Part 6

Useimmista oli mieleen se tuuma, että annettaisiin Ulin syödä koko soppa; he näet vähän pelkäsivät, ettei nimismies tällä kertaa päästäisi heitä pelkällä rahasakolla, vaan että heidät karkoitettaisiin seudulta; ja vaikka raha on rakasta rikkaalle talokkaan pojalle, maksaa hän sen sentään kymmenen kertaa mieluummin kuin jättää kotiseutunsa, sata kertaa mieluummin kuin heittää isänsä ja tuhannen kertaa mieluummin kuin hylkää äitinsä.

Resli, kuten tuo vanha kettu oli nimeltään, tuli siis Ulin luo hänen ollessa illalla ruokkimassa karjaa ja sanoi hänelle, että asiat ovat hullulla tolalla, brönzwüleriläiset ovat lähettäneet asiasta tiedustelemaan ja tiedäppäs nyt, miten se selvitetään; kaikessa tapauksessa maksaa leikki paljon rahaa. Tämä oli Ulille kuin tulta kanuunan sankkiin ja nytkös panos paukkuen ja jyristen laukesi Resliin. -- Uli haukkui häntä vanhaksi roistoksi, joka oli syössyt hänet onnettomuuteen. Hän ei olisi lähtenyt koko peliin, ellei Resli olisi häntä houkutellut; hän ei olisi ruvennut tappelemaan, mutta juuri he, ijäkkäämmät, joiden olisi pitänyt olla kaikkein järkevimpiä, olivat olleet hurjimpia, ja etenkin hän, Resli. Nyt piti hänen, köyhän pojan, antaa puolet vähästä vuosipalkastaan, ehkäpä sen kokonaankin ja tehdä vuosi työtä hukkaan; se oli vääryyttä Jumalan ja ihmisten edessä! Vaan sellaisia ne ovat ne kirotut tilalliset; jos he vain voivat syöstä renkiparan onnettomuuteen, syöksevät he! Resli antoi myrskyn riehua aikansa ja lausui sitten: "Jos antaisit minunkin avata suutani, niin saisit kuulla aivan päinvastaista; sinun hyvääsihän tässä juuri tuumitaankin. Jos olet järkevä, niin järjestetään asiat niin, että sinä yksin hyödyt koko kepposesta." Hänen oli vaikea saada Ulia vaikenemaan ja kuuntelemaan. Kun Reslin viimein onnistui sanoa, että Ulin olisi nyt ilmaistava itsensä syypääksi, jysähti uusi laukaus. Uli ei tahtonut kuulla esityksestä puhuttavankaan. Viimein onnistui Reslin kuitenkin selittää, että muut ovat salaa Ulin tukena ja etteivät he ainoastaan suorita kaikkia kustannuksia, vaan antavat Ulille vielä komean korvauksenkin; Ulin ei tarvitsisi muuta kuin sanoa minkä verran tahtoisi ja hän saisi ihan kyllältään. Jos Uli suostuisi syyllisenä hiljaisesti sopimaan pieksettyjen kanssa, saataisi asia selvitetyksi hyvin huokealla. Ja vaikka pieksetyt sitten antaisivatkin asian nimismiehen ratkaistavaksi ja Uli karkoitettaisiin seudulta, niin mitäpä haittaa siitä Ulille olisi! Sellainen poika kuin hän saa aina palveluspaikkoja; ja monipa oli löytänyt onnensa vierailla seuduilla, minne hän ei koskaan olisi mennyt, jos ei häntä olisi kotiseudulta karkoitettu. Ja tarpeenpa olisi Ulille raha, nuo viisikymmentä tahi sata kruunua, jotka hän saisi heti kun vain pyytäisi. Kauan pitäisi hänen tehdä työtä ennenkun saisi työllä kootuksi moisen summan. Ja jos häntä vasta voitaisiin auttaa, niin oli hänen vain heille ilmoitettava, häntä ei jätettäisi pulaan, vaan tätä hänen tekoaan muistettaisi aina. Kaiken kaikkiaan: Resli osasi kuvata asian Ulille niin hyvässä valossa, että sai Ulin uskomaan, ettei hänelle tästä jupakasta tule lainkaan vahinkoa, päinvastoin hyötyä. Ja Uli lupasi tulla pyhäaattona kokoukseen, jossa voitaisiin asiasta lähemmin keskustella.

"No tule sitten", sanoi Resli, "mutta älähän sano isännällesi tästä mitään, ei hänen tarvitse tietää kaikkia meidän välisiämme asioita; tämä ei koske häntä lainkaan eikä hänellä siis ole tässä mitään sanomista."

Tuskin oli Resli lähtenyt, niin astui isäntä Ulin luo talliin ja sitä ja tätä ensin välinpitämättömästi puhuttuaan, kysyi hän: "Eikös Resli käynyt täällä? Oliko hänellä mitä asiaa minulle?" Uli sanoi, ettei hän tiennyt, Resli ei ollut siitä puhunut. Isäntä sanoi, että mitähän asiaa hänellä sitten oli Ulille? Kai jotain erikoisia? Uli sanoi, että he olivat keskustelleet keskenään yhä siitä eilisestä. Isäntä ymmärsi hyvin, mistä. Hän oli seisonut koko ajan rehuvajassa kun Uli ja Resli puhelivat keskenään ja hän oli kuullut heidän puheensa. Hänen ei siis ollut vaikea saada kyselemällä Ulia tunnustamaan koko totuutta. Kun isäntä oli aprikoiva luonne, oli hänen taas pitänyt taistella sisäinen taistelu: sekautuako enää koko asiaan, joka ei tosiaan häneen kuulunut, vai ruvetako puolustamaan renkiä naapuria vastaan? Kuitenkin voitti hänen hyvyytensä Ulia kohtaan, hänen lähimäisrakkautensa ja vähin myös kiukku siitä, että hänen selkänsä takana lähennellään hänen renkiään, ensin yllytellään epäluuloiseksi ja sitten petetään. Hän sanoi siksi Ulille: "Saat minusta nähden tehdä miten haluat: sinä et totellut minua, kun minä varoitin sinua ottamasta peliin osaa; teekin nyt miten parhaaksi näet. Muuten, jos uskot minun neuvoani, älä rupea niiden vehkeisiin; he koettavat panna sinut ansaan oman päänsä päästimeksi. Sinulle luvataan mitä vain tahdot, mutta ei pidetä mitään. Jos rupeat sopimaan brönzwüleriläisten kanssa, niin saat maksaa kipurahat; jos sinut taas karkoitetaan, saat marssia minne haluat ilman että sinulle kiitostakaan annetaan. Usko minua, niin käy; sellaisia tapauksia minä olen jo paljon kokenut." Mutta sehän nyt on helvetti, sanoi Uli, ellei pidettäisi sitä mitä hänelle oli luvattu, eipä hän sitten tiedä, mitä ihmiset oikeastaan ovatkaan. "Niin, sinä olet hyvä hölmö sinä", sanoi isäntä, "ihmiset pitävät, minkä haluavat pitää tai mikä heidän on pakko pitää, ei enempää; ei etenkään tällaisissa jutuissa; nämä ovat maailman rumimpia juttuja. Kun on joku viaton saatu kiikkiin, niin nauretaan sitten takana haletakseen koko tekoselle." Silloin pelästyi Uli, hänestä tuntui kuin hän olisi jo ollut ansassa, ja itku kurkussa hän sanoi, ettei hän voinut uskoa, että ihmiset ovat niin ilkeitä, jos ne sellaisia ovat, niin ei ihminen jaksa tätä elämää sietää, olisi paras, kun pääsisi kaikesta erilleen, pois koko maailmasta. -- Ulin piti tottua ihmisten tapoihin, jotka eivät parane kuitenkaan, sanoi isäntä, Uli ei voi ihmisiä tehdä paremmiksi. Kuta järkevämpi on, sitä paremmin tulee heidän kanssaan toimeen, sillä silloin eivät he saa tilaisuutta pettää ja pelkäävät ruveta pettämään; aivan oikeassa oli sananparsi, jossa sanottiin: olkaat kavalat kuin käärmeet, mutta myös vakaat kuin kyyhkyset. Tuhman ihmisen vuoksi joutuvat muut aina kiusaukseen, heitä haluttaa vetää häntä nenästä ja pettää häntä. On vain oltava järkevä, niin ei kellään ole sanomista mitään. No mitäs hän sitten voi tehdä? kysyi Uli. "Ehkä olisi järkevintä, ettet lähtisi heidän pariinsa etkä näyttäytyisi heille ollenkaan; niin täytyisi heidän luonnostaan pyyhkiä sinun nimesi pois pelistä. Mutta mene nyt kuitenkin ja kieltäydy! Siten saat oikein nähdä, millaisia he ovat. Saat nähdä, että he lupaavat sinulle viisi hyvää ja kuusi kaunista ja vannovat niin että sinun sydämesi oikein lämpiää. Sinusta tuntuu, kuin pitäisi asian juuri näin ollakin, kuten olisit pölkkypää, jos et taipuisi omaan onneesi. Mene vaan, ja myönny sitten, Jumalan nimessä, mutta pyydäkin kirjalliset lupaukset. Silloin saat nähdä, miten naamat ällistyvät. Silloin sanotaan, ettei se kirjallinen lupaus ole tarpeellista; kun muka kerran kaikki sen lupaavat, niin tokihan se riittää ja tokihan tässä hävetään syödä sanaansa. Pysy kuitenkin vaatimuksessasi ja katso sitten, millainen paperi sinulle annetaan, kuka paperin alle kirjoittaa, ja pidä vaari siitä, että paperissa on kaikkien nimet ja että kaikki vastaavat toisistaan." Niin, se kai olisi hyvä, tuumi Uli, mutta hänhän ei osannut lukea kirjoitusta. "No, se ei haittaa", sanoi isäntä, "tuo vaan paperi mukanasi kotiin että saadaan nähdä mitä siinä seisoo; voithan sitten vielä menetellä miten tahdot." "Mutta luuletkos, isäntä", tuumi Uli sydän pelosta vapisten, "ettei tästä koidu vaaraa ja etten minä hairahdu?" "Se riippuu siitä", sanoi isäntä, "luotatko tällä kertaa minuun; jos et rupea epäluuloiseksi, etkä anna itseäsi vietellä ja luotat minuun, niin lupaan minä auttaa sinua pulasta. Mutta jos sinua taas haluttaa uskoa toisia enemmän kuin minua, niin samantekevä; näetkin, miten käy. Sanoinhan minä sinulle jo etukäteen, mikä tästä tulee; mutta sinä luotit, enemmän muihin kuin minuun. Kyllä minä tiedän, miten he ovat panetelleet minua ja sanoneet, että minä olen vain häijy ja sorran, enkä salli alamaisilleni iloa; et tehnyt oikein, Uli, kun uskoit minusta niin pahaa. Minä luulin, että sinä tietäisit, hyvääkö vai pahaa minä sinulle toivoin, ja sinä ansaitsisit nyt tosiaan, että jättäisin sinut pulaan. Mutta sen minä sanon sinulle suoraan: jos sinä vielä kerran alat epäillä minua ja uskot joka panettelijaa ja lurjusta enemmän kuin minua ja rupeat heidän yllytyksestään karttamaan minua, niin tulee meistä ikipäiviksi ero. Kun minä koetan olla isä sinulle, niin lienee minulla oikeus vaatia, että sinä luotat minuun; ja kyllä voit luottaa!" Uli tunnusti tehneensä väärin ja sanoi, ettei hän ollut uskonut, että ihmiset olisivat sellaisia. "Mitä", sanoi isäntä, "ettäkö et uskonut? Uskoithan sinä, että minä olen huono ihminen ja koetan muka nylkeä hyötyä sinusta; uskoithan sinä, että se on huono joka teoilla osoittaa sinulle hyvyyttään ja sitävastoin hyviksi niitä, jotka sinua imartelevat, mutta eivät tee niin hituistakaan hyvää sinulle. Sinä olet kuten ihmiset yleensä: sinä luotat huonoihin ja epäilet niitä, jotka ovat hyviä sinulle; ja sitten sanot sinä kuin kaikki muutkin, ettet sinä uskonut, että ihmiset olisivat niin pahoja. Tuo on järjetöntä puhetta. Mutta te ette osaa eroittaa hyvää pahasta ja te rakastatte luonnostanne enimmän niitä, jotka teitä viettelevät käskijäänne karttamaan, ja kartatte luonnostanne niitä, jotka teitä käskevät ja joiden täytyy pitää teitä aisoissa, ja siksi luotatte te kymmenen kertaa enemmän jokaiseen lurjukseen kuin isäntäänne. Siksi käykin tavallisesti niinkuin käy ja siksi te edistytte siten kuin edistytte. Usko minua, ne, joiden täytyy pitää renkiä ja piikoja, saavat kärsiä kovempaa kiusaa kuin ne, joiden. täytyy olla renkeinä ja piikoina." Isäntä oli vasten tapojaan nyt aivan kiihtynyt. Uli rukoili, ettei isäntä olisi kovin vihoissaan; jos nyt asia selviäisi hyvin, kuten isäntä oli sanonut, luottaisi Uli häneen elinikänsä eikä uskoisi enää koskaan lurjuksia ja huonoja ihmisiä.

Varhain huomisaamuna tuli Uli isännän luo ja sanoi, ettei hän ollut uskonut mokomaa, mutta oli käynyt aivan niin kuin isäntä oli sanonut; olisi luullut, että isäntä on ihan noita. Ne olivat ihan syödä hänet rakkaudesta ja ystävyydestä ja väliin olivat he koettaneet häntä pelotella ja viimein lupasivat hänelle kaiken kaikkiaan 500 guldenia. Silloin oli Uli myöntynyt ja vaatinut kirjallista lupausta. Kauan olivat ne kinanneet häntä vastaan ja viimein oli Resli sanonut: no olkoon menneeksi, he sen hänelle antavat ja Uli saa itse kirjoittaa millaisen haluaa. Silloin oli Uli sanonut, ettei hän osaa kirjoittaa; ja Resli oli sanonut, että kyllä hän sen kirjoittaa ja että kahden tulee se vahvistaa niinillään kaikkien puolesta. Sitten olivat he antaneet hänelle paperin, mutta sanoneet hänelle, ettei hän ruumiin ja hengen uhalla saa näyttää sitä koskaan kellekään, muuten voi koko homma mennä myttyyn; ja he olivat lukeneet Ulille paperin ja se oli ollut aivan heidän tekemänsä sopimuksen mukainen. Mutta ei se ollut Ulia tyydyttänyt, sillä he olivat iskeneet toisilleen pilkallisesti silmää ja virnistelleet sitä katsellessaan. Isäntä sanoi: "Saanko minä lukea sinulle, mitä siinä seisoo? Kuule nyt:

"Että viime sunnuntaina hurnuspeli kävi hullusti ja että jälestä vielä pahoin tapeltiin, johon Bodenbauerin renki on syypää, ja että hän itse on ilmoittanut ja tunnustanut itsensä syylliseksi, joten muut ovat vapautetut, todistetaan omasta ja muiden puolesta:

Pötylässä seitsemäntenä kahdeksatta päivänä tammikuuta vuonna 1000,8005.

Paavo Paijanhelma. Pekka Peräpakara."

Kun paperia Ulille luettiin, lensi Uli vuoroin punaiseksi ja valkeaksi ja luettua heristeli hän yhä nyrkkiä ja sadatteli: "Perhanan perhana!" "No näet nyt. Uli", sanoi isäntä, "ketä nyt uskot?" "Älkää enää, isäntä", sanoi Uli, "mutta se vietävän Resli, siltä väännän minä leukaluut niskaan heti paikalla!" "Sepä olisi älykäs teko", sanoi mestari. "Silloin joutuisit ojasta allikkoon." "Mutta mitä minä sitten teen?" sanoi Uli, "tällaista minä en siedä."

"Mene työhön", sanoi isäntä, "ja jätä tämä paperi minulle, minä selvitän asian kaikessa hiljaisuudessa. On parasta, ettei nosteta pahaa melua, kummallekin puolelle koituisi siitä ehkä vain pahaa, haukat veisivät karitsat moukkien kiistellessä." Kun isäntä oli levollisesti suurustellut, lähti hän kuten sattumalta köpittämään Reslin talon sivuitse. Resli oli tarhassa korjaamassa omenia puusta. Ulin isäntä kehui Reslin monia kauniita puita ja niiden hyviä hedelmiä. Sitten lähti hän muka kulkemaan edelleen, mutta kääntyikin vielä takaisin ja sanoi: "Ai, olin ihan unohtaa! Uli ei mene tänään selvittelemään asioitanne, paperi ei häntä oikein miellyttänyt." Resli kumartui omenia ottamaan ja sanoi: "No, entäs sitten, onhan hänellä vaalin valta, mutta tietköön mitä tekee." "Niin, niin, niin", sanoi isäntä, "mutta sitä minä vain tahdoin sanoa, että on paras jättää Uli rauhaan, teille on parempi maksaa ja selvitellä asianne itse eikä vaatia Ulilta kreutzeriäkään; -- parempi kuin se että hän menee ja näyttää paperin nimismiehelle." Siihen ei Resli vastannut, vaan puhui muista asioista: "Johannes, olisi hauskaa, jos sinä pitäisit aitasi paremmassa kunnossa; lampaasi tulevat aina minun puutarhaani ja jos niistä joku läkähtyy omenaan, niin ei se ole minun syyni." Ennen iltaa korjataan reiät, sanoi Johannes, ja olisi korjattu jo kauan sitten jos olisi ollut aikaa. Reslin ei pitäisi pahastua. Eihän toki, sanoi Resli, mutta hänestä oli vain tuntunut siltä, että kyllä ne jo pitäisi korjata. "Mielellään ne korjataankin", sanoi Johannes, "mutta tiedäthän sinä, Resli, että jos ei olisi ollut noita hurnuspeliä, olisi tullut tehdyksi paljon töitä, joita nyt ei ole tehty, ja jäänyt tekemättä paljon, josta ei ole mitään hyötyä." Reslille meni tupakka väärään kurkkuun ja hän rupesi ryiskelemään ja Johannes lähti kulkemaan edelleen; Ulille ei kukaan hiiskunut maksamisista enää sanaakaan.

SEITSEMÄS LUKU.

Miten isäntä lämmittää hyväin siementen vuoksi uunin.

Niin pääsi Uli melkein ehjin nahoin suuresta vaarasta. Tosin sai hän katua sitä, että oli hukannut rahoja ja tärvellyt vaatteensa, ja hänen oli tuiki vaikea unohtaa näitä vahingoitaan. Kuitenkin ymmärsi hän, miten paljon hänelle oli tuosta pulmasta ollut hyötyäkin, se hyöty nimittäin, että hän nyt oli ikipäivikseen oppinut tietämään, kuka tarkoitti hänen hyväänsä ja kuka hänen pahaansa. Perkeleestä ovat ne, jotka houkuttelevat ihmistä lavealle tielle ja Jumalasta ne, jotka kehoittavat häntä kulkemaan kaitaa polkua, mikä on alussa niin vaivaloinen, mutta lopussa ihana. Tämän hyvän opin vuoksi ei hän ollut tuskissaan tappioista ja hänen säästämishalunsa ei kadonnut. Mutta sittenpä vasta hän tuli oikein iloiseksi, kun hän sai vahinkonsa jälleen omalla työllään korvatuksi ja voi nyt jatkaa siitä mihin oli pysähtynyt. Se oli sangen hyvä se; sillä mikään ei lannista rohkeutta enemmän kuin se, että aina saa alottaa alusta, ja usein lamaa se miehen ikipäiviksi. Ripeästi pyrkivät ihmiset vuoren rinnettä ylös, mutta suistuvat alas; he koettavat vielä kerran, käy samalla tavoin kuin ensimäiselläkin kerralla; silloin useimmat liikkaavat ikänsä rampoina ja eivät ylös yritäkkään. Jos hevosia ohjaa huono ajaja ja ne turhaan saavat kiskoa mäkeä ylös saamatta vaunuja mäelle, niin ne jokaisen turhan kerran perästä rupeevat vetämään yhä huonommin ja huonommin eivätkä viimein yritäkään vetää. Aivan samoin käy säästämisessäkin ja etenkin parannuksen teossa, kääntymyksessä: turhat yritykset, lankeemukset ovat todellisen parantumisen vaarallisimpia vihollisia.

Uli pysyi kuitenkin vuoren rinteellä, vaikka oma liha ja veri ja monet muut seikat tahtoivat häntä alas kiskoa. Vaikeimmat olivat hänelle talvi-illat, jolloin ei ollut työtä mitään, ja talviset sunnuntait; silloin tuntui hänestä, kuin vedettäisiin häntä joka karvan nenästä nuorison kokoontumispaikkoihin, joissa alussa seurustellaan näöltään jotensakin viattomasti, sitten pelataan korttia pähkinöistä, sitten viinasta, sitten rahasta ja viimein lähdetään muitakin himoja tyydyttämään. Useilla taloilla on eräs vika, jota monasti varmaan saa syyttää palvelijain huononemisesta. Sangen useissa taloissa ei nimittäin palvelusväellä ole valoisaa, lämmintä tupaa, jossa he voisivat oleskella. He asuvat yliskamareissa; ne ovat useimmiten pimeitä, aina kylmiä, harvoin niissä on tuolia, vielä harvemmin pöytää: ne ovat pelkästään makuusijoja, joissa usein talvella kuura tulee peitteeseen, ja kellä on nuha, se saa jääkalikat nenänsä alle kuten olkikattojen räystäisiin. Näissä eivät rengit talvella osaa oleskella muuten kuin vuoteessa ja eihän sitä aina jaksa nukkuakkaan; muista tekemisistä ei ole puhettakaan, ei edes napin ompelemisesta tai sukan parsimisesta hätätilassa. Ruokatuvassa ei tavallisesti sallita heidän oleskella. Tavallisesti on se kaiken muun talonväen asunto, mutta rengit eivät siellä saa majailla. Ennen ruualle kutsumista eivät he saa sinne tulla ja syötyä täytyy heidän mennä jälleen ulos; muuten murjottelee emäntä ja ellei murjottelu auta, saa isäntä sanoa rengille, että rengin tupakka haisee pahalta tahi ihan suoraan: syötyä ei rengillä ole tuvassa mitään tekemistä, hänen on mentävä yliskamariinsa, se on hänen asumuksensa. Vähän parempi on tyttöjen osa: he saavat olla tuvassa niinäkin iltoina, joina ei valmistella omenia tai perunoita huomispäiväksi, heidän on näet kehrättävä. Mutta sunnuntai-iltapäivinä näkee heidän usein kiertelevän kylillä ja moni emäntä sanoo piialleen: eikö tämä haluaisi lähteä kylille; kotona istuskelemisestahan ei ole kerrassaan mitään hyötyä ja eihän siitä tytöstä tule mitään, joka ei liiku missään. Kun emäntä oli nuorena, ei häntä oltu saatu millään ilveellä pysymään kotona sunnuntaina, kylillä oli hänen aina pitänyt keikkua.

Muutamissa paikoin on tosin palvelusväen tupiakin, mutta tytöt valtaavat ne tavallisesti eivätkä häikäile karkoittaa niistä renkejä monilla tekosyillä; milloin pitää tyttöjen muka leikata liikavarpaitaan, milloin muuttaa vaatteita j.n.e. ja renkien on lähteminen. Tästä säännöstä on joku poikkeus, silloin nimittäin, kun isäntäväki ei pidä palvelijoistaan vaaria ja palvelijat saavat elää keskenään miten huvittaa ja rengit ovat suorastaan piikojen rakastelijoita; silloin pukeudutaan ja riisuudutaan jotenkin aristelematta kaikkien nähden. Kuvitelkaapa mielessänne, millaiseksi tulee renki, jolla ei ole yhtenäkään päivänä vuodessa paikkaa, missä lukea tahi kirjoittaa; joka tuskin kuusi kertaa vuodessa tulee allakkaan pilkistäneeksi, joka on karkoitettu talliin ja elukkain joukkoon tahi synkeään yliskamariin; jolle sitäpaitse naurettaisiin, jos hän tallin asemasta pyrkisi oppimaan kuin lapsi. Ajateltakoon vain järkevästi, eiköhän näiden ihmisten ole pakko vaipua enemmän tai vähemmän eläinten kaltaisiksi; sillä ihmisten, joilla ei ole mitään henkistä ravintoa, täytyy muuttua enemmän tai vähemmän eläinten tapaisiksi. Ne, joilla sielussa ponnistelee vielä halu parempaan ja jotka eivät tahdo muuttua aivan eläimiksi, ne lähtevät tallista ja kamarista ja hakevat ihmisseuraa -- nurkkakisapaikoista. Mutta näissä kokoontuu tavallisesti juuri sellaista väkeä, joilla ei ole sijaa, ei levollista paikkaa valoisassa, lämpöisessä tuvassa kotona; joiden sielulle ei anneta korkeampain pyrkimysten ruokaa eikä juomaa. Muutamin paikoin leikitellään ilman pahennusta, mutta toisaalla kiihoittavat jo puheet törkeään lihallisuuteen -- ja juomat kiihoittavat vielä enemmän ja tuskin jaksetaan odottaa yön pimeitä varjoja, kun jo vaivoin hillityt himot päästetään irralleen. Varmaan nekin, jotka eivät pidä sunnuntaita pelkkänä Herran päivänä, kauhistuisivat sielussaan ja mielessään, jos näkisivät kaikessa alastomuudessaan sen pelin, mitä useissa taloissa harjoitetaan jokaisena talvisena iltapäivänä ja iltana. Ja suureksi osaksi johtuu tämä ruokottomuus siitä, ettei palvelusväellä ole joutohetkinään iloista paikkaa pöydän luona, ei paikkaa uunin ääressä tai lämpöisellä uunilla. Monet muussa suhteessa järkevät ihmiset valittelevat palvelusväen kehnoutta: sillä ei ole muka tunnetta, ei älyä, ties mitä sillä ei ole, ja kuitenkin he sulkevat palvelijat usein asumuksiin, joita ei voisi pitää kunnolla koirankoppeinakaan. Ja kun heille huomauttaa, ettei sellainen kai voi olla paljon eläintä parempi, joka asuu eläimen asunnossa, niin he sanovat, etteivät he voi parempia asuntoja hankkia, vuokrat ovat sangen kalliit tahi halot eivät ole huokeita. Tähän ei minulla ole mitään sanomista; mutta silloin isäntäväki tyytyköönkin palvelusväkeen sellaisena, miksi se tulee koirankopin tapaisissa hökkeleissä asuessaan.

Mutta tämä asiain huono tila ei vallitse ainoastaan maalla, vaan alkaa yhä enemmän päästä myös kaupunkeihin. Nykyjään ei ole enää tarjolla vuokraajalle pienoistakaan tupaa palvelustyttöjä varten. Rakennetaanpa suuria talojakin, joihin laitetaan vain koirankoppeja tahi koirankopin tapaisia kojuja palvelusväelle, ei ihmisasunnoita. Vaan kuten kaikella on seurauksensa, niin on tälläkin, ja on taloja, joihin juuri tämän pahan puutteen vuoksi ei nykyjään saada kunnollisia palvelijoita eikä tulla koskaan saamaankaan, jos ei tätä vikaa paranneta. Uskottakoon pois: suuren siunauksen tuottaa talolle sellainen tupa, missä renkiparalla, joka pitkän viikon on ollut ulkosalla, on ainakin sunnuntaina valoa ja lämmintä, sija pöydän ääressä, kunnon kirja, etenkin raamattu, ja ehkäpä kirjoitusvehkeetkin. Täytyyhän muistaa, etteivät palvelijatkaan toki koiria ole; kuta halveksuvammin heitä kohdellaan, sitä ilkeämmiksi he tulevat, ja ellemme käyttäydy heitä kohtaan inhimillisesti, alentuvat hekin yhä enemmän eläimiksi.

Tämä tukaluus oli Ulinkin vastuksena. Hän olisi halunnut viettää sunnuntai-iltapäivät kotona, mutta mitäpä hän siellä tekisi? Ne kävivät hänelle pitkiksi kuten aamupäivät Bucheckbergissä Samihansen päivätyöläisille,[11] jotka ne alottivat suuruksella kello viisi aamulla ja välipalaa puraisematta lopettivat ne kello kaksi murkinalla. (Me uskallamme lyödä vetoa, että yllämainittu on koko Bucheckberg[12]-Sonnseitessä ainoa paikka, missä eletään niin Pariisin muotiin.)

Kerran näki isäntä Ulin seisoskelevan päätyräystään alla toinen jalka jo kynnyksen ulkopuolella, kuitenkaan ulos lähtemättä. Kun isäntä oli Ulia kauan katsellut, kysyi hän viimein: "Mikäs sinulla on? Olethan kuin tervaan tarttunut, etkös pääse liikkeelle?" "Niin, isäntä", vastasi Uli; "minua jokin repii, raastaa ulos ja toinen sisään, eikä toinen voita toista, minulla on paha olla, olen kuin kiroissa. Kun minua joku auttaisi joko ulos tai sisälle! Minua paleltaa paraikaa niin etten tunne jalkojani jaloiksi ollenkaan." Isäntä nauroi ja kysyi: mikähän ihme se häntä sillä tavoin niin edestakaisin raastaa; Ulin pitäisi puhua suunsa puhtaaksi.

"Voi isäntä, minulla on niin hirveän ikävä, en tiedä ollenkaan mitä tekisin ja minä tuumin tässä jo lähteä vähän seurapaikkoihin. Mutta minä tunnen vain yhden paikan ja tiedän, millaista elämää siellä pidetään, vaan en tiedä, miten sieltä palaan; silloin minä rupesin ajattelemaan: parempi on kun jään kotiin. Mutta mitäs minä teen kotona? En jaksa maata, en siedä olla tallissa ja ulkona puhaltaa tuuli, niin että melkein napit nutusta lentävät. Tuuli ajaa minut kamarista, ei antaisi olla kotona. Mitähän minä tekisin, isäntä?"

"Oletpas hölmö poika", sanoi isäntä. "Mikset älyä mennä tupaan? Siellä on lämmin uuni, tuuli ei sinne käy ja eipä haittaisi jos joskus lukisit vähän kirjaakin."

"No, enpä oikein tiedä, miten on sen tuvan laita", sanoi Uli, "tokko kaikki lienevät ihan mielissään siitä että minä menen sinne istuskelemaan; yritin tässä kerran sitäkin ja minusta tuntui kuin olisin ollut siellä kaikkien vastuksina."

"Vai niin, sehän on merkillistä", sanoi isäntä. "Kun se kerran minusta on paikallaan, niin tottakai se lienee muistakin."