Miten Uli-renki tulee onnelliseksi: Romaani

Part 8

Chapter 83,331 wordsPublic domain

Ei ollut pitkään aikaan huolen päivääkään ja Uli laski usein, miten paljon korkoja hän jo oli saapa. Pääsiäinen meni menojaan eikä suutari maksanut, mutta hän pyysi anteeksi painavin syin, oli saanut ylhäisiä kengän teettäjiä, oli pitänyt ostaa saapasvarsia ja maksaa käteisellä; lupasi maksaa korkoja ajan mukaan enemmän. Nyt koetteli Uli laskea, miten paljon viikolta suutarin pitäisi hänelle maksaa, mutta ei päässyt selville vaikka hikoili miten. Muuten ei suutari lainkaan kiirehtinyt, Mikon päivä tuli ja meni eikä Uli nähnyt neljästä kruunusta vilaustakaan. Asioitsijalle kävi sangen harmillisesti. Pellavan hinta oli paremminkin alennut kuin noussut. Asioitsijasta oli nyt parempi antaa osan niistä jäädä varastoon kuin myydä, mutta toisen osan oli hän myynyt luotolla eräälle kauppiaalle, jota ei enää saanut käsiinsä millään markkinoilla. Ei ollut tullut kysyneeksi hänen nimeään eikä kukaan sennäköistä tuntenutkaan, vaikka hän miten tiedusteli, tuumi asioitsija. Silloinpa alkoi Ulia pelottaa. Hän ajatteli, että jos hän nyt saisi rahansa takaisin, olisi hän tyytyväinen silleen eikä enää ajattelisi korkoja ja voittoja. Mutta olipa tosiaan tekemistä rahain takaisin saamisessa! Joka kerta kun hän niitä tahtoi, tuli uusia verukkeita, ja jos hän kiivastui, sai hän sanan sanasta. Eihän sitä rahaa nyt voinut kiven kylestä kiskoa; kuulihan Uli, että hän saisi, jos olisi! Tehköön miten tahtoo ja jos on otettavaa, niin ottakoon. Ei oltu uskottu, että Uli olisi mokoma kiskuri, muuten ei hän hänen kanssaan olisi ruvennut tekemisiinkään. Uli ei tiennyt miten pälkähästä päästä ja hän hoippelehti kuin hullu. Tuo hirveä ajatus, että hän näin hävyttömän petoksen kautta, takaisin saamatta menettää kaiken, mitä on niin kovalla työllä ansainnut, vei häneltä ruokahalun, unen. Ennen, siihen aikaan kun hän oli hulttio, -- ajatteli hän -- oli hän toki tiennyt mitä teki kun itse tuhlasi rahansa; nyt, kun hän aikoi olla mies ja sai rahaa, kävi hänelle paljon harmillisemmin kuin ennen, ja hän joutui samaan tulokseen kuin kunnottomasti lurjustellessaankin. Sehän oli hirveää, hän oli onnettomin ihminen maailmassa ja kai oli kohtalo säätänyt, ettei hän saa edistyä. Nyt tiesi hän mitä merkitsi hänen unensa ja ne rahasäkit, joita hän ei voinut löytää.

Isäntä ei mitenkään ymmärtänyt mikä Ulia vaivasi. Viimein luuli hän häntä sairaaksi, sillä hän ei keksinyt muuta syytä hänen omituisuuteensa. Isäntä katsasteli Ulia vielä jonkun aikaa; mutta kun Uli näytti yhä huonommalta ja huonommalta, kysyi hän viimein Ulilta, mikä häntä vaivasi, mikä ei ollut tolallaan? Ei tahtonut Uli puhua. Vasta kun isäntä sanoi, että jos Uli on niin hölmö, niin olkoon hänen puolestaan; mutta hän oli toki luullut ansaitsevansa enemmän luottamusta, tiesihän Uli, että hän auttaa Ulia miten vain voi. Ja kun Uli vielä monta kertaa oli sanonut, ettei hän uskalla asiaa puhua, tunnusti hän viimein kuitenkin murheensa ja kertoi miten piru oli vienyt koko hänen viime vuoden säästönsä, josta hän oli ollut niin hyvillään. Hän ei kai saisi siitä niin kreuzeriäkään takaisin.

"Olisit sen jo arvannut", sanoi isäntä, "harvat palvelijat tietävät mihin panna rahansa, he antavat ne houkutella itseltään ja menettävät kaikki. Minä en sekaannu kernaasti toisten asioihin ellei neuvoani kysytä" jatkoi hän. "Muuten ajateltaisiin, että pyrin toista komentelemaan tai ongin rahoja itselleni ja minua alettaisiin epäillä. Voi onnetonta sinua, mutta olisihan sinun pitänyt tietää millaisia miehiä asioitsija ja suutari ovat, olethan kuullut puhuttavan niistä kelmeistä. Mutta ahnauden paholainenpa se sinut vietteli, vai mitä, Uli? Etkös tiedä, että suutari lupasi sinulle kokonaista sata prosenttia, jota vastoin kunnon ihmiset antavat tavallisesti ainoastaan neljä? Ja kylläpä asioitsijakin sinulle lipikoi! Mutta sitenhän hulluilla kynnetään. Pitäisihän sinun arvata, että se joka lupaa liikaa, ei aio pitää mitään, muuten ei hän niin lupaisi." Niin, sanoi Uli, kyllä hän tuota jälestäpäin on ajatellut; mutta vielä pyytäisi hän isäntää, että tämä auttaisi häntä saamaan rahansa takaisin, kyllä hän tämän vasta muistaisi. Isäntä pudisteli päätään, mutta taipui kuitenkin; ja saipas pelastetuksi enemmän kuin luulikaan, sillä suutari ja asioitsija eivät menettäneet mielellään häntä, hyvää ostajaa. Kun isäntä antoi rahat Ulille, sanoi Uli: "Pidä sinä, isäntä, nyt niitä hallussasi ja säilössäsi. Minä en niitä tarvitse ja kun ne minulla on, eivät ne pysy kauan käsissäni; minä olen onneton rahaini tähden: joko minä ne tuhlaan tahi joku minua pettää tai ne varastetaan ja kai hiiret ne söisi, ellei niille muuta vahinkoa tulisi." "Ei", sanoi isäntä, "en minä ota rahojasi, minulla on kyllä huolta omistanikin vaikkei minulla paljoa olekaan. Mutta pane ne säästöpankkiin, se on toista." "Mikä se se on?" kysyi Uli. "Noh, se on paikka, johon voi panna kaikki rahansa, joita ei tarvitse, niin kauaksi aikaa, kunnes niitä tarvitsee ja säästöajalta saa sopivan koron ja sitäpaitse ne ovat niin varmassa tallessa, ettei tarvitse lainkaan pelätä." "Sehän on mukavaa", sanoi Uli; "mutta saako sinne panna niin paljon kuin tahtoo ja eikö siitä leviä tietoa, että on pannut sinne rahoja?" Isäntä vastasi pankin olevan hyvin mukavan siinäkin suhteessa, että sinne saa panna niin paljon tai vähän kuin voi ja milloin vain tahtoo. Mitä taas tiedon leviämiseen tulee, niin siitä ei Ulin pitäisi olla huolissaan. Sillä ainahan ennemmin tai myöhemmin saadaan tietää, kellä on rahoja korkoa kasvamassa. Ja sitäpaitse ei isäntä luullut renkimiestä lainkaan vahingoittavan jos saadaan tietää, että hänellä on rahoja korolla. Päin vastoin isäntä luuli, että tämä seikka tekee hänen hyvän nimensä vielä paremmaksi ja saa ihmiset pitämään häntä yhä suuremmassa arvossa. Eikä hänen tarvitsisi huolehtia koroistakaan. Vuoden kuluttua lisätään näet aina korko pääomaan uutta korkoa kasvamaan; niin saattoi pääoma, neljän prosentin mukaan, seitsemässätoista vuodessa kasvaa kaksinkertaiseksi. Ja kun Uli tarvitsisi, saisi hän rahat helposti laillisen ajan kuluessa takaisin, ihan varmaan, sillä säästöpankit ovat hyvin taattuja. Niihin sopi palvelijain ylipäätään paraiten panna rahansa, sillä niihin otetaan vähiäkin summia ja koska tahansa; niin ei heidän tarvitsisi varoa juonia, petkutusta j.n.e. eikä pelätä vararikkoa ja asianajajain kanssa tekemisiin joutumista. Sinne he voivat huoletta panna rahansa ja tehdä edelleen työtä, kunnes rahoja tarvitsevat; ja sitten voivat he valehtelematta sanoa lainanpyytäjille: ei ole rahaa. -- Silloin surkeili Uli: miks'ei isäntä ollut tätä hänelle ennen sanonut? Jos hän olisi sen ennen tiennyt, ei hänelle olisi tullut vahinkoa. "Olethan sen jo kuullut", vastasi isäntä, "etten minä voi kohdella renkiä kuin pientä lasta. Mutta jos kerran tahdot, että kohtelen sinua kuin lasta, niin ensi ehto on, että luotat minuun ja suvaitset puhua minulle asioistasi. Lapsi tulee isänsä luo ja kysyy neuvoa ja sanoo: Isä, mitäs sinä tästä ajattelet; isä, mitäs luulet?"

Uli tunnusti erehtyneensä ja pyysi isäntää panemaan hänen rahansa säästöpankkiin; noin viisitoista taalaria hänelle kai vielä jäi, tuumi Uli. Se ei tosin paljoa merkitse, tuumi hän, mutta kai olisi varminta sentään ne panna säilöön. "Siltäkö sinusta tuntuu", sanoi isäntä, "juuri tuollainen kärsimättömyys se viekin monilta ihmisiltä omaisuuden. Siitä tulee kelmi tai hutilus, jonka mielestä edistyy liian hitaasti oikealla tiellä. Odotahan vain muutamia vuosia ja lisää yhä, niin saat nähdä, miten paljon sinulla on!"

YHDEKSÄS LUKU.

Ulin arvo nousee ja tytöt hullaantuvat.

Ja Uli teki niin. Hän pysyi säästäväisenä, tuli yhä nokkelammaksi ja uutterammaksi ja kasvoi samalla viisaudessa ja älyssä ja saavutti Jumalan ja ihmisten suosion. Oli aivan ihmeellistä nähdä miten hän oli ulkonaisestikin muuttunut. Nyt vasta hän oikeastaan esiintyi kuten miehen sopii; jo kaukaa kun hän tuli vastaan näki hänestä, ettei hän ollut mikään Lika-Pirkko; luuli häntä monasti tilallisen pojaksi eikä rengiksi, ei ainoastaan hänen pukunsa ja hopeisten kellonperäinsä, vaan myös hyvän ryhtinsä ja siivon käytöksensä vuoksi. Tilalliset rupesivat kernaasti hänen kanssaan juttusille ja kysyivät: "Mitäs, Uli, sinä tästä arvelet?" Ja hänen sanansa tehosivat. Ja hän itse huomasi, että ne tulivat jollakin tavoin painaviksi; siksi ei hän enää lörpötellen viettänyt päiviään, mutta mietti ensin mitä puhui, punnitsi sanojaan, ja pianpa kuultiin jo sanottavan siellä täällä asioista aprikoitaessa: Bodenbauerin Uli sanoi niin, Bodenbauerin Ulikin arveli näin.

Hän tiesi, ettei hän nyt enää ollut mikään kurja renki, jota kaikkialla katsotaan karsain silmin, vaan että hän oli hankkinut itselleen vaikuttavan aseman, jossa hänen mielellään sallittiin olla. Miten hän vähitellen pääsi tuohon asemaan ja minkämoisten yksityistapausten kautta, ollen isännälleen hyödyksi vahingon asemesta, huomaten vikoja hevosissa, joita hänen isäntänsä aikoi ostaa, valiten hyvällä silmällä virheettömät j.n.e., siitä en rupea kertomaan, juttu kävisi liian pitkäksi. Hän alkoi tuntea, että maanomistaja kulkea teputtaa maallaan aivan toisella tavoin, katselee sitä aivan toisin silmin kuin tyhjän omistaja. Se, joka on säästänyt työnsä hedelmät ja voimainsa tuotteet tulevaisuutta varten ja on huolehtinut tulevien vuosien varoista, tulee käytöksessään jollakin tavoin levollisen varmaksi -- mikä varmuus monissa kehittyy väärään suuntaan, typeräksi pöyhkeydeksi. Hän tuntee, että hän ei ole enää aivan kaikkien tuulien, vieraiden ja mielivallan hallussa, hän on itsenäinen, oma herransa. Hän voi kestää muutamia viikkoja sairautta ilman huolta, voi elää muutaman ajan ilman isäntää; siitä tulee hän tyytyväisemmäksi ja levollisemmaksi; hän ei rimpuile enää sinne tänne kuten vaapsahaisten ahdistamana, ja samalla kun sisäinen rauha kasvaa, kasvaa ulkonainenkin ja mikäli hän tulee itseensä tyytyväisemmäksi, sikäli tulee hän tyytyväisemmäksi isäntäväkeensäkin. Ja mitä enemmän hän saa tavaraa, sitä enemmän antaa hän sille arvoa, eikä säästä vain omaansa, mutta karttaa tuhlaamista yleensäkin; säästää siis isäntäväkensäkin omaa, ja sitä tyytyväisempi on isäntäväki häneen. Hän luo nimelleen vakavan arvon: on säästäväinen, ahkera mies.

Mitä tämä nimi merkitsi ja miten jokainen hyvä nimi houkuttelee miestään kiusaukseen kuten joka kukka hyönteisiä ja joka hedelmä toukkia, sen sai Uli pian kokea. Nimi "säästäväinen poika" on kuin teiren kuva, ja tytöt ne rupesivat Ulia kuvastamaan.

Bodenbauerilaisella oli kaksi piikaa, toinen emäntäpiika, toinen alempi. Ensinmainittu oli mörökölli, ei vuoteen kurahtanut monta kunnon sanaa, rumassa, rokonarpisessa naamassa oli haivenisia nystyröitä, silmät olivat punertavat, huulet valkeat ja nenä sininen; mutta hän oli ahkera, säästäväinen ja olisi kaikesta sydämestään tahtonut miestä; vaan hän ei osannut ilmaista rakkauttaan muuten kuin murinalla. Hänen äänensä oli koiran ja kissan äänen tapaista ja hän murisi ja kurisi aina enimmän sille, jota enimmän rakasti. Näyttipä siltä kuten hän joka hetki olisi nipistäen, raapien ja purren karkaamaisillaan rakastettunsa kimppuun. Tämä piika sanoi: sittenpä vasta maksaisi vaivaa tehdä työtä ja säästää kun saisi miehen; sittenpä hän vasta näyttäisi, ettei säästeliäämpää vaimoa ole koko maailmassa.

Mutta toinen oli huikenteleva otus, kevytmielinen luonteeltaan, kasvoiltaan, ruumiiltaan: kauniisti punaiseksi ja valkeaksi maalailtu, hipiä sileäksi hangattu ja silmiäänkös se osasi suloisesti vilkuttaa ja suunsa suloisesti suppoon pistää niin että olisi tahtonut siihen kiinni imeytyä. Hänkös putsaili itseään mielellään, mutta teki työtä sitä vastenmielisemmin: ei puhettakaan säästämisestä, aina mukavuus oli sitä mieluisempi, mutta kaikkein mieluisinta oli saada mies. Miehessä tavoitteli hän onneaan, taivastaan, autuuttaan, kaikkea. Hän ei murissut eikä purrut; hän tekeytyi hempeäksi ja hieroi mielitiettyynsä kuvettaan kuin kissa hyvällä päällä. Hän ajatteli, että jos hänellä olisi mies, rakastaisi hän häntä ylen paljon ja he rupeisivat viettämään oikein hyviä päiviä. Silloin ei pirukaan pakottaisi häntä enää palvelijaksi, silloin hän keittäisi niitä ruokia, joista tykkää, ja nousisi ylös milloin miellyttää.

Molemmat iskivät nyt silmänsä Uliin ja tahtoivat tehdä hänet onnelliseksi; molemmista oli Uli mieluinen. Ensinmainittu ajatteli, että Uli voi auttaa häntä säästämisessä, toinen, että Uli säästää, jotta hän voisi olla Ulin kanssa onnellinen, s.o. ettei hänen tarvitsisi tehdä mitään ja saisi kuitenkin kaikkea mitä haluaa.

Molemmat rupesivat jotenkin samaan aikaan tuota kultapoikaa kuvastamaan.

Stiina torui aina Ulia, kun Uli keittiössä yritti sytyttää piippuaan tulitikulla taikka vain lastullakin: Ulin kynnet eivät muka olleet niin herraskaisia, ettei hän voisi ottaa hiiltä uunista, ei suinkaan ne nyt siitä karstalle palaisi. Hän äkäili Ulille aina kun Uli pani öljyä lyhtyynsä; milloin kaasi poika pesään liian paljon, milloin pirahti pisara syrjään. Kylläpä hänen oli opittava säästämään toisella tapaa, sanoi Stiina. Hänen saappaansa odottelivat usein viikon ajan rasvaamista tuvassa. Stiina ei niihin niin sormellaan puuttunut. Puukengät muka hyvin kelpaisivat rengille kotosalla tallustella; täällä ei saappaita tarvittu. Stiina ajatteli, että Uli pysyy kotosalla, kun hänellä ei ole saappaita. Kun rengit joskus pyhäiltoina istuivat vähänkin myöhänlaiseen penkillä talon edustalla, niin könyytteli Stiina heidät makaamaan. "Eipäs ole ihme", sanoi hän, "jos sinä, Uli, laiskottelet aamulla! Kun et opi ajoissa iltaisella menemään maata, niin ei sinusta ikinä tule mitään." Emännälle puhui Stiina Ulista alinomaa, mutta aina morkaten ja säkättäen, että Uli muka tekee kaikki työt nurin kurin ja useasti emäntä ihan sanoi: "Mutta, Stiina, minä en tosiaan tiedä, mikä vika sinusta on Ulissa, hän ei tee kellekään mitään pahaa milloinkaan ja on pitäjän kunnollisimpia poikia, ja pulskempaa, sitä ei olekaan!"

Ulla oli ihan toisellainen. Hän mairi, pisti suunsa sokerilleen, lähenteli nokan eteen, Ulin parissa oli hänellä aina tekemistä: milloin piti Ulin muka auttaa häntä, milloin Ullan Ulia. Hän härnäili Ulia, kunnes Ulin täytyi häntä koskettaa, hänen kanssaan otella. Milloin tuli Ulla varastamaan hänen nenäliinaansa, milloin kukkaa hatusta, milloin pistämään hänen taskuunsa imeliä omenia tai makehia päärynöitä. Elon leikkuussa tuppautui hän Ulin sitojaksi ja lipakoi aina hänelle somia sanoja ja julisti rakkauttaan alati silmillään. Miestä haluavansa sanoi Ulla usein, ja miehelle olisi hän hyvä, tätä elämäähän oli vain kerta ja tuhmiapa oltaisiin, jos kohdeltaisiin toisiaan pahoin ja oltaisi onnettomia.

Tietysti he naisellisella vaistollaan pian huomasivat olevansa kilpailijoita ja koettivat syrjäyttää toisiaan.

Stiina haukkui mieskönttejä, jotka ajelevat joka letkaa ja katsovat vain naamaan naidessaan, ja sanoi Ulille, että Uli on kaikkein tuhmimpia ja kelvottomimpia kötyksiä, jonka kanssa ei kerrassaan minkään kunnon ihmisen kannata ruveta väleihin. Mokoman, joka katsastelee sellaista kevytmielistä Lika-Pirkkoa kuin Ulla ja rupee hänen peliinsä, mokoman pitäisi vielä saada patukkaa. Mokomain kanssa ei Stiina lyöttäytyisi yhteen. Vaikka hän uskaltaakin näyttää naamansa auringonpaisteessa pelkäämättä että se ruskettuu, niin onhan hänellä toki kaksi tusinaa paitoja ja seitsemän paria pumpulisukkia, (yksi pari oli hävinnyt), neljät liivit, kahdet hiivatin hyvät ja kahdet huonommat, ja rahaakin oli, eipä sanonut, minkä verran. Mutta sen vain sanoi, että sen, jonka kanssa hän rupeisi talosille, ei tarvitsisi huolehtia parisängyistä ja parista lehmästä eikäpä ehkä lampaastakaan. Hän ei ollutkaan sellainen kevytmielinen letus, jolla ei ole rahaa ostaa edes lankaakaan kun aikoo parsia sukkiaan. Oli hänellä vielä muutakin puhumista, mutta ei hän nyt siltä naimisiin; hänellä oli mistä elää muutenkin ja hyvä se oli olla vapaanakin ihmisenä. Muuten hänellä olisikin jo kauan sitten ollut mies, jo kaksikymmentä vuotta sitten olisi hän saanut miehiä jos miten monta, mutta nyt ei maksanut enää vaivaa ryhtyä puuhiin, sadasta pojasta ei ollut niin yhtään älykästä; joka lutti on nyt pojista rakkaampi kuin rahakas kunnon ihminen. Näin puhuttuaan virnisti Stiina tavallisesti niin että villikissat olisivat kauhistuneet ja heristi kynsiään niin että kanahaukat olisivat kadehtineet.

Ulla ei ollut puoliksikaan näin vihainen Stiinalle, vaan nauroi ja ilkkui ja virnisteli, että kyllähän se Stiina mielellään menisi naimisiin, mutta kun se näyttää torahampaitaan kuin metsäsika, niin mikäs poika sitä lähelle uskaltaa: jää niihin roikkumaan. Stiina kuorsaa yöllä jotta sälöt seinistä lentävät ja usein se oikein karjasee keskellä yötä. Ja jos kysyy, mitä se sillä tavoin karjuu, niin se huutaa: "Minä näin unta, ettei se minusta huolinut, vaikka jo luulin sen saavani." Yöllä sen päällä on paita, jota ei kelvon voisi käyttää luutturiepuna, ja liiviksi pujottelee se nuoraan rääsyjä kuten papuja ja sitoo ne ympärilleen ja kehuu sitten miten ne liivit lämmittävät. Kun hän tässä tuonoin aikoi aamulla ottaa Stiinan sukat jalkaansa, ei hän voinut koko yönä nukkua, kun pelkäsi, miten ihmeellä saisi ne jalkaansa, ne olivat näetsen kuin hämähäkin kudetta. Ulla ihmetteli, mihin se Stiina oikeastaan hukkaa kaikki rahansa; ei se niitä käytä mihinkään ja kuitenkaan ei sillä ole niin viiden kreutzerin kolikkaa. Ulla toivoi, että joku antaisi Stiinan petkuttaa itseään ja naisi hänet; luulisi saavansa rikkaan vaimon, mutta kylläpä Ullaa naurattaisi, kun se saisikin hupsun rahojen asemasta. "Uli", sanoi hän, "tuopas sinulle kelpaisi, saisitpas siitä käryä niin ettei nokkasi nuuskaa, tuskin lannankaan hajua enää tuntisi; siinä olisi sinulle eukkoa elinijäksi! En kehu itseäni puoleksikaan niin paljon kuin tuo hupsu; mutta taivainen eropa minusta sentään olisi saadako puhtautta rakastava vaimo vai tuo tunkio, kuonainen kuvatus. Selkäpiitäni oikein varistaa joka ilta kun minun pitää mennä sen kanssa makaamaan ja yököttää aina kun hän keittää ruokia, eikä emäntä."

Niin ottelivat kilpailijat toistensa selän takana; mutta eivät he säästäneet toisiaan vasten naamaakaan ja Stiina haukkui Ullaa ja Ulla pilkkasi Stiinaa. Ja Ulia, joka muuten oli järkevä nuorimies, olisi nytkin luullut järkeväksi. Olisi luullut, ettei hänelle kävisi kuten entiselle aasille kahden heinähäkin välissä: ja kuitenkin kävi Ulille niin, rengille, josta oli tullut järkevä mies. On aivan merkillistä, millainen pölkkypää voi naima-asioissa tulla miehestä, joka muissa maailman suhteissa on älykäs, miten nainen voi kuten tykin sytytysluntulla leiskauttaa liekkiin ihmisessä haluja ja salaisia tai jo ilmenneitä himoja, niin että hän on hulmuavassa tulessa ja ajattelee vain, että tuon kanssa täytyy hänen tulla onnelliseksi ja ettei hänellä koko maailmassa ole mitään muuta kuin tuo vain eikä häntä ilahuta mikään muu kuin tuo vain; sellaista näkee alituiseen ja sille, joka sen on sadasti nähnyt, käy aivan samoin kuin hänen näkemilleen eikä hän muiden vahingosta viisastu. Nähdään solmittavan tuhansia avioliittoja, joista tuhannet tuumivat, että niistä tulee onnettomia niin varmaan kuin 1 ja 1 on 2, ja että seurauksista nähdään, eivätkö he puhu totta; mutta nuo kaksi solmijaa, tai ainakin toinen heistä, ne eivät vain kuule, eivät näe, aavista, vainua mitään. Toisessa on mahtavana taipumuksena, kehittymättömänä voimana jokin himo: nainen lähenee sitä eloa-antavana luonnonmahtina ja heti alkaa hapatus, joka tuhoo harkinnan, hukuttaa tahdon kokonaan kuohuun, sokaisee silmät ja hävittää entiset epäröimiset ja pyrkii nousemaan vain tuon himon määrää kohti. Täten selitän hyvin kouraantuntuvasti nuo monet niin sanotut rakkaudet. Tai selittäköön ken voi muulla tavoin sen miksi mitä vastenmielisimmät otukset naidaan kun heillä vain on satanen kruunua rahoja; mitä laiskimmat letukset, kun heillä vain on kaunis naama; mitä siveettömimmät, julkeimmat lesket, kun vain osaavat kiemailla, vaikka koko heidän entinen elämänsä, -- jonka laadun muuten pyydysteltävä useimmiten tietää, -- heidän luonteensa, heidän taipumuksensa saarnaavat kanuunan jyrinällä avio-onnea vastaan?

Jos tämä hapatus ihmisessä ehtii käydä loppuun ennenkun hän on joutunut naimisiin, niin haihtuu huumaus; hän herää kuin unesta; on kuten häneltä suomut silmiltä putoisivat; kaikki näyttää nyt toiselta, aivan toisin laskee hän nyt ja hänen elonsa vaatimus on nyt vapautua tuosta ennen toivomastaan n.s. elämänsä onnesta. Siitäpä johtuukin vaikerrus menneestä rakkaudesta, uskottomuudesta; siitäpä useat kihlattujen erot; vielä useammat n.s. onnettomat avioliitot. Sellaista hapatusta oli luultu oikeaksi rakkaudeksi; kävi hapatus loppuun, entinen luonnollinen olo palasi: ei siis muka enää rakasteta. Ne, joista piti tulla yksi, eivät otakaan yhtyäkseen, vaan ovat toisilleen vieraita ja vihamiehiä. --

Ulissa piili yhä tuo entinen kaksikymmen-vuotias poika, joka lämpenee kiemailuista ja pitää enemmän kauniista kuin rumista tytöistä; katselee tyttöjä aistillisuutensa silmälaseilla ja luulee heissä näkevänsä kaivatun onnensa. Mutta Ulissa oli myös halu säästeliäisyyteen, into itsenäisiin yrityksiin, vimma päästä isännäksi. Muutamat sadat kruunut ja tarkka vaimo eivät siis hänen mielestään olleet halveksittavia; niistä luuli hän rajattomasti hyötyvänsä ja lyhentävänsä monilla vuosilla palvelusaikaansa.

Sentähden ei hän malttanut olla tavoittelematta Ullaa onnenaan; ajattelematta, että Ulla on sentään niin rakas ja hyvä tyttö, hänen kanssaan olisi hyvä elää. Usein hän mielessään haaveksi tuota elämää: niin ja niin he Ullan kanssa ahertaisivat, keskenään iloitsisivat ja hoitaisivat talouttaan. Mutta sitten muistui hänen mieleensä taas, etteihän sitä pelkällä kauneudella voi elää ja ettei Ullalla ole arkussa mitään, hän on sitä paitse ylpeä, ei osaa oikein pitää huolta vaatteistaankaan eikä hän ole ollut työssäänkään mikään ahkeruuden ihanne. Mutta, ajatteli hän mielessään, kyllähän Ullan saisi työhön totutetuksi. Sitten johtui Stiinakin Ulin mieleen ja hänestä tuntui, että Stiinan kanssa hän sentään tulisi paljon paremmin toimeen. Stiinalla oli rahoja, hän oli ahkera ja tarkka. Tosin oli hän ruma; mutta, ajatteli hän, siihen kai tottuisi, niin ettei sitä lopulta huomaisikaan. Stiina oli hyvin häjy; mutta, ajatteli hän jälleen, välipä naisilla lopultakin, eiväthän, kaikki voi saada kauniita vaimoja ja monipa vaihtaisi mielellään kauniin vaimon rumempaan, kun saisi vaatimattomamman ja ahkeramman kuin entinen. Silloin rupesi hän puhuttelemaan Stiinaa sävyisin sanoin ja lähenteli häntä. Stiinakos nyt virni kahta kauheammin, ihan tukka näytti harjaksina pystyyn karkaavan, ja haukkui Ulia entistä sydämellisemmin ja vimmatummin eikä säästellyt "laiskimuksia" ja "koirarutkia" ja pani kahta vähemmän jauhoja ja voita keittoon. Silloin ajatteli Uli, ettei tosiaan liene elämän suurin riemu elää sellaisen vaimon kanssa, jonka ystävyys on murjottelemista, hempeys haukkumista ja että mitäpä ne raha-pahat häntä auttaisivat kun toinen ei antaisi hänen olla lainkaan mielensä mukaan, toisesta ei hänelle olisi yhtään iloa, hän olisi aina patukan alla?

Niin kiskoi ja tyrkki Ulia kaksi voimaa eri suunnille; yhä välttämättömämmältä tuntui hänestä päättää pian; sillä hän ajatteli, että hän jo muka tulee liian vanhaksi eikä enään naimisiin pääsekään, ellei tee pian päätöstään, vanhaa näet ei kukaan huoli. Sillä nykyjään vanhetaan paljon aikaisemmin kuin ennen; joka poika nulikka on nyt jo mies mielestään. Mitä siis voi mies olla muuta kuin ukko? Ennen hävettiin mennä naimisiin alle kolmenkymmenen vuoden vanhana: nyt nyrpistelevät tytöt nokkaansa kun kosija on yli kahdenkymmenen viiden ja rupeevat kernaimmin yksiin kahdeksantoista, kaksikymmenvuotiaitten kanssa. Tästä ymmärtää, minkämoisia nykyajan tytöt ovat ja minä he avioliittoa pitävät, miten vähän he ajattelevat tätä: kuinka voivat lapset elättää lapsia?