Part 4

Ja sitte illalla, kun he istuivat puutarhahuoneessa, ja kuutamo kuvastutti ikkunat niin selvästi lattiaan — mitä ilveilyä Mogens silloin näyttelikään, kun hän vakavasti esitti, että toisen oli lähdettävä levolle, todellakin lähdettävä levolle, sillä täytyihän hänen olla väsynyt, mutta ei kuitenkaan päästänyt toisen kättä, — ja Thora sitte selitti hänelle, että hän oli häijy ja tahtoi päästä hänestä erilleen, että häntä oli sääli kun oli ottanutkaan vaimon; ja sitte seurasi luonnollisesti sovinto, ja he nauroivat ja tuli myöhä. Vihdoin meni Thora huoneeseensa, mutta Mogens jäi puutarhahuoneeseen, aivan onnetonna sen johdosta, että toinen oli mennyt, ja sitte kuvitteli hän mustia unelmia, että Thora oli kuollut ja haudattu ja hän aivan yksinään maailmassa; ja hän itki armastaan, ja lopulta hän itki tosiaankin ja suuttui itseensä, käveli huoneessa edestakaisin ja tahtoi olla järkevä. Tässä oli rakkaus, puhdas ja jalo, ilman korkeaa, aistillista intohimoa, niin, tässä se oli, tai jollei vielä ollut, niin oli kumminkin tuleva; niin, intohimo hävitti kaiken, ja se oli niin ruma, niin epäinhimillinen; kuinka hän vihasikaan ihmisluonnossa kaikkea, mikä ei ollut puhdasta ja kirkasta, hienoa ja vienoa! Häntä oli tämä raju, ruma ajanut, painanut, piinannut, se oli ollut hänen silmissään, hänen korvissaan, oli saastuttanut hänen ajatuksensa. Hän meni huoneeseensa. Hän tahtoi lukea ja otti muutaman kirjan; hän luki, mutta aavistamatta mitä — eihän Thoralle ollut vain mitään tapahtunut, — ei, hän ei voinut sitä sietää; hän hiipi hiljaa ovelle, ei, sisällä oli niin hiljaista ja rauhallista; kun hän tarkoin kuunteli, luuli hän kuulevansa hengitystä; — kuinka hänen sydämensä pamppaili, oli kuin hän kuulisi senkin. Hän meni huoneeseensa ja takaisin kirjansa ääreen. Hän sulki silmänsä: kuinka selvästi hän näki hänet; hän kuuli hänen äänensä, hän kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi — kuinka hän häntä rakasti, rakasti, rakasti! Hänen sydämessään helkkyi laulu; hänen ajatuksensa pukeutuivat rytmeihin, ja niin selvään näki hän kaiken mitä ajatteli! Hiljaa, aivan hiljaa Thora nyt jo nukkui, käsivarsi pään alla, tukka irrotettuna, silmät ummessa, hän hengitti niin keveästi — siellä sisällä värisi ilma, hän oli punainen ruusujen heijastuksesta — kuten kömpelö metsähaltija, joka jäljittelee ilmatarten tanssia, niin kuvasti vuodepeite korkeilla laskoksillaan hänen hentoa olentoaan — ei, ei, hän ei tahtonut häntä ajatella, ei täten häntä ajatella, ei mistään hinnasta maailmassa, ei, — ja nyt palasi kaikki jälleen, sitä ei voinut saada poistumaan, mutta sen täytyi, pois, pois! Multa se tuli ja meni, kunnes uni tuli ja yö meni.

Auringon laskettua seuraavana iltana kävelivät he puutarhassa. Käsivarsi käsivarressa kulkivat he verkkaan ja vaieten tietä ylös, toista alas, resedantuoksusta ruusuntuoksun kautta jasminin tuoksuun; muutama yöperhonen liipotteli heidän editsensä, loitommalla viljapellossa kirkui ruisrääkkä, muuten sai Thoran silkkihame suurimman kolinan aikaan.

"Kuinka jaksamme olla vaiti!" huudahti Thora.

"Ja kuinka jaksamme kävellä", jatkoi Mogens. "Olemme nyt varmaankin kävelleet peninkulman."

Sitte kävelivät he jälleen kotvan aikaa äänettöminä.

"Mitä ajattelet? kysyi Thora.

"Ajattelen itseäni."

"Niin juuri teen minäkin."

"Ajatteletko sinäkin itseäsi?"

"En — sinua — sinua, Mogens."

Mogens veti hänet lähemmäksi itseään. He menivät puutarhahuonetta kohden; ovi oli auki; sisällä oli sangen valoisaa, ja pöytä valkoisine liinoineen, hopeisine lautasineen ja mansikoineen, välkkyvine hopeakannuineen ja haarakkaine kynttiläjalkoineen teki juhlallisen vaikutuksen.

"On aivan kuin sadussa, kun Hannu ja Kreeta löysivät metsästä piparikakkutalon", sanoi Thora.

"Tahdotko sisään?"

"Unhotat kai, että siellä sisällä on noita, joka meidät onnettomat lapset paistaa ja syö. Ei, on parempi, jos vältämme sokeri-ikkunoita ja pannukakkukattoja ja annamme toisillemme kätemme ja palaamme synkkään metsään."

He loittonivat puutarhahuoneesta. Thora painautui Mogensiin kiinni ja jatkoi: "Se voi myös olla suurturkkilaisen palatsi, ja sinä olet erämaan arapialainen, joka tahdot minut ryöstää, ja vartijat ajavat meitä takaa, kaarevat miekat välkähtelevät, ja me juoksemme ja juoksemme, mutta he ovat ottaneet sinun hevosesi, ja nyt vievät he minut mukaansa ja pistävät meidät suureen säkkiin ja siellä istumme me molemmat ja hukumme yhdessä mereen, — odotas, mitä muuta se voisi vielä ollakaan...?"

"Miksei se saa sitte olla mitä on?"

"Saa kyllä, mutta se on liian vähän... jospa tietäisit kuinka sinua rakastan, mutta olen niin onneton — en tiedä, mitä se on — olemme niin kaukana toisistamme — ei —."

Hän kietoi käsivartensa Mogensin kaulaan ja suuteli häntä kiihkeästi ja painoi palavan poskensa hänen poskeaan vasten: "En tiedä, mitä se on, mutta monta kertaa olen melkein toivomaisillani, että löisit minua, — tiedän, että se on lapsellista ja että olen onnellinen, niin onnellinen, mutta siitä huolimatta olen niin onneton."

Hän painoi päänsä Mogensin rintaa vasten ja itki, ja sitte alkoi hän kyyneltensä vielä virratessa, rallatella aivan hiljaa, mutta vähitellen yhä kovemmin:

"Oi, kaihoa, Oi, kaihoa eloni on!"

"Rakas pikku vaimoni!" ja Mogens sieppasi hänet syliinsä ja kantoi hänet sisälle.

Aamulla seisoi Mogens hänen vuoteensa vieressä. Valo lankesi rauhallisen himmeänä alaslaskettujen uutimien välitse ja teki kaikki piirteet levollisiksi, kaikki värit himmeiksi ja rauhallisiksi. Mogensista näytti ikäänkuin ilma nousisi ja laskisi hiljaisina aaltoina Thoran poven keralla. Hänen päänsä lepäsi hieman vinossa tyynyllä, kutrit valuivat Valkoselle otsalle, toinen poski oli punakampi kuin toinen, silloin tällöin liikahtelivat kaarevat silmäluomet, suun piirteet värähtelivät tuskin huomattavasti itsetiedottoman vakavuuden ja uinailevan hymyn vaiheella. Mogens seisoi kauvan ja katseli häntä, onnellisena ja tyynenä, viimeinenkin menneisyyden varjo oli kadonnut. Sitte hiipi hän hiljaa ulos ja istuutui asuinhuoneeseen häntä odottamaan. Hän oli jo istunut kotvan aikaa; silloin tunsi hän, kuinka pää lepäsi hänen hartioillaan ja Thoran poski painui hänen poskeaan vasten.

He menivät yhdessä ulos raittiiseen aamuilmaan. Päiväpaiste vietti voitonriemuaan maan ylitse, kaste välkkyi, varhain heränneet kukat säteilivät, korkealla taivaalla liverteli leivonen, pääskyset vilahtelivat ilmassa. He menivät vihertävää laidunmaata ylängölle, jossa ruis tuleentui, seurasivat jalkapolkua, joka vei yhä ylemmäks; Thora kulki edellä hyvin vitkaan ja silmäili olkapäänsä ylitse häntä, joka tuli jälestä, ja he puhelivat ja nauroivat. Kuta kauvemmaksi he kunnasta kulkivat, sitä korkeammaksi tuli vilja heidän takanaan, pian ei heitä enää näkynyt.