Miten Uli-renki tulee onnelliseksi: Romaani

Part 7

Chapter 73,299 wordsPublic domain

"Epäilenpä vähän", sanoi Uli, mutta tuli kuitenkin tuulesta isännän jälestä tupaan. Kumminkin oleili hän siellä levottomana kuten kylässä eikä oikein tiennyt minne ruveta istumaan. Asettui viimein pöydän alapäähän ja isäntä antoi hänelle raamatun, joka oli pöydän ylänokalla ja näytti hänelle vielä useita kirjoja, joita oli kaapin päällä, ja sanoi, että jos hän ei milloin sitä yhtä ja samaa aina jaksaa lueskella, saa hän ottaa noista muista sen mikä miellyttää. Pöydän päässä penkillä hievahtamatta istua jököttäen alkoi Uli lukea; mutta silloin oli hän piikatyttöjen tiellä. Toinen tahtoi asettaa juuri siihen paikkaan, missä Ulilla oli raamattu, vesimaljan, mitä hän käytti tukkaansa kammatessa; ja kun Uli siirtyä köntisteli syrjemmälle, lätkäsi toinen esiliinansa juuri siihen, missä Uli nyt oli. Ja kun Uli asettui vielä kauemmaksi, olivat hänen koipensa tiellä ja tytöt nurisivat, etteivät he pääse vastuksetta liikkumaan pöydän lähitteillä. Silloinpas alkoi Ulikin ladella vaatimuksiaan: hänellä oli ihan yhtä hyvä oikeus olla täällä kuin tytöilläkin: isäntä itse oli käskenyt häntä tänne tulemaan ja hänen mielestään oli raamatun toki saatava yhtä hyvä paikka pöydällä kuin kuluneen esiliinaretaleenkin. Mutta tytöt sanoivat: mitäpäs isännästä piitata. Koko heidän täälläolo aikanansa eivät rengit olleet tuppautuneet tukkimaan heidän paikkojaan pöydän ääressä. Olisipa hassua, jos isäntä alituiseen rupeisi tässä uusia muotia ottamaan ja jos tyttöjen pitäisi pitkin päivää haistella lehmänlantahousuja; kyllä riittää sekin, että he kärsivät niitä syödessään. Tämä asia ei kuulunut isäntään, siinä ei ollut hänellä mitään käskemistä. Uli sanoi että isännällä on kai täällä yhtä paljon käskemistä kuin puolen batzin piioillakin ja että hän kyllä tietää, etteivät hänen housunsa haise lainkaan niin pahalta kuin ne, jotka joka yö ovat piikain nenän luona.

Niin he kinasivat kunnes emäntä tuli pikkutuvasta ja sanoi: tämähän nyt on kiusallista. Arkina ei sellainen kuin hän jouda katsomaankaan kirjaa, ja kun sitten sunnuntaina viimein tahtoisi ottaa ja lukea niinkuin pitäisi, niin ei saa niin hetken rauhaa. Ennen ei oltu sellaisia oltu, palvelijat tiesivät mikä sopi, mikä ei. "Antakaa nyt anteeksi, emäntä", sanoi Uli, joka yskän hyvin ymmärsi; "isäntä minua käski tänne tulemaan, en minä itsestäni olisi tullutkaan, mutta voinhan minä lähteäkin." "Älä huoli, Uli", sanoi emäntä kun kuuli isännästä mainittavan, "enhän minä ole sinua menemään käskenyt; mutta kinaamista minä en siedä, ja te voisitte antaa toistenne olla rauhassa. Kun minä kerran luen, en minä siedä kuulla jankkaamista." Kinaaminen loppui; mutta ei ollut Ulin oikein hyvä olla tuvassa, hän oli hyvillään, kun ruokinta-aika tuli ja hän saattoi lähteä ulos. Ulkona tapasi hänet isäntä, joka palasi kävelyltään, ja kysyi häneltä: mitenkäs hänen iltapäivänsä nyt oli kulunut. Ka mikäs, sanoi Uli, raamatun lukeminen oli niin hyvä ajan kulu ettei ollut uskonutkaan; mutta, hän ei oikein tiennyt, hänestä näytti sittenkin siltä kuin hänen ei pitäisi olla tuvassa. Oliko kuka käskenyt häntä ulos, kysyi isäntä. No, ei juuri, sanoi Uli, mutta oli muuten sen huomannut. Muuta ei isäntä tiedustellut; vaan kun hän tuli sisään, sanoi hänen vaimonsa: tuotahan hänen vain piti kysyä, vaan mies ei saisi suuttua: mikähän miehen päähän oikeastaan oli pälähtänyt, kun antaa rengin tulla tupaan sunnuntai-iltapäivänä? Ei heillä mokomaa oltu nähty ennen. Missä sitä sitten oikein oleskelee, kun sellainen köntys on tiellä joka penkillä; ja jos sattuu tulemaan vieraita, niin missä niiden kanssa saa asioistaan keskustella kun tupa on täynnä palvelusväkeä? Kesällähän kyllä voisi mennä takatupaankin, mutta talvella on se liian kylmä, täytyy olla vieraiden kanssa eteistuvassa, jossa muuten on paljon hauskempaakin kun sinne paistaa aurinko koko päivän. Isäntä oli kuunnellut totisena emännän puhetta ja sanoi sitten: "No kuules nyt eukko minuakin, äläkä sinä nyt puolestasi suutu, kun sanon mitä minä olen päättänyt. Jo tuolla kuleksiessani sitä aprikoin ja se tuntui minusta paljon tärkeämmältä kuin mitä alussa ajattelinkaan." Nyt kertoi hän, millaisena hän ihan sattumalta oli tavannut Ulin ja miten hän sitten säälistä oli käskenyt Ulin sisään; sillä onhan ihan hirveää, kun rengillä ei ole mitään kunnollista olinpaikkaa ja että hänen täytyy lähteä huonoon seuraan pelkästään jossain ollakseen. Tätä oli isäntä miettinyt ja asia oli ruvennut tuntumaan hänestä yhä vakavammalta ja vakavammalta. Nykyjään ei renkimies pääse ottamaan niin kirjaa käteensä, ei piirtämään joskus niin kirjainta. Kaiken koulussa opitun hän unohtaa, ja kun hänen taitonsa joskus tulee kyseeseen tai jos hän saa lapsia, niin osaa hän tuskin lukea painettua, sitä vähemmin kirjoitusta. Näin ei hän voi kartuttaa älyään pisarallakaan ja unohtaa kokonaan olevansa ihminen. Ja olipa isäntä vielä muutakin ajatellut. Joka kerta kun palvelijat palaavat kyliltä kotiin, palaavat he niskuroivina; ne tekevät toisensa niskureiksi. "Jokainen emäntä niiltä urkkii, niitä yllyttää ja muutamat viettelijät osaavat tekeytyä palkollisia kohtaan niin hemmetin helliksi, että on jo kauan tehnyt mieleni antaa houkuttelijoille sellaista vastamyrkkyä, että sen vaikutus tuntuu koko maailmassa. Siksi ajattelen, että olisipa hyvä, jos palkollisia voisi pysytellä ilman käskyjä ja pakkoa kotona! Ja jos he kotona tulisivat vielä järkevämmiksikin ja oppisivat näkemään, mikä on heidän omaa hyväänsä, niin oltaisiinpa ihan taivaassa." "Älähän noin, Johannes", sanoi emäntä, "henkäisehän toki välillä, ihanhan sinä olet tukehtua kuten meidän rovasti, kun sekin pousaa liian kiihkoisasti. Vastenmielistä on minusta ruveta uusia tapoja ottamaan; ja missäs me itse sitten oleskelemme? Meillä ei ole niin rauhan kolkkaa, missä olla kahden; aina olisi mokoma köntys tiellä kun haluaa puhua omista asioista, eihän näet niistä ole aikaa viikolla lainkaan puhella." Johannes tuumi, että onhan heillä pikkutupa tahi voisihan sunnuntaiksi lämmittää takatuvan, sopisihan palvelijain siellä hyvin olla silloin kun heitä ei voi pitää asuintuvassa. "Mutta mitäs ihmiset sanovat, kun me näin rupeamme uusia tapoja ottamaan?" sanoi emäntä. "Voi muori rukka", sanoi Johannes, "etkös tiedä, että ainahan ihmisillä on sanomista otti sitten vanhoja tai uusia tapoja? Ihmisten puheilta ei säästy, teki sitten mitä tahansa; mutta niistä pääsee vähimmän purtuna kohtelemalla niitä kuten koiria, tietysti en tahdo heidän kunniaansa loukata: purevat pahimmin niitä, jotka enimmin pelkäävät." "Mutta Johannes, ajatteleppas lapsia? Niiden täytyisi aina oleskella palvelusväen parissa, ja tiedäthän sinä, miten paljon rumaa he silloin oppivat. On aivan kuin -- Jumala sanani anteeksi antakoon! -- piru heitä riivaisi puhumaan lapsille kaikkein ruminta." "Mutta, eukkoseni", sanoi Johannes, "ethän sinä kuitenkaan voi estää lapsia olemasta palvelusväen parissa. Jos lapset eivät tapaa palvelijoita tuvassa, juoksevat ne niiden luo talliin; ethän aina ehdi sitä ajatella. Juuri äsken näkyi kaksi olevan Ulin luona. Mutta meidän kuullen tuvassa latelevat ne kai paljon vähemmän rumuuksia kuin tallissa. Ja minusta on paljon parempi, että lapset ovat palvelijain parissa tuvassa näiden askarrellessa jotain järkevää, kuin raitilla, minne ne kotiin tullessaan tavallisesti ilmestyvät siinä siivossa kuten heitä olisi raahattu risukossa ja likarapakossa." Emäntä tinkaili vielä jos jotakin, mutta myöntyi viimein kuitenkin, ja Johannes pani käytäntöön uuden tapansa, joten hänen renkinsä saivat sunnuntaina ja pyhäaattoina olla rauhassa lämpöisessä, valoisassa huoneessa. Kyllähän sitä tosin joka kerta oltiin nyreillään, kun tarvittiin iltasella kahta tulta. Emäntä oli ihan kuin puulla päähän lyöty, kun isäntä pani tulen toiseenkin lamppuun, jotta renki näkisi lukea kalenteria. Monissa paikoin saavat rengit mennä nukkumaankin ilman valoa, ja nyt sytytti Johannes lampun pelkästään rengin ajan kuluksi. Mies oli emännän mielestä ihan loukannut hyviä tapoja.

Kuitenkin tottui emäntä tähän, ja muutos kävi yhä paremmin ja emännän iloksi päinsä.

Palvelusväki tottui siihen, että heille oli aina varattu olinpaikka sunnuntaisin, milloin asuin-, milloin takatuvassa, miten paraiten sopi. He saivat köllötellä uunilla tai istua pöydän ääressä mielensä mukaan; mutta etupäässä pöydän luona he ahertelivat. Yksi luki, toinen töherteli kirjaimia, muut kaksi yrittelivät laskea; toinen auttoi toistaan, ja kun ei omin neuvoin enää ymmärretty pulmaa selvittää, päätettiin kysyä neuvoa isännältä; ja kun isäntä ei osannut esimerkiksi selittää jotain sanaa, niin oli sitä jonkun lapsen tiedusteltava huomenna koulumestarilta, vaikkei hänenkään päässään muuten ollut aina selitystä kaikkeen, mitä nämä kyselijät eivät tienneet. Näissä askareissa puuhasivat lapset mukana ja he olivat ylen mielissään, kun kykenivät neuvomaan isoja renkejä ja kun sanottiin: "Ompas se pikku Johannes älykäs, tokkohan se koulumestari osaa tälle enää mitään opettaakaan." Mutta tästä ei ollut ainoastaan lapsille iloa. Emännänkin täytyi myöntää, että hänestä tuntui siltä, kuin eivät lapset yhtenäkään edellisenä talvena olisi oppineet niin paljoa kuin nyt ja että niistä nyt oli kovin vähän huolta, vaikka aina kuitenkin tiesi, missä ne olivat.

Mutta palvelijatkin näyttivät muuttuneen. He eivät olleet läheskään niin ärtyisiä toisilleen kuin ennen eivätkä kinanneet keskenään niin kuin ennen. Heidän ajatuksillaan oli nyt muutakin aprikoimista, heidän ei tarvinnut nyt vain ajatellakseen ajatella pahoja halujaan: kateuttaan isäntää kohtaan, muiden yllytyksiä, ja niitä alati mielessään hautoa. Heidän hyvät puolensa heräsivät ja he alkoivat yhä enemmän ymmärtää, että ero se on sentään elukan ja järjellisen ihmisen välillä. Kuten nälkä sairaan paratessa kasvaa ja kuten kuolema taudista toipuvalle yhä kouriaan kurottelee, jollei nälkää ole, niin tuli heillekin Jumalan sanan nälkä ja he menivät kernaasti kuulemaan saarnaa tai silloin tällöin pyhäkouluunkin. Eivätkä he tienneet sen jälkeen ainoastaan kertoa, mitä uutta olivat nähneet tai kuulleet, vaan myös mistä tekstistä pappi oli saarnannut ja paljon muutakin, mikä heidän mieleensä oli koulussa painunut. Sitten rupesivat he keskustelemaan asioista pöytänsä ääressä ja jos joku yritti pilkata vakavia asioita, niin häntä neuvottiin olemaan ihmisiksi. He alkoivat yhä enemmän ymmärtää, että kyllä sittenkin on kaunista ja hyvää olla kristitty ja että kristityn rengin kohtalo on toki paljon parempi kuin pakanakuninkaiden, jotka eivät oikein tiedä, miksi maailmassa ovatkaan, jotavastoin kristitty renki tietää olevansa maailmassa tullakseen Jumalan lapseksi ja päästäkseen taivaaseen. Iltapäivät kuluivat kuten linnun siivillä ja kun kello löi neljä, ei kukaan tahtonut oikein uskoa että kello oli niin paljon; sehän ei ollut mahdollista, hehän olivat juuri istahtaneet pöydän ääreen. Emäntäkin sanoi, ettei hän ollut uskonut, miten hupaisesti häneltäkin aika kului näiden toisten hommissa. Jopa hän monasti kantoi pöytään kaikille kahviakin eikä mieleensä juolahtanutkaan, mitä ihmiset sanoisivat, kun hän kestitsee renkejä ja piikoja kaiken sunnuntaita kahvilla.

Ihmeellisesti oli tuo pikku tapahtuma muuttanut ja mullistanut talon oloja. Kuten talvella kun aurinko paistaa lämpimästi ja uutterasti, näkee kärpästen kömpivän sitä kohti ja nauttivan olostaan, niin nauttivat nyt myös palvelijat sunnuntaisin heille varatusta lämpöisestä uunista. Ihan säälitti kun näki, miten he pyrkivät sen ääreen melkein tiedottomina kuten kärpäset aurinkoon päin ja lämmittelivät ja virkistyivät lämmöstä ja iloitsivat olostaan. Usein on tosin tämä tainnuksista toipuminen väärää ja hillitöntäkin ja siitä johtuva ilo ilmenee rumalla tavalla.

Niinpä ei kulunut pitkää aikaa, ennenkun jo tiedettiin siellä täällä, että Bodenbauerissa lämmitettiin palkollisille tupa sunnuntaisin. No renki se ei kauan kursaile lähtiessään minne mielensä halaa. "Lähtään Bodenbaueriin", sanoo hän toverilleen, "ei suinkaan ne meitä elävältä syö. Eihän hän sentään mikä herra ole, tottakai hänen tupaansa uskaltaa pistäytyä. Sillä on kaksi iloista piikaa, ne eivät kaihda poikia; kai nekin ovat tuvassa." Näillä mielin tungeskeli yksi toisensa jälkeen Bodenbauerin tupaan vain loruamaan ja kujeilemaan. Ei tullut ainoastaan renkejä, mutta heidän jälestään piikatyttöjäkin, ja viimemainitut eivät tungeskelleet taloon lainkaan oikeille asioille, vaan ainoastaan renkien vuoksi. Siitäkös nyt syntyi kiemailua ja joutavuutta puheissa ja eleissä, lauluissa ja teoissa. Bodenbauerin täytyi heitä huomauttaa, vaikkei hän lainkaan mielellään olisi sitä tehnyt. Sillä maamiehestä ei liene mikään kiusallisempaa kuin ruveta neuvomaan toisten palvelijoita ja ylipäänsä moittia, oikaista silloin kun on sellaisessa asemassa, että muut hänelle voivat pahastua, selittää hänen sanansa väärin ja ruveta kaunaa kantamaan. Mutta ei voinut isäntä muuta kuin huomauttaa. Hän sanoi siis kerran: Hän ei tahtonut kieltää ketään tulemasta taloonsa; mutta vuotuinen lepopaikka kirkossa käymättömille ei hänen talonsa ole; kuka ei täällä ole siististi, saa lähteä matkaansa, ja lisäväkeä ei täällä kaivata. Ei näet sovi tuvassa nyt edes seisomaankaan ja tupakka löyhkää niin että on tukehtua. -- Se auttoi. Tosin jotkut kreutzerin rengit mukisivat ja batzin piiat nyrpistivät nokkaansa, mutta mitäpä Bodenbauer heistä piittasi!

KAHDEKSAS LUKU.

Rengin kukkaro paisuu ja heti ilmestyy onnenonkijoita.

Koko talveen ei Ulilta kulunut melkein yhtään rahaa ja hän kulutti niin vähän vaatteita, että itsekin ihmetteli. Yhden ainoan kerran oli hän käynyt ravintolassa ja silloinkin oli isäntä itse kehoittanut häntä sinne menemään. Pitihän toki hänenkin kerran pistäytyä ottamaan lasi viiniä (noin neljän tai viiden groschenin[13] lasi), ettei ihan unohtaisi, millainen ravintola onkaan. Isäntä lupasi tulla sinne itse myöhemmin; he palaisivat yhdessä kotiin. Niin kävikin. Isäntä kustansi hänelle vielä haarikan ja ensi kertaa eläissään pääsi Uli ulos ravintolasta maksamatta enemmän kuin pari batzia ja selvin päin. Uli sanoi isännälle, ettei hän ollut uskonut mokomaa mahdolliseksikaan.

Näytti siltä kuin olisi hän tuon mahdollisuuden tietäessään kasvanut kyynärää korkeammaksi. Kun hän nyt palasi järkevästi kotiin isäntänsä kanssa ja he juttelivat keskenään kuin toverukset, niin valtasi Ulin kaunis toive, että hänkin kerran voi astua isäntänä ulos ravintolasta, jos hän tätä menoa jatkaa. Ja hän näki unta koko yön hoveista, joita hän käy katselemassa ostaakseen, ja rahasäkeistä, joilla hän maksaa nuo hovit. Mutta hän ähki ja puhki niiden säkkien painon alla niin että oli ihan tikahtua; ja kun hän ne laski selästään, niin varkaat veivät ne tai hän ei muuten voinut niitä enää löytää. Silloin lupasi jokin korea tyttö näyttää hänelle missä ne olivat ja se tyttö lähti Ulia opastamaan; mutta Ulilta irtausivat kengät jalasta tytön jälestä juostessa ja kun hän otti kengät käteensä, ei hän tahtonut päästä paikaltaan hievahtamaankaan, jalkansa olivat kuin kytkyessä. Mutta tyttö juoksi yhä kovemmin, Ulin oli yhä vaikeampi saada häntä kiinni, vaikka hän selkä märkänä hikoili. Viimein tyttö hävisi ja Ulin eteen ilmestyi vanha akka luuta kädessä ja akka rupesi rökittämään Ulia siksi että Uli tallasi hänen liinamaataan. Uli koetti paeta, mutta ei päässyt paikaltaan ja hänen täytyi sietää luudan mukitusta ja haukkumasanoja. Viimein kiljaisi hän: "Voi voi, älähän enää, akka pakana!" Silloin hän heräsi ja vierustoverina oleva renki kysyi, mikä hänellä oli, kun hän ei tahtonut herätä vaikka häntä olisi miten nykinyt. Toista oli ihan ruvennut peloittamaan ja hän olisi hakenut ylös isännän, jos ei Uli nyt olisi herännyt. Painajainen, vastasi Uli. -- Pitkään aikaan ei hän voinut tätä unta unohtaa, ja ellei häntä olisi hävettänyt, olisi hän mennyt povariakan luo kysymään siihen selitystä, sillä itse oli hän kahdella päällä: merkitsisikö se uni sitä, että hän kerran jaksaa ostaa talon, vaiko päinvastaista; milloin ajatteli Uli sen merkitsevän edellistä, milloin jälkimäistä. Merkillistä oli, että hän aterioituaan ja hyvin nukuttuaan aina piti tätä unta hyvänä enteenä; jotavastoin hänen väsyneenä ja nälissään ollessa ei kukaan olisi saanut hänen päästään ajatusta, että se uni merkitsee sitä että häneltä menee kaikki mitä hänellä on ja mitä saa kokoon, ja että hänestä tulee kaiken maailman hylky.

Mutta varsin hyvin luistivat hänen asiansa. Hän oli isännän apuna kovin ahkerasti, kuten omaa hyväänsä ajaen, ja hän tunsi päivä päivältä yhä enemmän, että hänestä tällä tavoin voi tulla ihka uusi mies, parempi kuin siihen aikaan, jolloin häntä oli hävettänyt olla hyvä renki, jolloin hän oli pitänyt kunnian asiana kavaltaa isäntäänsä ja syödä liian paljon ja tehdä liian vähän työtä. Hän koetti kaikin voimin olla koko vuonna ottamatta etukäteen palkkaansa ja pitää sitä säästössä; ja onnistuikin. Hänestä oli selvä asia, ettei saa hukata nykyisiä, sen vähemmin tulevia ansioita, vaan että tulevat ansiot ovat pelkästään tulevan ajan turva ja että nykyisyydessä pitää elää menneestä s.o. että tarpeisiin pitää käyttää vain jo ansaittua palkkaa. Ja koska tulevana aikana varmaan aina on tarpeita, mutta ei aina varmaan jaksa ansaita, niin täytyy menneisyydestä riittää myös hätävaroja sellaisille tuleville päiville, joista ehkä voi sanoa: nämä ovat kovia.

Mutta ilon päiväpä olikin Ulille se joulu, jolloin isäntä ikäpuolella kutsui hänet pikku tupaan ja laski hänen eteensä pöydälle 30 kruunua ja vielä juomarahaksi ison taalarin. Tuon aikamiehen kädet vapisivat kun hän pisti rahat taskuunsa, sillä niin paljon kilisevää ei hänellä vielä ollut koskaan ennen ollut yhtaikaa. Ja kun isäntä häntä kehui ja kehoitti yhä samaan tapaan jatkamaan, joten hänestä vielä tulisi kunnon mies, niin tuli Ulille vedet silmiin. -- Hän alkoi nyt mietiskellä ja harkita, mitä hän noilla rahoillaan tekisi. Vaatteita hän tarvitsisi, etenkin paitoja; mutta puolet tahi ainakin kolmanneksen palkasta hän säästäisi. Hän ei ollut ennen aavistanutkaan, miten iso raha kolmekymmentä kruunua on, kun pitää siitä hyvää huolta. Se näyttää vain kolmeltakymmeneltä pikku rahaselta, mutta sillä voi hankkia varsin paljon, kun vain osaa harkita, miten sitä käyttää. Hän ei ollut ennen uskonut, että rahaa voi likistää niin pieneen tilaan; ennen oli raha ollut hänelle kuten talonpojalle kiireessä ostettu häkki heiniä: kun siitä vain sylillisen kaapaisee, niin se loppuu. Nyt oli Ulista raha kuin omasullomansa, hyvin polettu häkki heiniä: lappoipa siitä miten tahansa, niin eivät heinät näyttäneet vähenevän lainkaan, vaan yhtä paljon niitä näytti olevan kuin ennenkin. Isäntä naureskeli näille Ulin vertauksille, mutta emäntä heltyi ja sanoi Ulille, että Uli on tullut hänestä ihan mieleiseksi ja että kun ompelijatar tulee taloon, ompeluttaa hän Ulille joululahjaksi paidan; vaate siihen on jo varattu. Uli tuumi, että liiaksi se on jo isäntäkin hänelle antanut, ei hän voi kaikkea huolia, hän ei ole ansiollinen saamaan kerrassaan mitään. Isäntä oli tehnyt hänelle jo niin paljon hyvää, että voi vaatia opetuspalkkaakin. Mutta jos emäntä tahtoisi auttaa häntä, niin voisi emäntä olla niin hyvä ja ostaa hänen puolestaan vaatetta noin kolmeksi paidaksi; hän aikoi teetättää yhdellä tiellä useampia niin että ne sitten riittäisivät. Kun niitä osti vain yksitellen, oli aina ilman paitaa ja sai aina kukkaroaan kaivella. Hän itse ei näet ymmärtänyt ostaa kangasta ja häntä oli aina petetty; oli joko otettu liikaa hintaa tai annettu liian ohutta vaatetta, lanka liian löyhää tai haurasta, aina oli ollut joku vika ja pian menivät hänen paitansa hämähäkin verkoksi. Kyllä hän auttaisi, sanoi emäntä, mutta ei ollut takuita siitä, tokko hän saisi kunnollista. Kutojat ja kaupustelijat pettelevät talonpoikaista vaimoihmistä nykyään yhä enemmän ja enemmän. -- Ehkäpä sitten emännällä itsellään olisi kangasta antaa hänelle kolmeksi paidaksi, sanoi Uli. Kyllähän, sanoi emäntä, mutta hän ei juuri mielellään rupeisi kauppoihin palvelusväen kanssa. Joskus oli niihin joutunut, siitä oli tullut vain kiusaa. Palkolliset olivat kaupustelijoiden paraita ostajia, ne hyötyivät enimmän palvelijoista, voivat tyrkyttää niille mitä tahansa: juuri sitä, jota ei mikään kunnon ihminen rupeaa ostamaan. Jos emäntä milloin oli myynyt jollekin palkolliselle jotakin, niin heti olivat tulleet kaikki kaupustelijat ja räätälit ja ompelijattaret, -- kaikki, jotka pitävät kaupantekoa palkollisten kanssa kultamaanaan kuten varpuset kauraa -- ja sanoneet palkolliselle: olisit saanut muualta huokeammalla; ei isäntäväki olisi sitä myynytkään, jos se sille itselleen olisi kelvannut; kehnosti tekevät, kun palvelijalle muka vielä huonon palkan lisäksi tunkevat huonoa tavaraa kalliista hinnasta. "Milloin sanoo räätäli, ettei vaate kestä ommella, milloin ompelijatar, että siihen tulee reikiä kun vain sormiinsa ottaa; ja sitten aletaan myyjää tehdä epäilyksen alaiseksi ja haukkua niin että on hirmuista. Kyllähän minä tunnen isäntäväkeä, joka pettää palvelijoitaan ja houkuttelee heiltä heidän kovalla työllä ansaitsemansa rahat; mutta sellaisia on kuitenkin vähän ja isännät ajattelevat palvelijainsa parasta yleensä enemmän kuin palvelijat uskovatkaan ja kaupustelijat sanovat. Koetan siis, Uli, ostaa jostakin niin hyvää kuin ostaisin itselleni. Käytän oman kankaani itse, niin etteivät kaupustelijat tee minua epäluulon alaiseksi eivätkä räätälit hauku." -- Ulillakos oli iloa aarteistaan ja usein hän niitä itsekseen katseli. Mutta pälyivät niitä muutkin. Rahakas poika on muista kuin hunajatippa kimalaisista; jokainen, joka haluaa rahaa eikä sitä itse jaksa ansaita, lipaisisi hänen rahojaan. Milloin tahtoi yksi lainata viisi batzia, kun hänellä ei muka sattunut olemaan rahaa mukana, milloin toinen vain yhden ostaakseen puntin tupakkaa. Renkitoverinsa oli kerran tilaisuudessa tekemään mainion kellokaupan, puuttui vain yksi taalari. Toinen tytöistä tahtoi ostaa kauniin sinisen huivin reppukauppiaalta, joka oli pujahtanut taloon myymään puuvillakankaitaan silkkinä; Ulin täytyi lainata tytölle kolmetoista batzia, kun tyttö ei kehdannut pyytää emännältä. Suutari, joka askaroi talossa, tarvitsi välttämättä neljä kruunua ja lupasi ja vannoi lujasti maksaa ne pääsiäisenä yhden kruunun korolla. Asioitsijan, joka sitten tuli taloon, piti saada neljä taalaria, hän tiesi juuri nyt erinomaiset pellavakaupat ja lupasi jakaa Ulin kanssa voitot. Tämäpäs oli Ulista mainiota, kultaa tulee kuin turkin hihasta. Hän ajatteli, että tuhmapa hän olisi, jos hautoisi rahoja arkussaan, kun voi kerran voittaa noin paljon; ei siis tullut olla narri ja kieltää. Kun hänelle vielä kerran luvattiin sana luja, antoi hän. Niin ei hänellä tosin viimein ollut rahaa lainkaan, mutta korkoja paljon, komeita pääomia: neljä kruunua yhtäällä kuusi kruunua enemmän toisaalla. Parempi antaa näin, ajatteli hän, kuin pieniä parin kolmen batzin eriä, joista ei tule korkoa lainkaan. Ja nyt hän pääsee lainaajista helpolla, ei tarvitse muuta kuin sanoa, ettei hänellä ole rahaa enää, hän on kaikki antanut lainaksi. Hän oli mielestään sangen huomattava velkoja velallisilleen. Mutta isännälleen ei hän näistä asioistaan puhunut. Ei isännän tarvinnut kaikkea tietää, ajatteli hän, ja ehkäpä se olisi ottanut voitot mieluummin itse ja itse antanut asioitsijalle rahat. Ei suinkaan hänenkään nyt tarvinnut aina kaikelle maailmalle kuuluttaa jos mitä yritti. Hän ei vielä ihan voinut olla epäilemättä isäntää. Varsin harvat palvelijat sallivat mielellään isäntänsä tietää miten paljon heillä on rahoja ja vielä vähemmin käyvät he hänen luonaan ripillä ilmaisemassa, miten ovat rahojaan käyttäneet.