Part 6
Vielä kerran Teemu katsoi ovea. Meni lähelle. Käänsi salpaa, joka tuttavallisesti narahti, mutta ovi ei auennut. Sen edessä oli suurilla nauloilla lyöty lauta. Toinen pihtipieli oli halennut. Niin kovasti olivat poliisit sitä hakanneet. Hellävaroen Teemu siveli pihtipieltä, joka oli seissyt siinä paikoillaan kolmattakymmentä vuotta ja nähnyt tyynet ja myrskyt. Ja oli kestänyt. Mutta nyt heti ensi hetkinä särkyi vieraan käsissä. Oikein sitä ajatellessa sydäntä kouristi ja mieltä viilsi. Ennenkuin hän portailta astui alas, niin vielä kerran hän tarttui salpaan kiinni kuin hyvän ystävän käteen, ja puristi sitä kauan ja lämpimästi. Vanhan leuka vavahti kerran pari, ja jalka tuntui niin sanomattoman raskaalta portailta etääntyessä.
Kuin tahtomattaan hän asteli ajatuksiinsa vaipuneena saunan luo. Nokinen seinä sieltä ystävällisesti katsoi vastaan ja ovenripa kuin kättä ojensi. Saunan suomia hyviä löylyjä muistellen ei Teemu huomannut seinän ystävällistä katsetta eikä ojennettuun käteen tarttunut. Puolittain tylsänä hän katsoi nokista saunaansa, joka hänen edestään loittonemistaan loittoni. Jo teki mieli tarttua ovenripaan kiinni, mutta ei enää ylettänyt ja voimat eivät riittäneet.
Sillävälin, kun Teemu saunan luona käveli, sillävälin Eeva aukaisi navetan oven. Seisoi kynnyksellä hetkisen ja tuttuja seiniä äänettömänä katseli. Aikoi siitä jo pois kääntyä, mutta ei malttanutkaan. Vielä piti astua kynnyksen yli ja pilttuun syrjiä käsin koitella. Jos oli ennen navetta rakkaalta tuntunut, niin rakkaammalta se nyt viimeistä kertaa katsellessa tuntui. Yhtenään sai vapiseva käsi nousta ylös ja silmäkulmaa koskettaa...
Aitan portailla vanhukset sattuivat yksiin. Tunteitaan salatakseen kysyivät:
— Mitäs sinä vielä sieltä?
— Enpä niin mitään... Muuten vain katson.
Mutta kumpikin työntyi ovesta sisälle. Teemu kosketti kädellään ortta ja Eeva hinkalon laitoja kolisteli. Se oli vanhusten hyvästijättö rakkaalle aitalle, jonka sisältä menneinä vuosina suvi-illoin oli kuulunut sipinä ja suhina, kun nuoret siellä laskeutuivat levolle...
Pihamaan penkille vanhukset vielä hetkeksi istuutuivat, katselivat rakkaita paikkoja ja koettivat painaa ne ikipäiviksi mieleensä.
Hitaasti he viimein vilun pakottamina lähtivät myttyineen liikkeelle. Portilla vielä hetkeksi pysähtyivät, katsoivat taakseen kauan ja kaihoten...
Sitten he verkalleen ja äänettöminä lähtivät astelemaan ensi lumen peittämää tietä Aholaa kohti.
Sydän oli surusta haleta.
Askel oli sanomattoman lyhyt, jalka raskas... Ei liene ristintie sen vaikeampi kulkea.
KOLMASTOISTA LUKU.
Vielä samana iltana, sangen myöhään, Aholan isäntä haetti Teemun tavarat Syrjälästä taloon.
— Ei niitä nyt taivasalle yöksi jätetä, sanoi, ja käski rengin lähteä tavaroita noutamaan.
Ei ollut Aholan vanha isäntä uskoa korviaan, kun Teemu hänelle kertoi häädöstä.
— Että se kehtaa ja ilkiää, hän sanoi, kun Teemu tarinan lopetti.
Ja kovasti tätä tekoa muuallakin ihmeteltiin.
Pakanalähetyksen ompeluseurassakin siitä pauhattiin.
Hiljaa akat asiasta ensin keskenään kuiskailivat.
— Olettekos kuulleet, miten Syrjälän Teemulle on käynyt? sanoivat. Pois on asunnostaan ajettu ja suuri lauta on lyöty oven päälle.
— Niin on. Ja tuvan muuri on, tiemmä, myöskin särjetty, tiesi toinen.
— Niin on särjetty. Ja saunan kiuas yksin kivin maan tasalle hajoitettu, lisäsi kolmas.
— Ei. Mutta mitä te sanoitte? Ettäkö tuvan muuri on särjetty ja saunan kiuas hajoitettu?
— On. Aivan yksin kivin on revitty, ja ovi saranoiltaan heitetty.
— Voi, tässä maailmassa! siunailivat akat reiteensä lyöden. Vai että muurit revitty ja kiukaat hajoitettu. Voi, herrajutina, sentään!
— Kyllä sillä Eevalla nyt varmaankin on paha olla?
— On.
— No, tietäähän sen.
— Kolmasti oli, kuulemma, pyörtynyt, kun poliisit tuvan tyhjensivät. Niin oli kovasti koskenut.
— Jaa, jaa. Vähemmästäkin se luonto heltyy.
— Ei ole jaksanut, Eeva, edes ompeluseuraan tulla.
— Kipeä kuuluu olevan.
— Eikä täällä näy Risumäen emäntääkään.
— Mikähän sille on tullut?
— Se häpeää.
— Ihan varmasti se häpeää.
— No, eihän se emännän syy ollut.
— No, eipä silti. Mutta olisi hänen nyt sentään luullut jotakin asiaan vaikuttavan.
— Luuletko, ettei ole koittanut? On. Mutta mitäs hän isännälle mahtaa. Se vain juo ja pörrää. Kerrankos hän on sitä torunut.
Nyt akat siirtyivät lähemmäksi toisiaan ja henkeään pidätellen hiljaa supisivat:
— Pian sieltä Ristimäestä taas kuuluu kummia.
— Ei. Mutta mitä sinä sanoit? Mitä kummia?
Ja aivan yhtenä korvana nyt akat olivat.
— Piika-Amaljan on tainnut käydä hullusti.
— Sis... sohi
— Häh!?
— En tiedä, mutta niin huhutaan.
— Soo... oh!
— Ilmankos se niin karttoikin ihmisiä toissapyhänä asemalla käydessään. Sivuttain kulki ja kasvonsa peitti.
— No, tietäähän sen.
— Näkyykö se jo?
— Sanotaan näkyvän. Laihtunut on kasvoiltaan ja iho on käynyt täplikkääksi.
— Niin on. Ja kovasti kuuluu hameen helma edestä lyhenneen. Ei ole Amalja, omilla jäljillään. Ei ole. Ei.
— Hullusti on tainnut sitten käydä.
— Mutta kellekähän se...?
— ???
— Isännälle... Risumäen isännälle kuuluu olevan. Äidilleen on, tiemmä, tunnustanut.
— No, siinä sitä ollaan!
— Mitäs emäntä nyt?
— Mitäs se. On maar iloinen, kun edes hetken on saanut levätä.
— No, on sillä emännälläkin siinä olemista, en minä muuta tule ja sano.
— On sillä.
— Kahdeksan lasta on itse saanut kantaa... Luulisi sen jo isännällekin riittävän.
— Ei siinä ole helpolla oltu.
— Ei ole. Ei.
— No, ei.
— Ja vielä sellainen harmi ja risti hartioilla...
— No, sanos muuta. Ja kun se tämä Amalja olisi sillä edes ensimmäinen yli aisan potkaistu.
— Eikös se ole?
— Vielä mitä! Vai ensimmäinen. Ainakin kolmas sanotaan jo olevan.
— Eihän?
— No, on. Kolmas on. Kyllä ne asiat tiedetään ja tunnetaan.
— Koskahan se tämä Amalja saa? kurottautuu taas joku kysymään.
— En tiedä. En ole ollut varpaita pitelemässä. Mutta eiköhän sieltä keväällä ala itku kuulumaan.
— Mitähän isäntä nyt?
— Mitäs se. Ei se ole ennenkään mitään meinannut. Juo ja mässää kahta kovemmin.
Keskustelu oli nyt kääntynyt alalle, jossa jokainen akka oli asiantuntija, ja josta ei tahtonut loppua tulla.
Huonokuuloinen kiertokoulunopettajatar yritti alussa puheenaihetta kääntää, mutta turhaan ponnisteltuaan viimein itsekin sen pyörteisiin kuumeisena heittäytyi.
Vasta sitten, kun tavanmukainen kahvivirsi oli veisattu, saatiin tappi tämän kaikkien mieltä kiinnostavan asian eteen, ja ruvettiin muista »päivänkysymyksistä» keskustelemaan.
Ensin kuitenkin lausuttiin vielä muutama sana Syrjälän Teemun häätöjutusta ja oikeudenkäynnistä, ja ihmeteltiin, miten kumman tavalla se nyt niin kävi.
— Raha siinä, luulen ma, pelasi, sanoi Kulmalan Tihta.
— Niinkö?
— Niin. Raha ja väärät todistukset.
— Elä nyt! Mistä sinä sen tiedät?
— Sattumalta kuulin majailemassa ollessani.
— Keitä sinä kuulit?
— Neulaselta.
— Ei, mutta mitä sinä sanoit? Neulaseltako?
— Niin. Ihan mestarin omasta suusta.
— Elä nyt!
— Lähtee se, Teemu, siitä mökistään, että viukaa, hihkui mestari maantiellä. Kyllä Risumäen isännällä raha piisaa, ja minä puhun kuin käsketään.
— Sanoko se niin ja uhkaili?
— Sano se.
— Ja sinä kuulit?
— Tottahan minä sen kuulin. Ja sitten se vielä uhkaili ompeluseuraakin.
— Vai ompeluseuraakin?
— Uhkaili se.
— Mitäs se seuraa?
— No, tietäähän sen, Neulasen. Se puhuu ja uhkailee, mitä, kulloinkin päähän mällähtää.
— Sinun olisi pitänyt olla käräjillä todistamassa.
— En minä. Mitäs minä siellä. Pelkään minä sellaisia paikkoja.
— Että totuus olisi tullut ilmi ja väärinvannojat joutuneet syytteeseen.
Juttuihinsa ja kahvinjuontiin kyllästyneinä, akat viimein hajaantuivat kotiinsa.
Mutta pian rupesi kylällä kuulumaan, minkälaisilla keinoilla Teemu oli saatu mökistään lähtemään...
Korvat kuumina kuunteli Risumäen isäntä niitä puheita ja hyppyytti Neulasta talosta taloon muka valheita oikomassa.
Ja Neulanen oli elementissään.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Vielä äsken niin hohtavan valkoiset hanget ovat kadottaneet kaiken kauneutensa. Likaisenharmaina ja repaleisina ne retkottavat. Vain jokunen kirkas, aurinkoinen päivä, lämmin yö ja leuto sade, niin niistä ei ole jälellä muuta kuin muisto.
Pienet kevätpurotkin jo hiljalleen ja ujoina mäkien kupeilla lirisevät. Talven kahleista vastikään vapautuneina ne aluksi epäröiden pyrkivät sinne tänne, löytämättä itselleen sitä uomaa, jota myöten niiden on määrä mennä. Monet niistä etsintämatkallaan pian heikot voimansa tyyten kuluttavat ja olemattomiin hukkuvat, mutta ne, jotka yhteisvoimin työskennellen ovat reitin itselleen löytäneet, ne mennä vilistävät jo kaukana laulaen, ja pian ilosta hypellen kohiseviksi koskiksi paisuen kovalla kiireellä pyrkivät emonsa, meren, syvään syleilyyn...
* * * * *
Tukala ja tuima on kulunut talvi ollut Aholan porstuanperäkamarissa asuville vanhuksille. Sairaus sairauden jälkeen on heidän luonaan vieraillut ja voimat vähentänyt, että vaivoin vanhukset nyt pääsevät liikkumaan.
Masentunut mieli ei ole kyennyt hiipivää tautia vastustamaan. Alituinen alakuloisuus on sen viihtymiselle vielä vauhtia antanut.
Ensin tauti tarttui Teemuun. Hiljaa ja hivuttaen se vanhusta läheni, kunnes viimein koko voimalla iski. Viikkokausia elämä ja kuolema heikon sairaan ympärillä kamppailivat keskenään. Elämä viimein voitti. Mutta sen voitto ei ollut enää suuren arvoinen. Kuoleman vaaniva käsi oli viikkojen kuluessa ahnaasti raastanut vanhuksen elinvoimat niin tarkkaan, että ainoastaan nahkan peittämä raihnainen ruumis oli jäänyt jälelle...
Sitten kun Teemu tointui vähän jalkeelle, niin sitten tapasi tauti Eevan. Kauan se häntäkin vuoteessa piti ja pihisti, mutta onneksi päästi vähemmällä kuin Teemun.
Hukka olisi ollut hyppysissä, elleivät Aholan armeliaat asukkaat olisi sairaita vanhuksia yön päivän kanssa hoitaneet ja heille auttavaa kättään ojentaneet. Oikein sitä heidän hyvyyttään vieraatkin ihmettelivät ja paljon siitä kylällä puhuttiin. Mutta itse he eivät vaivoistaan kiitosta odottaneet, eivätkä välittäneet siitä edes kuulla, kun joku keplotteleva kylänkulkija talonväkeä muka paremmin miellyttääkseen koetti epätoivon vimmalla puheen uudestaan ja uudestaan tähän asiaan kääntää. Ja kun vieras ei muuten hellittänyt, niin pian hän sai vastauksen:
— Ei siitä kannata puhua! Se on ollut velvollisuutemme.
Paras kiitos ja palkkio heille oli siinä, kun he huomasivat, että sairaat toipuivat. Kaulasta pitäen he vanhuksia nostelivat ja kääntelivät ja tarjosivat heille parasta mitä talosta löytyi.
— Voi, voi sentään! Elkää välittäkö meistä! Kiitos, kiitos! hokivat vanhukset yhteen ääneen ja auttajan poistuttua seinään päin kääntyen salaa toiseltaan silmäkulmaansa pyyhkäisivät.
Mutta kaikista ruumiillisista kärsimyksistä huolimatta olivat Teemun hengenvoimat pysyneet murtumattomina. Sydäntalvella, tammikuun alkupuolella, jolloin lähenevä sairaus näytti ensi oireita, oli Teemun mieli lamassa. Vaikka hän väliin ponnistelikin päästäkseen eroon piinaavista, raskaista ajatuksista, niin sittenkin yhä uudelleen ja uudelleen palautuivat mieleen viimesyksyiset, nopeasti, vanhuksen mielestä liian nopeasti kehittyneet tapaukset, joiden huippukohdan muodosti käräjienkäynti kaameine seurauksineen. Vaikka tästä oli jo kulunut kuukausia, tuntui se aina vain yhtä tuoreelta kuin eilinen päivä. Aina se mielessä pyöri.
Uudelleen ja taas uudelleen Teemu kertasi ajatuksissaan sen ajan, joka oli kulunut siitä hetkestä lähtien, jolloin hän sai käräjähaasteen, siihen hetkeen, jolloin hänet ajettiin poliisivoimalla omaksi luullusta mökistä maantielle. Viimeiseen asti hän oli uskonut ja toivonut, että asia vielä yhdennellätoista hetkellä saa jonkun odottamattoman käänteen ja hän pääsee oikeuksiinsa. Vasta silloin tämä elähdyttävä toivo peti, kun poliisit tulivat ja nostelivat tavarat ulos ja hänen silmäinsä edessä naulasivat kiinni sen oven, jonka avaamiseen ja sulkemiseen hän oli jo kolmattakymmentä ajastaikaa luullut vain itsellään olevan etuoikeuden.
Sitä tapausta hän ei koskaan täydellisesti käsittänyt. Se oli kuin ilkeä unikuva, joka aina vain mielessä väikkyi, mutta josta ei saanut selvää, mikä se oli. Mistä se tuli se sellainen mahtikäsky, jonka edessä hänen täytyi taipua? Laki ja oikeus! Niinpä niin. Mutta lainhan pitäisi heikkoja ja voimattomia suojata ja turvata eikä sortaa. Mutta tässä kävi päinvastoin. Olisi edes isäntä itse tullut ja selittänyt, että asia on nyt kertakaikkiaan niin. Minä, joka olin viisaampi ja voimakkaampi, minä voitin. Sinä heikompana hävisit, ja nyt sinun on tästä lähdettävä.
Mutta ei. Ei tullut isäntä näin puhumaan. Näkymättömänä hän vain asioita johti ja vallesmannin avulla poliiseja juoksutti. Ei edes siellä päin kylää viikkokausiin liikkunut. Tai jos liikkuikin, niin salaa kulki, ettei häntä vain mitenkään olisi Syrjälässä huomattu? Mitäs sitten, jos isäntä olisi mökkiin poikennut? Olisiko se hänen tekoaan lieventänyt? Olisi toki paljonkin. Hän olisi silloin osoittanut, että hänellä on puhdas omatunto ja rauhallinen mieli. Kerrankos sitä tässä maailmassa on riidelty ja riidellään. Isäntä olisi voinut selittää, että asia ei ole, eikä ole ollut niin kuin sinä sanot ja luulit olevan. Mökki onkin talon, ja nyt se annetaan sellaiselle, joka kykenee maksamaan siitä paremman vuokran kuin sinä. Se olisi ollut miehen puhetta, suoraa ja kaunistelematonta. Olisihan isäntä hyvinkin saattanut muistaa kontrahdin ja suulliset sopimukset toisin kuin hän, ja uskoen olevansa oikeassa, olisi vain totuuden selville saantia varten turvautunut vallesmannin, tuomarin ja poliisien apuun. Tuomariin turvautumisen jaksoi vielä hyvin käsittää, kun kovasti ajatustaan ponnisti. Mutta vallesmannin ja poliisit... Se meni kuin menikin jo yli ymmärryksen.
Muisto poliisien tulosta ja tuvan tyhjentämisestä oli kaikista karvain. Siihen tapaukseen ajatus aina pysähtyi ja siinä kauemmin, liiankin kauan, viipyi. Se muisto se aina riutunutta rintaa jäyti ja mieltä kirveli. Nostipa herkimpinä hetkinä kyynelhelmenkin karkealle, syvien vakojen uurtamalle poskelle...
* * * * *
Mutta sitä mukaan, kun päivät pitenivät ja kirkastuivat, sitä mukaan Teemun mielikin keveni ja piristyi. Kun ensimmäiset leivoset näyttäytyivät, oli Teemu jo jalkeilla. Ja peipposten piipitellessä hän jo liikkui mielestään kuin ennenkin. Jalka tuntuu tosin entistä raskaammalta, käsi kankealta ja voimattomalta, mutta kun tässä vielä viikon pari verryttelen, niin enköpä tuota taas jo kyenne omin voimin elämään, hän ajatteli.
Ja kun ensimmäiset pääskyset saapuivat ja räystään alle pesäänsä laittoivat tai vanhaa korjailivat, niin silloin Teemu jo hääri joukon jatkona talon töissä.
— Pysy sinä vain pois siksi kunnes paranet, kielteli isäntä.
— Ei sitä kehtaa, aikamies, jouten maata, vastasi Teemu ja meni toisten mukana, että tuppi heilui.
— Teemu parka, huokasi Aholan isäntä hänen jälkeensä. Vanhoillapäivilläsi et saa etkä malta edes rauhassa sairastaa. Kummaksi se on maailma tämän miespolven eläessä muuttunut. Ja tovin kuluttua hän puoliääneen lisäsi:
— Onkohan niiden olo keveämpää, jotka ovat heittäneet toisen omasta mökistään ulos kuin koiran pellolle?
VIIDESTOISTA LUKU.
Pimeiden iltojen aika on käsissä.
Vilja valmistuu pelloilla. Ruiskuhilas on jo ehtinyt riiheenkin ja suvitouot odottavat sirppiä.
Maamies myhäilee tyytyväisenä omaa, hiljaista myhäilyään, jonka sävyn outokin huomaa hänen silmiensä kirkkaasta hohteesta.
Tänä vuonna tulee tavallista parempi sato. Ruis näyttää antavan yli odotusten. Suvivilja on rehevää ja suurijyväistä, ja peruna pudistaa niin, ettei tahdo mahtua penkkeihinsä.
Tyytyväisinä istutaan Aholassa pimenevinä syysiltoina avotakan hiipuvan hiilloksen ääressä. Näperrellään mitähän näperrellään, ja sana silloin toinen tällöin naapurille heitetään. Muualla tässäkin pitäjässä on jo aikoja sitten avotakka rautahellaan vaihdettu, mutta Aholan isäntä ei ole vielä tätä esi-isien rakasta uunilaitetta nykyaikaiseksi muuttanut. Ja on siellä Aholassa vielä toinenkin isiltä peritty tapa käytännössä, puhdetöiden teko. Nyt ei tosin ole vielä puhdetöiden aika käsissä, eikä takkaan ole tehty tulta myöskään lämmittämistä varten. Illalliskeittotulien jätteet siinä nyt hiljalleen hiipuvat. Tuli olisi jo sammunutkin, ellei isäntä olisi siihen aterian aikana paria tervaskannonpuolikasta lisäksi heittänyt paremmin niinkuin näkemistä silmälläpitäen. Lamputkin kun ovat vielä kesäkunnossa, ja nykyaikaisia sähkövaloja ei Aholaan ole vielä laitettu.
— Ehtiihän ne sitten hankkia, jos lamppupeli pettää, on isäntä sanonut. Ja kun lamppupeli ei ole pettänyt, niin sähkövalot on jäänyt hankkimatta.
Vankka ja maittava illallisateria on nyt syöty ja tyytyväisin, kylläisin mielin miehet istuvat hiipuvan takkatulen ääressä. Laiskasti kulkee tarina. Hämärä peittää jo avaran tuvan, ja vain vaivoin näkee naisväki korjata ruuanjätteet pöydältä ja pestä astiat. Miesten liikahdellessa heijastuu raukea valo väliin pöydällekin ja varjot seinillä liikkuvat. Silloin naiset kiihdyttävät hetkeksi työtään, mutta pian taas pimeys palaa entiselleen pahoittaen astianpesijät varovaisuuteen. Naisväki supattaa keskenään omia pieniä asioitaan. He eivät tahdo häiritä tuvan torkkuvaa hiljaisuutta eikä miesten rauhaa, kun nämä siinä käsiinsä nojaten, silloin tällöin kylläisinä röyhähdellen, melkein äänettöminä päiväntapahtumia mietiskellen, istuvat.
Takan hehku sammuu vähitellen. Naisväki on lopettanut työnsä ja istujista yksi toisensa jälkeen siirtyy päivän ponnistuksista lepäämään.
Isäntä ja Teemu jäävät viimeisiksi.
Teemun mieltä riipaisee niin omituisesti. Sitä aivan hytkäyttää kuin ensi kertaa ripillä käydessä ja sydän takoo, että melkein kuulee sen äänen, ja veret kohoavat kalpealle poskelle. Kohotkoot, ajattelee Teemu. Eipä sitä tässä hämärässä kukaan näe.
— Nyt minä kysyn, hän päättävästi ajattelee. Tehköön isäntä sitten mitä haluaa.
Mutta vaikka ajatus olikin kypsynyt jo päätökseksi, niin mitenkään sitä ei tahtonut saada sanotuksi.
Se asia oli jo koko kesän pitänyt Teemun mieltä pienessä jännityksessä. Ensin se oli kuin sivumennen iskenyt, eräänä lauantai-iltana, jolloin hän palasi kytöojalta Terva-ahon poikki. Illalla hän ei sitä sen enempää ajatellut. Saunassa se tosin kuin salaa hiipi uudelleen mieleen, mutta maatapannessa hän ei sitä muistanut enää ollenkaan. Eikä se aamulla herätessäkään vaivannut mieltä. Mutta maanantaina siinä kytömaalle vievän tien haarassa se taas yhtäkkiä töksähti mieleen. Se tuli kuin pilvistä pudonneena, ja veti kuin vetikin astelemaan Terva-ahon kautta, vaikka toista tietä olisi ollut lyhyempi matka.
— Hullutustahan se kaikki on, hän ajatteli. Milläpäs minä, ikäloppu mies sellaiseen...
Mutta vaikka hän miten koetti sitä ajatusta mielestään eksyttää, niin aina se vain sieltä piilosta sukelsi esille ja vaati huomiota itselleen. Toisinaan se piti päiväkausia pienessä jännityksessä eikä tahtonut antaa iltasin unta. Väliin se hiukan hellitti, mutta pian taas entistä voimakkaampana tuli esille.
Se oli merkillinen ajatus! Se oli yhtä hullu haave kuin opettajan sanojen mukaan sekin, että maat otetaan rikkailta pois ja annetaan köyhille. Niinpä niin. Hullu haave. Se on viisas mies, opettaja, kun se osaa sanoa niin mukavasti, että hullu haave. Mutta mitäpäs ne lukeneet eivät osaisi. Hullu haave se on se hänenkin ajatuksensa, ei siitä koskaan tule mitään. Kumma vain, että se istuu niin lujassa tuolla päänupissa.
Tästä merkillisestä ajatuksesta erille päästäkseen Teemu iski työhön kaikkine vanhan miehen voimineen. Ja oli aikoja, kun hän selkä märkänä oikein kaivoi ja väänsi, ettei hän väsyneenä muistanut sitä hullua haavettaan, ei sittenkään, vaikka hän aivan vaistomaisesti joka aamu ja ilta kulki Terva-ahon kautta työmaalle ja työmaalta kotiin.
Mutta nyt syyspuolella, kun päivät lyhenivät ja illat pitenivät, se ajatus ei jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan.
— Jos voisi edes Eevalle siitä puhua, hän ajatteli, niin ehkäpä se hellittäisi. Mutta ei se Eeva sellaista ymmärrä. Pilkaksi löisi koko ajatuksen ja nauraisi. Voisi vielä sanoa hulluksi. Parasta on pitää kaikki vain omana salaisuutenaan.
Mutta kyllä siinä oli pitämistä. Toisenkin kerran se pyrki huulilta Eevan korvaan ja vain kovasti pidellen pysyi sisällä. Olihan hän sentään vielä mies, vaikka vanhakin, että tiesi mitä teki ja puhui. Ja tätä asiata ei sanota kellekään, ei edes isännälle, joka sen paraiten ymmärtäisi, ja jolle sanottuna siitä saisi joko luopua tai ryhtyä sitä toteuttamaan. Toteuttamaanko? Ei, ei! Se olisi liian suuri onni ja ilo hänelle, omasta mökistä ulos ajetulle...
Koko kesän aina tähän iltaan asti Teemu oli voinut salaisuutensa säilyttää. Mutta nyt sen pidättäminen tuntui ylivoimaiselta tehtävältä. Aivan siinä hiki nousi otsalle.
Kun autio tupa hämärtymistään hämärtyi ja raukea hiljaisuus vallitsi, ympärillä, rohkaisi hän viimein itsensä ja suuren salaisuutensa paljastaakseen jo kerran rykäsi. Mutta sanat juuttuivat kurkkuun ja tupa tuli yhtäkkiä säkkipimeäksi. Sydän jyskytti haljetakseen ja koko ruumis vapisi jännityksestä.
Isäntä liikahti noustakseen.
Nyt tuli Teemulle hätä käteen.
— Tuota... tuota... hän tapaili yskien... Muistaahan isäntä... hm... sen Terva-ahon?
Mitäs se Teemu nyt? ajatteli isäntä. Tottahan hän sen pienen ahopahasen muisti. Menneinä vuosina siinä oli ollut halme, mutta nyt se jo oli suurimmaksi osaksi metsittynyt. Lamminpuoleinen syrjä oli enää autiona.
— Kyllähän minä sen muistan. Kuinka niin? hän kysyi.
— Muuten vain.
Seurasi pitkä äänettömyys, ennen kuin Teemu jatkoi:
— Minä tässä vähän olen itsekseni... hm... tuota... ajatellut, mutta taitaa olla mieletöntä, että eiköhän isäntä... tuota... tuota... antaisi siitä minulle pientä mökin paikkaa...
Tämän sanottuaan Teemu tunsi painuvansa kuin maan alle. Pitkään aikaan hän ei kuullut ei nähnyt mitään. Mitähän hän oli isännälle sanonut? Ei suinkaan hän ollut vain päättömiä puhunut?
— Vieläkö uskaltaisit yrittää? kysyi isäntä. Samalla hän ajatteli, että paras olisi, kun luopuisit siitä puuhasta. Helpompi sinun olisi tässä viimeiset vuotesi elellä.
— Kyllä, vastasi Teemu aivan kuin asia olisi jo ratkaistu, ja lisäsi:
— Oikeitten ihmisten kanssa.
Isännän teki mieli aluksi vastustaa, mutta nähdessään Teemun innon hän sanoi:
— Kyllä se minun puolestani passaa. Koska sinä aiot aloittaa? Oletko jo sitä ajatellut?
— Nyt heti vähitellen olen meinannut.
— No, kyllä se passaa, passaa varsin ihmeesti. Mutta tehdään ensin kirjallinen kauppa ja eroitetaan maa niinkuin lait ja asetukset vaativat. Minun eläessäni voisit kyllä muutenkin rakentaa ja asua, mutta jos minusta aika jättää, niin sinun on turvallisempi olla, kun lailliset paperit ovat taskussasi.
— Paljon kiitoksia! Kyllä minä isäntään uskon muutenkin, mutta tehdään vain niin kuin isäntä tahtoo ja hyvä on.
— Mennään sitten huomenna heti aamustapäivin sitä paikkaa katsomaan, että voit aloittaa työt milloin haluat.
— Miten vain isännälle paraiten passaa!
Teemu nukkui sinä yönä hyvin rauhattomasti. Heti päivän valjettua hän toisten vielä makeimmillaan maatessa nousi ylös ja lähti kiireesti astua köppäsemään Terva-ahoa kohti.
Hänelle oli alkanut uusi elämä.
KUUDESTOISTA LUKU.
Talven ensi lumi on peittänyt maan.
Tuulet ja syysmyrskyt ovat tauonneet ja ilma on seestynyt pakkasta antavaksi.
Terva-ahon koilliskulmalla, lammen rannalla, on kaivettu maata, puita kaadettu ja veistetty, kiviä ja kantoja väännelty ja rotkopaikkoja tasoiteltu. Pieni ala peltoakin on jo valmiiksi kuokittu.
Mutta nyt ovat työt keskeytyneet, eikä viikkokauteen siellä ole rakentajaa näkynyt. Valkoinen lumi, talven ensi lumi, on kattanut tasaisesti Syrjälän Teemun työmaan ja kuokoksella olevan pienen peltotilkun peittänyt. Rakentaja ja kuokkija itse makaa kuolemansairaana Aholan talon porstuan peräkamarissa, ja epätietoista on, tuleeko hänestä enää kesken jääneen työnsä jatkajaa.