Part 34

Illallisella istuttaessa pamahti yhtäkkiä läheiseltä kukkulalta laukauksia ja ne paukut säikäyttivät heitä niin, että he oikein hypähtivät penkeillään. Rengit ja päivätyöläiset ne siellä paukuttivat maailman kuuluville uuden isäntäväkensä kunniaksi laukauksia. Syvä ajatus on tuossa ampumisessa ja paukuttelemisessa, paha vain, että niissä niin monasti ihmishenget joutuvat vaaraan. Ei vongahtanut ilkeitä torventoitotuksia, eikä rattaiden kauhea, kihlaparille kateellinen tahika vihamielinen jyrinä häirinnyt rauhallista iltaa. Täti antoi heille monenmoisia neuvoja ja kehoituksia, laski väliin leikkiä ja toi vihdoin lämpöisiä kenkiä ja kintaita ja mitä vain keksi suojellakseen heitä huomiselta aamukylmältä. Varhain huomisaamuna oli lähdettävä hääretkelle. Uli tahtoi viettää häät kotipuolessaan, jossa Johannes-serkku asui. Hän sanoi, että häät tulevat siellä huokeammiksi; mutta oikeastaan ajoivat häntä sinne aivan toiset halut. Teki näet mieli näyttää kaunista morsianta ja komeita ajopelejä kotipuolelaisille.

"Niiden pitää nähdä, että minusta, hulttiosta, on tullut mies, ja minä tahdon kertoa monen hyödyksi ja onneksi, kuka minut on mieheksi kasvattanut ja millä tavoin." --

Yhtäkkiä vielä iltamyöhällä kutsui Jukka Ulin pikkutupaan luokseen ja sanoi:

"Minulla ei ole ollut tapana hyvin paljoa kehua ja imarrella. Monta sanaa minä en ole puhunut sinulle koko aikana, mutta kyllä kai sinä olet helposti nähnyt että minä olen aina ollut sinuun tyytyväinen? Enhän minä muuten olisi antanut sinulle tilaa vuokralle näin huokealla. Ainoallekaan ystävälleni en minä olisi antanut sitä näillä ehdoilla. Vävy kyllä kirjoitti minulle vielä eilen, ettei minun pitäisi antaa kaupan päällisiä niin paljoa, vaan pitäisi myödä elikot ja kilut kalut huutokaupalla. Saisin siten paljon rahaa, joka tuottaisi viiden, kuuden prosentin koron. Mutta minä en pane tavaroitani vasaran alle ja mitä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin! Vaan tässä olisi nyt sinulle vielä vähän minun tyytyväisyyteni merkiksi. Ota Uli, tämä käärö, siinä on hiukan huomisiin kustannuksiin. Minä tiedän, että sinä olet säästäväinen mies etkä aja liioin joutaviin rahojasi. Mutta huomenna ei sinun pidä kitsailla ja arkailla. Hyvä on kun on tarkka, mutta hääpäivänä ei saa venytellä joka kreutzeriä; se olisi paha enne; ei käy tavallisesti hyvin, kun nuorikko palaa kotiin nälkäänsä nukutellen."

Uli kursaili ensin ja kiitti jo kaikesta saadusta eikä sanonut tahtovansa enää mitään. Mutta otti vihdoin kuitenkin lahjan vastaan, vaikkei sanonut sitä tarvitsevansakaan, sillä olihan hänellä jo varattu rahoja häämenoihin. Silloin nauroi muori: "Kyllä kai niitä on, sen verran kun on, sen minä arvaan. Kyllä minä Ulin tunnen! Lienee joku taalari, mutta tuskimpa aikonet isompia särkeä."

"Niin", tuumi Uli, "kun hankkii rahansa kovalla työllä, niin kyllä sitä ajattelee, ennenkun niistä pulittaa batzinkaan. Enkä minä lainkaan ymmärrä, minkätähden yhtenä ainoana päivänä pitäisi heittää rahojaan kuin järveen. Heittää kaikki mitä on koko viikon ajalla koonnut hiellä ja vaivalla. Kyllä minä olen osannut ennen tuhlatakin. Mutta huomenna en aio säästää ja olen tuuminut, että olisi hauskaa, kun saisi entisen isännän ja emännänkin häihin. Pari kruunua tahi kuusikymmentä batzia minä antaisin mennä mielelläni." --

Silloin purskahtivat vanhukset nauramaan ja Jukkakin, ihme kyllä, nauroi:

"He he", sanoi hän, "eipä ole hätää, että joudut vararikkoon, jos aina niin kitsailet, vaikka vielä vieraitakin kutsut. Hyvä, kun paransin vähän kassaasi, muuten olisi Musta saanut nähdä nälkää ja sinä itse monta päivää olisit ollut happamillasi paljosta rahan menosta ja Vreneli kun annoit hänen kärsiä nälkää ja janoa häissä. Hyvää yötä!"

Mutta ei ollut hyvä Ulin yö. Kello kolmen aikaan aamulla aikoivat he lähteä; ei siis ollut monta tuntia lähtöön, mutta nekään eivät tahtoneet oikein kulua. Uli ei saanut unta silmiinsä: jos jotakin hän ajatteli ja piehtaroi levottomana vuoteellaan ja joka puolen minutin päästä hän katsoi kelloaan. Tuleva tärkeä tapahtuma painoi koko raskaudessaan hänen sieluaan. Ja armaat mielikuvat ne kujeilivat hänen aatoksissaan ja tuo suloisen suloinen Vreneli se loisteli hänen suljettujen luomiensa takana. Kauan ei kummitustiimasta ollut kulunut, kun hän jo nousi vuoteesta ja meni ruokkimaan ja sukimaan hevosta, jotta se olisi oikein komea. Siitä tehtävästä selvittyään meni hän kaivolle siivoamaan itseään. Silloin kietoutuvat jälleen nuo leikittelevät kädet hänen ympärilleen ja suloinen Vreneli soi taas hänelle aamutervehdyksen. Aavistuksesta oli Vreneli tullut kaivolle juuri samaan aikaan kuin Uli ja he kuhertelivat nyt kylmässä aamuilmassa kuten olisi lempeä iltatuuli suhissut. Ulin mielestä hävisi ahdistava ja painostava tunne ja ripeästi varustautui hän lähtöön. Pian oli hän valmis tulemaan tupaan kahville, jonka Vreneli oli keittänyt. Höysteiksi oli täti varustanut vielä vehnäleipää ja juustoa. Ei voinut tyttö oikein rauhassa istua pöydän ääressä, pelkäsi jotain unohtaneensa. Tarvittavat vaatteet tarkastettiin vielä kertaan ja sittenkin olivat tädin vuorikengät unehtua. Viimein oli Vreneli ihka valmiina matkatamineissa, suloisena ja ihanana. Piikatytöt, jotka uteliaisuus oli ajanut näin aikaisin levolta, katselivat ja kääntelivät häntä lampuillaan valaisten ja he olivat niin ihastuneet Vreneliin, että olivat ihan unohtaa, mitä tahroja öljy tekee ja kuinka tuli ne tahrat sytyttää. Kyllä oli vaara tarjolla Vrenelillä öljyn lähistöllä, tuprahtaa tuleen ja palaa.

Ah, noiden tyttörukkain lihallisissa sydämissä paloi vain se kaipuu, että kunpa hekin saisivat noin koreat vaatteet, jotta olisivat sitten yhtä kauniit kuin Vreneli. Kyllä hekin sitten saisivat ajaa niin pulskan pojan kanssa vihille kuin Uli.

Jo kauan ennen kello kolmea lähtivät he kylmään ja kuuraiseen aamuilmaan. Omituista on, miten ihminen on iloinen ja vapaa kun pääsee kodin ahdistavasta aituuksesta ja kääntää kaikellaisille huolille selkänsä ja pääsee Jumalan raikkaaseen ilmaan. Avarana aukeaa maailma edessä ja sydänkin avartuu ja urhein mielin kulkee ihminen tulevaisuuteen, jonka nuori aamurusko on ruusunpunaiseksi värittänyt. Mutta kun ilta sitten tulee, niin tulee myös väsyneisiin jäseniin kaipuu päästä takaisin ahtaan kodin lepoon ja pieninkin ponnistus on vaivan vuori, jota huoaten täytyy kantaa. Ja silloin vasta alkaa himmennyt silmä loistaa, kun tuo synkeä koti taas alkaa näkyä, kun saavutaan siihen tummaiseen tupaan, jossa väsyneet jäsenet saavat levätä, jossa koti-ikävästä kipeälle sydämelle on lääke. Iloisin mielin kiisivät he sitä hetkeä kohti, jolloin heidän elämänsä liitto nyt pyhitettäisiin; iloinen luottamus itseensä ja Jumalaan oli tullut heidän sydämiinsä ja he olivat onnestaan varmat. Riemuisesti suuteli Uli tyttöstään; hän tiesi, etteivät vaiteliaat tähdet siitä lörpöttelisi. Ja hän riemuitsi Vrenelin kylmistä, aamuviiman viilentämistä poskista, jotka kosketettaessa heti alkoivat lämmetä ja hehkua. Ne olivat kuten salaperäisen kotilieden hiillos ne posket, hiillos, joka miehen puhaltaessa heti alkaa kipenöidä ja liekehtiä. Ja Uli uskalsi sanoa, että näitä on sentään toista suudella kuin Liisan kylmiä poskia, jotka olivat hänestä aina kuin näivettyneet nauriit. Ihan pelkäsi aina nuhan tulevan, kun piti Liisaa suudella. Vreneli ei suuttunut, sanoihan vain: "Mitäs niistä menneistä, en tahdo niitä enää ajatella." -- Mutta pyysi sentään, ettei Uli vain vasta koettelisikaan, ovatko toisten posket kuumemmat vai kylmemmät kuin hänen. "Jos, Jumala varjelkoon, niin kävisi, niin empä tietäisi mitä tekisin. Mutta hyvää siitä ei vain koituisi."

Näin keskusteltaessa kalpenivat jo kimaltavat tähdet ja pujahtivat taivaansinisiin vuoteisiinsa nukkumaan ja hyvä aurinko-äiti ripusti heidän sänkyjensä eteen kimaltavasäteiset uutimensa etteivät vain syntisten silmät voisi saastuttaa niiden puhdasta riisuutumista ja viatonta unta. Pakkanen ravisti rajummin kuurakiharoitaan kun aurinko ajoi sen tähtösten luota maan mustaan helmaan; ja taivaan rakkaudesta karkoitettuna koetti se nyt kujeilla maisella lemmellä yrittäen vallata Vreneliä ja likistää hänen lämpöistä neitserintaansa kylmillä käsivarsillaan ja hänen valkea henkäyksensä loisti jo Vrenelin kauluksen palteissa. Tyttö alkoi väristä vilusta ja pyysi Ulia lähtemään hetkeksi jonnekin lämpöiseen tupaan; hänen selkäpiitään ihan karmi, kyllä he ajoissa kuitenkin ehtisivät perille. Uli pysäytti hevosen majatalon kyltin luona ja Vreneli pakeni kylmää rakastajaansa ravintolatupaan. Siellä oli aamuisin tavallisesti ilkeä olla ja täytyi herätellä juopuneita kohmeloaan kärsimään. Mutta kun oli kylmä, niin meni kernaasti sinnekin vaikka liedessä olikin vain hiilissä kytevää lämmintä. Hevonen oli pian saatu talliin, mutta sitä vaikeampi oli saada tarjoilijatarta hereille; ei ollut mieluista siitä nousta ylös ennen selvää päivää ja näyttää kukoistavia kasvojaan muuten kuin auringon valossa. Viimein tuli se pörröpäisenä esiin ja hoippui niin että luuli hänen joka askelella retkahtavan nurin. Sittenkös hän haukotteli ja repi suutaan ja vaivoin sai vihoviimein kysytyksi: "Mitä vieraille saisi?"

Kauan täytyi sitten odottaa ennenkun tilattu lämmitetty viini tuli; ja se oli hotkittava melkein tulikuumana ettei olisi myöhästytty matkan periltä. --

"Kahdeksan batzia jo", ajatteli Uli, kun kuuli mitä se maksoi; "batzi tallirengille, yhteensä yhdeksän. Hyvä kun Jukka vähän avitti, en tulisi viidellä kymmenelläkään tänään toimeen!"

Niin sanoen kaivoi hän taskustaan esiin Jukan antaman rahakäärön, joka oli koolta noin ison taalarin arvoinen. Bernin seudulla on näet tapana panna rahat eriarvoisiin kääröihin, jottei niitä sitten tarvitsisi käyttäessä laskea. Uli alkoi aukoa kääröä, mutta kun hän sen vihdoin sai auki, niin siinäpä olikin puhtaita viisibatsisia, viisikymmentä kappaletta kaikkiaan. Uli ihan pelästyi kun sellainen summa lupsahti hänen kouraansa ja hän hoki Vrenelle:

"Katsohan, katsohan miten paljon se Jukka pakana antoi. Kun sen olisin tiennyt, niin olisin häntä edes paremmin kiittänyt."

"Ennätäthän tuon vielä, ole vain hyvilläsi kun sait", sanoi Vreneli. "Mutta empä olisi uskonut että Jukka voi olla näin hyvä. Olisi saanut antaa minullekin. Ei se edes kysynyt, onko minulla kreutzeriäkään taskussa, vaikka kyllä tietää, että paha merkki on, jos ei morsiamena ole kolikkoakaan kukkarossa häämatkalla. Olisi voinut tuota hyvää toivoa minullekin, vaikken ikinä tarvitsisi niin pennin pyöreää." "Ka", sanoi Uli, "ota puolet tästä, yhtä hyvinhän ne on sinun kuin minunkin."

"En, Uli", vastasi Vreneli, "mitäs hullutteletkaan. Onhan minulla rahaa ja jos ei tänään olisikaan, niin saanhan sitä aina heti kun vaan pyydän ja niinkauan kun sitä on sinulla. Usko pois, minusta tulee oikein taipuisa ja hyvä vaimo jos sinä vain pysyt kelpo miehenä; mutta jos sinä yrität ruveta pitämään minua kurissa, niin etten minä saisi mitään sanoa enkä mitään pitää omanani, niin koetetaampas, kumpi kontin kantaa! Sinä et uskokaan, miten häjyksi minä voin tulla! Minä olen ikäni saanut itse pitää puoliani. Kaikki ovat aina koettaneet minua sortaa, mutta eivätpäs vain ole jaksaneet. Ja kyllä minä osaan pitää puoleni. Luulen, että sinä mahtaisit minulle yhtä vähän kuin muutkin, tuskin sitäkään."

"Ei viitsitä koettaa", sanoi Uli; "kyllä sinä pian minulle valtasi näyttäisit. Sinähän käärit kaikki ihan sormesi ympäri ilman että ne sitä edes huomaakaan. Ei viitsitä edes leikillä puhua tällaista, rakas tyttöseni! Sattuu vielä paha kuulemaan ja rupee heti koettamaan, eikö saisi jompaakumpaa meistä tekemään leikistä totta! Mummoni kertoi monasti, että täytyy olla hyvin varuillaan sanoistaan hääpäivän aamuna. Sitä enemmän varuillaan, kuta lähemmä tulee kirkkoa. Ei pidä silloin ajatella mitään muuta kuin hyvää Jumalaa ja hänen enkeleitään ja pitää ajatella, miten ne elävät keskenään rakkaudessa ja ilossa ja tuovat kadehtimatta ihmisille kaikkea hyvää. Ei pidä silloin puhua muiden kuin hyvän Jumalan kanssa ja pitää pyytää häntä pysymään luona aamuin ja illoin, kotona ja kedolla ja sydämessä ja sisälle- ja uloskäymisessä. Pyytää, että hänen enkelinsä vartioisivat meitä alati etteivät pahat henget saisi meissä valtaa ja eroittaisi meitä toinen toisistamme. Monasti sanoi mummo, että kyllä hän jo oli pelännyt, kun ne isä ja äiti olivat naureskelleet keskenään ja riidelleet leikillä ja puhuneet maallisista asioista. Eikä ollutkaan kulunut pitkää aikaa, niin jo tulivat pahat henget, molemmat kuolivat aikaisin maailmasta ja me jäimme armottomiksi ja ihmisten vastuksiksi ja alttiiksi turmelukselle, jos ei hyvä Jumala olisi meitä ihmeellisesti armahtanut. Kiitos hänelle armostaan. Mutta mummon sanoja en minä ikinä unohda ja kuta lähemmäksi nyt tulemme kirkkoa, sitä vakavammaksi käy minun sydämeni. On melkein kuin kuolema meitä uhkaisi, eikä kuitenkaan tunnu siltä. Silloinhan sitä myös lähenee sellaista porttia, josta ei tiedä mitä sen takana on: autuusko vai helvetti. Ja vaikka luuleekin tietävänsä, kumpaanko joutuu, helvettiinkö vai taivaaseen, niin ei kuitenkaan tiedä, millaisia ne helvetti ja taivas oikeastaan ovat, ne ovat kai ihan toisellaisia kuin mitä luulee: taivas paljon suloisempi ja helvetti paljon katkerampi. Sydämeni pamppailee yhä kiivaammin, ihan hävettää, mutta enhän voi pelkoani salata."

"Minun vanhempani eivät olleet vihillä", sanoi Vreneli, "ja minä saan kärsiä heidän rikoksestaan. Vielä heidän molempain eläessä olin minä jo armoton, hylätty orpoparka ja pahat henget ovat tahtoneet usein minua pauloihinsa. Mutta minulla on ollut suojelijakin. Ehkäpä jumalinen mummo on rukoillut minunkin puolestani ja suojellut ja varjellut minua Jumalan tahdosta. En minä, Uli, tahdo kujeilla. En minä tahtoisi, että orpolapset saisivat kärsiä meidän rikoksistamme. Ja ehkäpä Jumala antaa meidän vanhemmillemmekin heidän syntinsä anteeksi meidän tähtemme, jos me vain olemme oikein jumalisia ja ohjaamme puolestamme lapsiamme Herran tykö. Ei, Uli, älä luule että minä vain kujeilen. Minun mieleni on nyt hyvinkin vakava; mutta minä olen niin tottunut kujeilemaan ja minun on täytynyt usein leikillä salata ihmisiltä sydämeni salaiset kivut. Olen nauramalla aina tukeuttanut itkuni, etteivät muut minulle olisi nauraneet. Emmekä me rupea riitelemään käskijävallasta, Jumala varjelkoon. Minä olen antanut itseni sinun halttuusi ja minä tahdon sinua myös totella, kun vain sinä rakastat minua. Ja koetan olla sellainen, että sinä voit aina rakastaa minua. En minä tahdo olla äkäpussi ja paha vaimo. Eipä siltä, etten minä pitäisi puolianikin, jos sinä rupeisit minua kiusaamaan kuten orjaa ikääni Ja minä voisin olla oikea pahahenki, mitäs minä muuta voisinkaan, Jumala paratkoon. Mutta ethän sinä ole paha minulle? Ja sen puolesta, joka minua rakastaa, menen minä vaikka tuleen, sen sinä tiedät, Uli. Menisin vaikka hetipaikalla. Kuule, minä lupaan jo tässä, ihan hyvän Jumalan kuullen, että minä tahdon aina pitää Jumalaa silmäini edessä ja rukoilla sinun kanssasi häntä aina kun sinä vain tahdot. Mutta älä pahastu, jos minä joskus naurankin ja laulan ja hyppelehdin. Usko pois, monasti minä olen ajatellut yhtäkin vanhaa eukkoa, joka minua torui kerran kun minä muka aina nauran ja hyppelehdin ja olen huikenteleva. Mutta en minä huomaa olevani koskaan niin hurskas kuin silloin, kun olen iloisella tuulella; minun tekisi mieli ihan vuorille hypähdellä ja likistää hyvää Jumalaa kaulasta tai ihan kuolla jonkun puolesta ja tehdä kaikille ihmisille hyvää."

"Jumala varjelkoon", sanoi Uli, "nauru ja iloinen mielihän minusta onkin oikein hauskaa; mutta katsos, tuolla on jo tapuli, ja siksi minulle tuli mieleen ne mummon sanat ja minä ajattelin, että kun ei sovi nauraa ja kujeilla ehtoolliselle mennessäänkään, niin ei sovi muulloinkaan kun lähenee Jumalaa. Täytyy ajatella vain Jumalaa ja rukoilla häneltä voimaa, että jaksaisi pitää Jumalalle tekemänsä lupaukset. -- Katsos, mikä kyyhkysparvi tuolta lentää vastaamme! Ja katsos, noita kahta valkeaa kyyhkystä, alimaisia, jotka lentävät yhdessä, ne ovat hyvä enne rauhasta ja soviteta. Minusta melkein tuntuu kuten hyvä Jumala olisi lähettänyt ne meille tunnustähdiksi siitä, että meille käy hyvin. Eikös sinustakin?"

Ja Vreneli puristi Ulin kättä ja äänettöminä ja hartain mielin ajelivat he kylään ja odottivat pian ravintolan luona tallirenkiä, joka nyt tarttui hevosen suitsiin sanoen: "On melko kylmä tänään."

Se ravintola oli noita oivallisia vanhankansan ravintoloita, joissa omistajat eivät muuttelehdi joka vuosi, vaan jotka kulkevat polvi polvelta perintönä suvussa. Isäntäväki istui juuri kahvilla kun kihlattu pari tuli sisään, ja he tunsivat kohta Ulin. Siinäkös nyt ystävällisesti lyötiin kättä ja parin täytyi ihan väkipakolla istuutua heidän kanssaan kahville. "Ei pidä kursailla", sanottiin, "sehän on valmista ja kyllä näin aamukylmässä kuppi kuumaa virkistää." -- Vreneli oli hämillään: hänestä oli sopimatonta istua tänne pöydän ääreen kuin kotonaan. Mutta ravintolan emäntä ei antanut perään ja Vrenelin täytyi istuutua; sitten katseli hän tyttöä hyvin tarkkaavaisesti ja alkoi kehua:

"Kylläpä Uli on saanut kauniin vaimon; pitkiin aikoihin ei täällä ole nähty pulskempaa morsianta. Minusta on hauskaa että sinä menestyt niin hyvin. Me olimme kaikki niin pahoillamme, kun sinä läksit vieraalle seudulle. Ainahan sitä on hyvillään, kun ihmiset menestyvät. Vaikka onhan niitä sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät sallisi toisille mitään hyvää; mutta, eihän niitä paljoa ole." --

"Jokohan rovasti lie ylhäällä?" kysyi Uli; "minun olisi vielä käytävä hänen luonaan."

"Kyllä kai", vastattiin, "on kai se jo ylhäällä, etenkin näin perjantaina, jolloin käy paljon väkeä. Eihän se tosin mikä aamukukko ole, se makailee mielellään, mutta vanhahan se jo onkin eikä ole ihmekään jos se ei enää jaksa. Mutta viime talvena sillä oli sellainen sijainen, joka ei ennen kello kahdeksaa aamulla päätään nostanut ja kaikki harmittelivat aina, kun sen ukon täytyi pitää niin laiskaa sijaista". -- Sitten kysyi Uli:

"Mitenkäs se on tapana, pitääköhän minun viedä Vrenelikin heti mukaan?"

"Ei", vastattiin. "Ei ne morsiamia tavallisesti vie. Monet kyllä menevät sitten yhdessä kirjaa hakemaan. Mutta jos kainostelevat tai ehkä pelkäävät että papilla on aihetta heitä jostain moittia, niin palaavat nuorikot heti ravintolaan ja sulhanen jää yksin pappilaan."

Vreneli kieltäytyi tulemasta mukaan. Uli pyysi sitten ravintolan väkeä lähettämään sanan hänen entiselle isännälleen, että hän tulisi emäntineen häihin ja nousi sitten ylös ja lähti rovastin luo.

Tuossa pulskassa puvussa ja hämärässä tuvassa ei rovasti häntä ensin tahtonut tuntea, mutta sitten hän ihastui kovasti.

"Minä olen kuullut", sanoi hän, "että sinä olet nyt oikealla tiellä ja että sinä saat komean vuokratalon ja hyvän vaimon ja että sinulla on säästössä vahvasti rahaa. On niin hauska, kun saan siunata avioliiton, josta uskaltaa toivoa, että se on Herrasta. Mitäpäs nyt säästöistäsi, eihän se ole pääasia. Mutta sinulla ei olisi säästöjä eikä sinua olisi uskottu niin paljon päälle, jos et sinä olisi hurskas ja kunnon mieskin. Ja siitähän minä vasta oikein olen hyvilläni. Maailmallisuus ja oikea hengellisyys ovat läheisempiä toisilleen kuin ihmiset ylimalkaan luulevatkaan. Ihmiset luulevat, että jos aikoo tulla hyvin toimeen maailmassa, niin on parasta panna ristillisyys ajoissa hyllylle. Mutta ihan päin vastoin on asia. Ja siksipä juuri saavatkin ihmiset valittaa vaivojaan ja heidän elämänsä on kuin viholaispehkon repimistä. Ajatteleppas vain, olisiko sinullakaan nyt hyvä olla, jos olisit se entinen ihmisten halveksima hulttio? Minkälainenhan hääpäivä sinullakin nyt olisi. Ajatteleppas, minkälaisenhan olisit saanut vaimon, miten suuret onnentoiveesi olisivat ja mitähän ihmiset sanoisivat teidän vihille mennessänne. Ja vertaa sitten, millaista sinulla on tänään! Kyllä näet silloin suuren eroituksen! -- Vai ajatteletko, että tässähän oli ohjaajana vain sokea onni, niin sanottu sattuma? Ihmiset sanovat aina: minulla on niin huono onni, en minä mahda sille mitään! Mitäs sinä sanot, Uli? Ainoastaanko onni? Potkisiko sinua tällainen onni, jos olisit hulttio? Mutta sepä se onkin onnetonta, että ihmiset aina tahtovat rikastua onnen ja sattuman avulla, eivätkä hurskaalla elämällä, jota Jumala siunaa. Ihan paraiksi on sellaisille onnenonkijoille, että onni heidät viimein potkii luotaan pois. Oppivatpahan sitten ymmärtämään, ettei onni potki mitään, vaan Jumala se siunaa."

"Niin, herra rovasti", sanoi Uli, "ette voi arvata miten paljon parempi minulla nyt on olla kuin silloin, kun minä olin kelvottomista kelvottomin ja maantien heittiö. Mutta kyllä siinä onnikin vähän potki. Sillä jos minä en olisi joutunut niin hyvälle isännälle, ei minusta olisi tullut miestä eikä mitään."

"Uli, Uli", sanoi pappi, "onniko potki, vai Jumalanko sallima?"

"Samahan se, minun mielestäni", vastasi Uli.

"Niin", sanoi rovasti, "se on sama, mutta samantekevää se ei ole, kuten sanotaan, ja siinäpä se onkin ero. Kun onnea etsitään, ei ajatella ja kiitetä Jumalaa, eikä etsitä hänen armoaan; vaan etsitään onnea maailmalta ja maailmasta. Se joka puhuu Jumalan sallimasta, ajattelee Jumalaa ja kiittää häntä ja koettaa täyttää hänen tahtonsa ja huomaa hänen ohjaavan kaikkea. Hän ei tunne onnea eikä onnettomuutta, vaan ainoastaan Jumalan hyvän johdon, joka tahtoo ohjata hänet autuuteen. Eri puhetavat ovat erilaisten mielentilain ja eri elämänkatsomusten ilmauksia. Siksi onkin niin suuri ero eri sanontatavoilla ja siksi tulee pitää tarkkaa vaaria siitä, mitä sanoja puheessaan käyttää. Ja vaikkei tarkoitakaan juuri sitä, mitä sanoo, niin tulee ihminen kuitenkin, jos hän puhuu pelkästään onnesta, aina joko kevytmieliseksi tai synkeäksi. Mutta kun puhuu Jumalan sallimasta, niin herättää jo se sana sielussamme luottamusta ja suuntaa silmämme Jumalan puoleen."

"No sillä tavoin, herra rovasti, voitte olla oikeassa", sanoi Uli, "ja kyllähän minä sen painan mieleeni."

"Tulet kai sinä vaimosi kanssa jumalanpalveluksen jälkeen luokseni?"

"Tulen toki, jos tahdotte", sanoi Uli; "mutta ehkä me häiritsemme työtänne."

"Sitä ei häiritse kukaan", vastasi rovasti, "sillä sellaiset tilaisuudethan ne juuri ovatkin minun työtäni ja virkaani, ja sitä paitse minä oikein iloitsen, kun saan vakavilla hetkillä puhua vakavia sanoja sellaisille sydämille, joiden uskon olevan hedelmällistä maata sanoilleni. Papin sanat sellaisilta hetkiltä pysyvät usein kauankin mielessä."

Sillä välin oli Vreneli pannut jalkaansa pyhäkengät ja pukeutunut kauniiseen kaapuun ja ravintolan emäntä oli itse kiinnittänyt hänen päähänsä seppeleen. "Se on Langentalin kuosia", sanoi hän. "Mutta olkoonpa mitä kuosia tahansa, kyllä se sinulle vain sopii", jatkoi hän. "Mutta kun ne tulevat tänne sellaisella mahalla, että maha on jo tuvan perällä, kun pää on vasta ovella ja pyytävät minua panemaan seppelettä päähänsä, niin ihan minun kynsiäni aina kutittaa. Tekisi mieli tarttua lettiin ja repiä niin vietävästi, eikä panna heille seppeltä päähän. Se on hävytöntä, että lutkat ajelevat seppele päässä pitkin maanteitä ja kupu ulottuu jalkapeiton yli aina hevosen lautasille. Niiden ei pitäisi saada koskeakaan seppeleeseen; ihanhan ne sitä vain häpäisevät. Mutta ne sanovat vain, että eivät ne herrat sellaisista välitä, ne pitävät enemmän komeista kuvuista kuin seppeleistä, muka pahamaineisista enemmän kuin kunnon tytöistä. Kuka hänen nyt oikein tiennee; en ole käynyt Bernissä sen jälkeen kuin tulin Itävallasta; mutta sellaisia ne herrat vaan kuuluvat olevan. Miten hän nyt lienee, en tiedä, enkä tietää välitäkkään; mitäs minä herroista? Oikein inhottaa, kun niitä tulee meille. Ne ovat niin ylpeitä, ettei niille uskalla sanoa edes Jumalan terveeksi. Ja jos tahtoisi antaa kättä, niin eivät huoli tai eivät ota edes hanskaa kädestä: pelkäävät kai, että sekin likaantuu."

Kellot alkoivat silloin soida, ja jyskiä alkoi Vrenelin sydän, hän ihan kylpi kyynelissä. Ravintolan emäntä toi Hokmannin roppia ja hankasi hänen ohimoitaan ja sanoi: