottuneelle vanhukselle kävi pitkäksi vuoteessa oleminen. Liikkua piti, vaikka vaivoinkin.

Hitaasti kuluivat tunnit. Verkalleen päivät, syksyiset synkät päivät iäisyyteen vierivät...

Alakuloinen, arka oli asujanten mieli. Poissa oli entinen toimeliaisuus ja reippaus. Raskailta tuntuivat jalat, kankeilta kädet. Ja rintaa jäyti. Kalvoi kuin nälkäinen lapsi äitinsä tyhjää nisää...

— Mitenkäs kävi? kysyi Eeva Teemulta, kun tämä taudistaan toipui. Oli hän sen jo muilta kuullut, mutta mieheltään varmuutta tahtoi.

— Vaikea oli tähän kysymykseen vastata. Kerrassaan raskaalta tuntui totuus tunnustaa. Mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Niin täytyi sanoa kuin asia oli, vaikka se miten kovasti koski ja rintaa kouristi.

— Huonosti, huonosti kävi, huokasi Teemu. Kohta meillä ei ole kattoa päämme päällä. Isäntä voitti... Minä hetkenä hyvänsä hän saattaa ajaa meidät mökistä maantielle...

Valtavaan, tuskaiseen itkuun purskahti Eeva tämän kuultuaan. Suonenvedontapaisesti hänen hartiansa nytkähtelivät ja suuret, kuumat vesihelmet valuivat silmistä esiliinaan, jolla hän kyyneleitään kuivasi...

— Niinkö onnettomasti kävi? Johan minä sitä aavistinkin. Etkä sinä vain kysynyt lakimiehiltä neuvoa, vaikka kehoitin. Voi, meitä poloisia! Mihin me nyt tästä menemme?

— Niin se kävi. Mitäpä siinä olisivat neuvot auttaneet. Hukkaan olisivat ainoat pennit menneet. Isännällä oli ja on rahaa enemmän. Ja Neulanen ja Hanssu puhuivat kuin käskettiin. Vastoin parempaa tietoaan valehtelivat ja väärin vannoivat.

— Niinkö tekivät? Mitä sinä sanoit? Ettäkö ihan väärin vannoivat?

— Niin tekivät. Silmää räpäyttämättä Neulanen vannoi ja valehteli. Hanssu ei ollut vielä niin paatunut. Aluksi hän hämmästyi, sanat ihan kurkkuun tarttuivat. Mutta kun vallesmanni vähän auttoi, niin viimein rohkaisi Hanssukin itsensä ja puhui kuin puhutettiin.

— Ettäkö itse vallesmannikin oli tässä asiassa isännän puolella?

— Oli.. Kuinkas muuten. Näyttää se sillekin raha kelpaavan, raha niinkuin pirtukin...

— Voi, maailmaa pahennusten tähden, ja voi niitä, joittenka kautta pahennukset tulevat, sanotaan kuolemattomassa sanassa! Kyllä se Jumala vielä kostaa tämän työn niin isännälle kuin vallesmannillekin. Antaapa vielä osan Neulaselle ja Hanssullekin. Hiuskarvaakaan ei Hänen tietämättään ihmisen päästä putoa... Ja mitä ihminen kylvää, sen hän saa myös niittää...

— Kunpa kostaisi, kunpa kostaisi! Minä en siihen ainakaan kykene. Eikä minulla ole haluakaan.

— Kosto on Herran kädessä. Hän yksin antaa jokaiselle ansion mukaan. Ei sinun tarvitsekaan kostaa. Kuule, ei tarvitse. Kyllä Herra sen aikanaan tekee. Suuret sotajoukotkin hän kykenee kurittamaan ja maahan lyömään. Ei paina paljon Hänen käsissään isännät, ei vallesmannit. Niin ovat kuin akanat tuulessa...

* * * * *

Nöyrinä ja kuuliaisina vanhukset alistuivat kovaan kohtaloonsa.

Elämää oli edelleenkin ajateltava, niin synkältä ja toivottomalta kuin se näyttikin.

Heti parattuaan Teemu tallusteli Aholaan. Sieltä oli ennenkin hädän hetkellä avun löytänyt, sinne nytkin turvautui.

Aholassa tiedettiin, miten käräjillä oli käynyt. Aholan isäntä oli lautamies, ja nyt hän juurtajaksaen selitti Teemulle asian.

Neulasen ja Hanssun valallisesta todistuksesta tällainen tuomio johtui. Hän oli kyllä tuomarille koettanut selittää, että nyt ei taida mennä niinkuin pitäisi. Todistajat taisivat puhua vastoin parempaa tietoaan. Mutta ei ollut tuomari huomautuksesta mitään välittänyt. Laki on laki, oli sanonut. Hänen täytyy tuomita lain kirjaimen mukaan, vaikka tietäisikin, ettei asia aivan niin ole. Kahden todistajan lausunto on otettava huomioon ja se pitää, varsinkin silloin, kun todistajia ei ole yritettykään jäävätä. Niin oli sanonut. Vanha tuomari ei olisi niin tehnyt. Kyllä se olisi tarkemmin tutkinut ja tuuminut. Kumma, kun tämä nuorimies uskalsi asian heti lukkoon lyödä. Paha, ettei vanha tuomari ollut itse oikeutta jakamassa. Poikaset ovat aina tottumattomia silloin, kun miehisen miehen mieltä kysytään. Toiset lautakunnan jäsenet yhtyivät tuomariin. Mäkelän Mattikin. Minä vain olin eri mieltä, mutta se ei auttanut. Sääsken ääni ei kauaksi kuulunut. Ja nimismiehen sotkeminen ja asiaan sekaantuminen oli kanssa paha juttu. Yhtenään se siinä tuomarin korvaan supisi ja häklätti. Kun olisit ymmärtänyt edes lykkäystä pyytää tai kun olisit älynnyt ilmoittaa tyytymättömyyttä päätökseen, niin asia ei olisi ollut vielä tykkänään menetetty niinkuin se, ikävä kyllä, nyt on. Kyllähän minä olisin sinua neuvonut, jos tiesin, ettei sinulla ollut avustajaa. Mutta en tiennyt ennenkuin vasta oikeuden edessä. Ja silloin en antamani tuomarinvalan perusteella saanut sinua neuvoa enkä ohjata. Päätöstä tehdessä koetin, kuten jo sanoin, puolestasi puhua, mutta se ei auttanut. Loppu oli surullinen, sen myönnän.

Näin Aholan isäntä, vanha lautamies, vakavana Teemulle puheli.

Äänettömänä kuunteli Teemu Aholan isännän sanoja.

Kyynelkarpalot kohosivat hänen silmäkulmiinsa ja leuka liikutuksesta vavahti. Jumalan kiitos, hän itsekseen huokasi, että tässä maailmassa löytyy vielä oikeitakin ihmisiä, kuten tuo Aholan isäntä. Kovasti ovat viimeiset ajat ihmisyyttä ja oikeamielisyyttä alas painaneet, mutta vielä on siemen hyvääkin jälellä.

Pienemmät pensaat on paha muassaan vienyt, mutta suuret, juurevat puut yhä paikoillaan totuutta julistaen seisovat.

Kotvan kuluttua Teemu sitten ääneen isännälle virkkoi, varsinaisen asiansa ilmoitti:

— Kolmattakymmentä ajastaikaa siitä on kulunut, kun tästä talosta lähdin. Omaan mökkiini luulin muuttaneeni, omaa maata kuokkineeni, ja oman katon alla luulin saavani kuolla kupsahtaa sittenkun päivätyöni on päättynyt ja elo leikattavaksi tuleentunut... Mutta se oli erehdys. Katkera pettymys. Petoksella minulta on kaikki mennyt: parinkymmenen vuoden raskas raadanta ja vanhojen päivien varaksi tehty pieni pesä. Tyhjempänä olen tässä nyt kuin täältä lähtiessäni. Silloin minulla oli vielä kuin koko elämä edessä. Nyt se on taakse, saavuttamattomaan etäisyyteen vierinyt...

Taas putosi heleä helmi vanhuksen kurttuiselle poskelle, siitä lattialle valahti.

Hetken häiriintymättömän hiljaisuuden jälkeen Teemu taas isäntään katsoen verkalleen virkkoi:

— Vieläköhän olisi Aholassa kahdelle vanhalle tilaa ja suojaa? Paljon sitä ei tarvittaisi. Olen menettänyt niin uskoni muihin ihmisiin, että toisten puoleen en uskalla enää kääntyä. Pahasti pettivät nuorempanakin miestä, pahemmin vielä, kukaties, vanhaa ja vapisevaa pehmittäisivät.

— Kyllä sitä on ja täytyy olla, vastasi Aholan isäntä. Tule sinä vain meille takaisin. Porstuanperäkamari tyhjennetään taas sinua varten kuten kerran ennenkin. Saat asua siinä niin kauan kuin tahdot, ja vuokra on sama kuin ennenkin: kolmemarkkaa kuukaudessa. Tai jos se on liikaa, niin tingitään.

— Minä tulen niin mielelläni, Teemu hyvillään vastasi. Ei ole liikoja vaadittu. Pilkkahinta nykyaikaan. Hyvästi nyt vain, ja kiitoksia!

Ja isännän estelyistä huolimatta hän lähti kiireesti köppäsemään Syrjälää kohti. Kertomaan vaimolleen sitä suurta ilosanomaa, jonka hän Aholassa nyt kuuli. Jalat tuntuivat keveimmiltä, mieli iloisemmalta. Ja rinnanaltakaan ei tällä hetkellä taas ollenkaan jäytänyt.

— Siunattu olkoon Aholan isäntä, huokasi Eeva Teemun viestin kuultuaan. Herra hänelle hänen hyvyytensä palkitkoon...

KAHDESTOISTA LUKU.

Nyt ryhtyivät vanhukset muuttoaan, raskasta ja kipeältä tuntuvaa muuttoaan vähitellen ajattelemaan.

Kevätkelien aikana he olivat kevein mielin tulleet Syrjälän matalaan mökkiin, mökkiin, jota luulivat omakseen.

Raskain, alakuloisin ja turtunein mielin he syksyn synkimmillään ollessa tästä mökistä nyt poislähtöä tekivät.

Kauniit unelmat leppoisasta levosta omassa, matalassa majassa pitkän ja uuvuttavan päivätyön jälkeen, olivat nyt auttamattomasti pettäneet.

Saippuakupla oli särkynyt.

— Taivaan linnuilla on pesänsä, metsän pedoilla luolansa, mutta Ihmisen Pojalla ei ollut sijaa, kuhun hän päänsä kallisti, huokaili Eeva. Mihinkähän hekin olisivat tästä joutuneet, ellei Aholan isäntä olisi ottanut heitä takaisin taloonsa. Tie vaivaistaloon olisi ollut heidänkin edessään, kuten niin monen muun vähäpätöisen eläjän täällä ajallisessa ahdistuksessa... Eivät edes lapset auttavaa kättään runsaimmin ojenna. Heilläkin on oma, kova ja iloton elämä edessään, monet vaivat ja vastoinkäymiset voitettavinaan. Milläpäs he enemmän auttavat kuin voivat. Hukkahan tässä olisi jo aikapäiviä tullut eteen, elleivät lapset olisi vähästäänkin murenta murentaneet. Paljon heiltä ei liiennyt. Hyvältä tuntui pienikin apu, kun se ilomielin, vapaasta tahdosta ja lapsenrakkaudella annettiin.

* * * * *

Odotetut syyskylmät saapuivat vihdoinkin.

Parina viimeisenä yönä oli maanpinta jo hiukan routaantunut, pienimmät lätäköt kuivuneet. Läpinäkyvä, ohut jääriite kuin hieno, täplikäs harso, oli äsken vielä niin likaiset lammikot peittänyt. Kuraiset kujat ja ajotiet olivat käyneet roustanteelle. Järvien rantamatkin jo jäähän juuttuivat.

Vielä vähän viileitä päiviä ja pakkasia, ja hyvä talvenpohja oli valmis.

Yhä puhkui pohjoinen kylmää. Kuulakka taivas peittyi pilveen-... Ja sitten eräänä aamuna, kun ihmiset unestaan heräsivät, he huomasivat, että valkoinen vaippa oli kaiken karun ja kolkon ylle viihtyisesti levitetty.

Heti ensimmäisellä rekikelillä Syrjälän vanhukset aikoivat muuttaa Aholaan.

Vähäiset tavaransa he olivat hiljalleen kokoon keränneet. Hitaasti he poislähtöä valmistelivat.

He toivoivat salaisesti, että Risumäen isäntä vielä viimetingassa muuttaisi mielensä, peruuttaisi päätöksensä, ja antaisi heidän, kaikesta huolimatta, jäädä tähän rakkaaksi käyneeseen mökkiin, jonka hyväksi he, muun työn lomassa, olivat monet pitkät ja vaivalloiset vuodet uurastaneet.

Mutta se oli turha toivo.

Hermostuneena odotti Risumäen isäntä mökin tyhjentymistä. Ja kun se ei hänen mielestään tarpeeksi pian tapahtunut, niin hän ryhtyi häätämään.

Ja helppoahan se olikin.

Oikeuden päätös oli voittanut lainvoiman. Mitäs muuta, kun ulos mökistä ja äkkiä.

Ja niinpä sitten eräänä päivänä tulivat poliisit. Nostelivat vanhusten vähäiset tavarat taivasalle. Mökin oven lukkoon lupsauttivat ja naulasivat laudan oven päälle poikittain.

— Ei tämä meidän syymme ole, poliisit puolustuksekseen puhelivat. Viranpuolesta täytyy tehdä tällaisiakin.

Sanaakaan sanomatta katselivat vanhukset poliisien puuhia. Eivät he valittaneet, eivät kovaa kohtaloaan surkutelleet. Tyytyväisinä, kirvelevin mielin ahdinkoonsa alistuivat ja syrjässä seisoivat. Muissa mietteissä he näyttivät elävän. Missä lie mieli liikkunut, missä ajatus ajelehtinut?...

Vasta poliisien poistuttua he elämän kovaan todellisuuteen havahtuivat.

Hävityksen kauhistus oli käynyt tämän matalan majan yli. Rajumyrsky raastanut pienen pesän, sen rikki repinyt kuin tuulispää heinäsuovan...

Siinä oli valkoisella lumella, talven ensi lumella, hajalle heitettynä vanhusten koko omaisuus kuin markkinatorilla kaupustelijan tavarat. Markkinamelu vain oli ympärillä vaiennut, ja siinä he, kaksi vanhaa, nyt viimeisiä rippeitään kyynelsilmin, pakahtunein mielin kokoilivat.

Ennenkuin he mökiltään viimeisen kerran illan hämärtyessä lähtivät, niin kaikkia rakkaita paikkoja he vielä kauan ja äänettöminä katselivat.

Tupaan ensiksi yrittivät. Vasta ovella kylmään todellisuuteen havahtuivat, kun suurilla rautanauloilla lyödyn laudan siinä poikkipäin huomasivat. Polvilleen olivat lysähtää sillä hetkellä.

Niin se riipaisi rinnasta.

Toinnuttuaan he silmäilivät tovin toisiaan. Nyyhkyttäen käänsivät päänsä ja salaa itkivät.