Part 31

"Senpätähden juuri, täti, tahdonkin vähän edes koppailla kun olen vain köyhä tyttö. En anna sillä tavoin heitellä itseäni toisten syötiksi. Ja parempi lieneekin syy koppailla kuin monella muulla, olkoonpa sitten herras- tai narristyttö."

"Mutta Vreneli", sanoi Uli, "minkäs minä nyt sille mahdan ja minuunko sinä nyt sen pusket? Tiedäthän sinä hyvin, että minä sinua rakastan enkähän minä tiennyt tädin tuumista enemmän kuin sinäkään. Väärin sinä pusket vihaasi minuun."

"Ahah", sanoi Vreneli, "nytpä vasta minä huomaankin, että tämä on ihan sovittua juonta. Se älähtää, johon kalikka kolohtaa. Kyllä olette ilkeitä molemmat, minä en kuuntele tästä enää sanaakaan. En anna ajaa itseäni kuten kalaa nuottaan."

Ja Vreneli aikoi taas lähteä livistämään ulos, mutta täti piti häntä nyt vuorostaan vyötäreiltä kiinni ja sanoi:

"Miten tuhma ja epäluuloinen olet! Ei nyt mokomaa maailmassa! Milloinka minä olen punonut juonia sinua vastaan? Se on kyllä totta, että minä läksin serkun luo juuri tämän asian tähden ja otin siksi teidät molemmat mukaan. Mutta minun tuumiani ei ole tiennyt kukaan, ei edes Jukka, sen vähemmin Uli. Minä pyysin serkkua vain tiedustelemaan asiaa Ulilta ja Uli oli, ihan totta, kehunut kovasti sinua. Serkku sanoi minulle, että kyllä se Uli ottaisi Vrenelin ihan tuossa paikassa, mutta oli hänelle sanonut, ettei hän uskalla siitä kurahtaakaan sinulle kun pelkää että sinä härnäisit häntä sillä Liisan asialla. Ja sentähden minä ajattelin, että minäpä puhun sinulle itse, kun ei Uli kerran uskalla puhua. Sillä kyllä Uli tästä tytöstä pitää, sen olen nähnyt, eihän minullakaan silmät selässä ole. Niin että Ulilla ei ole tässä mitään syytä."

"Mutta minkäs tähden se tänään sitten tuli sinne tupaan, kun minä olen tavaroita käärimässä kokoon", kysyi Vreneli, "ja tuppautui suuta, antamaan? Sellainen ei hän ole ollut ikinään ennen."

"Heh", sanoi Uli, "no sen saat pian tietää. Kun tänään olin puhellut isäntäni kanssa, niin sinä jäit minun mieleeni entistä enemmän ja minä tuumin, että antaisin vaikka pääni, kun saisin tietää, tokko sinä minusta yhtään pidät ja tokko sinä huolisit minusta. Vuokra-asiasta en tiennyt silloin niin hölyn pölyä. Ja kun tapasin sinut sitten niin yksin, niin en tiennyt oikein mikä minulle tuli, ihan tuli kuin suonen veto käsivarsiin ja täytyi sinuun koskea ja pyytää muiskua. Ja ensin luulin, että sinä annoitkin. Mutta sitten ajattelin, että ei se tainnutkaan antaa. Et suinkaan sinä muuten olisi paiskannut minua niin riivatusti luotasi. Ajattelin, ettet sinä välitäkään minusta ja minulle tuli niin paha mieli ja minä ajattelin, että kunhan nyt tulisi vain joulu että pääsisin talosta pois niin menisin vaikka kauas jonnekin Weltschlandin pohjukkaan että olisin sitten siellä ihan näkymättömissä, kuulumattomissa. Ja sitä minä nytkin tässä tuumin, Vreneli. Jos et sinä minusta huoli, niin minä viis vuokraamisista ja menen niin kauas kuin pippuri kasvaa, eikä kukaan minusta saa tietää enää sen koommin."

Uli oli noussut ylös ja tullut Vrenelin eteen ja vedet kiiluivat hänen rehellisissä silmissään; mutta tätin poskia pitkin ne jo virtana heruivat. Silloin katsahti Vreneli Uliin, hänen silmänsä kostuivat, mutta suupielissä värähteli vielä iva ja uhka. Mutta sitten pääsi kytketty rakkaus valloilleen ja alkoi heitellä hänen silmistään huikaisevia säteitään, vaikka vielä neitseellinen vastahakoisuus sulki hänen huulensa miehen kiihkolle antautumasta. Ja vaikka silmät jo rakkautta paloivat, niin singahtivat kuitenkin nyrppyisten huulten lomasta, ivalliset sanat: "Mutta Uli, mitäs Stiina sitten sanoo, kun sinä taas uutta haluat? Kai se laulaa sinulle että:

"Sen sydän mettislakka on: Yks sisään saa, toinen lentohon."

"Mutta yhäkö sinä nyt kujeilet?" sanoi täti, "näethän sinä nyt, miten hän on tosissaan. Minä hänen sijassaan keikauttaisin sinulle jo takapuoleni ja sanoisin: 'Haista hapan!'"...

"Keikauttakoon vaan", sanoi Vreneli, "kukaties olen siitä vain hyvilläni."

"Äläs, etpäs olisi", sanoi täti, "kyllä minä sen jo äänestäsi kuulen. Ja Uli, jos nyt et ole tuhma, niin likistä sitä; ei se nyt enää paiskaa sinua, seinään, siitä saat olla varma."

Mutta melkeinpä oli täti vieläkin erehtyä. Sillä yhä ponnisteli tyttö kaikin voimin vastaan ja vähällä oli Uli lentää keiskahtaa taas pitkin permantoa. Mutta eipä jaksanutkaan enää, jo heittäytyi Vreneli Ulin uskollista rintaa vastaan ja purskahti rajuun itkuun kuten hermoheikko. Ja toiset ihan kauhistuivat kun se nyyhkytys ei ottanut loppuakseenkaan, ajattelivat, että mikä sille on tullut. Uli koetteli lohduttaa häntä paraansa mukaan ja sanoi, että älähän nyt huoli, jos et minua tahdo, niin enhän minä sinua kiusaa, kyllä minä mielelläni lähden. Täti ensin äkäili: sellainen hölmö; hänen aikanaan eivät tytöt toki ulvoneet kuin sudet kun saivat lemmityisen. Mutta sitten hänkin jo alkoi pelätä ja sanoi, että enhän minä nyt suinkaan pakolla; jos et sinä tahdo, niin tee toki miten vain parhaaksi näet, enhän minä estele. Mutta älä nyt vain Jumalan tähden noin itke ja huuda, ihanhan ravintolan väki luulee että mikä täällä on. Viimein sai Vreneli heille sanotuksi, että antaisivat nyt hänen vain olla rauhassa, hän koettaa tyyntyä. Hän oli ikänsä ollut orpo raukka ja kaikkien hyljeksimä lapsuudesta saakka. Eikä ollut häntä ottanut isä syliin, eikä äiti suudellut. Ja koskaan ei hän ollut voinut painaa päätään kenenkään povelle. Hän oli monasti ajatellut että vaikka kuolisi, kun olisi edes joku, jonka polvella saisi istua ja panna kätensä hänen kaulaansa. Mutta ei ollut kukaan häntä lapsena hyväillyt, aina hän oli ollut vain vastuksina. Ja niin monasti, monasti oli hän itsekseen itkenyt ja hän oli alati kaivannut jotain, ketä saisi koko sydämestään, kaikesta sielustaan rakastaa, etsinyt ihmistä, jonka rintaan saisi painaa päänsä tuskassa ja ilossa. Ystävätärtä, jonka seurassa olisi tyyntynyt; mutta ei hän ollut sellaista löytänyt. Ja hän oli ajatellut, kun hänelle puhuttiin naimisista, että hän jää yksin, vaikka olikin koettanut uskoa, että tuo ja tuo se nyt on se, jonka rintaa vasten hän voi surussa ja ilossa painaa päänsä ja joka on hänelle uskollinen kuolemaan saakka. Mutta ei hän ollut sellaista tavannut, johon hän voi luottaa. Kyllä hän Ulia rakasti, oli jo kauan häntä niin sanomattomasti rakastanut, mutta ei hän vielä ollut saanut uskoa häneen. Ja jos hän tällä kertaa pettyisi, jos ei Uli häntä uskollisesti rakastaisikaan, niin hänen viimeinenkin toivonsa sammuisi, hän kuolisi onnettomana. Siksi hän oli niin pelästynyt heidän sanojaan ja heidän pitäisi Jumalan nimessä antaa nyt hänen vain olla rauhassa, että hän saisi oikein ajatella mitä hän nyt tekee. "Voi, te ette tiedä, miltä tuntuu tällainen köyhästä orpo rukasta, jota ei isä koskaan ole ottanut syliin eikä äiti koskaan suudellut!"

"Sinä rakas hölmö tytykkä!" sanoi täti kuivaten märkiä poskiaan. "Kun minä nyt tuon olisin tiennyt että sinulla sellainen suudelman tarve oli, niin olisithan nyt näitä saanut, eihän nyt noista olisi ollut puutetta. Mutta mikset sinä sitä minulle sanonut? Eihän sitä meikäläinen ehdi kaikkea ajatella. Kun saa koko päivän tuumia mitä soppaa keittää väelle, niin mitenkäs sitä muistaa, ketä sitä vielä pitää suudellakin."

"Tämän olen ansainnutkin", sanoi Uli, "tämä on minulle ihan paraiksi. Olisihan minun pitänyt ajatella, että näin se minulle vielä käy. Mutta jos, Vreneli, nyt tietäisit, mitä minun sielussani liikkuu, niin kyllä uskoisit, että minä sinua rakastan enkä tahdo sinua pettää. Ja totta se on, että monasti minä olen tuuminut mennä naimisiin, mutta ei kukaan ole ollut minusta niin rakas kuin sinä. Vaan en minä toki tungettele, Jumalan nimessä, sinun pitää tehdä aivan kuten paraaksi näet." --

"Kuulethan nyt", sanoi täti, "miten se sinua rakastaa! Tule jo ja ota nyt lasisi ja kilistä Ulin kanssa ja lupaa nyt tuolle ruveta Glunggen vuokraisännänvaimoksi."

Vreneli nousi ylös, otti lasinsa ja kilisti, mutta ei kuitenkaan luvannut, vaan pyysi, että hänen annettaisiin vielä tänään olla rauhassa eikä puhuttaisi enää tästä asiasta; huomenna hän vastaisi, jos tahdottiin.

"No oletpas sinä nyt merkillinen tyttö", sanoi täti. "No niin, Uli, valjasta nyt hevonen, ei pidä ilmaista kotiväelle missä olemme viipyneet." --

Tähdet kimaltelivat tummansinisellä taivaalla, valkeat usvat häilyivät kosteilla niityillä, sieltä täältä kohosi uteliaita utuhattaroita ylös pitkin rotkon rinteitä, lämpöinen tuuli lehahteli lakastuneissa lehdissä ja siellä täällä ammui laitumelle unohdettu lehmä huolimattomalle isännälleen, ja joskus kajahti vuorten, laaksojen yli vallattomain poikien öiset hihkaukset. Mielen ja rattaiden liikutukset vaivuttivat tädin pian sikeään uneen ja väkevin käsin sai Uli hillitä hurjasti ponnistelevaa hevosta juoksemaan hiljaisemmin. Vreneli oli siis nyt kuten yksin, avaralla maailmalla. Hän, köyhä, orpo tyttö tunsi taas tällä hetkellä olevansa maailmassa yksinäinen kuin nuo etäällä, etäällä rajattoman taivaan mittaamattomassa sinimeressä liikkuvat tähdet, kukin yksinäisellä radallaan. Ja kun hän eroaa tätistä ja serkusta, tai kun ne kuolevat, niin on hän ihan ypö-yksin. Ei olisi majaa, mihin hän päänsä kallistaisi jos tulisi sairaaksi; ei ihmistä, jolle hän voisi haastaa huoliaan; ei silmää, joka itkisi hänen surujaan ja loistaisi hänen ilojaan. Ei edes sitä, joka itkisi hänen kuolemaansakaan, tuskinpa ketään, joka saattaisi häntä siihen viimeiseen ahtaaseen, kylmään asuinsijaan, joka kuitenkin ihmisten täytyisi hänelle valmistaa. Yksinäinen hän oli, yksinäisenä ja hylättynä pitäisi hänen vaeltaa maailman ponnistuksista yksinäiseen hautaan, vaeltaa tuota pitkää vaellustaan ehkä monta, monta vuotta. Ja yhä kumaraisemmaksi, toivottomammaksi, voimattomammaksi hän kävisi ja vanhaksi, ryppyiseksi, halveksituksi hän tulisi, tuskin annettaisiin hänelle enää yösijaa vaikka hän Jumalan nimeen armoa rukoilisi. Tuska tunkihe jälleen Vrenelin sydämeen ja siitä pyrki pursumaan ilmi valitus: miksi se Isä, jota hyväksi ja rakkaaksi sanotaan, miksi hän antaa elää näin köyhiä lapsia, niin köyhiä ettei heillä ole mitään turvaa maailmassa. Miksikä antaa hän heidän tulla pieninä orvoiksi, nuorina vietellyiksi, vanhoina halveksituiksi? Mutta silloin alkoivat hänestä nämä ajatukset jo -- tuntua kovin syntisiltä, rikoksilta Jumalaa vastaan, joka oli antanut hänelle enemmän kuin monelle muulle, oli suojellut häntä viattomana tähän päivään saakka ja säätänyt ja sallinut hänelle varman toimeentulon. Ja kuten kumpujen huiput ja puun latvat sumusta alkoivat hänelle nyt ilmestyä mieleen myös Jumalan rakkauden työt, joilla hän oli nähtävästi juuri hänen elämäänsä erittäin hellinyt. Useampia oli hänellä ollut ilon päiviä kuin monella muulla orpolapsella ja olipa hän osunut parempiin ihmisiinkin kuin monet muut orvot. Vaikkeivät glunggelaiset olleetkaan isä ja äiti, olivat ne kasvattaneet häntä kuitenkin niin hyvin, että hän nyt tiesi ihmisten pitävän häntä kunnon ihmisenä. Ei, hänellä ei ollut syytä nurkua taivaan hyvää isää vastaan; hän tunsi, että Hänen kätensä on häntä aina varjellut. Ja eikö yhäkin varjele? Eikö tänäänkin ollut ohjannut? Eikö ollut armahtanut köyhää orpotyttöparkaa? Ehkäpä Hän nyt, kun Vreneli oli pysynyt hänelle uskollisena tähän saakka ja koettanut karttaa synnin saastutusta, oli viisaassa neuvossaan nähnyt hyväksi täyttää tuon hänen sydämensäkin kaipuun ja antaa hänelle sen uskotun, jonka rintaa vasten saisi päätään nojata; omaisen, joka hänen kuolemaansa kerran itkisi ja olisi hänellä saattajana hirveän haudan suruisella tiellä? Uliko se oli, tuo uskollinen, taidokas renki, tuo jota hän niin kauan oli sydämensä hiljaisuudessa rakastanut; jota hän ei voinut soimata mistään muusta kuin siitä hairahduksesta Liisan suhteen, siitä, että hän oli erehtynyt luulemaan, että kulta on onnea. Mitenkä rehellisesti ja kunniallisesti hän oli tarjonnut sydäntään hänelle ja katunut vikaansa! Eikö ollut kuten sallima se, että he olivat osuneet toisiinsa juuri täällä, ettei Uli ollut joutunut täältä jo pois, että Liisa oli mennyt naimisiin, että täti halusi antaa tilan Ulille vuokralle! Kummallinen sattuma! Nähtävästi oli hyvän Isän lempeä tahto tämän säätänyt! Hylkäisikö hän siis sen mitä Jumala hänelle tarjosi! Vaadittiinko häntä kovaan, vaikeaan kohtaloon? -- Ja sielu loi kuviaan ja elähytti nyt hänen autiota tulevaisuuttaan. Uli oli hänen miehensä; hänellä oli nyt juuret elämässä ja maailmassa; he kaksi olivat keskipisteenä, jonka ympäri nyt ison talon kaikki hommat pyörivät ja järjestyivät heidän tahtoaan totellen. Sadoin vivahduksin loisteli tämä kuva Vrenelin sielussa ja yhä kauniimmiksi, yhä rakkaammiksi tulivat sen värit. Hän ei muistanut enää missä olikaan, niin tuntui nyt keveältä ja hyvältä hänen sydämestään ja hän hengitti jo tuon uuden suruttoman, tuskattoman maailmansa ilmaa. Silloin tärähtivät rattaat yhtäkkiä kiveen. Vreneli ei sitä huomannut, mutta täti, hän heräsi ja haukotteli suu ammollaan ja kysyi puolipöpperössä: "Ööh, missä me ollaan, en suinkaan minä ole nukkunut?" Uli sanoi: "Katsokaahan tarkkaan, tuollahan jo vilkkuu kotitulet puiden takaa."

"Herresta, mitenkäs minä niin nukuin! Enpäs olisi sitä uskonut. Kunhan ei vain Jukka toruisi kun viivyimme näin myöhään."

"Mitäpäs siitä", sanoi Uli, "ja huomenna saa Musta levätä, ei sitä tarvita."

"No ei huolta sitten", sanoi täti. "Mutta kun hevosella tullaan myöhään illalla kotiin ja kuitenkin viedään se aikaisin aamulla työhön, niin se on kelvotonta rääkkäystä. Kyllä sen tietää itsestään, kun ajattelee, että itseään alituiseen niin juoksutettaisiin ja yhä hoputettaisiin eikä milloinkaan annettaisi rauhassa syödä ei maata."

Joka ovesta tunki Glunggesta väkeä tanhualle tulet ja lyhdyt käsissä kun kuulivat vaunujen jyryävän pihalla. Toiset menivät ottamaan hevosta, toiset vaunujen luo. Itse Jukkakin köpitti ulos tulijoita vastaan ja sanoi:

"Minä jo luulin, ettette tänään enää tulisikaan, ajattelin, että jos lie mitä sattunut."

VIIDESKOLMATTA LUKU.

Solmu alkaa aueta ja kun se rupee taas sulkeutumaan, lyö nuori tyttö sen auki oikeinpa pyökkihalolla.

Sitten kyseltiin ja juteltiin yhtä toista kuten ainakin kun emäntä tulee myöhään kyliltä kotiin; mutta ei kulunut tuntiakaan, niin jo Glunggessa oli ihan hiljaista ja vain hevonen tallissa syödä karskutteli. Ihana uni oli tullut asukkaita virvoittamaan ja antanut heille lahjansa, vaivojen unohduksen ja monet ihanat unelmat tiedottomille sieluille. Vain yhden vuoteelle ei uni tullut ja siinä vuoteessa oli pulska untuvapeitto ja peiton alla vielä pulskempi tyttö. Ja kovimpa tulvillaan oli tytön sielu, ei se unen herpaisusta tietänyt. Nuo kiven keskeyttämät mietteet ne tulivat jälleen hänen mieleensä ja armaiden kuvain sarja väikkyi hänen sielussaan. Toiset niistä tulivat ja haihtuivat, toiset taas viipyivät kauan hänen kirkastuneissa aatoksissaan. Eikä hän tuskassa vuoteellaan heittelehtinyt eikä toivonut unta, vaan antautui noiden autuaiden unelmiensa valtaan tietämättä hetkien kulusta. Ja kun viileät aamutuulet havahtivat laaksoissa, niin alkoi tytössäkin herätä suloinen pelokas kaipuu, hänen rintansa alkoi aaltoilla ja hänelle tuli kiihko päästä sanomaan Ulille päätöstä. Sanomaan että hän tahtoo olla Ulin aina ja ijankaikkisesti ja tahtoo kutsua Ulia ikiomakseen. Ja kuta kiihkeämmäksi se kaipuu tuli, sitä enemmän alkoi tyttö pelätä, että tuo kaivattu onni lieneekin unelma vain; kai se haihtuu kuin nuo äskeiset unten kuvat, ehkei hän aamulla enää tapaakaan Ulia, ehkä Uli jo suuttui hänen käytöksestään ja muuttui toisille mielin. Oi miten häntä nyt tuo epävarmuus ja epäröiminen kidutti, miten rajattomasti hän halusi sovittaa hairahduksensa ja saada tietää, eikö Ulin mieli ollut yön kuluessa muuttunut. Hän ei sietänyt enää olla vuoteessa, hiljaa nousi hän ylös, avasi akkunaluukun ja hengitti raikasta aamuilmaa. Sitten pukeutui ja alkoi aamuaskareensa niin hiljaa ettei kukaan kuullut. Hiljaa availi hän ovia, ja hiljaista oli tanhuillakin, rengit kaikki vielä levolla ja hevoset eivät hirnahdelleet aamuruokiaan. Silloin meni hän kaivolle pesemään itseään viileällä vedellä tapansa mukaan. Ja porisevan pumppukaivon luona seisoi joku kumarassa altaan ääressä, innokkaasti hänkin itseään puhdistellen. Jyskivin sydämin tunsin Vreneli oman Ulinsa. Siinä se kaivattu nyt oli. Silloin vaipuivat yö ja sen usvat ja leimahti tytölle aamurusko ja nyt tunsi hän miten sydän vetää ihmistä toisen puoleen. Mutta veitikkamaisuus neitseellisesti kätki tuon vastustamattoman kiihkon ja äänettömin askelin hiipi hän Ulin taa ja pani yhtäkkiä kätensä hänen silmilleen. Rajusti hytkähti, säikähti väkevä mies, oli melkein kiljahtaa; otti sitten kädet silmiltään ja tunsi autuaasti riemuiten noiden kauniiden kätten omistajan.

"Sinäkö se?" kysyi hän. Ja Vreneli tiesi, ketä Uli tarkoitti ja hänen kätensä vaipuivat alemmaksi ja kietoutuivat rakastetun kaulaan ja sanaakaan sanomatta painoi hän päänsä tuota rakasta rintaa vasten. Silloin ailahti Ulin sydämessä onnen tunne valtavasti ja selkeänä aaltona kuten vesi, joka pumpusta kumpusi. Hän puserti tyttöä rintaansa vasten ja kuten vesi kirkkaaseen altaaseen sorisi ja porisi, niin kuiskutteli hänkin nyt tytölle iloaan ja tavoitteli hiljaista suudelmaa eikä häntä nyt raju lykkäys saavuttamaltaan kultarannalta karkoittanut.

"Huolitko sinä minusta?" kuuli kaivo.

"Ja oletko sinä minun?" kuiskutettiin jälleen. Ja paljon muutakin kaivo kuuli, mutta eipä se sitä kellekään juorunnut.

Kummallinen tunne kävi kumpaisenkin rinnassa: aarteen, kalliin aarteen he olivat löytäneet. He kaipasivat saada vaalia tätä aarretta heltiämättä.

Kun saa rakkaan kirjeen, niin useimpa sitä kopaisee taskussaan ja lukee ja lukee sitä uudelleen. Kun joku ostaa pellon, miten monasti päivässä hän meneekään ostostaan katsomaan! Eiköpä siis, kun on rakkaan olennon löytänyt ja sitonut sen itseensä ajaksi ja ijankaikkiseksi, eiköpä silloin pyrkisi sen puoleen väkivaltaisesti! Eiköpä koettaisi mies päästä rakastetun sieluun, päästä katseillaan hänen silmistään, noista sielun ovista, tuntemaan elävästi, että he ovat nyt yhtä aina ja ijankaikkisesti! Tämä yhtyminen toiseen sieluun kaikesta sydämestä, kaikesta mielestä, kaikin voimin ja itsekkyyden perin pohjin kadotessa, onhan se alkua vain yhdistymiseen Jumalankin kanssa, jolloin myös itsekkyytemme on perin pohjin kadottava! Ja eikö se, joka on saanut rakkaan sielun, saisi hakea sen seuraa yhäti mikäli vain maiset toimet sen sallivat kuten hänkin, joka on yhdistynyt Jumalaan ja pitää Jumalaa silmäinsä edessä, paistoi sitten päivä tai kattoi yön synkeys majat ja maan? Nykyaikaan ei usein ymmärretä oikein tätä sielujen syvällistä kaipuuta toistensa puoleen ja siksipä se tuottaakin niin harvoin hyviä hedelmiä. "Ne ovat ihan hupsuja toisiinsa", sanotaan, "kuivaksi käy heidän seurassaan." Sen kyllä uskon; mutta miksikä ei heidän anneta rauhassa nauttia kahdenkeskisestä ilostaan? Ah Jumala, tuota maailmaa, miten se pelkää omaa lihaansa! Ah Jumala, kuinka se on utelias näkemään miten kaksi seurustelee keskenään! Mutta jos he eivät ole toisiinsa mielistyneet oikealla tavalla, silloin sanoo maailma: "Ne ovat kiitettäviä, ne ovat varsin järkeviä molemmat. Jos ei tietäisi, niin ei huomaisikaan, että ne ovat sulhanen ja morsian." Mutta minäpä suoraan sanoen kiroon mokomaa järkevyyttä, joka ei tunne lainkaan tuota sielujen kaipuuta ja vetovoimaa toistensa puoleen, tuskin tuntee ruumiidenkaan kiihoitusta. Se sellainen järkevyys, se ilmaistaan mieluimmin vain pimeän aikaan ja tavallisesti rahapussin kilistessä!

Vreneli ja Uli tuskin olisivat ymmärtäneet, mitä tässä nyt kirjoitan, mutta kyllä he tuon sielujen vetovoiman tunsivat. Tuskin joutuivat he erilleen, niin heti he pyrkivät taas toistensa seuraan. Ja tuo kaivo, se se oli nyt se pyhäkkö, jolle he usein menivät toisiaan tapaamaan ja tapasivatkin. Koskaan ennen ei Vreneli ollut tarvinnut näin paljoa vettä keittiössä eikä Ulilla ollut milloinkaan ollut niin paljoa pesemistä, puhdistamista tai näin usein hevosia juotettavana.

Sillaikaa kun kaivolla tämä nuori onni syntyi, kiisteli vanhuspari tupasessaan. Jukka ja hänen emäntänsä heräsivät varhain aamulla ja sallien vanhain jäsentensä vielä rauhassa loikoa ja lepäillä pitivät he näitä aamuhetkiä sopivimpina keskinäisiin neuvotteluihinsa. Kun emäntä oli huomannut, että Jukka kääntelehti levottomasti ja siis oli jo valveilla, kysyi hän:

"Eikö sinulla vielä ole tiedossa renkiä, eikö eilen käynyt tarjokkaita? Joulu lähenee ja mihinkäs me sitten joudutaan."

Nyt viritti Jukka nuo vanhat valitusvirtensä Liisan naimisiin menosta, johon hän ei ollut syypää. Sen vuoksi se Uli nyt lähtee talosta pois. Ulin täällä ollessa on talo tuottanut hänelle voittoa vuotuisesti viisisataa guldenia enemmän kuin ennen. Ja jos se tyttö nyt kerran piti naittaa, niin olisihan ollut parempi antaa se vaikka Ulille kuin sille nälkäiselle puuvillakauppiaalle. "Ei minua haluta hankkia uutta renkiä; kun saisi sen Ulin takaisin, niin en säästäisi rahaa mitään."

"Niin, mikäpä nyt tietää, miten tässä käy", sanoi emäntä. "Kyllä minä puhuin sille Ulille, mutta ei se ottanut jäädäkseen, enää tänne rengiksi."

"Siinä sitä nyt ollaan", sanoi Jukka; "aina ne akat tuppautuvat tekemään oman nokkansa mukaan ja tahtovat isännöidä, ja miesten pitäisi sitten heidän kierouksiaan oikoa. Johan minä sen sanoin, että näin vielä käy. Hanki nyt uusi renki itse jos saat! Minä vähättelen!"

"Jos minut tällaiseen vastuuseen pannaan, niin en puutu enää mihinkään", sanoi muori. "Minullahan tässä on kaikkein vaikein, kun kaikki pian menee hunningolle, minullahan on koko talous niskoillani. Olisi parasta, kun vuokraisimme tilan pois! Minä en tosiaan ymmärrä, kenen hyväksi minun tässä pitäisi ruveta kärsimään kuolemaan saakka. Ei minua kukaan edes kiitäkään, vaan kuta enemmän säästän, sitä enemmän saan pilkkaa osakseni.

"Samaa minäkin ajattelen", sanoi Jukka. "Ei haluta minua enää kylvää, kun vävy tulee ja vie kaikki viljat ja pitää rahat. Puhtaana rahana annoin minä sille jo suuremmat myötäjäiset kuin moni maaherra tyttärelleen. Minun mielestäni saisi se jo olla tyytyväinen ja jättää minut nyt rauhaan. Kun tietäisit sopivan vuokraajan, niin selvittäisin koko höskän jo tänään."

"Ka, Ulia parempaahan minä en tiedä", sanoi emäntä.

"Uliko?" huudahti Jukka. "Niin, kun sillä olisi edes varoja ja kelvon vaimo, niin mikäs sillä. Mutta eihän siitä nyt ole tällaisen tilan vuokraajaksi."

"Kah", sanoi muori, "tokko tullee parempaa vaimoa kuin Vreneli ja kyllä minä luulen, että ne yksiin taipuisivat. Eikä se Uli sitä paitse ole ihan varatonkaan ja ehkäpä se Johannes-serkkukin sitä auttaisi tarpeen tullen. Mikäli näin, se luotti suuresti Uliin."

"Jaha, aha", sanoi Jukka. "Kaikki on jo siis selvitetty!"

"Mikä selvitetty?" kysyi muori.

"Luuletko sinä, etten minä sitä huomaa", vastasi Jukka. "Et sinä lähtenyt Erdöpfelkoferiin ihan ilman mitään syytä ja joutenpäiten. Jo minä ihmettelinkin, että mikä sillä nyt on. Ja otit vielä Vrenelin ja Ulinkin sinne mukaan. Ei sinun tarvitse luulla että minä niin hölmö olen, etten minä huomaa yhtään miten minun selkäni takana pelataan. Mutta elänhän tässä vielä minäkin ja paha on, kun sinä sillä tavoin pidät minua narrina ja hankittelet vieraiden ihmisten kanssa minua vastaan. Mutta odotappas, kyllä minä sinulle vielä näytän, kuka tässä on isäntänä."

Nyt ei muori pahalle vastattu enää sanaakaan sanoipa hän sitten mitä tahansa. Ja viimein hän kiivastui:

"No ole sitten isäntä tai mikä tahansa minusta nähden, mutta hoidakin sitten itse talosi. Ja hoida talouskin, minä en siihen enää puutu niin pikkusormellani."

Ja mukisten kellahti hän toiselle kylelleen ja nukkui. Ja aamulla nousi hän tavallista myöhemmin ylös ja murjotteli Jukalle kauan eikä sanonut sanaakaan. Iloisesti liverrellen kiiteli Vreneli askareissaan. Oli kuin yöllä olisivat siivet hänen jalkoihinsa kasvaneet ja huuliharppu huulten väliin. Ihan kummissaan katseli muori sitä menoa ja sanoi viimein hänelle kahdenkesken:

"Muutitkos tuulta yöllä, jokos nyt kelpaa?"