Part 33

Silloin kuin Vreneli näin muka äksyili, niin aina Uli silloin heräsi mietteistään ja alkoi kujeilla ja naureskelipa usein neljännestunninkin ajan kunnes hän jälleen painui vakaisesti mietiskelemään. Ja Vreneli, joskin kevytluontoiselta näytti, oli aivan yhtä raskaissa tuumissa kuin hän, vaikkei niitä ilmaissutkaan. Hän oli niitä ihmisiä, jotka aina näyttävät hupaisilta ja iloisilta, mutta sydämensä syvyyteen kätkevät syviä ajatuksia enemmän kuin luulisikaan. Hän valvoi usein puolen yötä, useimpa kaiket yötkin tuumiskellen noita kaikkia tulevia emännän huoliaan: mitenkä hän siitäkin paraiten selviäisi? Ja hän huokasi raskaasti, että tokkohan hän jaksaa suorittaa kaikki ne tehtävät ja rukoili vedet silmissä Jumalalta tukea ja apua, että hän voisi uskollisesti täyttää raskaat emännyystoimensa ja tehdä Ulin onnelliseksi. Mutta aamuin ei huomannut merkkiäkään yön tuumista ja kostean kiillon hänen silmiinsä luuli tulleen vain keittiön kärystä. Vreneli liiteli kuin pyörillä ja rallatteli huolettomana kuin punatulkkuja ilveili ja härnäili Ulia milloin vain siten voi häntä ilahuttaa. Mutta kujeiden takana piili harras halu tehdä Uli onnelliseksi. Ja kun Vreneli näytti vain kevytmielisesti Ulille kuhertelevan, niin kuherteli hän siksi, että saisi edes hetkeksikin painaa Ulin rintaa vasten mietteisen otsansa ja tuntea varmaan olevansa onnellinen: onnellinen omistaessaan toisen ja saadessaan sanoa häntä omakseen.

"Kyllä sinä kuitenkin olet kevytmielinen heilahattu", sanoi täti usein. "Minä ennen häitä monasti itkin päivät päästään ja jos Jukka aikoi sormellaankin koskea minuun muiden nähden, niin minä juoksin heti ulos enkä tullut sisään vaikka mikä olisi ollut. Mitenkähän tässä vielä oikein käy." Ja monasti pudisteli hän itsekseen päätään ja tuumi, ettei hän voi ymmärtää näitä nykyajan tyttöjä; jos se tuota menoa jatkaa, niin ei tässä hyvin käy. Ei näyttänyt Vreneli oikein soveliaalta taloa hoitamaan ja Uliinkin siitä huikentelevaisuus tarttuu. Hupsutuksilla ja kujeilla ei taloa hoideta. Näitä muorin salaisia murheita lisäsi Jukka alituiseen sanomalla:

"Näetpäs nyt, mihin joudutaan. Ei kulu vuottakaan, niin talo menee niiltä. Mutta minkäs minä nyt sille mahdan. Sanoinhan minä jo, ettei tässä käy hyvin, mutta eihän minua tietysti uskottu. Eikä ole koskaan ennenkään uskottu ja siksi onkin käynyt niinkuin on käynyt. Johan minä jo varoitin siinä Liisan jutussa, mutta eihän minua oltu kuulevinaankaan."

Niin läheni tuo peloittava aika, jolloin Ulin oli otettava tila hoitoonsa ja hänen kelpoisuutensa ja vakaa tahtonsa oli joutuva kovaan kokeeseen. Sitä ennen oli vietettävä Vrenelin kanssa häät. Ja jo uutena vuotena oli häät tahdottu pitää, mutta sillä tytöllä oli aina syitä niitä lykätä. Milloin ei sillä ollut aikaa oikein ajatella koko asiaa; milloin oli se sitä ajatellut ja huomannut että parasta on lykätä ne vielä sunnuntain tai parin yli. Ja sitten se sanoi, että hän aikoo heti hääpäivästään alkaen ruveta emännäksi, eikä enää olla piikana; tahi että hänen pyhäkenkänsä ovat suutarissa, ei suinkaan hän nyt voi lähteä puukengissä pappilaan kuulutuksille. Niin vierähti sunnuntai toisensa jälkeen. Vihdoin eräänä myrskyisenä sunnuntai-iltapäivänä istahti täti pöydän päähän ja sanoi:

"Vreneli, annapas minulle allakka, se on tuolla seinällä."

Ja muori selaili allakkaa pidellen sitä pitkän matkan päässä silmistään ja laski paksuilla sormillaan viikkoja, laski yhä ja yhä uudestaan ja huudahti viimein:

"Tiedätkö sinä, että maaliskuun viidenteentoista jolloin teidän täytyy ottaa tila hoitoonne, on vain viisi viikkoa? Ai jai miten sinä kelvoton olet kuhnaillut! Lähde heti paikalla panettamaan kuulutuksiin! Tämähän nyt on menoa, voi voi!"

Vreneli ei ottanut uskoakseen tädin sanoja, vaan rupesi hänkin laskemaan ja huomasi nyt että vielä on viikko liian aikaista lähteä kuulutuksille. "Kunhan pidetään häät vain päivä tai pari ennen maaliskuun viidettätoista, niin ehdimmehän hyvin sittenkin!"

Mutta täti tenäsi vastaan ja Uli rupesi tädin puolelle ja päätettiin lähteä kuulutuksille, vaikkei juuri sinä samana sunnuntaina, niin kuitenkin samalla viikolla. Ja Üfligenin pappia pyydettiin ilmoittamaan kotipuoleenkin, että heidät kuulutettaisiin sielläkin. Mutta maanantaina ei Vreneli vielä saanut kenkiään ja tiistai-iltana oli hänen mielestään liian kirkas kuutamo. Kaikki ihmiset hänet tuntisivat kylässä, sanoi hän. Keskiviikkona ei allakan merkki -- rapu -- ollut hänestä mieleinen. "Ja eihän keskiviikko ole oikeastaan mikään päivä", tuumi hän. "Keskiviikkona ei edes palvelusväki tule palvelukseen ja onhan kuuluttaminen toki paljon tärkeämpää kuin palvelukseen meno. Palveluksesta näet pääsee erilleen milloin vain tahtoo."

Torstaina alkoivat kaikki Vreneliä ahdistaa ja sanoivat: "Ihanhan sinä nyt olet pähkähullu! Eihän tätä kuulutuksille menoa nyt tarvitse hävetä ja täytyyhän sinne joskus mennä kuitenkin. Samapa se, aikaisemmin tai myöhemmin! Sillähän siitä sitten pääsee."

Onneksi oli suutari tuonut kengät ja hyvä Jumala lähetti torstai-illaksi niin hirveän tuiskun, ettei hittokaan olisi voinut kulkea avosilmin kymmentä askelta. Tuli taivaan ja maan välille yö musta ja sakea kuin piki. Ja nyt kun niin hirveästi myrskysi ja lumi ja rakeet räiskyivät kasautuen puolen jalan kinoksiin akkunalaudoille ja tuuli vinkui kamalasti katossa ja yö ammotti sakeana ja synkeänä akkunoista lampun tuskin jaksaessa varjella lekuttavaa henkeään, nyt kun kissat pyrkivät naukuen liedelle ja koira raapi keittiön ovea ja puikki häntä koipien välissä pankon alle, silloinkos Vreneli sanoi:

"Nyt, Uli, oletko valmis, nyt me mennään. Nyt eivät ihmiset meihin muljottele."

"No kyllä olet otus", sanoi täti. "En ikinä Ulin sijassa lähtisi sinun kanssasi tuohon ilmaan; saisit mennä yksin."

"Miten vain tahtoo", sanoi Vreneli; "mutta jos hän ei lähde tänään, niin minä en lähde milloinkaan. Ja jos hän kerran rakastaa minua niin kovasti kuin väittää, niin ei tämä häntä muuta kuin virkistää."

"Kyllä minä sinut Ulina virkistäisin!" sanoi täti. "Mutta ottakaa nyt vaunut ja Hannu voi tulla kuskaamaan; ihanhan te hautaudutte mokomaan pyryyn."

"Eikös mitä, täti! Vieläpä tässä nyt kyytivaunuilla kuulutuksille! Kylläpä sitten olisi ihmisillä siitä puhumista, joutuisimme vielä kalenteriin ensi vuonna vaunuinemme päivinemme keskelle kaikkia pyhiä."

Nyt yllytteli täti Ulia: "Elä mene!" Mutta Uli oli vain hyvillään, kun tyttö nyt vihoviimeinkin lähti. "Vaan saas nähdä", tuumi hän, "miten sinä nyt tästä selviät. Kyllä olisit sietänyt pienen rangaistuksen äksyilemisestä! Mutta mennään nyt sitten Jumalan nimessä. Saammehan edes kulkea yhdessä eikä kummankaan tarvitse odotella toista aidan tai aitan takana niinkuin tavallisesti ne, jotka lähtevät kirkkaalla päivällä ja ihmisten nähden."

Täti äkäili yhä tällaista hupsutusta vastaan, mutta autteli kuitenkin lähtijöitä paraansa mukaan matkalle ja toi Vrenelille Jukan huppukauluksen ja karvarukkaset; mutta tuodessaan hän sanoi: "Kuule, tyttö, ei sinulle kunnian kukko laula. Jos sinä tuolla tavalla metkuilet, niin ulos ovesta sinut Uli ajaa. Kun tyttönä jo tuolla tavalla juonittelee, niin mitenkäs sitten vanhana. Ja vanhuuteen päin ne juonet kasvavat, usko minua."

Kun he viimeinkin olivat tamineissaan ja rupesivat avaamaan keittiön ovea, niin sai Vreneli rynnätä kolmasti ennenkun pääsi ulos ja Ulin täytyi hakea hattuaan kyökin peränurkasta. Täti alkoi silloin taas siunailla ja vannotella:

"Älkää nyt Herran nimessä lähtekö kiusaamaan Jumalan hyvyyttä, ihanhan te eksytte tuiskuun."

Mutta kolmannen kerran puski Vreneli kaikin voiminsa oveen ja katosi nyt pyryyn ja täti jäi vaikertelemaan ja voivottelemaan ihan kuollakseen.

Matka oli tosiaan hurjapäistä ja Ulin täytyi usein auttaa tyttöä. Tuuli suomi vasten naamaa. Usein he eksyivät tieltä ja saivat seisattua ja ihmetellä mihin olivat joutuneet. Toisinaan täytyi heidän taas huohottaen kääntyä selin pahimpaan puhuriin. Ja kolme neljännestä meni tuolla lyhyellä neljänneksen matkalla pappilaan. Siellä he ensin pieksivät parhaansa mukaan lumia itsestään ja koputtivat sitten oveen. Kauan he koputtivat turhaan; kolkutus haipui kuulumattomiin tuulen kamalasti ulvoessa uuninpiipuissa. Silloin loppui Vrenelin kärsivällisyys ja kun Uli oli koputtanut vielä kerran säädyllisesti, jysäytti Vreneli ovea niin että sisällä olijat hypähtivät kauhuissaan ylös istuimiltaan ja papin rouva sanoi:

"Herra Jumala, mikä se oli!" Mutta pappi rauhoitti häntä ja sanoi, että se on kai vain joku, joka tuo lasta kastettavaksi tai ehkä joku kihlattu pari. Ovat jo usein koputtaneet; mutta Maikko ei kai taas tapansa mukaan ole kuullut. Sillä välin kun Maikko lähti avaamaan ovea, sytytti pappi kynttilän viedäkseen sen eteiseen ettei tulijain tarvitsisi kauan odottaa pimeässä. Ja kun Maikko sanoi ovelta: "Kirkkoherra, täällä on pari", niin astui pappi heti porstuaan.

Oven takana seisoivat Vreneli ja Uli, Vreneli Ulin selän takana. Pappi oli pienehkö, keski-ikäinen mies. Hänen päänsä oli kunnianarvoisa ja kasvot älykkäät, -- niiden piirteet saattoivat tarpeen mukaan olla joko sangen ankarat tai sangen ystävälliset. Nyt nosti hän kynttilää korkealle päänsä yli ja tähysteli vähän kumarassa ulos ja huusi viimein:

"Mitä, Uliko se on. Ja tällä ilmalla! Ja tuolla takana kai Vreneli? Mutta johan nyt on kummat, tällä ilmalla! Ja Glunggen kunnon emäntä kun antoi teidän lähteä! Maikko, tulehan nyt heti pudistelemaan vähän näitä vieraita", huusi hän sitten ja "ota tuo huppu ja pane se kuivamaan." Maikko tuli lamppuineen eteiseen sangen mielellään. Sitten avasi papin rouvakin kynttilä kädessä ovea ja sanoi:

"Pyydä niitä toki tänne sisään, täällä on lämpimämpi kuin sinun huoneessasi ja ollaanhan me Vrenelin kanssa tuttuja."

Siinä seisoi Vreneli nyt kolmen kynttilän loisteessa Ulinsa ja oven välissä eikä tiennyt mihin ilkeäisi katsoa. Viimein otti hän turskin muodon päälleen ja tuli tervehtimään sievästi pappia ja hänen rouvaansa ja sanoi että täti ja serkku lähettivät paljon terveisiä. Ja oli olevinaan viaton kuin lammas.

"Mutta", rupesi pappi nyt salissa ihmettelemään, "miksi te läksitte tällaisella ilmalla? Ihanhan sinne on hukkua."

"Ei sopinut muulloin", vastasi Uli, joka nyt alkoi tuntea puolison velvollisuutensa ja tietää että halien pitää ottaa vaimon itsepäisyyden synti hartioilleen, ettei näyttäisi olevan akkavallan alla tai paljastaisi naisensa heikkouksia. "Emme uskaltaneet myöhästellä enää", jatkoi hän, "kun aiomme pyytää pastoria ilmoittamaan vielä sinne kotipuoleenkin, jotta ne ensi sunnuntaina kuuluttaisivat."

"Taitaa olla jo liian myöhäistä", sanoi pappi, "en tiedä, tokko posti enää menee ennen sunnuntaita niille seuduille."

"Sehän nyt olisi ikävää", sanoi Uli, "sitä minä en tullut ajatelleeksi."

Vreneli ei ollut tietäkseen koko jutusta, hän oli kuin ei se häneen kuuluisikaan. Ja hän vain puheli vilkkaasti papin rouvan kanssa pellavasta, joka oli näyttänyt niin kauniilta, mutta josta ei kuitenkaan tahtonut saada puhdistaessa mitään. Kun muodolliset asiat sitten oli selvitetty, sanoi pappi Ulille:

"Ja Tehän otatte nyt Glunggen vuokralle? Sehän on hauskaa! Te ette ole kuten renkimiehet yleensä. Niitä ei luulisi ihmisiksikään, sen vähemmin kristityiksi. Te olette mies ja elätte myös kuin kristityn sopii."

"Niin", sanoi Uli, "eihän sitä Jumalaakaan saa unohtaa! Minä tarvitsen häntä eikä hän minua ja jos minä unohdan hänet, niin kuinkasta minä voin toivoa, että hän muistaisi minua armoaan ja lahjojaan jakaessaan."

"Oikeassa olette, Uli", sanoi pappi, "ja luulenpa, ettei hän Teitä olekaan unohtanut. Te saitte hyvän tilan vuokralle ja uskon, että te saatte hyvän vaimonkin. En puhu nyt työn teosta ja talouden hoidosta, niissä on Vreneli kyllä kehuttu, sen minä tiedän. Hyvä on kun osaa tehdä työtä ja hoitaa taloutta, mutta se on sittenkin vain sivuasia. Vreneli näyttää huikentelevalta ja hepakolta, mutta minä uskon että hän ajattelee totisiakin asioita ja että sillä on hyvä sydän."

Vreneli kuunteli tätä puhetta korvat porhossa vaikka olikin innokkaasti puhelevinaan pellavasta. Ja vaikka hän ei ensin ollut tietäkseenkään, niin ei hän nyt malttanut enää olla sanomatta:

"Mutta kirkkoherra, jospa uskottekin minusta liikaa."

"Ei Vreneli", sanoi pappi, "rippikoulussa minä saan nähdä useampaan sydämeen kuin luullaankaan. Ja ihmisten puheistakin saan minä kuulla yhtä ja toista enemmän kuin luullaankaan. Ja päälle päätteeksi minä vielä arvaankin. Sanopas nytkin, etkös sinä Vreneli juuri ole syypää tähän, että tulitte tänne tällaisella Jumalan ilmalla? Niin, minä toivoisin kaikesta sydämestäni, että tämä olisi nyt kolkoin ja huimin matka, mitä te ikinä teette avionne yhteisellä taivalluksella. Mutta Jumalan aikeita ei kukaan tiedä pyrkiessään autuuteensa. Vaan minä toivon kuitenkin, ettei teillä enää ikinä vasta ole näin kolkkoa matkaa mistään syystä. Kyllä kaksi aina jaksaa kantaa Jumalan säätämät kuormat jos he ovat vain yksi Jumalassa. Mutta jos miehen tai vaimon itsekkäisyys tai oikullisuus ja turhamaiset pyyteet tuovat avioliittoon onnettomuutta ja harmia ja surkeutta, jos viattoman täytyy juoda toisen karvasta kalkkia ja joka siemauksella ajatella, että puolisoni siihen on syypää: jos ei häntä olisi tai jos hän olisi toisellainen, niin olisi nyt hyvä olla; jos niin on, silloin tulee elämästä katkeran yrtin kalkki ja taivallus elämän läpi tulee vielä paljon tukalammaksi kuin teidän tämäniltainen kulkunne. Ja kun on päässyt matkansa loppuun ja silmät aukenevat ja itse näkee olleensa nyrynä ja vastuksena toisen elämän tiellä ja synkentäneensä puolison elämän päivät ja kun saa katua sitä, että toisen vaellus oli vaikea, jotavastoin se olisi voinut olla kirkas jos itse olisi ollut vähemmän itsepäinen ja kummallinen: -- niin mitenkäs silloin, Vreneli, omatunto kolkuttaa mahtaa!"

Vreneli oli lentänyt ihan tulipunaiseksi ja vedet tulivat hänelle silmiin. Silloin sanoi papin rouva:

"Mutta, pappa, ihanhan sinä nyt peloittelet tyttöä, rupeat niin totiseksi että ihan minunkin selkääni karmii. Ethän sinä tiedä, tokko olet oikeassakaan."

"Ehkä erehtynen", vastasi pappi, "vaan vakainen sana kuuluu tähän vakaiseen tilaisuuteen. Te tulette ikänne muistamaan tätä hirveää ilmaa ja vaivaloista vaellustanne. Silloinpa muistatte myöskin minun ystävällisen kehoitukseni, vaikkei Vreneli tällä kertaa olisikaan syypää. Muistatte olla rasittamatta toista omilla vioillanne ja tuottamatta hänelle kärsimyksiä. Te kevennätte ja sulostutatte toistenne elämää, ettekä tee sitä karvaaksi ja vaivaloiseksi. Paavali sanoo, että avioliitto on salaisuus, ja hän on oikeassa. Mutta rakkaus, jota hän kuvaa ensimäisen korinttilaisepistolansa kolmannessatoista luvussa, on avain siihen salaisuuteen. Jos olen tehnyt sinulle vääryyttä, Vreneli, niin älä nyt kanna minulle kaunaa. Kyllä saat kokea, että minä ajattelin sinun parastasi."

Silloin alkoivat kyyneleet vieriä Vrenelin silmistä ja Vreneli ojensi papille kätensä ja sanoi:

"Kyllä te olette oikeassa, minä tässä olen syypää, minä olin niin ilkeä ja kummallinen tyttö. En minä unohda teidän sanojanne, olkoot ne varoitukseksi koko minun elämälleni. En minä tarkoittanut mitään pahaa, en minä ajatellut että kävisi näin. Oli niin ilkeää tulla tänne ja siksi minä koetin viivytellä matkaa jos jollain tavalla. Mutta olkoon se nyt varoitukseksi minulle."

"No, no", sanoi pappi, "älähän nyt noin huoli. Kyllähän se on vaikea tulla morsiamena papin luo panettamaan kuulutuksille. Minä ymmärrän, että kyllähän se tyttöä peloittaa ja että tuota tukaluutta myöhistäisi niin paljon kuin mahdollista; se on inhimillistä se, ja sellaisia ovat monet vanhemmatkin kuin sinä. Elämän vaikein tehtävä onkin ottaa vaikeimmat huolet vastaan nurkumatta ja vapisematta! Tavallisesti tulevatkin ihmiset onnettomiksi oikeastaan vain sen vuoksi, että he rupeevat kaikin voimin taistelemaan sitä ristiä vastaan, jota kantamaan heidät kuitenkin on säädetty. On aivan hyvä, että nuoren sydän vavahtaa pelosta kun pitää lähteä papin luo. Sillä se matkahan se juuri ratkaisee koko hänen elämänsä onnen. Siksi minä tällaisille matkalaisille puhunkin aina pari vakaista sanaa, sillä nämä sanat muistetaan sitten paljon paremmin kuin ne monet muut, sadat sanat, joita minä kirkossa saarnaan. Minä saan sanat suuhuni tilaisuudesta itsestään kuten esimerkiksi tänään. Ja kun Herra tänään näin mahtavasti matkaa myrskyn siivillä, niin täytyy sanojenkin tänään olla vakavia. Ulkonainen elämä on näet kuva hengellisestä elämästä. Siksi minä sain teidän tulostanne kuvan myös monen monesta myrskyisestä avioliitosta ja aiheen varoituksen sanoihin, että itsenne varjelisitte sellaisesta avioliitosta ja sen syistä. Ei siis sovi kenenkään, -- eikä sinunkaan, rakas vaimo, joka nyt ehkä ensi kertaa olet läsnä kuulemassa tällaista puhetta ja kuulutusta -- ihmetellä, että minä olen niin vakava. On hirveää, miten kevytmielisesti ja pöyristyttävän arvottomasti monet ihmiset ilmoittautuvat avioliittoon. Eräskin minun ystäväni kirjoitti minulle, että tässä äskettäin eräänä lauantaina oli hänen luokseen kuulutuksille tullut kaksi paria. Molemmat morsiamet olivat raskaina ja kaikki neljä olivat he ihan paloviinapäissään niin että he vaivoin osasivat puhella ja kävellä. Jos me eläisimme kristityssä valtakunnassa emmekä asianajotoimistossa, niin sellaiset ajettaisiin ulos heti ja otettaisiin vastaan vasta kun he palaavat takaisin ihmisinä. Mutta jos nyt niin tekisi, niin uhkaisivatpa pappia syytteet ja oikeudenkäynnit ja lain kaaret ja tuomarit löytäisivät vaivalla nuuskimalla ehkä jostain laki- tai asetuskokoelmasta jonkin pykälän, jonka voisi sovelluttaa tähänkin tapaukseen ja käyttää sitä pappia vastaan. Hallitukselta sammuu yhä enemmän oikea viisaus kuten kynttilä, joka palaa sitä himmeämmin kuta enemmän sen sydämeen kokoontuu savua ja karstaa. Mutta ajatelkaas, mitä tulee sellaisista avioliitoista, joiden tärkeä alkumatka jo tehdään tuollaisessa tilassa! Ja millaisen kuvan vastaisesta elämästään he antavatkaan papille, millaisia sanoja on papin heille puhuttava? Ja kuitenkaan ei pappi monasti voi näille humalaisille niin suutaan avata. Ei etenkään, jos he ovat kaupunkilaista porvarisväkeä tai niin sanottuja puolivillaisia. Ne alkaisivat pian häntä haukkua tai panisivat lehtiin tai syytteeseen. Ihan sydäntä viiltää sellaisissa tapauksissa. Mutta hyvältä tuntuu sen sijaan, kun näkee kihlatun parin, josta tietää, että Jumala on heidän mielessään ja että he koettavat tehdä ruumiinsa ja sielunsa Jumalan temppeliksi ja Jumalan asuinsijaksi. Sellaisista avioista pappi iloitsee. Mutta minä tiedän, että niistä on ilo taivaassakin. Kun sellainen ilahuttava pari tulee papin luo, niin on sille puhuttava vakaisia sanoja. He eivät niistä pahastu, sen tietää jo etukäteen. Ja sanat lankeavat hyvään maahan ja tuottavat kolmekymmen-, kuusikymmen-, jopa satakertaisenkin hedelmän."

"En herra rovasti", vastasi Vreneli, "minä unohda koskaan, mitä te nyt minulle sanotte ja Uli on teille hyvin kiitollinen. Oi miten monta opetuksenne sanaa minulla jo on unohtumattomassa muistossa. Ja kun minusta joskus tuntuu siltä kuten minä olisin jo kaikki unohtanut, niin tulee taas joku kohta mieleen uudestaan jostain merkillisestä syystä. On aivan kuten minulle pudistettaisiin sormea ja sanottaisiin: ai, ai ai!" --

"Sellaista se on minunkin", sanoi Uli; "mutta juuri tällä hetkellä entistä enemmän. En minä yhteen aikaan muistanut rippikouluopetustani juuri ollenkaan. Opetukset kai johtuvat mieleen vain sen mukaan, mitä itse milloinkin tekee ja ajattelee. Ei sitä uskoisi, jos ei itse olisi kokenut." --

Silloin tuli piika sisään tuoden lautasia ja rupesi kattamaan pöytää. Vreneli huomasi sen ja nousi ylös aikoen sanoa hyvästit, vaikka papin rouva sanoikin, ettei pidä hätäillä, pitää jäädä illalliselle. Mutta Vreneli sanoi, että kyllä meidän nyt täytyy mennä, muuten täti luulee että meille on käynyt pahasti.

Hän kiitti siis vielä kerran sydämensä pohjasta pappia ja pyysi häntä kaikin mokomin käymään heidänkin luonaan, vaikka he olivatkin vain vuokratilallisia. "Kyllähän me nyt aina voimme tarjota kupin kahvia, jos teidän sopisi tulla. Minun sydämeni aina oikein ilosta pamppailee kun näen teitä!" Onnea ja siunausta heidän pyhälle aviosäädylleen toitottaen valaisi rovasti itse taas kynttilällä heidän tietään ulos ja pyysi sanomaan tädille ja serkulle terveisiä.

Ulkona oli pyry lakannut, hattaran repaleet lentelivät taivaalla, yksinäiset tähdet tuikkivat pilvien lomista ja valkeaan lumivaippaan oli maailma kiedottu. Vaieten vaelsivat he läpi kylän, jossa asukkaat, istuivat pienien pyöreiden akkunaruutujensa takana kolkosti tuikkivain lamppujen ääressä; jossa rukit hupaisesti hyrisivät ja monen Hannu Heikin sääret uunilla retkottivat. Siellä täällä haukkui heitä piski, vaan kukaan ei heitä huomannut. Joutavaa he siis noin varovasti ja vaieten kiiruhtivat kylän läpi. Mutta vaikenemaan vaativat heitä myös heidän sydämensä, jotka olivat nyt tulvillaan vakavuuden ja riemun tunteita. Pilvet kiisivät heidän ylitseen ja tähdet alkoivat kimaltaa pilvien raoista yhä suurempina katraina kunnes viimeinenkin hattara oli haihtunut ja tähdet paistoivat valtavina ja kirkkaasti siniseltä taivaalta, joka komeana kaareili heidän päänsä päällä. Synkeätuikkeiset kitupiikit jäivät selän taa kylän kolkkojen kattojen alle. Silloin pysäytti Vreneli Ulinsa ja katsoi kirkkaasti ja säteilevin silmin hänen silmiinsä ja molempien säteilevät silmät kääntyivät nyt säteilevän taivaan puoleen. Vaikenevat tähdet kuulivat heidän pyhät valansa, kuulivat nuo sanattomat pyhät ajatukset, joita onnellisen parin sydämet olivat autuaallisesti tulvillaan. Hiljaa ja sanaakaan virkkamatta kulkivat he kotia kohti pitkin tietä, jonka Jumala omin käsin oli koristanut taivaan kukkasilla, puhtaalla, saastuttamattomalla lumella.

Tärkeä hääpäivä yhä läheni. Jo olivat vanhukset muuttaneet sivurakennukseen ja täti kuuruutti talon laesta lattiaan aivan välkkyväksi ja uuden uutukaiseksi. Vreneli tosin väitti, ettei se työ näin talvella maksa vaivaa ja että se on terveydellekin vahingollista. Mutta täti ei tahtonut jättää taloa käsistään huonossa siivossa kuin mitäkin sikolättiä, ja ihmiset eivät saisi hänen kuoltuaan panetella; että hän on jättänyt talon siistimättä muuttaessaan sieltä pois. "Mutta monet eivät ymmärrä, ettei sitä ehdi touhuta tupapuuhissa niin paljon kuin tahtoisi ja kuuruuttaa joka pyhäksi huoneita kuin herrasrouvat. Onhan niin paljon ulkotöitä ja paljon maata hoidettavana."

Puuseppä oli tuonut valmisteensa ja räätälit ja ompelijattaret oli saatu hikihatussa ja hengen hädässä jouduttamaan työnsä. Mutta suutari, se ei vain pannut rikkaa ristiin, eikä ottanut tullakseen. Se poika oli tottunut antamaan ihmisten odottaa. Hänen mielilauseensa oli: "Kylläpähän odottavat, kunnes ennätän." Vreneli vannoi, että viimeiset kengät hän nyt sillä suutarilla teetättää, vaikka sitten saisi ikänsä olla paljain jaloin; ja hän piti sanansa.

Häiden edellinen päivä oli Vrenelistä kuin pyhän sunnuntain aatto. Melkein vastustamattomasti sellainen päivä kiehtoo sydämen juhlaisaan tunnelmaan. Se oli Vrenelistä kuin hänen ripille pääsynsä aattoilta. Miettiväisenä ja vakaana liikkui hän askareissaan ja liekö hän ikinään puhunut niin vähän kuin sinä päivänä. Monasti tahtoi häntä ruveta ihan itkettämään ja kuitenkin hymyili hän ystävällisesti jokaiselle, ketä tapasi. Väliin vaipui hän mietteisiinsä unohtaen kokonaan missä oli ja mitä teki. Ei hän muistanut itseään, ei mietteitään. Ja kun silloin joku tuli hänelle jotain sanomaan, niin säpsähti hän aivan kuten sikeästi unesta havahtaen, tuli yhtäkkiä kuten kuurosta kuulevaksi ja sokeasta näkeväksi, tupsahti ikäänkuin toisista maailmoista maan päälle.