Part 30

"Noh", sanoi Johannes, "tuhat guldenia on rahaa sekin ja onhan tiloja, joissa saa elukat ja työkalut ja palvelusväen, ja kaikki jo vuokratessaan. Joten saisit pitää nuo tuhat guldeniasi käyttörahoina ja jos enemmän tarvitsisit, niin onhan niitä maailmassa rahakkaitakin miehiä."

"Niin, mutta eihän ne anna minulle. Jos haluaa rahaa, niin täytyy olla hyvät vastineet tai takuut, ja mistäs ne meikäläinen ottaa!"

"Kas niin Uli," sanoi Johannes, "siinäpä se nyt taas on se mitä minä puhuin kerran sinulle siitä hyvästä nimestä. Hyvä nimi on hyvä takuumies. Viisitoista vuotta sitten en olisi lainannut sinulle niin viittätoista batzia; mutta jos nyt tarvitset parituhatta guldenia, niin saisitpa ne yksinkertaista velkakirjaa vastaan. Ja jos tahdot takuuseen, niin sano pois vaan. Sitä vartenhan tässä maailmassa ollaan, että autetaan toisiaan."

"No sepäs nyt on hyvä", sanoi Uli, "sitä en uskaltanut edes ajatellakaan. Ja kun tietäisin, mihin kynteni iskeä, niin iskisinpä heti."

"Empäs minä", sanoi Johannes, "minäpä hankkisin ensin itselleni eukon ja vasta sitten kun saisin kunnollisen, iskisin minä. Moni on jo mennyt vararikkoon vain sen vuoksi, ettei vaimo soveltunut mieheni toimeen, taikka ei tahtonut siihen soveltua. Yksimielisyys on voima, jos taloa aiotaan hyvin hoitaa. Ja kun olet vaimon hankkinut ja hänen kanssaan yksimielisesti valinnut talon, minkä ostat tai haluat vuokrata, niin hätäpäs sitten. Vai joko sinulla ehkä onkin hilsu tiedossa ja silmällä?"

"Eikä", vastasi Uli. "Kyllähän minä yhden tietäisin, mutta ei se huoli minusta."

"Ja miksei?" kysyi Johannes. "Onko se taas kai jokin rikas talon tyttö?"

"Ei", vastasi Uli, "sehän se on se, joka tuli tänne nyt emännän kanssa. Ihan se on varaton, mutta onnellinen se, joka sen saa. Minä olen nyt jälestä monasti ajatellut, että sen kanssa tulisi tuhatta paremmin toimeen kuin Liisan, vaikka sillä ei olisi batziakaan taskussa. Kaikkeen se pystyy, mitä se yrittää; kaikkeen se keksii neuvon ja kaiken se ymmärtää. Luulisi, ettei se väsy ikänään. Aamulla se on ensimäisenä yläällä ja illalla viimeisenä makuulle menossa eikä se ole uuvuksissa koko päivänä. Ei tarvitse koskaan odotella ruokaa, aina se pitää huolen tytöistäkin eikä se ole milloinkaan vastahakoinen tai pahalla tuulella. Kuta enemmän työtä, sitä iloisempi se on. Ja monethan alkavat heti kun tulee paljon työtä äksytellä niin, ettei ole hyvä heitä lähetä. Hän on joka suhteessa säästäväinen tyttö ja kuitenkin erittäin hyvä köyhiä kohtaan. Ja kun joku tulee kipeäksi, niin hän on siinä heti hellästi hoitamassa. Ei sellaista tyttöä ole monta."

"Mutta mikset sinä sitten sitä saisi", kysyi Johannes, "vihaako se sinua?"

"Eipä kai", sanoi Uli. "Hyvähän se on minulle, ja kun se vain voi tehdä minulle jotain mieliksi, niin heti se on valmis; ja kun se huomaa, että minä toivon jotain saada kiireellä tehdyksi, niin auttaa se minkä ehtii eikä se koskaan tee minulle kiusaa kuten useat muut, jotka koettavat silloin vääntää vastusta niin paljon kuin ikinä ennättävät tai tekevät omat työnsä ihan nurin kurin kun kerran näkevät, että minä olen tähdellisessä työssä. Mutta kyllä se on vähän ylpeä; kyllä se muistaa, että se on suurta sukua, vaikka häntä oma sukunsa kieroon katsookin. Jos kuka vähänkin sitä tohtii lähennellä, niin se katsoo niin äksysti kuten aikoisi syödä ja empä yllyttäisi ketään menemään leikittelemään hänen kanssaan liian kouraan tuntuvasti, niinkuin joidenkuiden kanssa saa leikitellä. On siltä jo moni saanut oikein aika korvatillikankin."

"Mutta ei suinkaan se nyt estä sinua häntä saamasta?" sanoi Johannes. "Ei se minusta siltä paha ole, vaikkei se annakaan jokaisen sanoa ja tehdä itselleen mitä tahansa."

"Niin, mutta vielä yksi pulma", vastasi Uli. "En uskalla enää Vreneliä ajatellakaan. Se sanoisi minulle: aha, vai kelpaisin minä nyt, kun et saa enää rikkaita! Koskapa kerran pidit keltaista Liisaa minua parempana, niin enpä sinusta nyt enää piittaakaan. Minä en huoli mokomaa, joka on sellaista kuihtunutta kulokortta liehitellyt. Niin se sanoisi. Ja kuitenkin ajattelin minä koko tuon Liisan jutun ajan enemmän Vreneliä kuin Liisaa. Nyt vasta minä sen huomaan, että minä olen ruvennut rakastamaan Vreneliä yhä enemmän ja enemmän. Jos minä sen, tytön saisin, niin minä uskaltaisin ostaa talon tai ottaa vuokralle ja varmasti hankkisin siitä suurempia etuja kuin kukaan muu. Mutta nyt se on liian myöhäistä ja ei Vreneli minua ota, se on ihan erikoinen ihminen se Vreneli."

"Ei", sanoi Johannes, "ei saa jättää toivoa niin kauan kun tyttö on vielä naimatta. Ne ovat merkillistä väkeä ne naiset. Ne tekevät usein aivan päin vastoin kuin mitä heistä luulee. Kun kerran asia on näin, niin pitäisi koettaa, tyttö on minusta miellyttävä."

"Ei, isäntä", vastasi Uli, "en vaikka hirtettäisiin minä menisi siltä tytöltä kysymään. Vaikka minä kyllä tiedän, että ihan sydämeni on pakahtua kun siitä täytyy erota ja kun en sitä enää saa nähdä joka päivä. Mutta jos kysyisin ja se halveksisi minua, hylkäisi minut, hirttäisin itseni ensimäiseen oksaan, joka eteen osuu. Tuhat tulimaista, en sietäisi nähdä toisen vievän sitä vihille. Ampuisin sen miehen! Mutta ei se mene naimisiin, se pysyy yksin."

Silloin alkoi Johannes nauraa hekottaa ja kysyi:

"Mistäs sinä sen tiedät, että sellainen kolmekolmatta vuotias tyttö jää vanhaksi piiaksi.

"Oo", vastasi Uli, "ei se ota ketään; kukapas sille olisi kyllin kelvollinen."

Silloin sanoi Johannes, että pitää nyt jo lähteä täältä ja ehtiä kotiin ennenkun jumalanpalvelus loppuu. Ei ole hauska joutua kirkkoväen tungokseen. Uli seurasi harvapuheisena isäntää kotiin ja mitä vähänkin puhui, puhui hän aina vain Vrenelistä milloin mitäkin, ja Johanneksen täytyi viimein luvata, ettei hän hiisku sanaakaan siitä mitä Uli oli hänelle kertonut.

"Hupsu", sanoi Johannes, "kenellekäpäs minä siitä puhuisin?"

Täti oli jo kauan kärsimättömänä kävellä köpittänyt kylässä ja heti kun Uli ja hänen entinen isäntänsä tulivat tupaan, sanoi hän Ulille:

"Menepäs nyt vähän sinne toiseen tupaan, jossa me nukuttiin ja katso mitä se Vreneli siellä tekee! Sen pitää varustaa tavarat matkalle, meidän täytyy jo lähteä."

Uli meni ja näki tytön seisovan pöydän ääressä laskostelemassa tädin esiliinaa. Hiljaa hiipi poika tytön selän taakse, kietoi kätensä hyvin sievästi hänen ympärilleen ja sanoi: "Täti kiirehtii." Vreneli käännähti ripeästi ja katsoi Uliin vaieten, hämmästyneenä tästä tavattomasta tuttavallisuudesta. Uli kysyi:

"Oletko sinä yhä vielä vihainen minulle?"

"En minä ole sinulle vihainen ollutkaan" vastasi Vreneli.

"No anna sitten suukkonen minulle, et ole vielä kertaakaan antanut", sanoi Uli ja kumartui Vrenelin puoleen. Mutta samassa riuhtasi Vreneli irti itsensä niin rajusti että Uli lensi takaperin toiselle puolelle tupaa ja kuitenkin oli Uli tuntevinaan että hän oli saanut suukon, hänen kasvoillaan jossain poltti Vrenelin huulten kosketus. Mutta Vrenelikös alkoi nyt kauheasti Ulia sättiä. "Minun mielestäni sinä olet jo liian vanha mokomaan kukertelemiseen. Ei kai täti lähettänyt sinua tänne sellaisille hupsun asioille, häiritsemään minun työtäni. Pitäisihän sinun toki muistaa, mitä ihmettä Stiina, sinun entinen heilasi, ajattelisi, jos nyt sattuisi tulemaan sisään! Minä en halua hänen kanssaan samallaiseen tanssiin kuin Ulla ennen!" Ja Vreneli nauroi niin että Ulin mieli ihan murhaavasti masentui ja hän oli hyvillään kun pääsi ulos.

Lähtö myöhästyi kuitenkin enemmän kuin luultiinkaan. Sillä kun hevonen aiottiin valjastaa, niin täytyi vielä ensin mennä vähän aterialle, jossa Johanneksen emäntä näytti koko ruuanlaittotaitonsa ja talonsa rikkauden. Ja vaikka Glunggen emäntä yhtä päätä hoki: "Herranen aika, kukas nyt kaikkea jaksaa syödä", niin ei heretty yllyttämästä ja eteen kantamasta eikä annettu rauhaa ennenkun hän julisti, että jos hän vielä mukareenkin nielee, niin hän halkeaa.

Kun Uli oli sitten hevosta valjastamassa, pisteli täti serkun lasten kouraan kirkkaita rahoja, vaikka ne miten vastustelivat ja vanhemmat sanoivat, että älköön nyt täti toki joutavaa tuolla tavalla niille antako ja etteivät lapset toki saa olla niin tuhmia että ottavat. Kun ne kuitenkin ottivat ja kiiruhtivat äidilleen noita aarteitaan näyttämään, niin sanoi äiti: "Voi nyt miten epäkohteliaita te olitte, ihanhan me nyt saamme hävetä." Mutta silloin sanoi täti, ettei tuosta nyt kannata puhuakaan ja tulkoot toki pian heillä käymään ja saamaan vähän vastinetta kestitykseen.

"Kyllä, ihan pian", vastattiin hänelle. "Mutta mikäs kiire teillä nyt on. Olisittehan voinut viipyä edes päivän vielä."

Niin puhellen pääsi muori viimein rattaille istuimelleen ja jatkoi siellä yhä puheluaan kertoen Vrenelille huomioitaan tästä talosta, joita huomioita tosiaan ei ollut vähän, sillä paljon oli hän täällä nähnyt ja kuullut sellaista, josta voi sanoa: "Kun olisin nuorempi ja jaksaisin vielä tehdä työtä kovemmin, niin sillä tavalla minäkin tekisin."

Mutta Uli oli ihan tuppisuuna ja hoiteli vain hevosta ja antoi sen ravata sitä kyytiä että emäntä viimein kysäsi:

"Uli, mikäs sinulla on? Eikös tämä nyt ole jo liikaa hevoselle? Ei se ole tottunut tätä kyytiä juoksemaan."

Uli pyysi anteeksi; ja häntä käskettiin pysäyttämään noin puolimatkan tienoissa. "Ei pelkästään hevosen vuoksi", sanoi täti, "vaan minun itsenikin. Kinkku ja pannukakut rupeevat jo janottamaan." Ja Vrenelikin sanoi: "Kyllä minäkin mielelläni pysähtyisin, saman ne tekevät minullekin kuin tädille. Ja nyt kai en tarvitse pelätä ravintoloihinkaan menemistä, nyt eivät ainakaan hääseurueeksi luule. Paremminkin ajattelevat meidän tulevan hautajaisista, sillä tavalla Uli nyt murjottaa."

"Omatpahan on siihen syyni", vastasi Uli, "ainakin mitä sinuun tulee. Lauantaina äkäillään kun nauraa, sunnuntaina kun ei naura. Mikäpä sen oikean arvannee."

"Oletpa sinä nyt ärttyisä, Uli", sanoi Vreneli, "empä tiennyt, ettei sinulle enää saisi sanaakaan sanoa."

"Riidelkää päälle vaan", huusi täti, "se on hyvä, se: ne jotka rakastaa, riitelee, ja te olette kuin pari hääpäivän huomenena".

"Siksipä en häihin joudukaan" sanoi Vreneli. "Kun on yksin, niin saa olla minkälainen haluaa."

"No saan sitten minäkin olla minkänäköinen haluan" vastasi Uli, "eikä tarvitse sinun minua katsella jos et näköäni siedä. Kärsihän nyt vielä vähän aikaa, niin ei ainakaan minun naamani ole sinun tielläsi."

"Ai, ai", sanoi täti, "älkäähän nyt kaiken hyvän päälle noin härnätkö toisiaanne ja tulko ihan äissänne kotiin. Ei pidä ottaa leikkiä heti todeksi, mitenkäs maailmassa sitten toimeentultaisiin! Jos heti noin kähähtää, niin totisesti, parempi onkin, kun jää yksin! Minäkin olin tyttönä sellainen kärttyisä enkä tahtonut sietää mitään. Mutta jos sitten Jukalla olisin ollut sellainen, niin olisinpa jo joko minä tai hän haudassa. Pian huomasin että toisen tässä täytyy antaa perään ja mukautua ja minun osakseni se tuli. Eipä siltä, ettei Jukkakin aina vähin mukautuisi, onhan hänkin monessa suhteessa muuttunut parempaan päin. Ja minä luulen että kahden yhteen aikovan täytyy muuttua enemmän tai vähemmän tässä maailmassa, jos aikovat tulla onnellisiksi."

"Siksipä onkin parasta jäädä yksin", sanoi Vreneli, "niin saa olla millaisena tahtoo ilman että toinen murjottelee tyhjästä turhaa."

"Ai Vreneli, et sinä nyt muista Jumalaa, joka tahtoo, että me päivä päivältä muutumme ja tulemme paremmaksi. Etkös sinä edes hänenkään tähtensä tahdo olla muullaisena kuin mitä vain päähäsi pälähtää?"

"Mutta täti", sanoi Vreneli, "mitäs te nyt minulle rupeatte saarnaamaan. Mehän puhuimme miehestä, ja te alatte nyt puhua Jumalasta; mitäs yhteyttä niillä on? Minä en ymmärrä, mikä silloin Jumalan lennättää mieleen, kun puhutaan vain miehistä. Paremminkin pitäisi pirun mieleen tulla heistä puhuttaessa, sillä mieshän sekin oli ja vietteli naisen. Jos ei häntä olisi ollut olemassa, niin olisimme nyt onnellisia. Sillä empä piruttarista vielä ikinäni ole kuullut puhuttavan. Ja se on varma merkki siitä, ettei piru ole ikinä löytänyt kuomaansa naisväestä vaan miehistä. Niissähän niitä on oikein legiooneja kuten sanassa sanotaan."

"Älä tee syntiä, Vreneli", sanoi täti, "et sinä tiedä kohtaloasi sinäkään. Enkä minä luule, että sinä nyt puhuit sydämesi mukaan, vaan kuten tytöt aina, silloin kun heillä ei ole heilua tai kun se oikea ei vielä ole tullut."

Juuri kun Vreneli aikoi avata suutaan vastatakseen, ajettiin ravintolaan kuten oli käsketty. Uli oli istua jököttänyt selin emäntään ja Vreneliin eikä ollut heidän tarinoitaan kuulevinaankaan. Ravintolan emäntä otti heidät ystävällisesti vastaan ja vei heidät sitten tädin pyynnöstä yksityishuoneeseen, kun täti ensin oli sanonut Ulille, että hänen on heti tultava sisään. Sitten käski täti tuomaan viiniä ja ruokaa pöytään. "Ajellessa tulee niin nälkä ettei mokomaa aavistakaan."

Kaikki oli sitten valmista, mutta Uli ei tullut. Ravintolan emäntä lähetettiin häntä hakemaan ja hän tuli takaisin ja sanoi että kyllä hän sille oli sanonut. Mutta Uli ei sittenkään tullut. Silloin sanoi täti:

"Vreneli, mene nyt sinä ja käske sitä heti tulemaan!"

Vreneli kuhnaili ja tuumi, että mitäpä siitä pakolla; kylläpähän tulee, jos on nälkä ja jano. "Jos et sinä nyt mene", sanoi täti, "niin pitää tässä minun itseni vielä lähteä."

Silloin meni Vreneli ulos kiukuissaan ja ajoi Ulin pistosanoin sisälle. Siellä se oli Uli seista murjotellut katsomassa keilanpeluuta. "Minun puolestani", sanoi Vreneli, "ole missä tahansa. Mutta täti käski ja sinun pitää tulla. Minua ei enää haluta juoksennella sinun jälestäsi."

Viimein tuli Uli. Hän ei vastannut monta sanaa tädille, joka kyseli: "Miksi sinua pitää niin pakottaa?" Täti kaatoi runsaskätisesti viiniä Ulin lasiin ja pakotti hänet syömään tanakasti ja jutteli jos jotakin.

"Minulla oli niin hauskaa käydä Johanneksen luona, kyllä minä nyt jo näen, missä sinä olet ollut opissa. Mutta kylläpä sinä lienetkin ollut niistä hyvä, sillä yhähän lapset häärivät sinun jaloissasi ja pitivät sinua melkein oman veikon arvoisena. Sinä kai menet nyt takaisin heidän luokseen, kun lähdet meiltä?"

"En", vastasi Uli.

"Eihän tuo nyt ole oikein tavallista ja soveliasta, että kysytään: mutta etköhän sanoisi minulle, mihin sinä nyt aiot?" sanoi täti.

"Ei tiedä vielä", vastasi Uli, "en ole vielä ollut kiireissäni, vaikka olisihan sitä jo voinut saada montakin paikkaa."

"No älä viitsikään, jää pois sitten meille, mehän olemme jo kahden puolen niin tyytyväisiä toisiimme ja olemme niin tottuneet toisiimme."

"Älkää nyt emäntä ottako pahaksenne", sanoi Uli, "mutta en ole enää aikonut jäädä rengiksi."

"No onko sinulla mitä muita tuumia?", kysyi täti.

"Eikä ole", vastasi Uli.

"No kun et enää tahdo jäädä rengiksi, niin mitäs arvelisit, jos antaisimme sinulle tilamme vuokralle?"

Sekös iski Uliin kuin puumoukari. Häneltä putosi lampaanlihalla lastattu haarukka kädestä, hän katsoa molkotti tätiä suu auki, silmät suitsirenkaina, hän tuijotti kuin puusta pudonnut. Vreneli, joka oli seissut akkunan luona ja harmitellut muka Ulin pitkää aterioimista, hän käännähti nyt yhtäkkiä ripeästi toisia katsomaan ja kuunteli silmät pälyen, mitäs nyt puhuttiin."

"Niin, töllötä nyt vain", toisti täti Ulille. "Totta minä tarkoitan: kun et kerran tahdo jäädä rengiksi, niin etkö jäisi meille vuokraajaksi?"

"Emäntä", sanoi Uli, "mitenkäs minä Teidän vuokraajaksenne? En mitenkään jaksaisi sitä taloa hoitaa. Siinä pitää olla paksumpi kukkaro kuin minulla. Te vain pilkkaatte minua."

"Ei, Uli, se on ihan totta", sanoi emäntä, "ja varattomuudesta ei ole puhettakaan. Mehän voimme sopia niin, että sinä pääset alkuun ihan ilman mitään maksuja. Elukat, kilut kalut kaikki jää taloon."

"Mutta ajatelkaas nyt emäntä", sanoi Uli, "jos vaikka jäisikin! Mikäs minut takaa? Yksi ainoa katovuosi löisi minut nurin sellaisella tilalla. Se on liian suuri yritys minulle."

"No, Uli, kyllä siitä selviät ja emmehän me ole niin pahoja ihmisiä, että annamme mieleisen vuokraajan joutua perikatoon yhden ainoan vuoden vuoksi. Sano vain: rupean, niin sillä hyvä."

"Niin, emäntä", sanoi Uli, "jospa olisikin sillä hyvä. Mutta kukas minulle emännöitsisi? Siinä se nyt jekku onkin."

"No, ota eukko", sanoi täti. \

"Hyvähän sanoa", vastasi Uli, "mutta mistäs sen saa pystyvän ja kukas minusta huolii?"

"Vai ei sinulla ole ketään tiedossa?" kysyi täti.

Silloin tukkeutuivat sanat Ulin kurkkuun ja nolona hän penkoili haarukalla rippeitä lautasellaan. Mutta Vreneli tokaisi:

"Eiköhän olisi jo aika lähteä; Musta on jo kauan sitten syönyt kauransa ja kai tuo Ulikin vihdoin tullee kylläiseksi. Ehdittehän vasta keskenänne hupsutella." Täti ei ollut näitä sanoja kuulevinaankaan, vaan virkkoi Ulille:

"Vai et tiedä ketään? No kyllä minä tietäisin."

Uli tuijotti häneen taas silmät pyöreinä. Vreneli sanoi, että eiköhän hänkin nyt saisi tuota tuollaista tietää. Levollisesti, veitikkamaisesti hymyillen, toinen käsi pöydällä ja leveä selkä mukavasti kenossa, sanoi täti:

"No arvaas, kyllä sinä sen tunnet."

Uli katseli mietiskellen seinille, ei tiennyt mitä sanoa, hän sammalteli kuten olisi säkillinen potattipuuroa kaadettu hänen kurkkuunsa. Vreneli kävellä kepsutteli kärsimättömänä tädin luo ja sanoi:

"Lähtään nyt, alkaa jo pimetä." Mutta tätipä ei ollut häntä kuulevinaankaan, vaan jatkoi:

"No etkös sinä nyt jo sitä älyä? Kyllä sinä sen tunnet! Se on aika ahkera ihminen, mutta joskus vähän häjy, ja kyllä te sovitte aivan erinomaisesti yhteen, kun vaan ette kinastelisi keskenänne."

Ja täti nauraa hekotti sydämensä pohjasta ja katsoi vuorotellen Uliin ja Vreneliin. Silloin nosti Uli päätään; mutta ennenkun hän ehti avata suutaan, ehättäytyi Vreneli väliin ja sanoi:

"Mene nyt heti valjastamaan hevosta! Täti, liika pila ei ole pilaa eikä mitään. Voi kun en olisi mukaan lähtenytkään! Mikä ihme teillä nyt on, kun ette anna minun olla rauhassa. Eilen muut minua kiusottelivat, nyt olette te vielä häjympi. Kyllä olette paha, täti."

Uli oli noussut ja aikoi lähteä, mutta täti sanoi: "Älähän nyt mene, istuhan vaan ja kuuntele. Totta minä tarkoitan. Jo monasti minä olen sanonut Jukalle, ettei sopivampaa paria ole kuin te. Tehän olette kuten luodut toisillenne."

"Täti!" huusi Vreneli, "heretkää nyt jo jumaliste, tai minä menen heti ulos. Olenko minä nyt mikä lehmä kaupattavaksi. Odottakaahan jouluun, niin kyllä lähden teidän tieltänne! Tahi jos ette jaksa enää sietää, niin menen vaikka ajemmin. Mitä te ajelette yhteen kahta, jotka eivät toisiaan siedä! Ei Uli piittaa minusta, enempää kuin minäkään hänestä! Ja kuta ennemmin päästään erillemme, sitä parempi."

Silloin aukeni Ulinkin suu ja hän sanoi:

"Vreneli, älähän nyt äkäile noin minulle, enhän minä nyt enää sille mitä voi. Mutta sen minä vaan sanon, ja vihaa minua miten vihaat, että minä olen jo kauan rakastanut sinua ja enkä saisi parempaa vaimoa mistään. Sinun kanssasi tulee onnelliseksi kuka tahansa; jos sinä minut huolisit, niin olisin onnen poika!"

"Katsoppas vaan", sanoi Vreneli, "kun hänelle nyt puhutaan talosta ja kun hän saisi vuokratilan jos hänellä vain olisi vaimo, niin kylläpäs nyt hänelle kelpaisin -- talon mukana! Kyllä olet aika hölmö. Tunnustappas vain! Naisithan vaikka minkä maantien kulun ja pellonpelätin kun vaan saisit talon. Mutta, äläs, nyt erehdyt! Minulla ei ole miehen tarvetta. Minä en huoli miestä ketään. -- En ainakaan sellaista, joka nai vaikka minkä köntän, kun siinä on vain vähän voita päällä. Jos ette nyt lähde, niin laputan yksin kotiin", ja Vreneli alkoi mennä ovelle. Mutta Ulipa otti hänet kiinni, piteli vahvasti häntä vaikka hän miten rimpuili, ja sanoi:

"Ei, Vreneli, ihan totta, kyllä sinä nyt teet minulle vääryyttä. Jos minä saisin sinut, niin menisin vaikka korpeen, jossa en saisi muuta kuin hikoilla ja raataa. Tottahan se on, että minulle nousi se talo päähän kun se Liisa minua liehi, ja kyllä minä olisin ottanut sen pelkästään rahain vuoksi. Mutta suuren synnin olisin silloin tehnyt, sillä jo silloin olit sinä minun mielessäni ja sinä olet ollut minusta aina tuhannen kertaa mieluisampi kuin Liisa. Aina kun minä sitä katsoin, niin minä oikein pelästyin; mutta kun sinä tulit vastaan, niin sydän hyppi ilosta. Kysy jos tahdot Johannekselta. Minä sanoin sille jo tänä aamuna, etten minä tiedä taivaan alla parempaa vaimoa kuin sinä."

"Päästä irti", huusi Vreneli, pyristellen Ulin kaunista puhetta pitäessä kuin kissa satimessa, nipistellen ja raapienkin Ulia.

"Kyllä minä sinut päästän", sanoi Uli, joka miehekkäästi kesti nuo nipistelyt ja raapimiset, "mutta ei sinun tarvitse luulla, että minä tahdon sinua vain päästäkseni vuokraajaksi. Sinun pitää uskoa, että minä rakastan sinua muutenkin."

"En lupaa mitään!" huusi Vreneli ja riuhtautui irti ja pakeni pöydän päähän.

"Sinähän ole riivattu kuin kissan pentu", sanoi täti. "En ikänäni ole nähnyt mokomaa tyttöä. Mutta olepas nyt jo järkevä! Tulehan istumaan tänne minun viereeni! Tuletko vai et? En lepy sinulle enää ikinä, jos et nyt voi hetkeä istua ihmisiksi. Uli, käske tuomaan pullo vielä. Ole siivolla, tyttö, äläkä sekaannu minun puheeseeni", sanoi hän ja alkoi nyt jutella, mihin hän joutuisi, jos he molemmat lähtisivät pois. Mikä kova onni tulisi. Ja muori vuodatti katkeria kyyneliä lastensa vuoksi ja riemuitsi: "Miten onnellinen jälleen olisin kun kävisi niinkuin tässä monina unettomina öinä olen tuuminut. Te voisitte tehdä toisenne onnellisiksi, jos tahtoisitte. Minä olen jo monasti Jukalle sanonut, etten minä ole ikinä nähnyt kahta ihmistä, jotka niin ymmärtävät toistensa työt ja auttavat toisiaan kuin te. Kun te vain yksin voimin ahertaisitte, tulisitte te pian rikkaiksi. Ja me auttaisimme teitä miten ikinä vain voisimme. Emme me ole sellaisia kuten monet muut, herrat, jotka eivät ole tyytyväisiä, jos ei aina parin vuoden sisällä yksi vuokraaja joudu vararikkoon heidän tilallaan ja jotka eivät saa unta silmiinsä miettiessään yhä vain miten korottaisivat vuokramaksuja, jos vuokraaja yhdenkin kerran jaksaa maksaa vuokran ajallaan. Luulevat antaneensa tilan sille liian helpolla. -- Ei, me kohtelemme teitä kuten omia lapsiamme, ja sellaiset myötäjäisvarustuksetkin saa Vreneli, ettei yhdenkään talon tyttären tarvitsisi niitä hävetä? Ja jos tämä nyt ei onnistu ja jos Vreneli on tuhma, niin en minä sitten tiedä enää mitä tehdä. Parempi kun ei enää kotiin menisikään. En tahdo nyt Vreneliä moittia, mutta olenko minä nyt ollut sinulle niin paha, että sinun sopii olla minulle tällainen? Olenhan minä koettanut kohdella sinua parhaani mukaan. Ja sinä ihan tahallasi minua nyt kiusaat, kyllä minä sen näen. Et ole pitkään aikaan ollut minulle tällainen kuin nyt."

Ja muori paha itki katkerasti.

"Mutta täti", sanoi Vreneli, "älkää nyt toki noin puhuko! Tehän olette aina ollut minulle kuin äiti, aina minä olen pitänyt Teitä ihan äitinä ja jos pitäisi mennä Teidän tähtenne vaikka tuleen, niin minä menisin. Mutta sellaisen kanssa yksiin, joka ei minusta piittaa, en rupea millään väellä. Jos jonkun kerran otan, niin pitää se olla sellainen, joka rakastaa minua ja huolii minut itseni tähden eikä kuten lehmää muiden vuokratavarain mukana."

"Voi mitä sinä nyt taas puhut", sanoi täti; "etkös jo kuullut, sanoihan se jo nyt itse, että hän on sinua rakastanut jo kauan?"

"Niin", vastasi Vreneli, "kyllähän ne sanoa osaavat, samaa ne puhuvat kaikki. Läkähtyisivät edes kaikki siihen valeeseen niin monipa heistä pelastuisi! Ei se ole parempi kuin muutkaan. Jos te ette olisi alkanut talosta puhua niin olisittepas nähnyt, miten paljon se minua rakastaa. Ja paha olitte, kun ette edes minulle ensin puhunut mistään, vaan yhtäkkiä sitten rupesitte minua lykkäämään sille kuin sialle tammenterhoa suuhun. Olisittepas raahtineet avata suutanne edes vähän ensin minullekin, niin olisimpa Teille sanonut, mikä Ulin sydämessä palaa. Kyllä hän sanoo: kulta, rakas kulta, ja toisen pitäisi luulla hänen sanovan: kultu, rakas kultu!"

"Merkillinen pöhkö sinä olet", sanoi täti, "ja koppailet pahemmin kuin parahin herrasneito."