Part 32

"Voi täti", sanoi Vreneli, "kun te nyt niin minua pakotatte, niin minkäs minä sille mahdan. Täytyyhän minun taipua! Pakottakaa vaan, jos tahdotte! Mutta se ei olekaan sitten minun syyni, jos käy niinkuin käy!"

"Ai sinä jumalaton heittiö, pilkkaatkos minun ukkoani", torui täti. "Mutta kylläpä pila loppuu, kun saat kuulla, ettei Jukka ota koko vuokraamisesta kuullakseenkaan. Hän on äkäinen; hänen selkänsä takana muka aina pelataan ja hän sanoo, että hän on isäntä ja että kyllä hän meille vielä näyttää!"

Mutta eipäs loppunut Vrenelin pila, vaan yhä enemmän hän nauraa helisteli. "Serkku kai täytynee siis pakoittaa, kuten minut naimisiin", sanoi hän. "Viisainta olisi kun ei puhuisi sille enää mitään koko asiasta ja kun me vaan hankkiutuisimme lähtöön. Se on nyt jo peloissaan, mihin joululta joutuu; ja uutta renkiä ei se pysty hankkimaan. Jos ei se nyt viikon kuluessa tule itse asiasta puhumaan, niin haetan minä puusepän ja teetätän itselleni vaatearkun kuin muuttavat tytöt ainakin. Ja jos se ei auta, niin täytyy sille sanoa, että Uli nähtävästi aikoo Johannekselle. Kyllä silloin alkaa itse puhua ja sanoa: no pakottakaa minua vaan! Mutta se ei olekaan minun syyni, jos käy niinkuin käy."

"Kettu paholainen", sanoi täti, "sinähän tanssitat narrinasi vaikka kaikki konsistorion herrat. Ei ikinä olisi tuollainen minun päähäni pälkähtänyt ja olenhan minä sen kanssa ollut yksissä jo lähes neljäkymmentä vuotta."

Ja eikös käynyt aivan kuin Vreneli oli sanonut. Kun hän oli pänkännyt Ulin päähän, että hänen pitää olla vain hyvin lähdössään ja äkäinen, niin ei puuseppää enää tarvittukaan. Jo ennen viikon loppua alkoi Jukka motkottaa muorille, että aina se punoo juonia hänen selkänsä takana ja kaiken maailman ihmiset sille ovat uskottuja, mutta ei vain hän. "Olisi tuo nyt hauska edes tietää, minkä päätöksen sinä olet tehnyt sen Ulin kanssa! Johan tuo olisi aika saada minunkin siitä vähän vihiä!"

Silloin sanoi muori, ettei hän ole tehnyt Ulin kanssa mitään päätöstä eikä ole puuttunut koko asiaan. "Se on sinun asiasi, minä en siihen sekaannu. Itsehän sinä sanoit, että sinähän tässä olet isäntä."

Silloin alkoi Jukka äkäillä"

"Aina sinä jätät minut ihan yksin pulaan etkä piittaa mistään miten sitten käy. Onhan tässä yhtä paljon kysymyksessä emännän asia kuin isännänkin ja minä en ymmärrä miksi aina kaikki sälytetään minun niskoilleni." Ja hän tahtoi muoria nyt menemään puhumaan asiasta Ulin kanssa. "Ja saman tekevä minusta, ottipa Uli vaimokseen kenen tahansa, vaikka Vrenelinkin. Se Uli on jo pitkän aikaa katsoa murjottanut minua niin hävyttömästi ja pilkallisesti, että on tehnyt mieli läiskätä sitä vasten kuonoa."

Mutta kuten Vreneli oli neuvonut, ei muori tähän tahtonut taipua. Hän sanoi: "Se on miehen asia, eikä minun!"

Silloin sanoi Jukka, että jos ei muori nyt mene, niin hän kirjoittaa vävylle, että hankkikoon rengin tai vuokraajan. Kylläpähän se sen hankkii. -- Ja nyt täytyi muorin antaa luontonsa lauhtua ja hän taipui käskettyyn työhön. -- Kun hän tuli kertomaan asiaa Vrenelille, niin sanoi Vreneli:

"Voi täti rukka! Ja sinä annoit itseäsi pakottaa näin! Mutta miten ihmeellä sinä hyvä hupsu uskoit, että Jukka tosiaan ottaisi rengin tai vuokraajan vävymieheltä? Jos vielä vain yhden kerran olisit sisukkaasti sanonut; 'ei', niin olisi hän vastannut: No olkoon sitten menneeksi, koska sinä nyt et kerran halua tehdä minulle mieliksi. Minä menen puhumaan Ulin kanssa, mutta Vreneliä, sitä letukkaa minä en vaan huoli, käyköön miten tahansa. Ja minä en ole sitten syypää! Minun päähäni ei ikinä olisi moista pälkähtänyt. -- Mutta täti, lähetä nyt Uli sisään sen ukon luo, täytyyhän sen puhella ukon kanssa tästä oikein asiallisesti ja vakavasti." Niin tapahtuikin.

Monelle vuokraajalle olisi ollut hyödyksi kuunnella sitten näitä sovitteluja kaikkine yksityiskohtineen. Mainittakoon hyvästä syystä tällä kertaa seuraavat seikat. Jukka oli hyvin mielissään tästä aikeesta, mutta kuitenkin oli hänellä jos miten paljon verukkeita ja ehtoja, joiden vuoksi toisen olisi täytynyt peräytyä koko kaupasta, ellei Jukka olisi pian taas horjunut mielipiteistään. Sillä vaikka hän oli vahva aprikoimisissa, oli hän myös heikko päätöksissä jos häntä vain osasi herkytellä. Ja herkyttelijäksi oli sitten koko mestari Johannes-serkku, joka suostui mielellään rupeamaan välimieheksi ja takaajaksi. Ja kun muut takertuivat tervaan, niin keksi ainakin Vreneli keinon ja päästi pojat pulasta. Jukka sanoi monasti:

"Minä en käsitä, miksi Uli ottaa vaimokseen tuollaisen rutiköyhän ja lipparikielen. Jos minä olisin sellainen poika ja tällaisen tilan hoitaja, niin minä naisin monta tuhatta guldenia. Tuollaisen hävyttömän ja nenäkkään letukan minä heittäisin hiiteen! Ja minä antaisin Ulille tilan kolmekymmentä kruunua huokeammalla, jos hän jättäisi sen pirun tytön. Kyllä tulee hyvälle Jumalalle aika harmi, kun ne kaksi rupeevat yhteen, mitä minä muuten en vielä uskokaan."

Asia oli jo melkein päätetty, kun vävy sai siitä kuulla ja heti nosti hän hirveän metakan. Ensin ei hän tahtonut kuulla vuokraamisesta puhuttavankaan ja hän väitti, että hän on jo tehnyt Jukan kanssa sellaisen sopimuksen, että Jukka antaa hänelle kaikki maan tuotteet, jotta hän voi ne hyvään hintaan myydä tuttavilleen. Joten hän siis jo oli hankkinut tilauksia, ja mitenkäs niitä voi nyt enää peruuttaa? Viimein olisi hän tahtonut itse vuokrata tilan, vaikka hänellä olikin niin mainiot kauppahommat, että hän väitti niillä voittavansa enemmän kuin mitä kuusi tällaista taloa vuodessa tuottaa. Hän piti kauheaa räiskettä ja uhkasi jos jollakin ja Liisan täytyi aina olla auttamassa häntä ulvomalla ja uhkaamalla. Vuokratuuma oli niin ollen jo melkein raueta, sillä hirveää oli vanhuksista, jos he joutuisivat syypäiksi siihen onnettomuuteen, että Liisa tämän tähden riitautuisi miehensä kanssa ja tulisi sairaaksi tai muuten säikähtäisi nyt tuossa siunatussa tilassaan etenkin. Ja kumpikin sanoi: "tee miten tahdot; mutta älä sitten syytäkään minua, minä en ota edesvastuuta niskoilleni." -- Silloin lähetti Vreneli hienon vihjauksen poika Johannekselle, että nyt on Glungge joutumassa ihan hiuskarvalla hänen rakkaan lankonsa valtaan. No Johannes, joka mielellään salli talon vuokralle kun näki langon uhkaavan sen aittoja ja varastoja ja joka olisi vuokraajaksi myös mielellään ottanut Ulin, kelpo maamiehen, koskapa hän tietysti toivoi sen aikoinaan saada käsiinsä hyvässä eikä huonossa kunnossa, hän lensi nyt Trinettensä kanssa Glunggeen kuin pommi ja juuri samaan aikaan jolloin siellä oli puuvillakauppiaskin Liisoineen. Ja nytkös kävi ukkonen ja jylistys keskellä talvea! Ensin tekeytyi vävy hyvin vaativaiseksi ja äksyksi aikoen musertaa Johanneksen ylhäisillä sanoilla. Mutta Johannes ravintoloitsijana tunsi tämän lajin ihmiset ja hän lasketteli vielä ylhäisempiä sanoja. Ja sitäpaitsi oli hänellä niin valtava nyrkki, että kyllä puuvillakauppiaan luonto pehmeni, ja sillä lyödä paukutteli hän pöytiin niin että ovet selälleen rämähtelivät. Ja sitäpaitse muistutteli hän puuvillakauppiaan mieleen sellaisia seikkoja, joista tämä ei olisi ollenkaan mielellään halunnut kuulla puhuttavan tällaisissa paikoissa, nimittäin hänen suuria velkojaan ja hänen konnan koukkujaan. Mistäpä tunsi maanviljelystä hän, joka oli kasvanut kerjuulla? Hänen isänsä oli monasti otettu yöksi tänne Glunggen talliin, kyllä kai he muistavat vielä sen repaleisen retkun reppu selässä ja anturattomat kengät jalassa? Nylkeköön nyt vain vanhuksia; vuokramaksut he saavat periä tuolta puolivillaiselta taivaassa!

"Tila pitää vuokrata Ulille, vaikka minun sitten omin käsin täytyisi kuristaa tuo perkeleen puuvillapiru!" karjui Johannes ja heristeli vankkoja käsiään niin lähi vävyn kurkun ympärystä että kaikki kirkuivat kuin puukko kurkussa ja Liisa olisi pyörtynyt jos olisi muistanut miten pyörtyäkään. Mutta puuvillakauppias oli sitkeämpää kuin hänen puuvillansa. Tuskin oli hänen naamansa tullut jälleen sinisen puhuvasta valkeaksi, niin hylkäsi hän jo aikeensa ruveta itse vuokraajaksi. "Narri olisin jos tunkisin teille apuani. Hyödyn sata kertaa enemmän kaupoistani kuin mokomasta tilarepaleesta. Juuri teidän itsenne tähdenhän minä tahdoin ottaa sen hoitooni, jottei teidän tarvitsisi ruveta vieraiden kanssa tekemisiin. Mutta koska minun hyväntahtoisuuttani näin halveksutaan, niin tehkää mitä tahansa, minä olen vain hyvilläni kun pääsen vaivasta. Mutta sitä minä vaan vaadin, että tila on tarjottava huutokaupalla enimmän tarjoovalle; sitä on minulla oikeus vaatia Minä en ymmärrä, miten etusija annetaan sellaiselle joutavalle kuin Uli, joka ei osaa laskea niin viiteen tekemättä viittä virhettä."

Silloin alkoi uudelleen taistelu, johon nyt Jukkakin sekautui kun näki pojan olevan puolellaan. "Se ei kuulu sinuun tuon tuokkosen hituista", sanoi hän vävylleen. "Minä saan antaa taloni vuokralle kelle tahdon ja en minä tässä vielä ole holhuun alla. Minun eläessäni ei Glunggessa pidetä huutokauppaa eikä minun kuoltuanikaan. Minä kyllä pystyn itsekin vuokraamaan tämän talon oikeilla ehdoilla. Mokoman, josta ei vieläkään tiedetä, missä on edes syntynyt, ei pitäisi tulla minua tänne Glunggeen komentelemaan. Minä olen täällä ikäni elänyt kuten isäni ja vaarinikin. Miesmuistoiset ajat on talo ollut meidän suvulla. Pysykööt kujalla syntyneet vain loitolla ja älkööt tulko minua komentelemaan Glunggen asioissa. Ja maksa pois minulle, mitä olet minulta jo kiskonut! Minun mielestäni pitäisi sinun jo olla tyytyväinen ja hävetä eikä yhä vain tahtoa lisää. Vaikka komeiletkin herran vaatteissa, ei sinun tarvitse luulla, että sinä saat tehdä meille mitä tahansa. Jos et noihinkin vaatteisiin olisi saanut meidän tytön kolikoita niin Jumala ties, millaiset rääsyt sinulla olisi yllä."

Mutta vävy ei säikähtänyt. "En piittaa, haukkukaa rahoista miten tahansa", sanoi hän. "Ette suinkaan te niin tuhmia olleetkaan, että luulitte minun ottaneen teidän tyttärenne muuten kuin rahojen vuoksi? Jokainenhan tuon nyt näkee millainen puolihupsu se on. Mutta jos olisin tietänyt, millainen häjy riiviökin se on, millainen vihovietävän äkäpussi ja laiska kuin sika se on, niin en olisi siihen koskenut tikullakaan, vaikka hänellä olisi ollut rahoja kymmenen kertaa enemmän. Nyt siitä sai ristin, sai piru vie ja mikäs auttaa muu kuin kantaa! Mutta nyt minä vaadinkin rahoja, jotka minulla on oikeus saada! Minä en anna kauan enää itseäni narrata, ja saatte olla vakuutettuja siitä, että kuta häjympiä te olette minulle, sitä häjympi olen minä myös ja se vetelys saa sen kalliisti maksaa. Kyllä minä sen kuranssaan, niin että kihlakunnan voudin jäniskoirilla on paremmat päivät kuin sillä!"

Nyt lannistui Jukan ja muorin luonto ja he olisivat kai jo antaneet perään ja taipuneet vaativan vävynsä tahtoon, ellei Johannes olisi ollut läsnä. "Kuranssaa päälle vaan", sanoi hän, "kuta häjympi, sitä parempi. Sitä pikemmimpähän saat nähdä, mistä viisi hirttä on poikki. Kuta aikaisemmin pääset eukostasi eroon, sitä parempi vain! Muista vain niitä pukkijuttujasi, siellä majatalossa! Ja paina päälle vaan! Vietävän sika, viidelläkymmenellä taalarilla on ero valmis ja silloin joudut konkurssiin. Siitä saat sitten, roisto! Syö sitten multaa ja nauriita!"

Mutta ei lankoa niin vähällä säikytetty. "Koettakaa vain konkurssiin", sanoi hän. "Siinä suhteessa minussa erehdytte. Mitä taas noihin majatalon juttuihin tulee, ne eivät minua liikuta; panen toimeen tutkimuksen. Ja jos kysymys tulee, niin kaipa niitä Frevligenistä löydettänee vielä koreampiakin. Jos kerran ilkeätte ajaa tyttärenne näin pian avioeroon, niin sama se minusta. Olen vain hyvilläni! Mutta kylläpähän sitten näette, miten teille käy."

Näin vaativaisesti vävy puhui, mutta hillitsi sentään pian vähän kieltään, etenkin kun Johannes nyt alkoi vedota hänen omiin sanoihinsa: "Siitä sen nyt kuulitte, millainen perkeleen vävy teillä on! Mutta paraiksi teille! Miksette minua jo uskoneet. Oikeastaan minun nyt sietäisi jättää teidät oman onnenne nojaan ja vävyn nylettäväksi. Mutta pitäähän minun tässä valvoa omaakin etuani! Jos annan tuon lurjuksen päästä valtaan, niin pian joutuu koko Glungge vasaran alle! Mutta sitä minä en salli, en perkele, en vaikka piru minut veisi!"

Huutotarjouksista ei vävyn näin ollen viimein auttanut puhua; mutta nyt tuppautui hän laatimaan vuokrasopimusta oman mielensä mukaan ja tietysti sellaista, ettei Uli voisi vuokraajaksi ruveta. Hän sukaisi kontrahdin paperille tuossa tuokiossa ja Jukasta se oli hyvinkin kelvollinen; monesta kohdasta hän huomasi, että tuotapa hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan. Mutta äiti ja Johannes vastustivat jyrkästi sellaista sopimusta:

"Mitäs se tuollainen puuvillan nuuskija ymmärtää vuokrakontrahdista! Tällaiseen sopimukseen ei ilettäisi vaatia koiraakaan ja kuta kovempi kontrahti on, sitä huonommin se täytetään ja sitä pikemmin tila joutuu rappiolle."

Sillä aikaa kun isossa tuvassa tästä kinattiin, oli puuvillaherra lähtenyt Vrenelin luo yksityisyrityksiin ja koetti nyt hieroa hänen kanssaan sellaista sopimusta, että jos Vreneli taipuu, niin taipuu hänkin puolestaan talon vuokrakontrahtia laadittaessa. Ja hän tungetteli Vreneliä varsin lähi. Mutta Vrenelipäs ei siekaillut pulmaa selvittäessään, hän tempaisi pyökkihalon, karkasi kauppiaan kimppuun kuin raivotar ja kestitsi surkeasti hänen nikamiaan. Siitäkös nyt syntyi kamala näytös. Vreneli pieksi, vävy rääkyi, koko suku tulvi ovien täydeltä sisään. Kauppias hyppi Vrenelin halkoa pakoon nurkasta nurkkaan, toiset nauroivat, toiset kirkuivat. Johanneksen teki mieli ruveta Vrenelin apulaiseksi, kukaan ei kauppiasta auttanut, mekastus kävi kuin Paapelin tornin hävityksessä. Viimein lensi herra avatusta ovesta ulos ja Vreneli hillittiin ajamasta häntä takaa. Kuten säihkyvä voitonjumalatar seisoi hän nyt siinä halko kädessä, kuten enkeli vartioiden leimuavalla miekalla puhtauden paratiisin tietä ja huusi pakenevalle, veriselle puuvillakauppiaalle:

"Tokkos nyt tiedät, miten Bernin likka kontrahtia tekee ja sen alle kirjoittaa, senkin vaivainen puupää!"

Ja kursailematta, koristelematta kertoi hän heti, mitä se kutale oli häneltä tahtonut. Silloin raotti kutale ovea ja huusi:

"Sinä valehtelet!" Mutta tuskin sai sen huudetuksi, niin lensi halko taas Vrenelin vahvasta kädestä suoraan oven rakoon ja keskelle valehtelijain naamataulua ja selälleen herra maiskahti, kopaisi kuonoaan ja kolme hammasta losahti hänelle suusta kouraan. Siitäkös syntyi uusi kauhistus! Johanneksen ääni kuului ylinnä valtavana naurun rähäkkänä. Liisa ei tiennyt karatako miehen vai Vrenelin kimppuun, molemmille tahoille heristeli hän vaivaisia nyrkkejään. Vreneli huusi:

"Sanoppas vielä kerran jos uskallat, että valehtelen! Ei täällä vielä halot lopussa ole."

Äiti paha juoksi hakemaan vettä ja riepuja; Trinette tirskui ja sanoi: että mokomaa herraa, joka täällä luulee kaikkia omakseen, ei hän vain tahtoisi miehekseen. Jukka pudisteli päätään, meni takaisin tupaan ja luki vuokrakirjan uudestaan. Kun puuvillakauppias oli saanut huuhdotuksi veren naamastaan ja vähän ääntäkin kurkkuunsa, niin alkoi hän sadatella Vreneliä ja pauhasi manuuttamisista ja sanoi, ettei hän siedä, että se saa jäädä taloon; ja Jukka nyykytteli hänelle myöntävästi päätään. Mutta taas ilmestyi Vreneli yhtäkkiä kauppiaan eteen ja olisi kai vielä kerran ottanut hänet pökyyttääkseen, jos ei muori olisi tullut väliin. Mutta hänen kieltänsä ei voitu hillitä!

"Manuuta vain", huusi hän, "niin tuon toisetkin tytöt mukaani, kyllä niilläkin on omat tietonsa sinusta, ehkäpä on rengeilläkin."

"Todista, mitä minä olen tehnyt sinulle tai muille tytöille. Minä voin todistaa, että sinä olet minua pieksänyt."

"Aasi! Hupsuhan olisit, jos ottaisit todistajat mukaan silloin kun lähdet viettelemään tyttöä. Mutta sehän nyt olisi ihme ja kumma, jos ei tyttö enää saisi puolustaa kunniaansa paraansa mukaan ilman todistajia, vaikkapa mukiroisi mokomalta pään halki eikä vain hampaita kurkkuun!"

"Saadaanpas kuulla, mitä oikeus sanoo", huusi puuvillakauppias.

"Sanokoon mitä tahansa, vaan jos se on sellainen huoripukki kuin sinä ja auttaa sinua, niin saman kyydin annan sille kuin sinullekin. Jos laki on laitettu huoripässiä ja varkaita ja kamasaksoja ja tuomareita varten, niin annan teitä laillanne pääkuoreen niin että viimeinkin tiedätte saaneenne lain päähänne. Minä olen tyttö vain, mutta sehän nyt on ihme ja kumma, jos en minä tässä asiassa osaa lukea lakia yhtä hyvin ja ehkä paremminkin kuin sellainen selkäänsä saanut sonni kuin sinä ja moni muu. Ja jos nyt et pidä suutasi, niin saat nähdä!"

Mutta ei pitänyt kauppias suutaan, vaan koetteli motkotella vielä jos jotakin, tosin vastustaen jo vain kuin sotaväen osasto, joka aikoo peräytyä ja siksi räiskii tulta oikein uhalla pakomatkaa suojatakseen. "Tällaisessa talossa minä en ole enää hetkeäkään", sanoi hän Liisalle, "täällä on alttiina kuin metsänotus ja kaikellaisten nautain ja hullujen pieksettävänä. Mutta kyllä minä sille vielä näytän niin että tietää kehen hän on satuttanut kättään."

Ja kauppias vannoa räiski niin viattomuuttaan, että Liisakin hurjistui ja alkoi luulla, että Vreneli se olikin koetellut vietellä hänen miestään ja kiireesti lähti hän siis Vreneliä haukkumaan. Sillaikaa kun Liisa oli saada Vreneliltä selkäänsä, meni kauppias talliin ja käski valjastamaan hevosensa. Mutta Ulia, joka juuri oli saanut kuulla äskeisestä tapauksesta, kohteli hän niin törkeästi, että Uli sanoi hänelle:

"Jos et nyt heti paikalla raivaa luitasi täältä, niin paiskaan sinut lantatunkioon niin että kyllä intosi jäähtyy!" Kauppias kiivasteli vastaan ja sanoi, että ei sinun tarvitse luulla, että sinä saat tehdä täällä mitä tahansa vaikka oletkin juuttunut äpärään, joka on isäntäväelle konkelon koivun kautta sukua. Renki sinä olet ja Vreneli kelvoton piika, tiedä se. Silloin vastasi Uli, että hän tietää liiankin hyvin kumpi on kelvottomampi Vrenelikö vai Liisa. "Ja jos minä olisin ollut sellainen kuin sinä, niin et siinä nyt Liisan kupeella olisi! Mutta vertaisennepahan olette löytäneet, kyllä sovitte yhteen kuin paita ja p....! Ja nyt, pidä suusi ja korjaa luusi, muuten parkitsen minäkin vielä sinua, vaikka hävettäähän tuo koskea tytön pieksämään!"

Puuvillakauppias toivoi nähtävästi riitaa, mutta Uli antoi viedä hänen hevosensa ulos. Silloin osui herrakin menemään ulos tallista ja kun hän sinne palasi, oli Uli kadonnut.

Vihdoinkin lähtivät kauppias ja Liisa hirveästi uhkaillen talosta: kyllä saavat nähdä, mitä ovat heille tehneet. He eivät enää niin nokkaansa pistä mokomaan paikkaan, jossa heitä niin kohdellaan.

Kaikilta pääsi helpotuksen huokaus kun nuo vieraat olivat lähteneet ja poika Johannes lupasi nyt Vrenelille myötäjäisiksi jonkin talouskalun, -- valitkoon minkä tahtoo, -- koska hän niin kunnolla oli löylyttänyt tuon lankomiehen. "Minä antaisin vaikka louisdorin, jos se manuuttaisi. Silloinkos minä sille syöttäisin kaikki sen entiset synnit takaisin niin että se siihen soppaansa läkähtyisi."

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Miten Vreneli ja Uli valmistelevat häitä ja vihdoin ne pitävät.

Sitten alkoi asia sujua paremmin kuin Uli oli toivonutkaan ja monasti tuumi hän, että kyllä hän nyt pääsee ihan ansaitsemattomaan onneen. Ja monasti hän ajatteli noita entisen isäntänsä sanoja: hyvä nimi on vahva pääoma ja arvokkaampi kultaa ja omaisuutta. Vuokrasumma oli huokea: mutta suurin hyvä oli irtaimiston luovuttaminen, vaikka Johannes tosin veikin itselleen paljon sellaista, joka oli Ulista mieleistä. "Onhan aivan kohtuullista", sanoi hän, "että minäkin saan vanhemmilta jotain, kun lanko on viekastellut heiltä ne jyvät ja kirsikkaviinin." -- Irtaimena eivät tulleet ainoastaan karja ja kaikki työkalut, vaan myös talouskapineet ja palvelusväen sängyt ja vuodevaatteet. Ne arvioitiin sangen huokeasta, joten vuokraajalle ei niistä tulisi suuriakaan maksuja jos hänen sitten joskus täytyisi luovuttaa ne omistajalle takaisin. Mutta huokean vuokramaksun ohella oli kuitenkin muutamia merkittäviä ehtoja. Ulin täytyi ruokkia Jukalle lehmä ja lihottaa sika sekä antaa perunoita tarvittava määrä ja kylvää mitta pellavaa ja kaksi mittaa hinaa sekä luovuttaa hevonen käytettäväksi milloin Jukka ja hänen emäntänsä vain tahtoivat. Yksimielisille käyvät ehdot harvoin raskaiksi; mutta jos ruvetaan riitaisiksi, niin tulee joka pidätetystä etuudesta kompastuksen kivi. Uli ja Vreneli saivat säästää enimmät rahansa ja paljoa ei heidän tarvitsisi taloon uutta hankkia; luvatut myötäjäisvarukset annettiin myös. He saivat niin kauniin sängyn ja kaapin, että niiden veroisia harvoin näkee. Ja kysymättä mitä Vreneli tahtoisi, lähetti Johannes heille myötäjäisiksi kauniin kätkyeni. Mutta sitä Vreneli ei vain tahtonut ottaa vastaan, tuumi, että ei se heille ole tuleva, se on kai eksynyt väärään taloon.

Mutta sitäpä ei voi kuvailla miten paljon Ulilla oli nyt ajattelemista ja päässään hautomista; mitä järjestelypuuhia hänellä oli pelloilla, karjakartanolla ja kotona. Miten hän oli tuskissaan milloin viljan, milloin rehukasvien, milloin heinän vuoksi. Kuinka hän jo ennen paastoa vielä pohjatuulten puhaltaessa valitteli, ettei tänä vuonna tule heinää yhtään; miten hän sadasti laski, mistä hän saa vuokrarahat ja miten paljon hän häviää tai miten paljon voittaa. Mutta onhan aivan luonnollista, että ensimäisenä vuonna nuorta vasta-alkajaa vähän pelottaa. Tila voi joutua häneltä tykkönään pois tai saattaa hän sillä perustaa onnensa. Vanha, varakas maamies on kylmäverisempi moisissa asioissa. No tuollaisissa tiloissa, hyväpä on nuoren silloin usein katsahtaa sen puoleen, joka salatuista kammioistaan lähettää tuulet ja lumet ja heinäsirkat ja langettaa kasteen. Kun hän tuon ylhäisen puoleen katsoo, niin saa hän sydämelleen lohdutuksen. Ei unohda nuorta vasta-alkajaa se, joka ei unohda varpustakaan katolla eikä kukkasia kedolla. Ei unohda, jos ei nuori häntä unohda.

Vähitellen, vaikka vasta hyvin vähitellen, oppii nuori sitten itse ahkeroimaan ja koettamaan olla uskollinen paraansa mukaan heittäen lopun huolen, toivon luottavaisesti Herran huomaan odottaen rauhallisesti, tuleeko onni vai onnettomuus. Alistuvin sydämin oppii hän katsomaan, miten rakeet lyövät viljan, liekit tuhoovat talon ja turvallisesti, teeskentelemättä lausumaan: "Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi."

Usein katsoi Ulikin sen puoleen, joka häntä tähän saakka oli min oivallisesti ohjannut eikä unohtanut ainoanakaan iltana kiittää häntä. Mutta ei vain tahtonut rinnan myrskyinen meri ja ajatusten aallokko asettua. Hän oli liian vasta joutunut näihin mielen liikutuksiin ja liian paljon oli hänellä nyt yhtäkkiä annettu mielen myrskyjä. Vreneli valitteli usein, ettei Uli enää olekaan hänen entinen Ulinsa, ei hän enää laske leikkiä, ei puhu eikä kuule mitään. "Meillähän on vielä niin paljosta keskusteltavaa ja siinä sinä nyt istut vain mietteissäsi. On kuin sanat kurkkuusi jäätyisivät. Saan puhua tuntikausia saamatta vastausta. Jos minä olisin tietänyt että kihloissa on näin ikävä olla, niin olisit saanut hankkia jonkun paremman. Et sinä minun kanssani laske leikkiä enää koskaan ja et kujeile yhtään, aina sinä vain aprikoit, kummastako saa enemmän tuloja, tammastako vai kahdesta lutista, tai mitkä lehmät lypsävät paremmin, punanpuhuvatko vai ne mustankirjavat."