Part 2

Kamilla kumartui ja alkoi niitä kerätä kokoon. Hän oli odottanut, että Mogens häntä auttaisi ja katsahti tähän kummissaan, mutta tämä seisoi aivan rauhallisesti ja silmäili alas häneen. Kun hän nyt kerran oli alottanut täytyi hänen myös jatkaa, ja kerätyiksi ne tulivat; mutta jälkeenpäin puheli hän kaikenlaista, vaan ei Mogensin kanssa, eipä hän edes vilkaissutkaan sille puolelleen, jolla poika kulki. Mutta hänen oli täytynyt leppyä, sillä kun he kotia palatessaan tulivat jälleen tammen luo, astui Kamilla sen juurelle ja silmäili ylös sen latvaan, tepsutteli puolelta toiselle, huitoi käsillään ja lauloi, ja Mogensin täytyi mennä pähkinäpensaaseen katsomaan miltä hän oli näyttänyt. Äkkiä juoksi Kamilla häntä kohden, mutta Mogens eksyi rollistaan ja unhotti kirkumisen ja juoksemisen, ja Kamilla selitti nauraen, että hän oli sangen tyytymätön itseensä eikä olisi itsellään luullut olevan sitä rohkeutta, että olisi jäänyt seisomaan, jos noin pöyristyttävä olento — ja samalla hän osotti itseensä — olisi tulla tölmähtänyt häntä kohden. Mutta Mogens selitti, että hän oli sangen tyytyväinen itseensä.

Kun hän auringon mailleen mennessä lähti kotiinsa, saattoivat oikeusneuvos ja Kamilla häntä kappaleen matkaa. Ja heidän palatessaan sanoi tyttö isälleen, että heidän oli hyvin usein kutsuttava luokseen tämä yksinäinen ihminen sen ainoan kuukauden kuluessa, jolloin vielä saattoi olla puhetta maalle jäämisestä; sillä poikahan ei tuntenut ainoaakaan ihmistä; ja oikeusneuvos sanoi hymyillen, että poikaa pidettiin aivan liian yksinkertaisena, mutta Kamilla näytti niin lempeältä ja vakavalta, ettei saattanut epäilläkään hänen säälivän tätä omituista ihmistä.

Nyt tuli todellakin niin leuto syysilma, että oikeusneuvos tyttärensä kera jäi vielä kokonaiseksi kuukaudeksi Kap Trafalgeriin, ja tämä sääli vei siihen, että Mogens ensi viikkoina tuli pari kolme kertaa viikossa ja kolmannella viikolla miltei joka päivä.

Oli viimeisiä päiviä kauniita ilmoja; aamulla varhain oli satanut ja aina puolipäivän korville oli pilveillyt, mutta nyt oli aurinko pilkahtanut näkyviin ja paistoi niin lämpimästi, että kosteat puistotiet ja nurmikot ja puiden oksat kietoutuivat keveään, hienoon utuun. Oikeusneuvos taitteli ostereita, Mogens ja Kamilla pudottelivat puutarhan nurkassa muutamia myöhäisiä talviomenia. Mogens seisoi pöydällä kori käsivarrella, Kamilla seisoi tuolilla ja piteli suuren valkoisen esiliinan liepeitä.

"No, mitä siitä sitte tuli!" huusi tyttö kärsimätönnä Mogensille, joka keskellä satuaan oli keskeytynyt, tavotellakseen omenaa, joka oli korkealla yläpuolella.

"No", jatkoi Mogens, "silloin alkoi talonpoika juosta kolme kertaa ympärinsä ja laulaa: 'Babyloniin! Babyloniin!' Rautarengas päässäni!" Silloin lensi hän ja hänen vasikkansa, hänen isoäitinsä ja musta kukkonsa; he lensivät meren ylitse, niin leveän kuin Arup Vejle, niin korkeain vuorien kuin Jannerupin kirkko, Himmerlannin ylitse ja Holsteinin halki, suoraa päätä maailman ääreen. Siellä istui haltija ja söi aamiaista; hän pääsi juuri ruualta aivan heidän saapuessaan. 'Voisit vähän pelätä jumalaa, vanhus', sanoi talonpoika, 'muuten voisi helposti tapahtua, että tappaat taivasosasi.' Haltija tahtoi kernaasti pelätä jumalaa. 'Silloin täytyy sinun rukoilla ruualta päästyäsi', sanoi talonpoika. 'Ei, minä en kerro enempää', sanoi Mogens kärsimättömästi.

"No, niinpä jättäkää sitte", sanoi Kamilla ja vilkasi häneen kummissaan.

"Voinhan sen yhtähyvin sanoa heti", jatkoi Mogens. "Tahdon kysyä teiltä jotakin, mutta ette saa nauraa minulle."

Kamilla hyppäsi tuolilta maahan.

"Sanokaas minulle: — ei, tahdon itse sanoa jotakin, — tässä on pöytä ja tuossa on aita, jollette tahdo olla morsiameni, niin hyppään korin kera aidan ylitse ja menen tiposen tieheni. Yksi..."

Kamilla vilkasi häneen salavihkaa ja huomasi, kuinka hymy katosi hänen kasvoiltaan.

"Kaksi..."

Hän oli aivan kalpea liikutuksesta.

"Jaa", kuiskasi tyttö, päästi esiliinan liepeet irti, jotta omenat vierivät hujan hajan ja juoksi matkoihinsa.

Mutta Mogensia ei niin jätetty.

"Kolme", sanoi hän tytön tavotettuaan, mutta hän suuteli tyttöä kuitenkin.

Oikeusneuvos tuli häirityksi osteriensa ääressä, mutta virkamiehenpoika oli aivan liian nuhteeton luonnon ja sivistyksen sekotus, jotta oikeusneuvos olisi ruvennut tekemään mitään esteitä.

* * * * *

Talvi oli lopuillaan, suuri, paksu lumivaippa, joka oli luettava koko viikon kestäneen lumipyryn ansioksi, suli nopeasti. Ilma oli täynnä päiväpaistetta ja valkosen lumen heijastusta. Huoneessa olivat kaikki muodot ja värit heränneet, kaikki viivat ja hahmopiirteet olivat aivan kuin elävät: tasapinta ojensihe, kaartuva käyristihe, viisto putosi maahan, murtunut taittui poikki. Kaikki viheriät värisävyt vilisivät sekaisin kukkaspöydällä, vienoimmasta tummanviheriästä räikeimpään keltasenviheriään. Ruskeanpunaiset värisävyt leimusivat liekkeinä pöydän mahonkipinnalla, kulta säkenöi ja välkkyi korukalujen, kehysten ja pielusten pinnalla; mutta matolla taittuivat kaikki värit iloiseen, välkkyvään sekamelskaan.

Kamilla istui ikkunan ääressä ja neuloi, ja hänet ja kolme lemmetärtä kuvahyllyllä kietoi kokonaan punaisten uutimien punertava valonhohde, ja Mogens, joka käveli verkalleen huoneessa edestakaisin, kulki joka hetki tomuun viistosti heijastuvan lienteän sateenkaarenvärisen valopatsaan lävitse.

Hän oli puheliaalla tuulella.

"Niin", sanoi hän, "omituista väkeä kerrassaan, jonka kera seurustelette, taivaan ja maan välillä ei ole mitään, josta he eivät selviäisi ainoassa kädenkäänteessä; _tämä_ on halpaa, _tuo_ on jaloa; tämä on tyhmintä mitä maailman luomisen jälkeen on tehty, ja tuo on viisainta; _tämä_ on niin rumaa, niin rumaa, ja _tuo_ on niin kaunista, ettei sitä voi kuvata; ja kaikesta ovat he keskenään niin yksimieliset; on aivan kuin heillä olisi varmat taulunsa tai jotakin jonka mukaan he laskevat, sillä he kaikki saavat aina saman tuloksen, mihin suuntaan se sitte menneekin. Kuinka he ovatkaan toistensa kaltaisia, nämä ihmiset! Kaikki tietävät he samaa ja puhuvat samasta; heillä ovat kaikilla samat sanat ja samat mielipiteet."

"Et kai tahtone väittää", huomautti Kamilla, "että Karlsen ja Rouhalt sanovat samaa?"

"Niin, he ovat kauneimmat kaikista, he kuuluvat eri puolueihin! Heidän periaatteensa ovat niin erilaiset kuin yö ja päivä! Ei, sitä ne eivät ole, he ovat niin yksimieliset, että on oikein hauskaa nähdä; kentiesi on olemassa joitakin vähäpätöisyyksiä, joista he eivät ole yksimieliset, kentiesi on se vain väärinkäsitystä, mutta kautta Jumalan on aivan hullunkurista heitä kuulla; on aivan kuin he olisivat kaikesta mahdollisesta sopineet, etteivät tule yksimielisiksi; he alottavat puhuen selvästi; sitte puhuvat he pian kiihkoissaan, ja sitte sanoo yksi kiihkoissaan jotakin, jota ei lainkaan tarkottanut, ja sitte sanoo toinen suorastaan vastakkaista, jota hänkään ei tarkottanut, ja silloin tarttuu ensimäinen kiinni siihen, jota toinen ei tarkottanut, ja toinen siihen, jota ensimäinen ei tarkottanut, ja niin on leikki käynnissä."

"Mutta mitä ovat he sinulle tehneet?"

"He suututtavat minua, nämä miekkoset. Kun katsoo heidän kasvoihinsa, on kuin saisi vakuutuskirjan siitä, ettei maailmassa enää tulevaisuudessa mitään erikoista tapahdu."

Kamilla pani ompeluksensa syrjään, meni luo, tarttui hänen takkinsa kauluksen liepeihin ja katsoi häneen veitikkamaisen kysyvästi.

"En voi tuota Karlsenia sietää", sanoi hän äreästi ja pudisti päätään.

"No, entäs sitten?"

"Ja sitte olet sinä minulle sangen, sangen rakas", mutisi hän hullunkurisesti naristen.

"Entäs sitte?"

"Sitte", puuskahti hän, "katsoo hän sinuun ja kuuntelee sinua ja puhuu sinulle tavalla, jota en voi kärsiä; hänen on se jätettävä, niin, sillä sinä olet minun etkä hänen. Eikö totta? Sinä _et_ ole hänen et suinkaan hänen! Olet minun, olet lupautunut minulle, kuten tohtori pirulle, olet minun ruumiinesi ja sieluinesi, nahkoinesi ja karvoinesi ijät kaiket."

Kamilla nyökkäsi hänelle hieman tuskallisesti, katsoi häneen uskollisesti, sai kyynelet silmiinsä ja painautui hellästi häneen kiinni; Mogens kietoi hänet syliinsä ja suuteli häntä otsalle.

Saman päivän iltana saattoi Mogens oikeusneuvosta postiasemalle; tämä oli näet saanut äkillisen määräyksen eräästä virkamatkasta, jolle hänen oli lähdettävä. Kamillan oli sentähden mentävä seuraavana aamuna tätinsä luo ja jäätävä sinne, kunnes isä palasi.

Saatettuaan tulevan appiukkonsa matkalle, meni Mogens kotiin ja ajatteli, ettei hän näkisi Kamillaansa useampiin päiviin. Hän meni sitte kadulle, jonka varrella hän asui. Tämä oli pitkä ja kapea ja vähän liikuttu. Kauvimmassa päässä jyrisivät muutamat vaunut pois, samalta suunnalta kuului myös haihtuvia askelia. Nyt kuuli hän ainoastaan koiran ulvontaa rakennuksesta takaansa. Hän katsoi ylös taloon, jossa Kamilla asui; alikerroksessa oli pimeää kuten tavallisesti, ja kalkitetut ikkunaruudut saivat ainoastaan hieman väräjävää lyhtyjen loimoa naapuritalosta. Toisessa kerroksessa olivat ikkunat auki ja erään ikkunan kehyksestä pisti esiin kokonainen kasa lautoja. Kamillan huoneessa oli pimeätä, sen yläpuolella myös pimeätä, ainoastaan vintinikkunaan loisti kuun vaaleankeltainen hohde. Talon ylitse ajelehtivat pilvet hurjaa karkua. Molemmanpuolisten naapuritalojen ikkunat olivat valaistut.

Pimeä talo teki Mogensin surulliseksi, niin lohdutonna ja hyljättynä se siinä seisoi; avonaiset ikkunat kalistelivat hakojaan, vesi virtasi yksitoikkoisesti loristen katon ränniä myöten, silloin tällöin putosi jossakin, johon hän ei nähnyt, pisara vettä onton pehmeästi moksahdellen ja tuuli sohisi tuimanlaisesti kapeaa katua myöten. Pimeä, pimeä talo! Mogensin silmiin kihosivat kyynelet, hänen rintaansa ahdisti, ja hänellä oli omituinen synkkä tunne, että hänen täytyi nuhdella Kamillaa jostakin. Sitte ajatteli hän äitiään, ja kaipaus pani hänet painamaan päänsä rinnalleen ja itkemään oikein kyllikseen.

Niin seisoi hän kauvan painaen kädellään rintaansa vasten, kunnes tulivat jotkut vaunut kipakkaa ravia kapeaa katua myöten, niiden jälkeen hän lähti ja meni kotiin. Hänen täytyi kauvan ravistella ulko-ovea ennen kuin se avautui, sitte juoksi hän. rallatellen portaita ylös ja tultuaan huoneeseensa heittäytyi hän muuan Smolletin romaani kädessään sohvalle ja nukkui aamupuolelle yötä.

Vihdoin tuli huoneessa kylmä, hän hypähti pystyyn ja käveli tömistellen edestakaisin vilua karkottaakseen. Ikkunan ääressä hän pysähtyi: taivas oli yhdellä taholla niin kirkas, että lumen peittämät katot sulivat sen kera yhteen; taivaalla ajelehti muutamia pitkiä pilviä ja niiden alla oli ilmassa omituinen punertava kajastus, väräjävästi aaltoileva kajastus; punainen, savuinen sumu; hän tempasi ikkunan auki, sillä suunnalla, jossa oikeusneuvoksen talo sijaitsi, oli syttynyt tulipalo. Alas portaista, alas katua niin pian kuin hän voi, läpi poikkikadun, läpi muutaman sivukadun ja sitte suoraan, vielä ei hän voinut nähdä mitään; mutta käännyttyään nurkan ympäri näki hän ruskeanpunaista loimua. Parisenkymmentä ihmistä syöksyi yksitellen katua alaspäin. Juostessaan toistensa ohitse, kyselivät he missä tulipalo oli. Vastattiin: Raffineriassa. Mogens juoksi yhtä nopeasti kuin ennenkin, mutta hänen sydämensä oli paljo keveämpi. Vielä pari katua; tuli yhä enemmän ihmisiä, he puhuivat saippuatehtaasta. Tämä oli oikeusneuvoksen vastapäätä. Mogens juoksi kuin vimmoissaan. Vain yksi viisto poikkikatu oli vielä jälellä; se oli ihmisiä täynnä, rauhallisia, siististi puettuja miehiä, ryysyisiä vanhoja vaimoja, jotka puhuivat venähtelevällä kurkkuäänellä, kirkuvia oppipoikia, pyntättyjä tyttöjä, jotka kuiskuttelivat keskenään, seisoskelijoita, jotka laskettelivat sukkeluuksia, töllisteleviä juopporenttuja, jotka riitelivät, neuvottomia poliisiviranomaisia ja ajureita, jotka eivät päässeet eteen- eikä taaksepäin. Mogens pääsi joukon lävitse. Nyt oli hän nurkalla; kipunat putoilivat verkalleen hänen ylitsensä. Katua ylös; kipunat lentivät, ikkunaruudut loistivat molemmilla puolin, tehdas paloi, oikeusneuvoksen talo paloi ja naapuritalo myös. Kaikki oli savua, tulta ja sekamelskaa, huutoja, kirouksia, kattotiilejä, jotka kolisivat alas, vesisuihkuja, jotka sihisivät, räiskyivät ja loiskuivat ja kaiken tämän keskellä pumppujen sekavasti puuskahteleva kohina. Huonekaluja, vuoteita, mustia kypärejä, tikapuita, välkkyviä nappeja, tulenkirkastamia kasvoja, rattaita, köysiä, reivaskankaita, kummallisia koneita; Mogens syöksi niiden välitse, ylitse, alitse, eteenpäin taloa kohden.

Päätyä valaisivat kirkkaasti palavan tehtaan liekit, savu pöllysi ilmoille kattotiilien välitse ja tuprusi ulos toisen kerroksen avonaisista ikkunoista; sisällä räiskyi ja jyski tuli; pitkäveteinen ääni, joka kasvoi jyrinäksi ja ryskeeksi ja päättyi koleaan jyminään; savu, kipunat ja liekit tunkeutuivat rajusti talon kaikista aukoista, ja sitte alkoivat liekit kaksinkertaisin voimin ja kaksinkertaisella kirkkaudella välkkyä ja räiskää. Mogens tarttui molemmin käsin suuriin tikapuihin, jotka nojasivat muuatta tehtaan seinää vasten, joka ei vielä ollut tulessa. Tuokion aikaa pysyivät ne pystysuorassa, sitte kaatuivat oikeusneuvoksen taloa kohden ja sysäsivät toisen kerroksen ikkunanpuitteet sisään. Mogens riensi tikapuita ylös ja aukosta sisään. Aluksi täytyi hänen katkeran savun tähden sulkea silmänsä; paksu, savuinen höyry, joka nousi hiiltyneestä puusta, mihin vesisuihku oli sattunut, tahtoi hänet tukehduttaa. Hän oli ruokasalissa. Asuinhuoneen seinä oli melkein kokonaan luhistunut kokoon. Asuinhuone oli muuttunut suureksi, hehkuvaksi kuiluksi, liekit talon pohjakerroksesta leimahtelivat silloin tällöin ylös melkein kattoon asti, aniharvat laudat, jotka olivat jääneet riippumaan lattian pudotessa sisään, paloivat kirkkaissa, vaaleankeltaisissa liekeissä; varjot ja tulenloimahduxset aaltoilivat yli seinien, tapetit kierivät kokoon siellä ja täällä, ottivat tulen ja lensivät palavina repaleina syvyyteen; liekit nuoleskelivat irtonaisia listoja ja taulunkehyksiä. Mogens ryömi savun ja luhistuneen seinän kappaleiden ylitse kuilun reunalle, josta hänen kasvoihinsa puuskahteli vuorotellen kylmiä ja kuumia ilmavirtoja; kuilun toisella puolen oli seinää sen verran luhistunut, että hän saattoi nähdä Kamillan huoneeseen, mutta osa seinästä, joka peitti oikeusneuvoksen huoneen, oli vielä pystyssä. Kuumeni kuumenemistaan, kasvojen orvaskesi pysyi vielä piukkana, vaikka hän huomasi, hiustensa kärventyvän. Jotakin raskasta solahti hänen hartioilleen ja jäi painamaan hänen selkäänsä, se oli niskashirsi joka vitkalleen oli luisunut alas paikaltaan. Hän ei voinut liikkua, hengitys kävi yhä vaikeammaksi, ja hänen ohimonsa jyskyttivät rajusti; hänen vasemmalla puolellaan loiskui vesisuihku ruokasalia vasten, ja hän nousi siinä ainoassa toivossa, että kylmät pisarat, joita pirskui kaikille tahoille, sattuisivat häneen. Silloin kuuli hän ähkymistä kuilun toiselta puolen, ja Kamillan huoneen lattialla näki hän liikkuvan jotakin valkoista. Hän se oli. Hän lepäsi polvillaan ja piteli päätänsä molemmilla käsillään, samalla hiljaa keinuttaen lanteitaan. Hän nousi hitaasti ja tuli kuilun reunalle. Hän seisoi suoraksi ojentuneena, käsivarret riippuivat hervottomina kupeilla, ja pää ikäänkuin horjui kaulan nenässä; hyvin hitaasti vaipui yläruumis eteenpäin, hänen pitkä, kaunis tukkansa lakaisi lattiaa, muuan lyhyt, välähtävä liekkien leimahdus, ja se oli mennyttä, seuraavassa tuokiossa syöksyi hän alas liekkeihin.

Mogens päästi valittavan äänen, lyhyen, syvän, rajun, kuten metsänpedon kiljahduksen, ja teki samassa rajun ponnahduksen. päästäkseen kuilun luota; hän ei päässyt hirren tähden; hänen kätensä haparoivat muurinlohkareita, sitte pinnistyivät ne ikäänkuin rajuun repäykseen ja sitte alkoi hän säännölliseen tahtiin takoa otsallaan muurisoraa ulvoen: Herra Jumala, herra Jumala, herra Jumala!

Niin makasi hän. Jonkun ajan kuluttua tunsi hän, että joku tarttui häneen kiinni, se oli muuan palosotilas, joka oli hirren heittänyt syrjään ja nyt tahtoi hänet kantaa pois talosta; syvällä vastenmielisyyden tunteella huomasi Mogens, että hänet nostettiin ylös ja häntä lähdettiin viemään pois. Palosotilas vei hänet aukolle, siellä oli Mogensilla selvä tietoisuus, että hänelle tahdottiin tehdä pahaa, että mies, joka häntä kantoi, tahtoi käydä hänen kimppuunsa; hän riistäytyi irti hänen sylistään, tarttui muutamaan kalikkaan, joka makasi maassa, löi sillä miestä päähän, jotta hän horjahti takaperin, pääsi ulos aukosta ja juoksi aivan suorana tikapuita maahan, heiluttaen kalikkaa päänsä ylitse. Melun, savun, ihmisjoukkojen lävitse, kautta tyhjien katujen, yli autioiden kenttien juoksi hän kaupungista pelloille. Kaikkialla paksu lumi, vähän loitompana musta piste; se oli soraläjä, joka pisti esiin lumipeitteen ylitse, hän pieksi sitä kalikalla, löi yhä uudestaan, jatkoi hakkaamistaan, tahtoi pieksää sen kuoliaaksi, jotta se katoaisi, tahtoi juosta kauvas pois, juoksi kauvan ympäri ja pieksi sitä vimmoissaan; se ei tahtonut hävitä; hän linkosi kalikkansa kauvas luotaan ja heittäytyi mustaan kasaan tehdäkseen siitä siten lopun; hän sai kätensä täyteen pieniä kiviä, se oli soraa, sorakasahan se vain oli; miksi makasi hän täällä pellolla ja penkoi sorakasassa? Hän vainusi savunhajua, liekit leimusivat hänen ympärillään, hän näki Kamillan vaipuvan syvyyteen, hän syöksi huutaen yhä edemmäksi peltoja myöten. Hän ei jäänyt liekkejä näkemästä; hän piti kiinni silmiään: liekkejä, liekkejä vain; hän heittäytyi maahan ja painoi kasvonsa lumeen: liekkejä vain; hän hypähti pystyyn, juoksi eteen- ja taaksepäin, poikkesi sivuun: liekkejä kaikkialla; eteenpäin yli lumen, ohi talojen, rakennusten, ohi kauhistuneiden kasvojen, jotka tuijottivat muutamasta ikkunasta, ohi heinäkekojen ja läpi pihojen, joissa koirat ulvoivat ja kalistelivat kahleitaan. Hän juoksi muutaman talon ohitse ja äkkiä oli hänen edessään kirkkaasti ja rauhallisesti valaistu ikkuna; tämä valo teki hänelle hyvää, sen tieltä väistyivät liekit; hän kulki ikkunan ääreen ja katsoi sisään; se oli talonpoikainen talo; tyttö seisoi lieden ääressä ja hämmenteli kattilaa; palava kynttilä, jota hän piti kädessään, näytti hieman punertavalta vahvassa savussa; toinen tyttö istui kynien lintuja ja kolmas korvensi niitä olkitulella; liekit pienenivät, tuleen lisättiin uusia olkia; ne leimahtivat jälleen, sitte jälleen pienenivät pienenemistään ja sammuivat. Mogens sysäsi vihoissaan muuatta ruutua kyynäspäällään ja kulki verkalleen eteenpäin, sisällä kirkuivat tytöt. Nyt juoksi hän jälleen, juoksi pitkältä hiljaa valittaen. Sitte saapuvat hajanaiset muistonvälähdykset hyviltä ajoilta, ja tuli puolta synkempää niiden mentyä ohitse; hän ei sietänyt ajatella mitä oli tapahtunut, se ei saanut olla totta, hän heittäytyi polvilleen ja ojensi kätensä taivasta kohden rukoillen tapahtunutta tapahtumattomaksi. Pitkän matkan laahautui hän polvillaan eteenpäin ja piti silmänsä lakkaamatta taivaalle tähdättyinä, ikäänkuin peläten, että se väistäisi hänen rukouksiaan, hiipisi pois, jollei hän sitä yhtä mittaa katso. Sitte väikkyivät hyvän ajan kuvat jälleen esiin, yhä utumaisempina sarjoina, nousi kuvia äkillisessä loisteessa, ja toisia häipyi niin häilyvinä, niin kaukaisina, jotta ne olivat poissa ennenkuin hän tiesikään mitä ne olivat. Hän istui hiljaa lumessa, valon ja värien, elämän ja onnen lumoamana, ja synkkä pelko, jota hän ensin oli tuntenut, että jotakin tulisi ja sammuttaisi kaiken, se oli kadonnut jäljettömiin. Oli niin hiljaista hänen ympärillään, niin rauhallista hänen povessaan; kuvat olivat poissa, mutta onni oli jäänyt jälelle. Niin hiljaista! Ei ääntäkään, mutta unelmin äänistä! Naurua ja laulua, keveitä sanoja ja keveitä askeleita ja pumppujen sumeaa huokailua. Valittaen juoksi hän taas eteenpäin, juoksi kauvan ja pitkältä, tuli järven rannalle, juoksi rantaa myöten, kunnes kompastui puunjuureen ja jäi väsyneenä makaamaan.

Hiljalleen liristen juoksi vesi vierinkivien välitse, oksissa humisi puuskahdellen muutamia variksia raakkui järven yllä, ja aamu levitti räikeän sinertävän valonsa metsän ja järven ylitse, yli lumen ja kalpeain kasvojen.

Auringon noustessa löysi hänet läheisen metsän vartija ja kantoi hänet metsänvartija Nikolain luo; siellä makasi hän päiviä ja viikkoja elämän ja kuoleman vaiheilla.

* * * * *

Jokseenkin samaan aikaan kuin Mogens kannettiin Nikolain luo, tapahtui pieni rymäkkä saman kadun päässä, jonka varrella oikeusneuvos asui. Kuski ei voinut käsittää miksi pölisi tahtoi estää hänet saamaansa käskyä täyttämästä, ja siitä syntyi riita. Nämä olivat vaunut, joiden piti viedä Kamilla tätinsä luo.

* * * * *

"Ei, Kamillan niin surullisella tavalla päätettyä päivänsä, emme ole miestä nähnyt vilahdukseltakaan."

"Niin, se on merkillistä, mikä miehen päähän voi pistää. Siitä ei aavistettu mitään. Niin hiljainen ja ujo, miltei nahjusmainen. Eikö totta, armollinen rouva, _teillä_ ei ollut pienintäkään aavistusta."

"Niin sairaudesta! Hyvä isä, kuinka voitte kysyäkään! Tarkoitatte kai — en ymmärrä sit oikein — että se on jotakin, joka piilee veressä? Jotakin perinnöllistä? — Luulen, että isä on viety Aarhusiin. Eikös ollut niin, herra Karlsen?"

"Ei! — vietiin kylä, mutta vain haudattavaksi, hänen ensimäinen rouvansa lepää siellä. Ei, tiedättehän, että ajattelin sitä kauheaa tai — niin, sitä kauheaa elämää, jota hän näinä kahtena tai puolenakolmatta vuotena on viettänyt."

"Niinkö, ei — ei! Siitä en tiedä mitään!"

"No — jaa — ei — ovathan nämä asioita, joista ei mielellään puhu, sillä eihän tahdo... no! Ymmärrättehän! Hienotunteisuus rakkaita lähimäisiä kohtaan... oikeusneuvoksen perhe..."

"Niin, sillä mitä sanotte, _on_ luonnollisesti oikeutuksensa — mutta toiselta puolen — sanokaa minulle aivan suoraan, eikö ajassamme ole väärä, sairaloinen pyrkimys hunnuttaa, peittää toisten ihmisten heikkouksia ja — en tietysti ymmärrä sellaista — mutta ettekö luule, että totuus tai siveellisyys, en tarkota mitään siveyttä, vaan kansalaismoralia, kuntoa, kuinka tahdotte, — että tämä siitä kärsii?"

"Aivan varmaan! Ja minua ilahduttaa tavattomasti, kun olen teidän kanssanne niin yksimielinen, ja tässä tapauksessa asia on yksinkertaisesti sellainen, että hän on viettänyt kaikin tavoin irstailevaa elämää, elänyt mitä inhottavimmalla tavalla alhaisimman roskaväen keralla, ihmisten, joilla ei ole kunniaa, ei omaatuntoa, ei asemaa, uskontoa ja kaikkea muuta, tyhjäntoimittajain, ilveilijäin, juomaveikkojen ja — ja totuuden nimessä: kevytmielisten naikkosten."

"Ja tämä sen jälkeen kuin hän on ollut Kamillan kera kihloissa, taivaallinen isä, ja sen jälkeen kuin hän on kolme kuukautta maannut aivotulehduksessa!"

"Niin — ja millaisia taipumuksia tämä edellyttääkään, tai millaisen luulette olleen hänen entisyytensä?"

"Ja herra tiesi, miten hän mahtoi elää kihlausaikanaankin. Hän _oli_ hieman epäilyksen alainen. Tämä nyt on vain minun mielipiteeni."

"Suokaa anteeksi, armollinen rouva, ja suokaa anteeksi tekin, herra Karlsen, olette ottanut kaiken hieman ylimalkaisesti, hyvin arvelujen kannalta; minulla on sattumalta sangen oivallisia tietoja eräältä ystävältäni Juutinmaalta ja voin asian esittää seikkaperäisemmin."

"Herra Roholt, ettehän sentään tahtone..."

"Esittääkö seikkaperäisesti? Kyllä, niin tahdon, jos armollinen rouva sallii. Kiitos. Ei hän ainakaan ole elänyt siten kuin aivotulehduksen jälkeen tulisi elää. Hän on nimittäin harhaillut markkinoilla parin juomaveikon kera ja ei tiemmä ole ollut aivan erillään ilveilijäseurueistakaan, nimittäin seurueen naispuolisista jäsenistä. Kentiesi olisi viisainta, jos piipahtaisin noutamaan ystäväni kirjeet. Jos suvaitsette? Tulen pian takaisin."

"Eikö teistäkin, herra Karlsen, ole Ronholt tänään erittäin rakastettava?"

"Kyllä! — Kieltämättä, mutta ette saa unhottaa, armollinen rouva, että hän on purkanut kaiken sappensa erääseen kirjotukseen aamulehdessä. Ajatelkaas, että mies väittää — se on suorastaan kapinaa, lakien halveksumista, — hm..."

"Oletteko löytänyt kirjeen?"