Part 10

Lätti saatiin ja puolikas myös. Ravintolassa oli väkeä vähän. Kolmen ja neljän välillä iltapäivällä ei tavallisesti tulla kotiin markkinoilta, jos kaupungissa syödään kunnon ateria tai aiotaan tanssia. Kotiin lähtevät aikaisin vain ne, jotka saavat tyytyä puolikkaasen viiniä, ne jotka ovat myyneet voita, lankoja y. m. pikku tavaraa ja ostaneet vuohia, lampaita, sikoja: s.o. niin sanotut pikkuisännät ja -- emännät; ne, jotka eivät voi kuhnailla kaupungissa kauan ja kuitenkin haluavat maistaa haarikkansa ennen kun menevät kotiin laihalle kahvilleen. Muutamia heikäläisiä istui nyt jo ravintolatuvassa puolikkaat edessään ja korit tai torilaukut vieressään ja puhelivat markkinoista: mitä se ja se tavara oli maksanut; ja että jos tuon olisi tiennyt, olisi toki vienyt markkinoille muuta paremmin kaupaksi menevää kuin voita. Sitä oli ollut myytävänä niin hirveän paljon että olisi luullut voipyttyjen sieninä maasta nousseen ja ihmisten voita vedestä kirnuavan. Kaisu kehui hyvää onneaan. Hänelläkin olisi näet ollut viedä voita kaupaksi; mutta äiti oli sanonut: tänään ei pidä viedä voita markkinoille, sillä kaikki, jotka ovat kreutzerin lantin tarpeessa, vievät tänään kaupaksi voita. -- Kaisu sanoi haluavansa syödäkin jotain; viini oli tehnyt hänet nälkäiseksi; eivätköhän he tilaisi jotain? -- "Miksei, minusta nähden", sanoi Uli. Kaisu huusi ravintoloitsijaa ja kysyi: mitä heillä on tarjota? Ravintoloitsija vastasi, että jos vielä vähän aikaa jaksaisivat odottaa, niin olisi paistia ja makkaraa ja kinkkua; mutta ne olivat vielä tulella. Ei oltu luultu, että väkeä tulisi tänään näin aikaiseen. Kaisun mielestä sopisi hyvin odottaa, -- porsaidenkin vuoksi, sanoi hän; odottaessa ilma vähän viilenee. -- Mutta nyt pitäisi ottaa vielä toinen puolikas ruuan kanssa, he olivat juoneet niin joutuin, kun eivät olleet ajatelleet, että vielä söisivätkin täällä. Viimein, syötyä ja juotua, huusi Kaisu: "Mitä ollaan velkaa?" "Ettekös suvaitse vielä jotain?" kysyi ravintoloitsija, "ehkä haarikka?" Kun hänelle vastattiin kieltävästi, sanoi hän: "No, koska niin, -- niin kuusitoista batzia." He alkoivat molemmat kaivella taskujaan ja Kaisu sanoi, ettei Ulin pitäisi ottaa rahaa esille, hän muka maksaisi kaikki. Mutta Uli sanoi, että sepäs nyt olisi hassua, sillä olihan hänkin tässä mielellään nautiskellut. Ja Uli kiskoi kourallisen lantteja pöydälle ja Kaisu vain kolme batzia ja kolme neljä suurta taalaria. "Minun täytyy nyt pyytää vaihtamaan", sanoi Kaisu, "mutta voi kun minun taalarini nyt vaihtuvat rumiin lantteihin: ravintoloissa saa aina niin huonoja lantteja takaisin. Minulla oli koko pussillinen lanttia mukana, mutta minun täytyi antaa ne isälle kun isä osti porsaita. -- Kuules, Uli", tuumi Kaisu sitten, "maksa sinä minunkin puolestani, niin minä annan sinulle sitten kun tullaan kotiin. Minulla on kotona vielä paljon enemmän rahaa kuin nämä; monella tytöllä ei olekaan niin paljoa rahaa kuin minulla; ja moni tilallinenkin olisi hyvillään, jos hänellä olisi niin paljon. Ja äiti sanookin aina, ettei ole monta talontyttöä näillä mailla niin rikasta kuin minä. Mutta minä saankin harjakaisrahat aina kun meiltä myydään sikoja, vähintäin viisi batzia elukasta kerralta. Ja lahjat sian teurastuksestakin saan minä viedä pappilaan. Mutta pappilassa annetaan nykyjään huonommin juomarahoja kuin ennen; entinen ruustinna antoi aina viisi batzia kun vietiin liikkiö, tämä antaa enintään ainoastaan kolme ja puoli batzia. Ja joka vuosi minulla on oma pellavamaanikin, josta minä useana vuonna saan aina 25 naulaan. Mutta äiti sanookin aina, että sehän nyt on ihan paikallaan, että saan ansaita omalla pellavamaallani. Sillä monta ei ole näillä mailla, joka piisaisi minulle kehruussa, ja äiti panee vaikka vetoa, ettei koko kantoonissa ole niin tusinaa, joka riittäisi minulle työn hyvyydessä. Ja isäkin on niin hyvä minulle. Kun hän tekee kauppoja ja minä olen saapuvilla, niin ei hän koskaan pane rahoja laatikkoonsa ennenkun antaa minulle pari kolme taalaria; olempa kerran saanut louisdorinkin. Mutta isä onkin monta kertaa sanonut, että sehän nyt ei ole mikään kumma. Jos hän saisi rengin, joka riittäisi minulle työssä, niin antaisi hän palkkaa sille vaikka neljä-, viisikymmentä taalaria, -- ja eihän se renki kuitenkaan kykenisi kehräämään talvella kuten minä. Ja jo monasti on isä sanonut, ettei hän ole vielä koskaan nähnyt tyttöä, joka niittää kuten minä; jos hän olisi nuori, ei hänen auttaisi muu kuin pelätä minua kilpailijana. Ja kuitenkaan ei aikoinaan kukaan ollut riittänyt isälle niittäjänä. Mutta minä osaankin hioa viikatteen mainiosti ja minun viikatteeni leikkaa vaikka toukat ja myyränpesätkin. Ja minä en väsy koskaan, minä laskettelen yhä vain, kun muut jo ovat niin väsyneet, etteivät jaksa jäsentä hievauttaa. Mutta ne ovatkin antaneet minulle monta kertaa viikatteensa hiottavaksi ja sanoneet, että on ihme, miten minä osaan hioa hyvästi. Ne eivät ole nähneet ikinä kenenkään tekevän niin terävää kuin minä ja kuitenkaan en minä kuin sukaisen viikatteen käteeni ja se on jo terävä. Ja se on ihan totta, niin pian minä teroitan viikatteen. Ja aamusella minä olen aina ensimäisenä ylhäällä ja kun rengit jo iltasella ovat menneet makaamaan, niin olen minä yhä vielä puuhassa keittiössä ja pesen astioita ja autan äitiä kun hän valmistaa huomisia suurusruokia. Ja jo monasti on äiti sanonut, että on oikein ihme ja kumma, miten minä jaksan mokomaa. Mutta katsopas vain minun käsivarsiani, Uli! Ja pohkeet minulla on vielä paksummat, ne vasta ovat jotain ne. Ja viime vuonna nostin minä puolessa päivässä ypöyksinäni vankkureihin 2,000 lyhdettä, niin raskaita kuin lyhteet meillä laitetaan: kahdeksasta puidaan aina yksi maltteri.[14] Vastaanottaja oli pyörtyä väsymyksestä. Ihmiset kertoivat tätä ihmeenä ja sanoivat, etteivät he vielä ole koskaan nähneet eivätkä kuulleet mokomata, että yksi tyttöihminen nostaa 2,000 sellaista lyhdettä yksinään vankkureihin puolessa päivässä. Enkä minä kuitenkaan väsynyt yhtään siitä. Mutta meidän lypsäjä väitti, että kyllä minä olen puutunut kuin tukki, vaikken tahdo tunnustaa. Mutta minäpä sanoin sille, että tahtooko hän nähdä, olenko väsynyt, ja löin häntä kolme kertaa hartioihin. Mutta silloin hän sanoi, ettei koko Bernin piirissä ole yhtään karjatyttöä niin vahvaa kuin minä ja tokko lie yhtään karjapaimentakaan. Mutta sittenpä hän vasta ällistyi, kun minä kerran menin auttamaan häntä lypsyssä ja lypsin aina kaksi lehmää samaan aikaan kuin hän yhden. Silloin hän sanoi, että hiton vahinko olisi, jos en minä joutuisi karjanhoitajan vaimoksi. Onnenpoika olisi se, joka saisi minut; voisi lyödä vetoa, ettei koko Bernin piirissä eikä Luzernissakaan olisi sellaista karjanhoitajan vaimoa kuin minä. Mutta silloinpa sanoi taata, ja vedet ihan tulivat hänelle silmiin, että niin totta kuin hän elää, ei hän tahtoisi minua antaa miehelle; ja vaikka häneltä vietäisiin paras lehmä navetasta, ei se olisi niin kova vahinko kuin jos minä joutuisin häneltä pois. Ja hän sanoi ettei hän laskisi pois minua vaikka mikä ikinä olisi. Ja sitten meni hän pikku tupaan ja toi kämmenellisen taalareja ja antoi minulle ja sanoi, että hän antaisi vaikka koko sylillisen, jos sikseen tulisi. Ja Aargaussa on minulla neljä rikasta tätiä, jotka me perimme, kaikki, kun aika joutuu. Ja ne eivät tule koskaan meille vieraisiin tuomatta minulle röijyjä ja esiliinoja, kauniinta mitä on olemassa; ja kun ne lähtevät pois, niin ne tunkevat kaikki vielä hopeaa kouraan minulle niin paljon kuin ikinä sopii. Ja joka kerta ne sanovat, että kun ne minut näkevät, niin ne tulevat oikein pahoilleen kun heillä ei ole poikia, sillä nekös vasta tulisivat onnellisiksi kun minut saisivat. Ei näet ole koko Aargaussa yhtään ainoaa tyttöä, joka olisi kelvollinen edes minun kengännauhojanikaan sitomaan. Näin olivat tädit puhuneet jo monasti keskenään, ja heistä oli ihan ihme ja kumma, ettei aargaulaisia tullut laumoittain minua tahtomaan, sillä olenhan minä ihan toista poikaa kuin nuo heidän puolensa tytöt; ne ovat niin hoikkiakin että ihan läpi näkyy. Mutta ne ovatkin niin itserakasta väkeä, ne aargaulaiset. Ne luulevat, ettei missään muualla ole mitään kelvollista kuin Aargaussa. Ja kuitenkin heidän viininsä ihan hapattaa hampaat ja heidän juurikkaansa kylmää ja pilaa mahan niin että luulisi jääkalikoita nielleensä. Ja isä on jo monta kertaa sanonut, että jos minä jään hänen luokseen, niin hän, -- sittenkun tädit kuolevat ja me heidät perimme, -- rakennuttaa minulle sellaisen talon, ettei koko Bernissä ole sen vertaista; ja kasvitarhamaata antaa hän minulle miten paljon ikinä haluan. Ja sitten minä elelen pulskemmasti kuin moni herrasrouva." -- "En oikein vielä tiedä", sanoi Kaisu, "miten minä sitten oikein elelenkään. Niin, komea talo, komeaahan se olisi! Mutta en oikein tiedä, -- niin työteliäällä ihmisellä kuin minä on sillä tavoin, laiskana, ehkä vaan ikävä. Mitähän minä sitten oikein tekisinkään yksinäni?" Kaisu melkein ajatteli, että kun vain joku tulisi, joka hänelle kelpaisi, niin hän menisi vaikka naimisiin. Hän olisi jo monasti voinut saada miehen; mutta hänpä ei huolinutkaan ketä tahansa, hän tahtoi valikoida, sillä hänellä oli varaa valikoida. Ja jos ei hän tapaisi kelvollista, niin olisi hänellä varaa millä elää yksinäänkin. Ja liian aikaistahan tässä vielä olisi miestä katsellakin, -- se talokin kun on rakentamatta vielä. -- Ei hän katsonut rikkauteen; hän olisi jo monasti voinut saada sellaisia, joilla oli omat velattomat, komeat talot, mutta hän ei ollut heihin itseensä mieltynyt. Hän tahtoi kaunista ja hyväluontoista, rahoihin ei hänen tarvinnut katsoa, hänellä oli kyllä rahaa itselleen ja vieläpä toisellekin. Hän ajatteli, että jos hän vain tapaisi sellaisen jota tahtoi, niin ei hän kauan arkailisi. Eikä vanhemmillakaan olisi mitään sitä vastaan, jos se vain jäisi kotivävyksi. Kun vain tulisi joku oikea poika, joka isästä ja äidistä olisi kelvollinen, ja sanoisi: että hän kyllä antaa Kaisun olla heidän luonaan niin kauan kun he vain haluavat, ja jos hän olisi Kaisustakin mieluinen, niin heti kaupat syntyisi, vaikka poika olisikin köyhä. Ja vanhemmat ottaisivat hänet varmaan tuhat kertaa mieluummin kuin jonkun pohatan, joka tahtoisi viedä hänet heiltä. Mutta Kaisun isä ja äiti melkein vihasivat palvelusväkeä. Niissä on niin harvoin kelvollisia. Ani harvoin on niissä sellaisia, jotka tyytyvät samaan ruokaan, mitä isäntäväki itse syö, vaikka heidän luonaan palvelijoilla onkin hyvä olla. Vaan niiden mielestä kai pitäisi niille paistaa pannukakkuja ja isäntäväen itse syödä potattia. "Niin, kun ne kaikki olisivatkin sellaisia kuin sinä, niin ei minulla olisi mitään sanomista; mutta sellaisia ei olekaan edes yhtä sadasta. Minusta on ihan totisesti kumma, että sinä yhä jaksat olla palkollisena! Sellainen säästäväinen, kunnon poika kuten sinä, jolla jo on rahaakin pankissa, voi yrittää jo ruveta omineenkin, jos vain tahtoo. Ja jos ei pidä kiirettä, voi sellainen poika saada vaimon, joka elättää vielä hänetkin, jottei tarvitse olla renkinä." Moni on katunut, ettei ottanut renkimiestä rikkaan saiturin asemasta, joka kiusaa vaimoa niukkuudella ja kehuu alituiseen rikkauksillaan. Äiti on jo monasti sanonut, että hän antaisi Kaisunsa ennen vaikka mille ryysyläiselle kuin mokomalle nylkyrille. -- No, ei hän nyt varsin ryysyläiselle menisi, sanoi Kaisu, vaan kauan ei hän vain vitkailisi, jos oikein kunnon poika tulisi. Sillä naimisiin mennäkseenhän sitä tässä maailmassa oikeastaan elää, ja onhan nähty, että ne, jotka liian huolellisesti valikoivat, usein tulevat kaikkein onnettomimmiksi. Ja kun hän miehen saisi, niin tulisi hänestä varmaan varsin kelvollinen vaimo ja ruokaa saisi toinen samaa kuin hän itsekin. Hän ei olekaan sellaisia, jotka itse hotkivat jos jotain herkkuja eivätkä anna miehelleen niin mitään. He ovat niin pahoja ne vaimot; Kaisun mielestä piti ruuankin olla yhteistä kun kerran kaikki muukin on yhteistä.

Kaisu rupatteli koko ajan, niin ettei Uli saanut suun vuoroa -- ja sitten tulivat he tienhaaraan, jossa heidän oli erottava. Silloin sanoi Kaisu Ulille suuret kiitokset ja: en olisi noita hirtehisen elukoita saanut kotiin ilman sinun apuasi.

"Suurkiitosta vaan; nyt minä olen sinulle velkaakin 8 batzia ja minä en ole mielelläni kellekään velkaa, sattuu unohtamaan, ja se on niin ikävää. Kuule, tule siis pian meille, että minä maksan; on niin ikävää kun on velassa. -- Tahi kuulepas", sanoi Kaisu ollen jo menossa kymmenen askeleen päässä; "Tule maksattamaan jo ensi yönä!" "Onko se täyttä totta?" kysyi Uli. "No, totta totisesti totta", vastasi Kaisu.

Uli paran pää oli mennyt ihan pyörälle. Kaisu oli, kuten sanotaan, pulska ihminen, ruumis vankka kuin kallio, pää kuin nelikko, käsivarret paksut kuin kirnu ja pohkeet, kuten hän itse sanoi, vielä paksummat. Kaisu oli tilallisen tytär; isällä oli komea talo; Kaisulla myötäjäisiä enemmän kuin monella talonpojalla omaisuutta; eikä sopinut myös halveksia noita neljää tätiä Aargaussa. Kaisu ei ole vastahakoinen, Kaisu kai ottaisi Ulin miehekseen, siitä luuli Uli voivansa olla Kaisun sanoista päättäen varma. Onnen poika, se joka saisi Kaisun, sellaisen ahkeran ihmisen! -- Tämäkös pani Ulin pään pyörälle, hän tuskin osasi kotiinsa.

Kun Uli kulkea kompuroidessaan havahti unelmistaan, näki hän jo ehtineensä lähelle Bodenbauerin taloa. Silloin unohti hän Kaisun ja ajatteli sitä louisdoria, jonka hän tänään oli voittanut kaupoissa. Ja hänen päähänsä pälähti, että ehkäpä isäntä onkin kateissaan kun hän on niin paljon voittanut ja ehkäpä on parasta olla hänelle puhumatta louisdorista ja sanoa voittaneensa vain pari kolme guldenia. Ketään tuttuja ei ollut läsnä kaupanteossa ja vieras oli ostajakin. Siten säästäisi hän isäntäänsä harmittelemasta eikä kuitenkaan ottaisi itselleen muuta kuin sen minkä Jumalan ja oikeuden edessä oli saapa, minkä hän oikeuden mukaan oli ansainnut. Mutta jospa isäntä tietääkin nykyiset käyvät hinnat? Ja Uli palkitsee näin pahalla hänen hyvyytensä, sen että isäntä on uskonut hänen huolekseen lehmän myymisen? Sillä jos isäntä ei olisi ollut Ulille hyvä, olisi hän tietysti itse voinut lähteä myymään lehmää ja sellainen älyniekka kuin isäntä, jota eivät välittäjät eivätkä juutalaisetkaan petä, ei olisi antanut lehmää tyhjästä. Ankarasti Ulin aivot työskentelivät, vaaka nousi ja laski, eikä hän ollut tehnyt vielä päätöstä tanhualle tullessaan. Silloin isäntä koputti pikkutuvan akkunaan ja kutsui Ulia sisään. Outo kunnioituksen tunne valtasi Ulin kun hän astui tuohon pyhäkköön, tuohon pieneen kammioon, joka oli talon kaikkein pyhin.

-- Suuressa maailmassa on kaikkein pyhin sali. Sitä tarkastelevat herrat ja naiset kun aikovat vuokrata asuntoa; he mittaavat sitä katseillaan: miten korkea se on, sopiiko siihen kruunu, miten leveä se on ja miten monta pelipöytää siihen mahtuu; ja katselevat seiniä: onko ne maalattu kiiltovärillä vai onko niissä tapetit; mutta pikkutupaa he eivät tiedustele. Ja kun he ovat löytäneet kunnon salin, palaavat riemuiten kotiinsa, kasvot onnea loistaen, ja neuvottelevat keskenään, vieläköhän voisi tuossa uudessa asunnossa käyttää vanhoja huonekaluja vai pitäisiköhän jo hankkia uudet? Ja herran ja rouvan kasvot paistavat onnesta, tuossa uudessa salissa niin kauan kun he ovat yhtä mieltä; mutta heti kun heidän aikeensa jotenkin eroavat, vääntyvät naamat kieroon ja onnettomalta näyttää silloin joka piirre: rouvalle tulee puistatuskohtaus ja herra raivostuu; toinen pujahtaa ulos yhdestä ovesta, toinen juoksee toisesta. Ja sitten ei heille sovellu enää se sali ja pikku tupaa ei heillä ole lainkaan. Jos on hyvin käynyt, on vain alkoovi. Ei pikkutupaa, jossa he voisivat luottavaisesti ja hiljaisella äänellä neuvotella yhteisistä asioistaan, jossa ei kumpikaan rupeisi äänekkäästi puhumaan tai huutoa hojottamaan, josta he eivät koskaan lähtisi pois muuten kuin yksimielisinä. Ei pikkutupaa, avioliiton pyhäkköä, jossa jaetaan uskollisesti ilot ja surut, murheet ja toivot, ajatukset ja tuumat. -- Niin, kumpa vain enemmän kaivattaisiin pikkutupaa, ja salin asemasta tiedusteltaisiin pikkutupia, niin oikeaksi avioksi muuttuisi moni avioliitto, joka nyt ei ole muuta kuin ilvenäytelmää, missä esiintyy herra ja rouva salissa, molemmat putsattuina ja pyntättyinä, ainakin rouva kurenauhoilla pingattuna, mutta myös molemmat ikävin naamoin ja suu murjollaan kunnes kamarineitse ilmoittaa jonkun vieraan tulon. Silloinkos koetetaan saada kasvoille ylhäistä eloisuutta, koetetaan paistaa onnesta ja kellahdellaan sohvalla kuin autuuden meressä. Mutta se on vain salien autuutta, se!

Ei ilmoittanut kamarineitse Ulin tulosta, vaan omin päin astui hän sisään, syvästi kunnioittaen tuota kammiota ja sen omistajia. Sillä tuossa pienessä kammiossa ei hän ollut käynyt ennen ikinä muulloin kuin isännän lukiessa hänelle lakia tai saamassa palkkaansa. Siksi tuli hän sinne nyt kuin lumottuun sadun lehtoon, jossa ihminen ehkä saa nähdä sellaista, joka on kuolevaisen silmältä tavallisesti kätkettyä. Siellä istuivat isäntä ja emäntä kahvilla ja isäntä tiedusteli, miten Uli oli tehtävänsä suorittanut: hän kai oli myynyt elukan, koskei ollut tuonut sitä takaisin kotiin? Mutta emäntä nousi ylös, ehkä itsestään, ehkä oli isäntä häntä viittauksella pyytänyt, toi kupin, kaatoi sen kahvia täyteen, asetti Ulin eteen ja sanoi: "Istu, otahan kahvia ja leikkaa itse leipää; sinua kai janottaa nyt kovasti kun on kovin kuuma." Sanottuaan ettei tuota nyt olisi tarvinnut, istuutui Uli kuitenkin ja alkoi kertoa, miten hänelle oli käynyt; ja alusta loppuun puhui hän pelkkää totta. Isäntä ja emäntä saivat tietää kaiken, mitä hän oli sanonut, ajatellut ja tehnyt markkinoilla; hänen olisi ollut mahdotonta pujauttaa ainoaakaan valheen sanaa suustaan täällä pikkutuvassa. Lopuksi luki hän saamansa rahat batzilleen ja kreutzerilleen pöytään isännän eteen. Isäntä nauroi ja emäntä sanoi, että hyvin teki Uli sille kauppiaalle; mutta hän ei ollut uskonut, että Uli olisi niin ovela. Sitten he söivät ja joivat ja kun isäntä oli kylläinen, otti hän rahansa ja eroitti niistä lupaamansa summan Ulille, sanoen, ettei hän näitä ota, nehän ovat Ulin, kuten oli sovittu. Uli sanoi: "Niin, kun siinä olisi vain yksi guldeni, niin voisihan sen ottaa; mutta louisdori on ihan liikaa, niin paljoa minä en huoli." "Sehän nyt on merkillistä", sanoi isäntä, "et suinkaan sinä olisi ollutkaan niin ovela, jos ei sinulla olisi ollut oma voitto mielessä. Sinä olet ne ansainnut hyvin ja sinun on ne otettavakin." -- Uli kierteli ja sanoi: "Enhän minä sitä väitä, etten mitään huoli; mutta isännän on annettava minulle minkä kohtuulliseksi näkee, louisdori on ihan liikaa." -- Isäntä sanoi: "No johan sinä nyt sen olet kuullut, turhaa on siitä enää puhua." "Mutta kuules", sanoi silloin emäntä, jonka periaatteet, kuten naisten ainakin, helposti silloin tällöin horjahtivat, etenkin jos oli kokonainen louisdori kyseessä (kreutzereinä olisi hän voinut arvelematta jaella louisdorin tarvitseville), "kuules, kun nyt Uli kerran on näin järkevä, niin älä sinäkään ole hassu. Minun mielestäni te voisitte panna tasan sen riitarahan, niin ei kummallakaan olisi nurkumista. Katsos, ota sinä Uli tuosta kaksi taalaria; ja sinä, Johannes, pane pois rahasi. Sattuu vielä tulemaan joku ja nauraa teidän kiistallenne ja joudutte vielä vaikka lehtiin." Uli sanoi: "Kiitoksia paljon, mutta kyllä tässä nyt vain on liikaa!" Ulos mennessään hän ei ajatellut mitään erikoista; mutta jokin vaisto hänellä kuitenkin oli siitä, etteivät nyt asiat menneet oikein puolin. Vaan eihän auttanut muu kuin tyytyminen. Mutta isäntä pani rahat säästöön ilmaisematta ajatuksiaan ei sanoilla, eikä ilmeellä.

Kun päivän työt oli tehty ja kun oli illasteltu, sanoi Johannes vaimolleen, että hänen on vielä mentävä vähän ulos. Ulilla olivat näet yhä olleet pyhähousut jalassa; isäntä oli ihmeissään: aikoikohan Uli vielä tänään lähteä jonnekin ulos. Ehkä aikoo Hubechburen Kaisun luo. Siinä tapauksessa on isännän tässä vielä sanottava Ulille pikku sananen. -- Ulkona näki hän Ulin pyhähousut jalassa odottelemassa hetkeä, milloin voisi kenenkään huomaamatta puikahtaa kotoa pois. Isäntä tuli Ulin luo ja antoi hänelle kaksi suurta taalaria. "Ota pois omasi", sanoi hän. "Erehdyit, jos luulit minun pitävän itselläni sitä, mikä on oikeuden mukaisesti sinun." Uli rupesi taas kursailemaan ja sanoi: että tämähän on ihan liian kohtuutonta; isäntä olisi itsekin saanut niin paljon, jos olisi ollut myymässä lehmää, ja 16 livreä on liian iso päiväpalkka renkimiehelle. "No etkö nyt jo kuullut", sanoi isäntä, "että sanasta miestä, vaikka olisi kysymyksessä kymmenen louisdoria. Ei saa syödä sanaansa, ja minä olen tyytyväinen. Mutta en viitsinyt ruveta jankkaamaan muorin vuoksi, täytyyhän niille naisille antaa aina vähän myötä; ainahan sitä sitten kuitenkin voi jälestäpäin tehdä miten paraaksi näkee ja miten oikeus vaatii. Näissä asioissa ei naisväen äly aina ole riittävä, vaikka sydän olisi miten hyvä." -- Uli otti viimein loput louisdorit ja riemusta sykki hänen sydämensä rikastuttuaan yhtenä ainoana päivänä näin paljon. Ja hän päätteli päättelemistään itsekseen: isäntä on kuin onkin kelpo mies; moni ei olisi tehnyt niinkuin hän. Ja isännän seisoessa siinä hänen luonaan aukeni Ulin sydän yhä enemmän ja hänestä tuntui siltä kuin pitäisi hänen nyt kysyä isännältä neuvoa eräässä asiassa. Mutta hän alkoi kuitenkin puhua vain muita asioita; ja kun isäntä aikoi lähteä pois, alkoi Uli taas puhua uusia juttuja, mutta ei vain sitä aikomaansa. Viimein sanoi isäntä: "On jo aika mennä levolle; hyvää yötä." "Sitä samaa, isäntä", sanoi Uli; "mutta jos sopisi, niin olisihan minulla sinulta vähän kysyttävääkin." "Ka, mitä?" kysyi isäntä. "Niin, se Hubechburen Kaisuhan se pöllähti päähäni. Se sai minut käsittämään, ettei siellä taidettaisi kieltää, jos minä sitä pyytäisin. Taitaa olla hyvin ahkera ihminen, taitaa kyetä joka työhön; sellainenhan se rengille sopisi. Ja sellaiselle, jolla ei ole liikoja kolikoita, olisi sillä vielä hyvä omaisuuskin; ja siitähän sitä kelpaisi sitten alottaa. Kaisu jo viittaili minulle noin konkelon koivun kautta, ja luulen, että se avaisi minulle aittansa jos minä menisin sinne. Ja minä olen nyt kahdella päällä mennäkö vai ei. Niin minä ajattelin kysyä sinulta. Sinä katsot aina minun etuani ja sinä voit neuvoa minua paraiten."