Part 4

Uni oli sinä yönä Syrjälän matalassa mökissä tuntematon käsite.

SEITSEMÄS LUKU.

Kylälle levisi pian tieto vuokralautakunnan käynnistä Syrjälässä. Siitä puhuttiin kuin paremmastakin tapahtumasta.

Kuten tavallista, jakautuivat mielipiteet kahtia. Toiset pitivät Risumäen isännän puolta, toiset Syrjälän Teemun.

Kylän talolliset, paitsi Aholan isäntä, ja harvat säätyläiset, olivat Risumäen isännän kannalla. Ajattelevammat heistäkin olivat puolittain puolueettomia, mitäpähän vain maata omistavaan luokkaan lukeutuvina talollisten tapaan ajattelivat.

Mökkiläiset ja yleensä kaikki pieneläjät pitivät Teemun puolta, vaikkei hän heidän leiriinsä varsinaisesti kuulunut. Teemu ei ollut niitä uuden ajan seura- ja kokousmiehiä eikä maailmanparantajia, jotka punaiseen lippuun itsensä sokeaksi tuijottavat. Työtä tässä maailmassa on tehty ennen ja on tehtävä vastakin, jos elää meinataan, oli Teemu aina vakavasti päätellyt, kun hänen päähänsä uusia aatteita aiottiin istuttaa ja punaista vaatetta hänen silmäinsä edessä heilutettiin. Mutta vaikka Teemu pysyttelikin erillään yleisistä työväenriennoista, eivät tämän liikkeen paikalliset johtomiehet, kiivaimmatkaan heistä, häntä karsain katselleet. Ainut, joka Teemua vainosi, oli räätäli Neulanen. Mutta hän ei ollutkaan paikkakunnan työväenliikkeen varsinaisia johtajia enää sen jälkeen, kun hän eräässä kesäjuhlassa järjestysmiehenä ollessaan oli itsekin joutunut toisten hoidettavaksi. Muutenkin oli yleinen luottamus räätälimestari Neulaseen vähän niin ja näin. Isäntien kanssa ryypätessään hän moitti aina tovereitaan, kun tarvittiin, ja hengenheimolaistensa parissa parjasi isäntiä, manttaalipösöjä ja porvareita sen kuin kerkisi.

— Ne ovat niitä Neulasen tosia, sanottiin aina kaikista epäiltävistä asioista. Mutta niistäkös Neulanen välitti. Joka paikassa hän aina esiintyi päältä päsmärinä.

Nytkin kyliä kierrellessään hän koetti selittää äskeistä vuokralautakunnan kokousta oman mielensä mukaan.

— Kyllä se nyt lähtee Syrjälän Teemu mökistään, että viukaa. Ei ole juristipykälien mukaan tehtyä kontrahtia, ja suullinen supliikki ei pidä mitään lain edessä. Eikä sen tarvitse pitää. Vulmahti vaaditaan... Kieräilee se, Teemu... ja akka rompottaa... peijakas!

— Mutta jospa se kontrahti sattuu olemaan, oli epäilty.

— Eikäpä ole. Valehtelee. Isäntä on sanonut, että ei ole... kuulkaa... on sanonut, ollutkaan mitään sopimusta. Ja tuomarit eivät ilman vaktoja usko... herrassöötingit eivät ensinkään. Kuulkaa. Paktumi siinä olla pitää ennenkuin paukauttavat.

— Mutta eipä vuokralautakuntakaan ole vielä asiasta lopullista päätöstä antanut.

— Vai ei ole, perskutavie! Mutta minäpä sanon, että on antanut. Olinhan minä itse päättämässä ja päätöstä ylöspanemassa... Kuulkaa. Kyllä minä tiedän. Pois vain pöksästä... niin on päätetty... tai paperit kännään kuin konttorin hyllyltä...

Ja räätäli Neulanen valehteli edelleen, että korvat heiluivat. Pani opettajan suuhun sanoja, joita tämä ei koskaan ollut lausunut... teetti vuokralautakunnalla päätöksiä, joissa ei ollut pontta ei perää.

— Mitäpä päättömän puheista, sanoivat ne, jotka eivät uskoneet. Mutta ne, jotka uskoivat, epäilivät:

— Jospa Risumäen isäntä on hyvinkin oikeassa. Ja vaikka asiat eivät rikulleen olisikaan aivan kuin isäntä sanoo, jota emme mitenkään voi epäillä, niin kyllä isäntä rahalla ne kantilleen keikauttaa. On se nähty ennenkin.

Mitenkäs kävi Kulmalan Heikin?

Suurilla lupauksilla Risumäen isäntä houkutteli Heikin muuttamaan mökistään talon saunakamariin, lähemmäksi, muka jalkavaivoja säästääkseen. Otti mökkiin uudet asukkaat joilta sai joitakin markkoja enemmän. Lupasi, että Heikki saa muuttaa mökkiin takaisin, kun tulee vanhaksi ja työhön kykenemättömäksi. Heikki uskoi lupauksiin ja muutti mökistä, johon hänelläkin oli pieni osuus, Risumäen saunakamariin, siinä hyvässä uskossa, että pitäähän se, isäntä, puheensa.

Kului vuosia.

Raskaasta raadannasta Heikki ennen aikojaan vanheni. Hartiat painuivat alas kuin luhistunut kuopan katto, kasvot rypistyivät, kourat kangistuivat ja hivuttavan taudin vaikutuksesta huulet valkeaan tahnaan peittyivät.

Ei ollut Heikillä varoja lääkärin apuun turvautua, ei rohtoja ostaa. Kymmenien vuosien kuluessa hän ei ollut saanut säästetyksi edes sen vertaa, että olisi voinut vaivoilleen lievitystä hakea. Se vähäinen palkka, minkä Risumäen isäntä hänelle jokapäiväisestä työstä maksoi, oli mennyt aina viimeistä penniä myöten suuren perheen elatukseen.

Kurjuutta kesti kauan.

Vaimo nääntyi. Lapset nälässä ja vilussa värisivät. Ryysyt päältä tippuivat.

Mies kamppaili kuoleman kanssa.

Apua ei tuntunut tulevan mistään.

Viimein saapui pelastava, lohdullinen kuolema katkaisten kovia kärsineen kulkijan raihnaisen elämän.

Itkusilmin mietti sureva vaimo miehensä ruumiin ääressä, miten sen saisi hautaan. Arkun oli lasten säästöillä saanut ostetuksi. Mutta ei siinä kyllin. Ruumis oli saatava kirkkomaahan, siunattuun multaan maatumaan. Kirkolle oli pitkä matka. Hevosta tarvittaisiin. Mistä sen saisi? Uskaltaisiko isännältä pyytää? Jos suuttuu vielä... maantielle ajaa...

Viimein kärsivä, nääntynyt vaimo rohkaisi itsensä ja pyysi.

Ei kehdannut isäntä kieltää. Pelkäsi kait pitäjäläisten puheita... tai olisiko paatunut luonto sillä kertaa muuten hellinnyt. Hän lupasi hevosen. Ja käsiään hykerrellen hän tällä jalomielisellä teollaan vaimensi omantuntonsa tuntemat tuskat.

Suuri ei ollut kulkue, joka Kulmalan Heikin hautaussaattueen muodosti. Pienet olivat pidotkin kuolleen kotona. Ei siellä puheita pidetty, ei vainajan eläessään tekemiä töitä kiitellen ylistetty.

— Muistattekos, mitä silloin pitäjällä puhuttiin?

Kylläpä oli kitsas, Risumäen isäntä, kun ei kunniakkaampaa hautausta toimittanut miehelle, joka neljäkymmentä vuotta oli moitteettomasti samassa talossa palvellut.

Ja mitä tapahtui Kulmalan Heikin kuoleman jälkeen?

Muuttaa sai leski lapsineen Risumäen saunakamarista.

Omaan mökkiinsäkö?

Ei, vaan vaivaistaloon.

Isäntä oli lupauksensa pettäen mökin muille myynyt.

— Vieläkös tämä tarina muistetaan?

Ei ole rikas Risumäki aina ennenkään rehellistä peliä pelannut eikä sanassaan pysynyt.

KAHDEKSAS LUKU.

Eikä aikonut pelata eikä pysyä nytkään.

Heti vuokralautakunnan kokouksen jälkeisinä päivinä hän riensi kirkolle nimismiehen puheille pirtupullo povessa ja katalat aikeet mielessä.

Nimismies oli vasta vähän aikaa paikkakunnalla asunut. Vajaan vuoden Kinnarniemen pitäjässä esivaltaa edustanut, mutta jo monen miehen kanssa ystäväksi ja tutuksi tullut.

Veikeä kuului vertaistensa parissa olevan. Mukava muulloinkin, kun salaa pirtupulloa puistit... Rahalle ahne...

Pitäjällä puhuttiin, että hän oli aikaisemmin paremmassakin virassa ollut, jopa kuvernöörien kanssa keikistellyt. Mutta nöyränä ryssänvallan kannattajana ja santarmien kätyrinä oli uuden ajan alkaessa saanut lääninhallituksesta lähteä. Ensin oli virasta kokonaan pois potkaistu, mutta notkeaselkäisenä kiipijäluonteena oli jonkun toistaiseksi tuntemattoman onnellisen sattuman kautta päässyt aluksi apulaisnimismieheksi jonnekin ja sieltä kiertäen kaartaen nykyiseen virkaansa.

Ja ellei ulkokuori pahasti pettänyt, niin perin kiusottavan kuvan herra nimismies Karl Ado Pihlgrénistä kunniallinen kansalainen sai: Mies keskikokoa, hintelä, jalat suhteettoman pitkät yläruumiiseen verraten, jota luonnon vikaa hän koetti pussihousuilla poistaa ja säärikääreillä lieventää. Hartiat hieman kumarat, kyömy juutalaisnenä, jossa prillien jättämät jäljet, silmät verestävät, katse luihu, maatatähyilevä, posket kalpeahkot, sisään painuneet, huulet suhteettoman paksut, ylähuuli melkein liian pitkä, alahuulen päällä lerpattava löntti. Kädet tavallisen kokoiset, mutta aina kosteat, ilettävän niljakat, ääni käheä, joko liiallisen juonnin tai muun syyn takia hiukan honiseva.

Tällainen on Kinnarniemen piirin suuri ja mahtava vallesherra. Käytökseltään töykeä työväkeä ja alhaista kansaa kohtaan. Kumarteleva ja keikistelevä niin sanotuille paremmille ihmisille. Sydämmellinen toveri ja kunnon kamu niille, jotka juottivat ja pirtupulloilla muistivat.

Viinatehtaita vilisi näihin aikoihin pitäjässä siellä täällä. Korpikuusen kyyneleitä keitettiin vähin vielä kaikkialla. Tämä voimakastuoksuinen kotiteollisuudenhaara rehoitti nyt rehevimmillään. Mutta menekki oli niin suuri, ettei kotitekoinen yksinään kyennyt kysyntää tyydyttämään. Eduskunta rustasi kaikenlaisia lakeja, joilla se koetti kuin kiusalla ja kateudesta köyhiltä kurjimuksilta hyvätuloisen ansiomahdollisuuden riistää... Poliisit porhalsivat pitkin ja poikin, hävyttöminä hääräsivät... viinat ja mäskit maahan kaatoivat, keittovehkeet särkivät... käräjiin manasivat miehen, joka omakseen tai perheensä, suuren penskalauman hengen pitimeksi muutti viljan viinaksi korpien kätköissä. Lakiherrat sitten suuret sakot sutkauttivat, pykälien mukaan pynttäsivät, linnaankin pistivät sen, jonka itse työssä ja teossa tapasivat. Ne taas, jotka viljan möivät, kymmenykset ja suurimman saaliin korjasivat, ne kulkivat kunniallisesti kuin ennenkin. Kukapa heitä olisi lainkouran kivitettäväksi kuljettanut. Osasivat ne rikkaat rimpuilla, rahalla reistailla. Ei heitä koskaan tiilenpäitä lukemaan talutettu...

Mutta köyhää kansaa kuritettiin...

Eipä ihme, vaikka tällaisissa oloissa kotimainen korpiteollisuus pian taantui ja tyrehtyi. Suurimpana syynä taka-askeleeseen taisi kuitenkin olla pirtupinnarien ilmestyminen. Ei kannattanut enää yökausia kannon nenässä kököttää eikä huonoilla vehkeillä viinaa keittää, kun tehtaitten tekemää tuimaa ainetta maahan tulvana tuotiin...

Koettivat ne poliisit ja ruununmiehet alussa pirtupinnarienkin perässä pihistää. Mutta se oli tuloksetonta työtä. Pian siihen väsyi. Yhden jos sait kiinni, toisia tuli tusina tilalle. Pakosta siinä parhaimpienkin poliisien into laimeni, kun vielä sakkorahat menivät sivu suun nimismiehille.

Sakkorahojen saannin toivossa, ei asianharrastuksesta, muutamat nimismiehet yhä uudelleen poliiseja ponnistuksiin pakoittivat. Hiki hatussa hyppyyttivät näitä pienipalkkaisia käskyläisiään paikasta toiseen.

Mutta Karl Adolf Pihlgrén ei ollut sellainen. Tältä sai toki poliisi olla rauhassa. Hän ei heitä viinankeittäjien eikä pirtupinnarien perässä juoksuttanut eikä lainrikkojia käräjille käskettänyt. Hänellä oli omat pelinsä, joilla hän pinnareita puristi. Hän maksatti heillä kahdenkesken viinaveron itselleen. Vain äärimmäisessä tapauksessa, kun muu ei enää auttanut, oikeuteen haastatti ja päälle kantoi. Laitonta hommaahan se kyllä oli, sen hän tiesi. Mutta paljon pelataan tässä maailmassa laittomasti muutenkin, oveluudella otetaan, mitä ikinä irti saadaan. Pientähän se on, mitä yksi nimismies voi puijata ja pimittää, hän ajatteli. Sitäpaitsi hän huomasi tällaisen menettelyn tuloksia tuottavammaksi kuin tasajaon ruunun kanssa. Pitemmän tikun hän näin veti.

* * * * *

Nyt oli suuri vallesherra kovassa kohmelossa. Oli edellisen illan ja yön hilpein mielin heilunut, kavereittensa kanssa kallistellut...

Tervetullut vieras oli Risumäen isäntä. Mukavasti siinä juttu luisti heti, kun pirtupullon korkki aukaistiin.

Ryypätessä Risumäen isäntä sitten selitti asiansa. Jalansyten hän oli nyt tullut veli vallesmannilta pyytämään apua. Sellainen ja sellainen on asia. Muuan mökkiläinen oli ruvennut hänen kanssaan reistailemaan. Aikoo väkisin ja vääryydellä hänen omistamassaan mökissä asua, ei veroaan maksaa eikä taksvärkkiä tehdä...

— Että eiköhän veli vallesmanni minua vähän tässä jutussa auttaisi ja neuvoisi, miten saisin oikeuteni turvatuksi?

Vallesmanni mietti hetken, ja silloin se selvisi:

— Haasta käräjiin. Häätötuomio hanki. Siitä se hellittää.

— Todellakin, piruvie! Jopa varmasti tokeneekin. Sen minä teenkin. Mutta kuule, etköhän sinä ottaisi ohjia käsiisi tässä asiassa ja oikein lain mukaan hutkauttaisi? Kyllä minä vaivasi palkitsen. Perhanan reilusti maksankin.

Ja sitten isäntä taas kertoi vääntäen ja vääristellen asian toiseen ja vielä kolmanteenkin kertaan.

— Onko todistajia? kysyy vallesmanni.

— Kyllä niitä saadaan, vastaa isäntä silmää vilkuttaen. Hän on varma siitä, että räätäli Neulanen puhuu kuin puhutetaan ja Raitalan Hanssu mitä käsketään. Ja kahdella todistajalla se asia jo lutviutuukin.

— No, kyllä minä otan asian ajaakseni, virkkaa vallesmanni.

— Ja kyllä minä taas maksan, painostaa isäntä pontevasti.

— Sovitaanhan niistä aina, vastaa vallesmanni.

— No, eipä sillä eikä millään. Mutta hei, veli, huittalatrumssis!

Ja hyvinä ystävinä; kättä kaulalle lyöden kaverit iltamyöhällä erosivat.

* * * * *

Seuraavana päivänä Risumäen isäntä haetti räätälimestari Neulasen luokseen. Selitti hänelle kiertäen kaartaen tarkoituksensa ja pyysi häntä käräjillä puhumaan puolestaan... tietenkin maksua vastaan... niin kuin hyvä on ja asia vaatii.

Ja räätälimestari Opatus Neulanen myöntyi. Tiesihän sen, vanhan väärienvalojen tekijän.

— Kyllä minä tämän ropleemin ratkaisen. Pahempiakin pulmia olen selvitellyt.

— Kyllähän sinä, hykerteli hyvillään isäntä. Minä tarkoitan, että jos sinä oikeudessa todistat niin, että Teemu lähtee mökistä, niin kyllä minä siitä sinulle maksan... Enkä takaa, vaikka sinulle mökin sitten sopuhinnalla vuokraan.

Neulanen naurahti hyvämielisesti ja virkkoi:

— Kyllä minä momentit ymmärrän. Pahempiakin paktumia olen passiiviseksi tehnyt.

— Asia taitaa tulla esille jo näissä syyskäräjissä, jatkoi isäntä.

— Tulkoon vain. Ajallaan se on paise puhkaistava, rotesti pantava.

Ja niin oli asia taas sitä myöten selvä. Helposti Neulasen sai mukaansa. Yhtä höylisti kuin ennenkin. Yksi varma todistaja oli jo tiedossa. Ja Hanssusta tulee toinen... Ja muita ei tarvitakaan, perskutavie! Sen asian päälle kannatti jo ryypyt ottaa, pohjia myöten kallistaa.

Hanssun voittaminen puolelleen oli jo edeltäpäin varma. Ellei sovinnolla suostuisi, voisi uhkauksilla, höperön, pakoittaa.

— Pa... paljonkos i... isäntä tu... tuota pu... pulittaa siitä? oli Hanssun ensimmäinen kysymys.

— Jauhosäkin saat ja parikin, jos hyvästi puhut, lupasi isäntä.

— No, y... yritetään pu... puhua, vakuutti Hanssu. Mu... mutta sa... saisinko mi... minä vä... vähän vö... vörskottia, y... yhen sä... säkin e... etukäteen? Va... vanhat va... varat ovat lo... loppuneet, eikä ty... tyhjä pa... paukaha mahassakaan.

— Kyllä saat, jos puhut kuin käsketään, etkä ristinsielulle, et kenellekään syrjäiselle sanaakaan tästä hiisku. Tai jos hiiskut, niin piru sinut perii...

Hanssu vannoi ja lupasi.

Tiesihän sen, puolihassun miehen. Sehän puhui kuin puhutettiin. Teki mitä teetettiin...

Siitä saakka oli Hanssu hiukan höperö ollut, kun Koivulassa tekivät hänelle kammoksuttavan kujeen, ruumisarkkuun panivat.

Koivulan vanha, veikeä vaari oli kuollut. Hän oli jo kauan aikaa sairastellut ja sitten keväällä tämän matoisen maailman jätti.

Vaari oli koko ikänsä ollut omapäinen konstikas. Ja nytkin: kuolla kupsautti juuri pahimman hölseen ja kelirikon aikana. Olipa, junkkari, vielä viimeisiä vedellessään emännän mielen pahoittanut sanomalla, kun emäntä päivitteli, että jos vaari nyt kuolee, niin miten ruumis näin huonolla kelillä saadaan kirkolle:

— Lähtö täältä vain tulee, oli keli mikä hyvänsä.

Ja melkein niihin sanoihin oli henkensä heittänyt.

Koivulan tuvassa veistettiin, sahattiin, höylättiin ja naulattiin. Vaarivainajalle siellä ruumisarkkua tehtiin, suurta ja tukevaa kuten vaari itsekin. Päivässä se vaarin arkku valmistui, illalla maalattiin ja huomenna siinä jo vaarin ruumis matkaisi kohti Kinnarniemen pitäjän uutta hautausmaata.

Seuraavana päivänä, vähää ennen kun vaaria alettiin lautojen väliin asetella, istuivat Koivulan tuvassa arkun tekijät Kesti-Jussi ja Velho-Vili sekä talon aikamiespojat. Istuivat ja katselivat vaarin viimeistä maallista majaa. Arkuntekijät olivat pienessä pirinässä. Paikkakunnan tapoihin kuului, että arkuntekijöille annettiin aina vainajaa arkkuun pantaessa ja jo sitä ennenkin hyvät ryypyt, niinsanotut rohkaisuryypyt. Hilpeästi siinä juttu jo luisti.

Tupaan tuli nyt Hanssukin, joka niihin aikoihin oli Koivulassa renkinä. Arkaillen hän lähestyi mustaa arkkua, jota tuvassaolijat tarkastelivat, mittailivat ja nostelivat.

Se oli suuri miehekseen, vaarivainaja, sanoi Kesti-Jussi vaarin pituutta muistellen.

— Olihan sillä kokoa hyvän joukon toista miehen mittaa, myönsi Velho-Vili. Kokoa ja rumaa näköä. Mutta vaikka oli hirmu miehekseen, niin kuolla vain täytyi vaarinkin. Ei auttanut rimpuileminen eikä pullikoiminen. Samassa hän iski silmää Hanssun huomaamatta toisille ja jatkoi:

— Koetetaas, niiltä tavallinen mies tuommoisessa tuvassa näyttää, ja hyppäsi arkkuun.

— Kylläpä on, pahuuksella, kokoa, hän arkusta noustuaan päätteli. Kylmä siinä näin pienen miehen tulisi, raa'asti lisäsi.

Jo innostuivat toisetkin asiaan ja vuoron perään arkussa pistääntyivät, paitsi Hanssu. Hän pelkäsi ja kammoksui arkkua niin, että loittani kauas sen luota.

— No, nyt on Hanssun vuoro, sanoi Kesti-Jussi.

— En minä siihen mene, epäsi Hanssu.

— Kyllä se yksi mies saadaan, vaikka väkisin, sanoi Velho-Vili, hairasi Hanssua niskasta ja painoi hänet arkkuun ja nosti vielä kannen päälle. Istui itse kannelle ja siunasi Hanssun viimeiseen lepoon, kehoittaen häntä nousemaan ylös silloin kuin toisetkin nousevat, tai vaikka vähä ennenkin. Loppujen lopuksi hän laulaa lurautti kamalalla kurkkuäänellään:

»Me kuin eläin maan päällä, Olemme kuoleman salvoss', Keitä muulta apua saam' tässä surkiass' alhoss'.»

Sitten kun Velho-Vili pääsi virtensä loppuun, avattiin arkun kansi ja säikähdettiin kovasti. Hanssu oli kuin kuollut. Aivan mustanpuhuva kasvoiltaan ja henki ei tuntunut kulkevan mistään.

Miehissä siinä Hanssua hetken käännettiin ja viimein hänessä havaittiin elonmerkkejä...

Tämän tapauksen jälkeen Hanssu heti sairastui, eikä parannuttuaan enää entiselleen tullut. Höperönä häntä pidettiin.

Kelpasihan sitä Risumäen rikkaan isännän hassua miestä puhuttaa ja uhkailla. Hänellä viinaa keitättää ja vääriä valoja teettää...

YHDEKSÄS LUKU.

Ja sitten se tuli kova kolaus, putosi kuin meteoori taivaalta, haaste Syrjälän Teemulle.

Mäkelän vanha ja vakava lautamies sen kävi sanelemassa.

— On käsketty, hän sanoi, minua haastamaan sinut syyskäräjiin toisena istuntopäivänä vastaamaan veronmaksun laiminlyönnistä ja metsänhaaskauksesta. Kantaja on Risumäen isäntä.

Tämän sanottuaan hän harvakseen lisäsi:

— Ei tämä minun syyni ole. Lautamiehenä täytyy ikäviäkin asioita toimitella. Koeta nyt pitää puolesi, rehellinen mies.

Se oli kova isku Teemulle, vanhalle, raihnaiselle raatajalle.

Aivan se sanoma aluksi henkeä salpasi, rintaa jäyti ja painoi mielen alakuloiseksi.

Käräjiin?! Oikeuteen?! Vastaamaan veronmaksun laiminlyönnistä ja metsänhaaskauksesta.

Voi, hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee?

Enkö ole veroani sopimuksen mukaan maksanut? Kontrahti tehtiin kahdeksikymmeneksi vuodeksi ja sellaisella sopimuksella, että sitä saadaan jatkaa vielä yhtä pitkäksi ajaksi.

Olihan hän aikanaan uutta sopimusta pyytänyt, mutta isäntä oli siitä verukkeilla kieltäytynyt. »Asu vain, kuten tähänkin asti», oli sanonut. Mutta sitten oli yhtäkkiä mielensä muuttanut ja tahtoi suurempaa veroa.

Ei suinkaan hänen ollut pakko sitä maksaa? Ei olisi jaksanutkaan. Ja olihan mökissä hänenkin omaansa. Olihan hän sen itse kuivan kankaan syrjään rakentanut. Hirret vain oli talosta saanut. Ei kaikkia niitäkään. Omilla varoillaan oli lisää hankkinut... Navetat, saunat, ladot oli itse vähitellen vuosien kuluessa tehnyt. Ei niissä ollut pienintäkään osuutta isännällä... Pellot kuokkinut ja ympäristön somistanut...

Nytkö ne kaikki häneltä väkipakolla riistetään? Vanhojen päivien varaksi rakennettu katto pään päältä revitään... En ymmärrä tätä peliä.

Ja mitäs se metsänhaaskaus merkitsee?

Polttopuut olen maahan kaatuneista pökkelöistä sopimuksen mukaan ottanut. En ole muuten metsää haaskannut. Vai tarkoittaisiko isäntä sitä, kun menneinä sotavuosina suurimman hädänhetkellä petäjiä koloin... pettua pureksin?

Eihän se toki niin julma ole, että siitä syyttää. Hädässä siihen ryhdyin... Luvan sain... Nälän pakottamana puunkuoria kalusin...

Sekavina risteilivät ajatukset Teemun päässä. Vaikka hän miten muisteli, niin mitään asiallista syytä hän ei isännän omituiselle, tunnottomalle menettelylle löytänyt.

Ehkäpä se tahtoo häntä nöyryyttää, hän ajatteli. Auttaisikohan, jos armoille antaantuisi?

Heikkoina hetkinään hän olisi ollut valmis vaikka polvillaan isännältä armoa pyytämään, rukoilemaan, että tämä peruuttaisi päätöksensä. Kohtahan heistä, vanhuksista aika jättää. Pian saisi isäntä kunniallisin keinoinkin mökin haltuunsa...

Mutta asiaa tarkemmin ajateltuaan hän ei voinut armoille alentua. Kenties se olisi ollut hyödytöntäkin. Ei ollut isäntä ennenkään sääliä tuntenut. Kylmästi, sydämettömästi oli saaliinhimosta niin monasti raakuuteen asti mennyt, petosta ja vääryyttä hyväkseen käyttäen köyhiltä leipäpalan käsistä riistänyt...

Saman se epäilemättä tekisi hänellekin, kun muutenkin syyttömästi ahdistaa... Ei. Ellei oikeus ja totuus tässä maailmassa enää mitään merkitse, niin paras on taittua kuin taipua.

Vaikka hän lopuksi näin voimakkaasti kykenikin ajattelemaan, niin sittekään hän ei mielestään pystynyt enää tarpeeksi kovaa otetta tapahtumain kulusta saamaan. Paljon on tämä maailma entisestään muuttunut. Väkipakolla se koettaa tarkoituksensa toteuttaa. Ei siinä vanhan, vapisevan vastaanpitäminen mitään merkitse. Säälittä se heikot tallaa alleen ja eteenpäin rynnistää...

Mutta laki ja oikeus!

Eikö se ole sama, yhtä pyhä ja kallis tänään kuin eilenkin, niin huomenna kuin tulevina tuntemattomina aikoinakin... Eikö se suojaa niin köyhää kuin rikastakin? Eikö se suurempiakin vääryydentekijöitä yhtä kovasti koettele kuin pienempiäkin puristaa?

Niinhän sen pitäisi.

Ja jos se sen tekee, niin kärsitään ja kestetään...

Mutta pienestä toivonkipinästä huolimatta tuntui elämä Syrjälän matalassa mökissä entistä painostavammalta, tulevaisuus kolkolta, kammottavalta.

Äänettöminä vanhukset mökissään iltaisin istuivat, syviin ajatuksiin vaipuneina tylsinä eteensä tuijottivat.

Ei ollut elämä leikkiä tähänkään asti ollut, mutta entistä synkempänä se nyt eteen tuli. Ei edes kaikki pelastava kuolema saapunut tästä piinaavasta painostuksesta loppua tekemään. Missä sekin viivytteli? Tahtoiko sekin kiusalla ilkkua?

Pitkiltä tuntuivat hämärät, sateiset syksyiset päivät. Yöt vielä pitemmiltä, pelottavilta...

Tunnit vierivät verkalleen iäisyyteen.

Pieni, pimeä, matala, rakas tupa vain yksin kuuli vanhusten raskaat, syvät huokaukset, jotka päivien tummaan hämärään ja yön hiipivään hiljaisuuteen hitaasti haihtuivat...

KYMMENES LUKU.

Käräjäpäivä oli nyt käsissä.

Pyhävaatteisiin pukeutuneena vapiseva vanhus lähti käräjille. Yksin meni. Ei todistajia tavoitellut eikä niitä puolestaan puhumaan pyydellyt. Niin luotti asiansa oikeuteen, ettei edes asiamiestä ottanut itselleen.

— Oikea asia puhuu itse puolestaan, sanoi Teemu vaimolleen, kun tämä kehoitti todistajia hankkimaan ja lakimiehiltä kysymään neuvoa.

— Kyllä ne sinut siellä pussiin panevat. Osaavat ne selvänkin asian hyväkseen sotkea ja sekoittaa. Ota vain asiamies ja kysy viisaimmilta neuvoa.

— Enkä ota. Minä luotan lakiin ja oikeuteen. Ei sitä leipää köyhänkään suusta niin vain riistetä eikä kattoa pään päältä revitä. Näytteet ja todistukset vaaditaan isännältäkin. Ja mistäs hän ne ottaa. Ei mistään. Ja yksinäni menen minäkin.

Ja niin hän lähti.

* * * * *

Oikeuden istunto alkoi vasta kello 10 aamulla, mutta jo paljoa aikaisemmin oli lainturvan ja oikeudenetsijöitä käräjäpaikalle kokoontunut.

Juurevien maalaismiesten keskellä hääri hoikkakinttuisia salkkuherroja hienot sikaarit hampaissa. Mitä lienevät olleet asianajajia ja herrassöötinkejä. Kovin olivat kohteliaita, kun talonpoikaista miestä puhuttelivat. Höylisti apuaan tarjosivat. Oikein kilvan kyselivät, eikö kukaan lainopillista neuvojaa tarvitse. Tarkkaan tiedustelivat, minkälainen asia kullakin oli, ja sen kuultuaan kantapäillään keikistelivät ja sanoivat: