Part 9

Onneksi Ulille, ei tässä talossa suvaittu palvelijain yöjuoksua toistensa luona; sitäpaitse nukkuivat kilpailevat tytöt samassa vuoteessa: siitäpä olisikin tullut merkillinen yöjalkareissu. Mutta näiden esteiden vuoksi koettivat naiset sitä innokkaammin päästä Ulin pariin päivällä, sillä hekin halusivat kumpikin yhä enemmän kiiruhtaa liittoa ettei Uli pääsisi heidän käsistään. Milloin talliin lypsyllä, milloin ruuhen ääreen ruokkiessa, milloin vajaan appeen laittoon, milloin heinään, lantatunkiolle pujahtelivat Stiina ja Ulla kilpaa hänen luokseen. Stiina öyski, Ulla liehi. Mutta tuskin oli Stiina tullut, niin pian oli lähellä Ullakin, häiriten joko keskustelua tai kiusaten Ulia jälestäpäin keskustelun vuoksi. Ja tuskin oli Ulla nähnyt Ulin jossain ja katsoi vilkaisemallakin häneen, niin jo lensi siihen Stiina kuin pyssyn piipusta ja sähisi metsäkissana ja lateli hävyttömiä ihmisiään ja laiskimuksiaan j.n.e. Kuta kiihkeämmin Stiina ja Ulla kilpailivat, sitä vähemmän he antoivat rauhaa toisilleen, sitä rajummin he pitivät puoliaan, sättivät toisiaan mitä kamalimmin ja toinen uhkasi kaivata toisen päälle isännälle: ihmepä jos mokomia liehimisiä ja kukerruksia kärsittäisi. Isäntä ja emäntä olivat jo kauan nähneet mitä peliä nuo pitivät ja tulivat yhä tyytymättömämmiksi, sillä se häiritsi töitä. Ei Stiinalla eikä Ullalla ollut halua työhön, he unohtivat tärkeimmätkin tehtävänsä; myös Uli veltosteli. Emäntä oli jo kauan sitten tuuminut, että Johanneksen pitäisi nyt puhella asiasta Ulin kanssa; hän itse oli kyllä jo monasti pökyyttänyt tyttöjä, mutta sehän oli ollut kuin tulta tappuroihin: tytöt näyttivät tulevan yhä hullummiksi ja hullummiksi ja emäntä oli huolissaan, että Stiina tulee hassuksi; se oli tässä äskenkin lörpötellyt, pöpissyt itsekseen ja tällainen se ei ollut ollut ennen heillä ollessaan. Ulla ei käy kovin apeille mielin, tuumi emäntä: kun ei saa yhtä, niin saa toisen. Johannes sanoi, ettei hän mielellään menisi puhumaan Ulille, ei ollut vielä siitä Ulille kurahtanutkaan; mutta jos ei meno parane, niin täytyyhän hänen, eihän tällaista voi kestää.

Ulistakin kävi olo yhä kiusallisemmaksi. Hän alkoi vähitellen hävetä kun hänellä oli kaksi henttua, hapatus oli käymässä loppuun; tytöt olivat toisilleen vastuksina ja Uli sai aikaa tointua entiselleen. Hän alkoi karttaa noita kahdenkeskisiä keskusteluja; no sitä rajummin tytöt ajelivat häntä, sitä enemmän toisiaan haukkuivat ja jos hän lähti lyhdyttä talliin, niin entistä joutuimmin he tulivat jälestä. Kerran kun Uli lähti antamaan hevosille apetta yöksi, ja oli tuskin ehtinyt ruveta apetta jakelemaan, tupsahti Ulla hänen luokseen lipikoimaan ja kysyi viimein hyvin surullisella mielin, mikä Ulilla oli kun hän ei ollut enää sellainen kuin ennen? Tietysti vain Stiinan syytä; mutta Stiinallekos Ulla lupasi näyttää! Tuskin oli Ulla sen sanonut, niin alkoi ulkoa kuulua jyskettä ja pauketta ja sitten rupesi kuulumaan niin merkillistä ääntä, ei ollut se ammuntaa eikä määintää vaan yhtaikaa molempien tapaista. Ulla huutaa kiljahti nyt sille näyttävänsä, hypähti ulos ja Uli tuli ovelle lyhtyineen; tuvalta juoksi väkeä ja Stiina löydettiin lantakaivosta, kurotellen likaa valuvaa päätään mustista mujuista, surkeasti ähkien ja kurnuttaen, hokien ja karjuen vaikka minkälaisella äänellä. Hän ei päässyt omin voimin ylös ja kukaan ei uskaltanut sen siivoiseen koskea. Koko talon väki seisoi kaivon suulla voimatta olla nauramatta; emännänkin täytyi kääntää päätään ja katsoa sivulle kun ei voinut pysyä totisena. Stiina kurotteli käsiään ja alkoi sadatella. Ulla nauroi yhä hullummin, Stiina karjui kahta kauheammin: kyllä hän sille näyttää kun täältä pääsee, sillä kukas muu kuin Ulla se olisi peittänyt sillä tavoin lantakaivon että hänen piti pudota siihen kun oli menossa vettä hakemaan. Tyttöjen nauraessa ja sadatellessa, ei kukaan auttanut: yksi puhui puoshaoista, toinen heinähangoista; kolmas tuumi, että Stiina olisi räjäytettävä ruudilla tantereelle. Viimein armahti isäntä onnetonta, otti noin neljän jalan pituisen salon, käski Ulia pitämään kiinni salon toisesta päästä ja piti itse toisesta. Stiinan oli tartuttava salkoon käsiksi. Niin nostivat he vaivoin ja kaikki voimansa ponnistaen Stiinan hitaasti lantakaivosta. Voi tuskin käsittää, miltä lyhdyn valossa näytti tuo virtsaa valuva kuvatus, joka oli yltäänsä mustassa töhkässä, tuo punasilmäisen sininenä, valkeahuulinen Stiinakin hän hitaasti nousi lantakaivosta. Vaatteistaan loruivat ylt'ympäri mustat purot kunnes hänet viimein oikeana sontasuutarina laskettiin tantereelle. Katselijat olivat nauruun läkähtyä. Mutta tuskin oli Stiina päässyt jaloilleen, niin karkasi hän kuin susi Ullan kimppuun. Tämä kiljaisi ja yritti juosta pakoon, mutta jo sai Stiina hänet kynsiinsä ja kiskaisi palmikosta nurin. Kauniin Ullan päällä pyörinyt kauhea Stiina ja hauteli kämmenillään Ullan kasvoja. Miten soma Ulla huusikaan apua Jumalan nimessä, huusi kuin puukko kurkussa, niin ei kukaan häntä auttanut; kukaan ei tohtinut koskea Stiinaan, hänestä lenteli joka liikkeellä ruiskimalla lantaa. Silloin täytyi Ullan viimein varjella itseään, Stiina kiljaisi ja he pyörivät toisissaan keränä kiinni. Kuului kaukaa askelia; silloin emäntä sanoi, että jos ei noita nyt jo eroiteta, niin täytyy hänen itsensä eroittaa. Ei tohdittu olla tottelematta emäntää; koetettiin heti tarttua kiinni Ullaan. Mutta Ulla ei ollut siistimpi kuin Stiinakaan; tavoittelija tahrautui ja kun Ulikin yritti heitä eroittaa, koettivat he molemmat heittäytyä hänen kimppuunsa, sillä hän oli muka kaikkeen syypää. Stiina noitui Ulin olleen Ullan kanssa samassa juonessa, upottamassa häntä lantakaivoon, ja Ulla sadatteli Ulin yllyttäneen Stiinan hänen kimppuunsa. Ellei isäntä läheneviä naapureita peläten olisi aivan tosissaan käskenyt taistelijoita menemään sisään, niin olisi Ulin ollut paljon vaikeampi hillitä vihaansa kuin rakkauttaan.

Täytyy jättää lukijani mielikuvituksen kuvattavaksi miltä nuo kaksi rakastajatarta sitten näyttivät kun he tulivat yhdessä huoneeseensa ja viimein asettuivat vuoteeseensa. Sen vain sanonen, että heidän ulkomuotonsa käänsi Ulin mieltä ylenpalttisesti ja että hän siitä hetkestä kyllästyi heihin molempiin. Tytöt ymmärsivät itsekin, että kyllä tämän pelin piti jo loppua, ja heidän liehimisyrityksensä olivat tästä lähin varsin laimeita. Stiinalla oli surussaan se ilo, että eihän tuo toinenkaan saanut Ulia, ja Ulla päätteli kaikessa hiljaisuudessa: on niitä poikia muitakin kuin Uli ja eihän nätin tytön tarvitse kuin viheltää akkunasta jos tahtoo miestä: niitä tulee heti kymmenittäin; mutta ketä tahansa ei hän huolikaan, hän ei olekaan syntynyt maailmaan miksikään luutturievuksi! -- Mutta ei ollut vielä hävinnyt Ulista halu naisväkeen; yhä vieläkin hänestä tuntui siltä, että nyt olisi jo aika, nyt ei enää saisi vitkastella!

KYMMENES LUKU.

Miten Uli käy lehmän kaupalla ja on vähällä saada eukon.

Kerran, ja silloin oli kuuma ilma, vei Uli lehmää markkinoille. Isäntä oli sanonut hänelle, miten paljon hänen lehmästä piti saada; minkä saisi enemmän, saisi hän pitää itse, mutta Ulin pitikin muistaa, ettei vain joutuisi tuolien ja penkkien alle tai vielä tuomaan lehmää kotiin takaisin. Sillä monellehan oli käynyt niin, että vaikka olisi saanut kauppaamastaan tavarasta kelpo hinnan, oli jännittänyt jousen liian kireälle ja menettänyt siten ostajat kaikki. -- Uli oli nähnyt paljon vaivaa tätä lehmää ruokkiessaan ja hän meni siis jännitetyin mielin ja suurin toivein markkinoille. -- Voitankohan minä 20 vai 40 batzia? Vai enköhän voita kerrassaan mitään? Se ajatus pyöri hänen päässään alituiseen. Jo kaukana kaupungista viittailivat ihmiset hänelle ja huusivat: "Poika, mitä lehmä maksaa?" He koplottelivat lehmää joka paikasta, mutta se ei muka ollut oikein virheetön, nahka oli liian ohutta, sanoivat, ja talia tuskin oli lapsen kengän voiteeksi. He moittivat lehmää niin että Uli jo melkein oli alentaa sen hintaa. Mutta silloin tuli kauppapaikalle toisia ostelijoita ja ne alkoivat lehmää taas puolittain kehua: tänä vuonna ei muka voi muuta kuin tyytyä siihen, minkä saa. Huonoja ovat lehmät yleensä, mutta tämä ei ole niitä kaikkein huonoimpia. Ja on vähän vaikea ruokkia hyväksi lehmää huonolla heinällä.

Melkein kuin paarmat metsään menevän lehmän kimppuun, hyökkäsivät ihmiset Ulin ja hänen lehmänsä ympärille. He pilkkasivat ja kehuivat milloin lehmää, milloin miestä ja sanoivat, että Ulin pitäisi toki vähän ajatella ja hävetä ennenkun pyytää niin paljoa näin laihasta elukasta. Mutta siitäpä alkoikin Uli aavistaa, että hänen lehmänsä mahtaakin olla hyvin haluttua tavaraa ja että kyllä sillä nyt voi kiskoa voittoa. Hän tahtoi siis lehmästä viisi taalaria enemmän kuin mitä isäntä oli sen hinnaksi määrännyt. Mutta silloinkos hänelle alettiin hurista ja murista, ikäänkuin hän olisi sohinut ampiaispesää ja heti kaikkosi väki hänen luotaan. Kuitenkin huomasi Uli, että jotkut pitivät häntä ja hänen myyntipaikkaansa torilla tarkasti silmällä. Uli pyysi siis erään tutun, joka kulki ohitse, pitelemään lehmää vähän aikaa ja lähti itse pistäytymään torille kuulustellakseen käypiä hintoja. Ja hän huomasi ilokseen, ettei hänen hyvä aavistuksensa pettänytkään ja että hän tänään voisi tehdä hyvät kaupat. Ulin tullessa takaisin, oli hänen sijoillisensa pahassa pulassa: ostajat näet kyselivät hintaa, vaan sitä ei tuttava tiennyt. Uli ryhtyi siis itse kaupittelemaan. Hän pysyi vaatimuksissaan; ostajat tarjosivat, tinkivät ja menivät matkaansa; mutta Uli huomasi, että useimmat heistä aina pitivät lehmää yhä silmällä ja näki että he pois lähtiessään jättivät vastenmielisesti toisia kilpailijoita paikalleen. Lopuksi arveli Uli, että hän voi saada lehmästä louisdorin enemmän kuin minkä isäntä oli sen hinnaksi määrännyt, ja viimein hän möikin lehmän, peläten liialla tiukkuudella menettävänsä kaikki ostajat.

Hän viipyi kaupungissa kunnes sai rahat ja iltapäivän aurinko paahtoi kuumimmillaan kun hän palasi kotiin. Hän ei ollut ehtinyt kauas kaupungin ulkopuolelle kun näki isokokoisen naishenkilön häärivän tiellä ajellen neljää porsasta. Porsaat eivät tahtoneet kulkea siivolla ja viiden hengen voimalla siinä ähkittiin ja kiruttiin surkeasti. Uli tunsi naisen: se oli erään naapurin tytär. Hän oli ihan tikahtumaisillaan ja upo-uuvuksissa porsaiden ajosta ja pyysi Ulia avuksi; ei sanonut muuten saavansa noita riivattuja elävinä kotiin. Käyttäytymällä porsaita kohtaan hieman levollisemmin kuin tyttö selviytyi Uli helposti tehtävästään ja pian kulkivat porsaat kiltisti. Sillä eläimethän ovat sitä mukaa kuin paimenetkin. Ja tästäpä sopisi meidän lausua pari kaunista sanaa vanhemmille ja ruhtinaillekin; mutta eihän meillä nyt ole aikaa heille tarinoida; meidän täytyy kertoa, miten Kaisa jälleen sai ilmaa keuhkoihinsa ja miten hän alkoi heti ensimäisellä hengenvedolla kertoa, kuinka paljon heillä on sikoja ja kuinka paljon he voittavat vuodessa pelkällä sianhoidolla. Mutta äiti, se osaakin hoitaa sikoja; se antaakin syöttösijoilleen talvella paremminkin kermaa kuin maitoa. Mutta pellavalla ja liinalla he voittavat vielä enemmän. He kylvävät pellavaa ja liinaa joka vuosi hirveän paljon ja joka vuosi ne luonnistivat hirveän hyvästi. Ja sittenkös he kehräävät ahkerasti; ja jo ennen joulua heillä on orret täynnä kehrättyjä lankoja. Ja jo monasti on kauppias sanonut, ettei hän saa mistään niin paljon ja hyviä lankoja kuin heiltä. Ja vaikkapa äiti kudottaakin kankaita jos miten hirveän paljon, sillä heillä on kaikki aitat puolillaan ja orret täynnä liinakankaita, niin kuitenkaan ei äiti ehdi joulusta pääsiäiseen saakka tekemään muuta, kuin kulettamaan suuria taakkoja lankaa kaupunkiin kaupaksi. Ja joka lapselle on äidillä jo myötäjäiset valmiina; siinä on alusvaatetta, siinä päällysvaatetta ja pellavakangasta paidoiksi; siinä liinaisia, siinä pöytäliinoja ja lakanoita, niin paljon ettei uskoisikaan. Ja jo monasti, kun on tullut vieraita ja äiti on vienyt heitä katsomaan meidän aittoja, ovat vieraat lyöneet kämmeniään yhteen ihmeissään ja sanoneet, etteivät he ole vielä missään nähneet niin paljoa ja niin kaunista tavaraa yhdessä paikassa. Ja jo monasti on isä sanonut, että monet kai luulevat, että hän, -- niin tilallinen kuin onkin --, tuskin jaksanee maksaa kaikkea mitä äiti kuluttaa vuosittain kutojain ja valkaisijain palkkoihin. Hyvä kun jaksaa edes korot maksaa; ja ehkäpä jaksaisi kaikkikin, jos ansaitsisi karjallaan enemmän kuin muut, mutta tuskinpa hän ansainnee. "Vaan tämä nyt ei ole vielä mitään", jatkoi Kaisu. "Mutta minua on jo monasti ihan kauhistuttanut, miten paljon myllärin täytyy joka vuosi maksaa isälle eloista, varmaan monta sataa kruunua. Mutta mylläri sanookin aina, ettei hän saa mistään niin hyvää viljaa kuin meiltä. Siitä kannattaakin maksaa vähintäin puolen kruunua enemmän kuin kylän muiden tilallisten viljasta. Mutta meillä onkin paljon peltoja, monta auranalaa yhtä levyä vain, en oikein tiedä miten paljon; ja ne ovat niin tasaisia kuin pöytä ja multa niissä on niin muhevaa ja mustaa ettei missään ole sen vertaista. Ja jo monasti ovat ihmiset sanoneet, ettei sellaisia peltoja kuin meillä ole tämän maan piirissä etsipä mistä tahansa. Ei ole mitään ihanampaa kuin meidän pellot silloin kun niissä vilja lainehtii; ja se vilja ei mene koskaan lakoon ja tiheää se on kuin suka ja kaikki olet ovat aina yhtä pitkiä, aivan kuin sirpillä tasoitettuja. Kaikki ihmiset sitä aina katselevat ja sanovat, etteivät he tiedä mitä temppuja isä oikeastaan tekee, mutta sellaista viljaa he vain eivät ole nähneet missään muualla kuin meillä ja heistä tuntuu, kuin isä aina jo etukäteen tietäisi, tuleeko talvi aikaiseen vai myöhään, ja pitääkö kylvää tiheään vai harvaan, aina se arvaa oikeaan ja joka kesä on hänen laihonsa yhtä hyvää, aina yhtä suoraa ja yhtä tiheää, eikä hänen laihonsa karise koskaan, vain joskus joku kourallinen sattumalta."

Näin lorusi Kaisu pitkin matkaa niin että hiki valui virtana hänen otsaltaan ja hänen huultensa olisi luullut kuivuvan kiinni toisiinsa, eikä enää koskaan aukeavan; ja niimpä lie ruvennutkin käymään, koskapa Kaisu erään ravintolan kohdalla sanoi Ulille: "Voi, jospa saisi nuo porsaat jonnekin lättiin ja jotain juomaa niille! Hyvää kai se niille tekisi." Sill'aikaa tarjoisi hän Ulille puoli pulloa viiniä, koska Uli oli ollut niin hyvä, että oli auttanut häntä; hän ei olisi yksin saanut niitä riivattuja kotiin. Uli sanoi, että hyvähän olisi puolikaskin, jos Kaisu ei vain häpeisi mennä ravintolaan tällaisen renkimiehen kanssa; mutta olihan hänelläkin rahaa maksaa se puolikas. Kaisu vastasi, ettei Ulin toki pitäisi häntä pilkata; hän oli ollut monasti ravintolassa tilallistenkin poikain kanssa, jotka eivät olleet Ulin veroisia niin missään suhteessa. Ja jo monasti oli Kaisun isä kehunut Ulia ja sanonut, että ollapa hänellä vain sellainen renki! Ja olipa sanonut, että Bodenbauerin Uli olisi hänestä paljon soveliaampi vaikka vävyksikin kuin monet tilallisen pojat, niin renki kuin onkin.