Part 3

"Kyllä. Saanko alkaa? Antakaas, kun katson — niin: yhteinen ystävämme, jonka viime vuonna tapasimme Mönstedissä ja jonka sinä jo olet tullut Kööpenhaminassakin tuntemaan, on viime kuukausina majaillut näillä tienoilla; hän on samannäköinen kuin silloinkin, sama kalpea, synkkä surullisen hahmon ritari. Hän on mitä naurettavin sekotus huimapäisyydestä, kevytmielisyydestä ja hiljaisesta toivottomuudesta, on teennäisen häikäilemätön ja karkea itseään ja muita kohtaan, on hiljainen ja harvapuheinen eikä näytä lainkaan huvittelevan, vaikkei tee muuta kuin unelmoi ja juo; pitää paikkansa mitä jo silloin sanoin, hänellä on se piintynyt päähänpisto, että hän katsoo kohtalon itseään loukanneen. Hänen seurapiirinään täällä oli nimittäin eräs hevoskauppias, jota sanottiin kapakkakanttoriksi, koska hän aina lauloi ja aina joi, ja eräs rappiolle joutunut, pitkänhuiskea merimiehen ja kulkukauppiaan väliolento, tunnettu ja pelätty nimellä Peer Veroton, paitsi näitä myös kaunis Abelone; viime aikoina on tämän kuitenkin täytynyt jättää paikkansa eräälle tummalle naikkoselle, joka kuului ilveilijäseurueeseen ja joitakin aikoja onnellistutti meitä antaen näytöksiä nuorallatanssimisessa ja voimistelutempuissa. Sinä tunnet tämänlaatuiset naikkoset terävine, kellertävine, ennen aikojaan vanhettuneine kasvoineen, olennot, jotka raakuus, köyhyys ja alhaiset paheet ovat vieneet häviöön ja jotka päällisiksi pukeutuvat haalistuneeseen ja nukkavieruun samettiin ja likaisiin punaväreihin. Sellainen on seurakunta. En ymmärrä ystävämme mieltymystä; tosin kyllä joutui hänen morsiamensa niin surullisesti päiviltä pois, mutta se ei selitä asiaa. Sinun on kuitenkin vielä kuultava, kuinka hän lähti luotamme. Parin peninkulman päässä täältä olivat markkinat; hän, Veroton, hevoskauppias ja naikkonen istuivat telttakapakassa ja tinttailivat myöhään yöhön. Kolmen tienoilla olivat he vihdoin valmiit lähtemään. He tulivat siis tielle ja kaikki kävikin hyvin; mutta silloin käänsi yhteinen ystävämme maantieltä pois, ja eteenpäin he pyyhältävät yli peltojen ja nummien, minkä vaan hevosen kavioista lähtee. Vaunut paiskehtavat puolelta toiselle. Tämä on hevoskauppiaasta lopulta liian kirjavaa, hän huutaa tahtovansa päästä maahan. Hänen laskeuduttuaan vaunuista huitoo ystävämme jälleen hevosta ja laskettaa suoraa päätä korkeaa kukkulaa kohden; silloin naikkonen hätääntyy, hän hyppää maahan ja nyt käy matka hurjaa vauhtia ylös kukkulalle ja jälleen alamäkeen, ja on ilmeinen ihme, etteivät vaunut joutuneet mäen alle ennen hevosia. Ylämäkeen ajaessa oli kuitenkin Peer hiipinyt vaunuista ja kiitokseksi kyydistä heitti hän suuren linkkuveitsensä ajajan päähän."

"Ihmisparka! Mutta tuon naisen laita on sentään rumasti."

"Inhottavaa, armollinen rouva, erittäin inhottavaa. Luuletteko todellakin, herra Ronholt, että tässä kuvauksessa asetetaan tuo ihminen parempaan valoon."

"En, mutta varmempaan; tiedättehän, että hämärässä usein pidetään asioita suurempina kuin ne ovat."

"Voiko mitään pahempaa ajatella?"

"Jollei, niin on tämä pahinta, mutta tiedättehän, ettei ihmisistä pidä koskaan ajatella pahinta."

"Oikeastaan kai tarkotatte, ettei tämä kaikki ole niin pahaa, että siinä on jotakin vilpasta, jotakin silmiinpistävää rahvaanomaista, joka miellyttää teidän demokraattista mielensuuntaanne."

"Ettekö sitte näe, että hän kohtelee ympäristöään sangen aristokraattisesti?"

"Aristokraattisesti! Ei, tämä on sentään kovin hullunkurista. Jollei hän ole demokraatti, niin en tosiaankaan tiedä mitä hän on."

"No, onhan niitä muitakin ilmaisumuotoja."

* * * * *

Valkoset rypälekirsikat kukkivat, siniset sirenit, orjanruusut ja säteilevät kultavihmeet [Cyticus alpinus] kukkivat ja tuoksuvat talon edessä. Ikkunat alaslaskettuine uutimineen olivat pienet. Mogens nojasi ikkunasta sisään, uutimet lepäsivät hänen selässään. Silmälle teki hyvää kaiken kesäisen päiväpaisteen jälkeen, joka häntä oli häikäissyt kaikkialla, metsässä, vesillä ja ilmassa, silmäillä huoneen himmeään, vienoon, rauhalliseen valoon. Kookas, uhkea naishenkilö seisoi sisällä selin ikkunaan ja asetteli kukkia suureen vaasiin. Hänen heleänpunaisen aamupukunsa puseroa piteli ylhäältä rinnan alta kiinni musta nahkavyö, maassa hänen takanaan virui lumivalkonen käherrysnuttu, hänen paksu, vaalea tukkansa oli kiedottu tummanpunaiseen yöverkkoon.

"Eilisten juominkien jälkeen olet tänään hieman kalpea", olivat ensi sanat, jotka Mogens sanoi.

"Hyvää huomenta", vastasi nainen ja ojensi katsettaan kääntämättä hänelle kätensä kukkineen, joita piteli. Mogens otti kukista muutaman. Laura käänsi päänsä ympäri ja päästi kukat samalla putoamaan maahan. Sitte alkoi hän jälleen puuhailla vaasinsa kera.

"Sairas?" kysyi Mogens.

"Väsynyt."

"En syö tänään aamiaista luonasi."

"Et’"'

"Emme voi syödä päivällistäkään yhdessä."

"Menetkö kalastamaan?"

"En! — Hyvästi!"

"Milloin palaat?"

"En palaa lainkaan."

"Mitä se merkitsee?" kysyi nainen, astui ikkunan luo, järjesti pukuaan ja istuutui tuolille.

"Olen väsynyt sinuun. — Ei muuta mitään!"

"Nyt olet paha, mitä sitte on tapahtunut? Mitä olen sinulle sitte tehnyt?"

"Et mitään, mutta kun emme ole naimisissa emmekä mielettömästi toisiimme rakastuneetkaan, en minä ymmärrä siinä olevan mitään eriskummallista, vaikka lähdenkin tieheni."

"Oletko mustasukkainen?" kysyi nainen hiljaa.

"Sellaisen kuin sinun tähtesi! Jumala varjelkoon ymmärrystäni!"

"Mutta mitä tämä kaikki merkitsee?"

"Se merkitsee, että olen väsynyt kauneuteesi, että muistan äänesi ja eleesi ulkoa, etteikä minua enää voi päähänpistosi, ei tuhmuutesi eikä viekkautesi huvittaa. Voitko nyt sinäkään sanoa, minkätähden minun olisi jäätävä?"

Laura itki. "Mogens! Mogens! Kuinka sinä hennot? Oi, mihin, mihin, mihin, mihin on minun nyt ryhdyttävä? Jää vaan vielä tänään, vain tänään, Mogens, et saa mennä luotani."

"Oh, tuohan on valetta, Laura, et usko sitä itsekään; et ole suruissasi siksi, että minusta niin paljo pitäisit; olet vain vähän hämmästynyt muutoksesta, hieman huolissasi jokapäiväisten tottumustesi häiriintymisestä. Tunnen sen sangen hyvin, et ole ensimäinen, johon olen kyllästynyt."

"Jää vain tänään luokseni, sitte en tahdo sinua enää kiusata, tänäänkin vain muutamaksi tunniksi.

"Te olette koko narttuja, te naiset! Teillä ei ole jälkeäkään kunniantunnosta, jos teille vain ojentaa portaan, ryömitte te luo jälleen."

"Niin, niin, niin teemme, mutta jää nyt, vielä tänään! Mitä? Jää!"

"Jää, jää! En!"

"Et ole minua rakastanut, Mogens."

"En".

"Olet, olet sentään; rakastit minua tuona päivänä, jona tuuli puhalsi niin kovasti, oi, niin kauniina päivänä alhaalla rannalla, missä istuimme venheiden takana."

"Hassu tyttö!"

"Jospa vain olisin kunnon tyttö hienoista vanhemmista, enkä sellainen kuin olen, silloin kyllä jäisit luokseni; silloin et hennoisi olla niin kova — ja minulle olet sinä niin rakas."

"Ei pitäisi olla."

"Ei, olen tomuhiukkanen jalkojesi alla, enempää en ole sinulle. Ei ainoaakaan hyvää sanaa, vain kovia sanoja; halveksuminen, se kyllä riittää minulle.

"Toiset eivät ole parempia eivätkä huonompia kuin sinäkään. Hyvästi, Laura!"

Hän ojensi naiselle kätensä, mutta tämä piti käsiään selkänsä takana ja vaikeroi: "ei, ei hyvästi, ei hyvästi!"

Mogens kohotti uutimia, astui pari askelta takaperin ja päästi uutimet laskeutumaan paikoilleen. Laura nojautui nopeasti ikkunankarmiin ja rukoili: "Tule luokseni! Tule ja anna minulle kätesi."

"En."

Toisen ollessa jo hyvän matkan päässä, huusi nainen valittaen: "Hyvästi, Mogens!"

Mogens kääntyi ympäri ja tervehti keveästi. Sitte kulki hän edelleen: "Ja tuollainen uskoo vielä rakkauteen! — Ei, sitä ei hän tee."

* * * * *

Mereltä puhalsi iltatuuli yli maan, ja rantakaura keinutteli vaaleita tähkiään ja kohotteli hieman teräväkärkisiä lehtiään; kaislat huojuivat, ja lumpeiden lehdet nytkähtelivät levottomasti pitkissä varsissaan tumman hyökyveden pinnalla. Sitte alkoivat kangaskanervain tummat latvat nuokkua ja peltotilkuilla huojui sinikaunokki pysähtymättä sinne ja tänne. Maihinpäin! Kaurapellot niijailivat, nuori apilas värisi sänkipellolla, vehnä vietiin raskaissa vaunuissa kotia, myllyt ruskivat, siivet liipottelivat ympärinsä, savu kallistui savupiipuista alas maahan ja ikkunaruudut himmenivät.

Herraskartanon luukut ja poppelit humisivat, hajanaiset pensaat Bredbjergin viheltävällä kummulla vinkuivat. Mogens loikoi siellä ja silmäili tumman maan ylitse. Kuu oli rupeamaisillaan loistamaan, sumu ajelehti niityn ylitse. Oli niin surullista koko elämä, niin tyhjää hänen takanaan ja synkkää hänen edessään. Mutta elämä oli nyt kerran sellainen. Ne, jotka olivat onnellisia, olivat myös sokeita. Hänet oli onnettomuus opettanut näkemään; kaikki oli väärää ja valheellista, koko maa oli suuri vierivä valhe, uskollisuus, ystävyys, armeliaisuus, valhetta olivat nekin, valhetta pienimpään saakka; mutta se, mitä rakkaudeksi sanottiin, se oli ontoista ontointa, se oli himo, leimuava himo, hehkuva himo, helteinen himo, mutta _himo_ eikä mitään muuta. Miksi täytyi hänen tämä tietää? Miksei hän ollut saanut pysyä uskossaan kaikkiin näihin kullattuihin vaiheihin. Miksi täytyi hänen nähdä, kun muut pysyivät sokeana? Hänelläkin oli oikeus olla sokea, hän oli uskonut kaikkeen, mihin suinkin uskoa voi.

Alhaalla kylässä sytytettiin tulet.

Siellä alhaalla oli koti kodin vieressä. Kotini! Kotini! Ja lapsuuteni usko kaikkeen kauniiseen maailmassa! — Ja jospa muut nyt olisivat oikeassa! Jos maailma olisikin täynnä sykkiviä sydämiä ja taivaassa laupias Jumala! Mutta miksi en sitte minä sitä tiedä, miksi tiedän jotakin muuta? Ja minä tiedän jotakin muuta, niin viiltävää, niin katkeraa, niin totta...

Hän nousi, pellot ja niityt hohtivat hänen edessään kuutamossa. Hän meni alas kylään, kulki tietä saman kivimuurin ylitse. Puutarhan nurmikentällä seisoi hopeapoppeli, kuunhohde lankesi räikeänä väräjäville lehdille, jotka vilkuttivat milloin lehtiensä tummempaa lapetta, milloin vaaleampaa. Hän laski kätensä aidalle ja tuijotti puuhun, näytti kuin lehdet olisivat hiljaa liristen valuneet oksia myöten alaspäin. Hän luuli kuulevansa lehtivirran lirinän. Äkkiä helähti aivan läheltä naisääni:

"Sulokukkanen suvikasteinen! Sä haaveesi kerto'os kuiskauksin. Sä nuokutko samassa ilmassa, ihanaisessa keijuistuoksussa kuin minäkin? Te ettekö kaihoa vaikertain vuoks tuoksujen, valojen katoavain, väryhelkkyjen, sulolaulujen? Oi, kaihoa, oi, kaihoa eloni on!"

Sitte tuli jälleen hiljaista. Mogens hengitti syvään ja kuunteli jännitettynä: laulu oli loppunut; ylhäältä herrastalosta kuului oven liikettä. Nyt kuuli hän selvään hopeapoppelin lehtien liplatuksen. Hän painoi päänsä käsivarteensa ja itki.

Seuraava päivä oli muuan syyskesällä niin tavallisista päivistä. Raitis, viileä tuuli, lukemattomia, nopeasti rientäviä pilviä, ainaista tummenemista ja kirkastumista, sitä mukaa kuin pilvet kulkivat auringon editse. Mogens oli mennyt ylös kirkkomaalle; herrastalon puutarha ulottui siihen asti. Siellä ylhäällä näytti jokseenkin kolealta, nurmi oli vähää ennen niitetty, muutaman vanhan nelisnurkkaisen rautahäkin takana seisoi leveä, matala seljapensas ja pudisteli lehtiään; muutamien hautojen ympärillä oli puuaitaus, enimmät olivat mataloita nelisnurkkaisia kumpuja, muutamalla oli rautaristi kirjotuksineen, toisilla puuristit, joista maali oli karissut pois, muutamilla oli seppeleitä vahakukista, useimmilla ei mitään. Mogens etsi paikkaa, jossa voisi istua suojassa, mutta kirkon kaikilla puolilla näytti tuulevan. Hän heittäytyi haudan reunalle ja veti kirjan taskustaan; mutta lukemisesta ei kuitenkaan tullut mitään; joka kerta, kun pilvi vetäytyi auringon eteen, tuntui hänestä tulevan liian kylmä; silloin ajatteli hän nousta pystyyn mutta tuli kirkasta jälleen ja hän jäi makaamaan. Silloin tuli muuan nuori tyttö verkkaan tietä myöten, vinttikoira ja lintukoira juoksivat leikkien hänen edellään. Tyttö seisottui ja näytti aikovan istuutua; mutia Mogensin huomattuaan meni hän suoraan poikki kirkkomaan portille. Mogens nousi ja katsoi hänen jälkeensä; hän meni alas maantielle; koirat leikkivät vielä. Silloin alkoi Mogens lukea muuatta hautakirjotusta; se sai hänet pian nauramaan. Äkkiä lankesi muuan varjo haudalle ja jäi siihen. Mogens katsoi syrjään. Nuori päivänpaahtama mies seisoi hänen rinnallaan, toinen käsi metsästyslaukussa, toisessa pyssy.

"Eihän se ole niinkään hassu", sanoi hän ja nyökkäsi kirjotukseen päin.

"Ei", sanoi Mogens nousten kyyristyneestä asennostaan.

"Sanokaas minulle", jatkoi metsästäjä ja silmäili syrjään ikäänkuin jotakin etsien. "Olette jo ollut täällä parisen päivää, ja olen teitä ihmetellyt, mutta en ole vielä päässyt lähellenne; kuleskelette niin yksin ympärinsä, miksette ole käynyt luonamme? Kuinka maailmassa vietätte aikaanne? Asioitakaan ei teillä ole näillä tienoin?"

"Ei, olen täällä vain huvikseni."

"Niin, huveja täällä onkin runsaasti", nauroi vieras. "Ettekö käy metsällä? Eikö teillä ole halua tulla mukaani? Mutta minun täytyy mennä alas kapakkaan noutamaan hauleja, ja teidän laittautuessanne kuntoon voin mennä sepän kera väittelemään. No, tuletteko mukaan?"

"Mielelläni."

"Mutta sehän on totta — Thora! Oletteko nähnyt muuatta tyttöä?" Hän hyppäsi muutamalle pengermälle. "Niin, tuolla hän menee, hän on serkkuni, en voi häntä esittää, mutta tulkaa, menkäämme perästä, olemme lyöneet vetoa, nyt voitte olla tuomarina; hänen piti olla koirien kera kirkkomaalla, ja sitte oli minun kulettava pyssyn ja metsästyslaukun kera ohitse huutamatta tai viheltämättä, ja jos koirat sittekin tulisivat mukaani, niin on hän hävinnyt; nyt saadaan nähdä."

Kohta saavuttivat he naisen; metsästäjä näytti vilpittömältä, mutta ei voinut olla hymyilemättä; Mogens tervehti heidän kulkiessaan ohitse. Koirat katsoivat metsästäjää kummissaan ja murisivat hieman; sitte katsoivat ne naiseen ja haukkuivat; hän tahtoi niitä silitellä, mutta välittämättä lainkaan menivät ne hänen ohitsensa ja haukkuivat metsästäjän jälkeen; askel askeleelta loittonivat, vilkuen tyttöön, hypähtivät äkkiä metsästäjän luo ja olivat hänet saavutettuaan aivan riihottomia, tölmäilivät kuin nuolet joka taholle ja jälleen takaisin.

"Hävinnyt!" huusi metsästäjä tytölle; tämä nyökkäsi hymyillen, kääntyi ja meni.

Metsästys kesti myöhään iltapäivään; Mogens ja Villiam tulivat keskenään hyvin toimeen, ja Mogensin täytyi luvata tulla iltaisin herrastaloon; sen hän tekikin ja tuli myöhemmin melkein joka päivä, mutta kaikista vierasvaraisista kutsuista huolimatta jäi asumaan ravintolaan.

Mogensille tuli rauhaton aika. Aluksi herätti Thoran läheisyys eloon kaikki surulliset ja synkät muistot; usein täytyi hänen alkaa äkkiä keskustelu muiden kera tai lähteä pois, jottei liikutus saisi häntä kokonaan valtaansa. Thora ei muistuttanut lainkaan Kamillaa, ja kuitenkin Mogens näki ja kuuli ainoastaan Kamillan. Thora oli pieni, hieno ja hento, herkkä nauramaan, herkkä itkemään, herkkä innostumaan; jos hän puhui kauvemman aikaa jonkun kera, ei hän suinkaan tuntunut tulevan lähemmäksi, vaan pikemmin hukkuvan itseensä; jos hänelle joku selitti tai kertoi jotakin, niin ilmaisivat hänen kasvonsa, hänen koko olentonsa lämpimintä harrastusta ja silloin tällöin odotustakin. Villiam ja hänen pieni siskonsa eivät kohdelleet Thoraa aivan toverina, mutta eivät suorastaan vieraanakaan, setä ja täti, palvelijat ja seudun talonpojat, kaikki mielistelivät häntä, mutta varovasti, melkein arasti — he käyttäytyivät häneen nähden kuin vaeltaja, joka metsässä näkee lähellään pienen, soman laululinnun kirkkaine, viisaine silmineen ja suloisine, viehättävine liikkeineen; hän iloitsee niin tästä pienestä elävästä olennosta, tahtoisi mielellään, että se tulisi yhä lähemmäksi, mutta ei tohdi liikkua, tuskin hengittääkään, jottei se pelästyisi ja lentäisi pois.

Kun Mogens näki Thoran yhä useammin, tulivat muistot yhä harvemmin, ja nyt alkoi hän nähdä tytön sellaisena kuin tämä oli. Hänellä oli onnen ja rauhan aika ollessaan tytön luona, hiljaisen ikävöimisen ja alakuloisuuden aika, jollei nähnyt tätä lähellään. Myöhemmin puhui hän tälle Kamillasta ja aikaisemmasta elämästään, ja hän katsoi melkein kummissaan entiseen itseensä, ja väliin oli hänestä kärsimätöntä, että se oli hän, joka oli ajatellut, tuntenut ja tehnyt kaikkea sitä kummallista, josta hän kertoi.

"Nyt ovat Viheriäkummun keijukaiset iloissaan, kun aurinko on laskenut kokonaan", sanoi Thora.

"Niin — kö!"

"Niin, ettekö sitte tiedä, että keijukaiset rakastavat hämärää?"

Mogens hymyili.

"Ette usko keijukaisiin, mutta niin pitäisi teidän tehdä. On niin kaunista uskoa kaikkeen siihen, vuorikeijukaisiin, keijukaisimpiin. Uskon merenneitoihin ja sireneihin. Mutta kääpiöihin! Mitä tehdään kääpiöillä ja hornan hevosilla? Vanha syöjätär suuttuu, kun sanon näin; sillä ken uskoo kuten minä, hänellä ei ole mitään jumalanpelkoa, sanoo hän; sellainen ei kuulu meille; mutta ennustukset ovat evankeliumissa, sanoo hän. Mutta mitä luulette te?"

"Minä? Niin, en tiedä, — kuinka tarkotatte oikeastaan?"

"Ette varmaankaan rakasta luontoa."

"Kyllä, päinvastoin."

"En tarkota sitä luontoa, jota näkee näkötorneista ja kukkuloilta, jonne vievät portaat, jossa kaikki on juhlallisesti laitettua, vaan arkipäiväistä luontoa, aina ja kaikkialla. Rakastatteko sitäkin luontoa?"

"Juuri sitä; jokainen lehti, jokainen oksa, jokainen valonsäde, jokainen varjo voi minua ilahduttaa. Mikään kumpu ei ole niin kalju, ei mikään mutahauta niin nelisnurkkainen, mikään maantie ei niin pitkäveteinen etten tuokioksi voisi siihen rakastua."

"Mutta mitä iloa voi teille olla puusta tai pensaasta, jollette kuvittele, että siinä asuu elävä olento, joka kukat avaa ja sulkee ja lehdet kiillottaa ja silittää? Kun näette järven, syvän, kirkkaan järven, ettekö sitä rakasta siksi, että kuvittelette syvällä, syvällä asuvan olentoja, joilla ovat ilonsa ja surunsa, oma omituinen elämänsä ja omituiset kailionsa; ja mitä esimerkiksi Bredbjergin viheriäkummulla on kaunista, jollette ajattele, että siellä vilajaa ja surisee hyvin, hyvin pieniä olentoja, jotka huokaavat, kun aurinko nousee, mutta alkavat tanssia ja leikitä, kun tulee ilta."

"Kuinka ihmeen ihana se on! Ja näettekö tämän kaiken?"

"Entä te?"

"En voi sitä selittää, mutta se lepää väreissä, liikkeissä ja muodoissa ja sitte elämässä, joka on niiden takana; mehu, joka nousee puihin ja kukkiin, sade ja päiväpaiste, joka ne panee kasvamaan, hiekka, joka tuiskuaa kasoihin, sadekuuro, joka uurtelee ja halkoo rinteitä — ne ovat.... Ah, sitä ei voi lainkaan käsittää, jos _millä_ koetan selittää."

"Ja onko se teille kylliksi?"

"Usein liian paljokin! — Aivan liian paljo! Ja kun nyt muodot ja värit ja liikkeet ovat niin viehättäviä ja keveitä, ja niiden takana lepää omituinen maailma, joka elää ja riemuitsee ja huokaa ja ikävöi ja voi tämän kaiken sanoa ja laulaa, silloin tuntee itsensä niin hyljätyksi, jollei voi päästä tuota maailmaa lähelle, ja elämä tulee niin väsyttäväksi ja raskaaksi."

"Ei, ei! Niin ette saa ajatella morsiantanne!"

"Oi, en ajattele morsiantani."

Villiam tuli siskoineen heidän luoksensa ja he menivät yhdessä kotiin.

* * * * *

Aamupäivällä useampia päiviä myöhemmin kävelivät Mogens ja Thora puutarhassa. Mogens tahtoi nähdä rypälekasvihuonetta: _siellä_ ei hän ollut vielä ollut koskaan; se oli jokseenkin pitkä, mutta ei erittäin korkea lasihuone; katolla leikkivät ja säkenöivät päivänsäteet. He menivät sisään, ilma oli lämmin ja kostea ja oli sillä tunkka juuren haju, kuten äsken luodulla mullalla. Kauniit, pykäläiset lehdet ja raskaat, kosteat rypäleet, joiden lävitse päivä näytti säteilevän, levisivät lasikattoa myöten viheriässä rehevyydessään. Thora silmäili onnellisena ylös niihin, Mogens oli levoton ja tuijotteli surullisesti milloin Thoraan, milloin lehdeksiin.

"Kuulkaas", sanoi Thora iloisesti, "luulen alkavani ymmärtää, mitä äskettäin puhuitte muodoista ja väreistä."

"Ettekö käsitä muuta mitään?" kysyi Mogens hiljaa ja vakavasti.

"En", kuiskasi Thora, vilkasi häneen, painoi sitte punastuen katseensa maahan.

"En käsittänyt silloin."

"Silloin!" toisti Mogens hellästi ja polvistui hänen eteensä. "Mutta nyt, Thora?"

Thora kumartui maahan hänen luoksensa, ojensi hänelle kätensä, peitti toisella kädellään silmänsä ja itki. Mogens painoi kättä rintaansa vasten nousten samassa ylös; Thora nosti päänsä pystyyn, ja Mogens suuteli häntä otsalle. Thora katseli häneen kostein säteilevin silmin, hymyili ja kuiskaili: "Luojan kiitos!"

Mogens jäi vielä viikkokaudeksi; sovittiin häät vietettäväksi juhannuksen aikaan. Sitte matkusti hän. Talvi tuli hämärine päivineen, pitkine öineen ja kirjetuiskuineen.

* * * * *

Valoa herrastalon kaikissa ikkunoissa; lehdeksiä ja kukkia kaikkien ovien yllä, juhlapukuisia ystäviä ja tuttavia tungokseltaan suurilla kiviportailla, kaikki tuijottaen hämärään — Mogens oli ajanut pois nuoren puolisonsa keralla.

Vaunut ratisivat ratisemistaan, suletut ikkunat kilisivät; Thora silmäili ikkunoista ulos maantienojaan, sepänmäelle, jossa keväisin esikot kukkivat, Bertel Nielsenin suureen seljapensaaseen, myllyyn ja myllärin honkiin, Dalumin kukkulalle, jolta hän oli Villiamin kera vielä muutamia vuosia sitte laskenut kelkalla mäkeä, Dalumin niitylle, hevosen pitkään varjoon, joka liukui kiviraunioiden, mutahautojen, ruispeltojen yli. Hän itki aivan hiljaa; silloin tällöin, kuivatessaan huurua ruudusta, vilkasi hän salavihkaa Mogensiin päin. Tämä istui etukumarassa, oli napittanut kiinni matkatakkinsa, hattu makasi hiikkuen etuistuimella, kätensä piti hän kasvojensa edessä. Mitä kaikkea hän ajattelikaan! Tämä oli ollut hänelle ihmeellinen päivä, ja jäähyväiset olivat häneltä vieneet melkein kaiken rakkauden. Thoran oli täytynyt ottaa jäähyväiset kaikilta sukulaisilta ja ystäviltä, lukemattomista paikoista, joissa muistot kerrostuivat päälletysten taivaaseen saakka, — ja tämä, matkustaakseen hänen mukanaan! Ja hän oli se mies, jonka valtaan saattoi rauhallisesti antautua, hän menneine raakuuksineen ja huikenteluineen! Eikä ollut edes varmaa, että kaikki tämä oli mennyttä; hän oli kyllä muuttunut ja käsitti tuskin mitä oli itse ollut, mutta eihän kukaan loittone itsestään kokonaan; se oli yhä olemassa, kaikki, ja nyt oli hänellä täällä viaton lapsi suojeltavana ja varjeltavana. Ken oli itse rypenyt liassa umpisukkelossa, hänen kai onnistui viedä toinenkin sinne mukaansa. Ei! — Ei, häntä ei saanut viedä, — Thoran täytyi viettää valoisaa, iloista tyttöelämäänsä edelleen, hänestä huolimatta, ja vaunut ratisivat ratisemistaan, pimeä oli tullut, vain siellä ja täällä näki Mogens himmeäin ikkunain lävitse valoa taloista, joiden ohitse he ajoivat. Thora oli nukahtanut. Aamun koitteessa saapuivat he uuteen kotiinsa, maatilalle, jonka Mogens oli ostanut. Hevoset höyrysivät kylmässä aamuilmassa, varpuset visertelivät suuressa lehmuksessa pihalla, ja savu nousi verkalleen savupiipusta. Thora katseli kaikkea hymyillen ja tyytyväisenä, Mogensin autettua hänet vaunuista; mutta se ei auttanut mitään, hän _oli_ uninen ja liian väsynyt, voidakseen sitä salata. Mogens vei hänet huoneeseensa ja meni sitte puutarhaan, istuutui muutamalle penkille ja luuli näkevänsä auringonnousun, mutta hänen päänsä nuokkui liiaksi, ettei hän voinut päästä siihen uskoon. Päivällisaikaan tapasivat he kuitenkin toisensa jälleen, iloisina ja raittiina, ja silloinkos oli näyttelemistä ja viittilöimistä, ja silloin neuvoteltiin ja määriä tehtiin ja mitä hulluimpia ehdotuksia, jotka yksimielisesti selitettiin järkeviksi ja käytännöllisiksi. Kuinka Thora ponnistelikaan näyttääkseen intresseeratulta, kun kyökkiä käytiin katsomassa, ja kuinka vaikeaa oli olla näyttämättä kovin epäkäytännöllisen tyytyväiseltä pieneen, nuoreen koiraan. Ja Mogens! Kuinka hän puhuikaan salaojituksesta ja viljojen hinnoista, salaisesti tuumiessaan, miltä Thora mahtaisikaan näyttää, jos hänellä olisi punainen unikukka kutreissaan.