Part 5

CELIA. Tai pikemmin pohjaton: jota enemmän siihen rakkautta ajat, sitä enemmän sitä juoksee pois.

ROSALINDA. Ei, tuo häijy Venuksen äpärä, joka on haaveista tehty, houreista siinnyt ja hullutuksista syntynyt, tuo sokea poikaveitikka, joka kääntää kaikkien ihmisten silmät, siksi että hänellä itsellään niitä ei ole, hän arvioitkoon, kuinka syvään olen lempeen vajonnut. -- Tiedäppäs, Aliena, en enää voi olla Orlandoa näkemättä. Menen varjoa etsimään ja huokailemaan siksi, kunnes hän tulee.

CELIA. Ja minä menen nukkumaan.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Toinen kulma samaa metsää. (Jaques ja herttuan hovilaisia tulee metsästyspuvussa.)

JAQUES. Kuka se hirven kaatoi?

1 HOVILAINEN. Minä, hyvä herra.

JAQUES. Esittäkäämme hänet herttualle roomalaisena valloittajana; ja hyvin sopivaa olisi panna hirven sarvet hänen päähänsä voittoseppeleen sijaan. -- Ettekö osaa, metsästäjä, mitään tilaisuuteen sopivaa laulua?

2 HOVILAINEN. Osaan kyllä.

JAQUES. Laulakaa sitten; sillä ei väliä, kuinka se sointuu, kunhan vain syntyy tarpeeksi melua.

Laulu.

1 ääni. Mik' osa hirvenhiihtäjälle? 2 ääni. Jää talja sekä sarvet hälle. 1 ääni. Hänet kotiin laulakaa. Äl' äimisty, jos sarvet saat: Ne vanhastaan on arvokkaat. Kaikki. Äl' äimisty, jos sarvet saat: Ne vanhastaan on arvokkaat. 1 ääni. Niiss' isoisäs kulki. 2 ääni. Ja isäsikin julki. Kaikki. Se sarvi, se sarvi, se hauska sarvi, Suott' ei sitä kanna miesten parvi.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Toinen kulma samaa metsää. (Rosalinda ja Celia tulevat.)

ROSALINDA. Mitä sanot nyt? Eikö kello jo ole yli kahden? Ja ketään Orlandoa ei näy!

CELIA. Takaan että hän sulasta lemmestä ja aivojen hämmennyksestä on ottanut jousensa ja nuolensa ja mennyt pois -- nukkumaan. -- Kas, kuka tuossa tulee?

(Silvius tulee.)

SILVIUS. Teit' etsin, kaunis nuorukainen. (Antaa hänelle kirjeen.) Tään käski hyvä Phebe antaa teille. En tunne sisällystä, mutta arvaan Suun väänteistä ja otsan rypyistä, Joit' ilmaisi hän tuota kirjoittaissaan, Ett' on se pureva. Mut anteeks suokaa, Min' olen syytön sanantuoja vain.

ROSALINDA. Jo tästä kirjeest' itse malttamuskin Vois raivoon yltyä ja riitaa haastaa. Ken tämän sietää, sietää kaikki. Sanoo, Ett' olen ruma, kaltoin kasvatettu, Ja ylpeä, ja ettei mua lemmi, Vaikk' oisi miehet yhtä harvinaiset Kuin Phoenix. Lempo vie! Ei Pheben lempi Se jänis ole, jota minä ajan. Miks kirjoittaa näin mulle? -- Kuules, paimen, Tään kirjeen olet itse pannut kokoon.

SILVIUS. En, vannon sen, en tunne sisällystä; Sen Phebe kirjoitti.

ROSALINDA. Sin' olet narri, Ja lempi sun on vienyt suunniltas. Näin hänen kätensä: se on kuin nahkaa. Juur' hiekkakiven karvainen; ma luulin, Ett' oli hällä hansikkaat, mut käsi Se oli, oikein kyökkikarhun käsi. Mut yhtäkaikki! Sanon, ettei hän Tät' ole keksinyt; se jonkun miehen On keksintöä sekä käsialaa.

SILVIUS. Se ihan varmaan hänen on.

ROSALINDA. Tuo pöyhkeä ja julma kieliasu Omans' on miekkaajalle; hän mua uhkaa Kuin Turkki kristittyä. Naisen aivoist' Ei lähtisi noin kolhomaisen raakaa, Moist' Aithiopin kieltä, jonk' on sisus Mustempi kuorta. -- Mielitkö sa kuulla?

SILVIUS. Jos tahdotte; en kirjett' ole kuullut, Mut Pheben julmuudesta liikaakin.

ROSALINDA. Mua ilkkuu hän. Näin kirjoittaa se julmus: "Jumal' ihmishahmossa, Tytön mielen hurmoit aivan"; -- Voiko nainen noin herjata?

SILVIUS. Sanotteko tuota herjaukseksi?

ROSALINDA. "Miks toit lainahaamussa Naisen poveen lemmenvaivan?" Oletko milloinkaan kuullut moista ivaa? -- "Mies on minuun katseen luonut, Mut ei moista tuskaa tuonut." Niinkuin minä olisin mikään peto! "Jos sun kirkkaan silmäs iva Moisen lemmen nostattaa, Mit' ei katsees maireksiva Silloin minuss' aikaan saa? Lemmen nosti soima syvä; Mit' ei tekis sana hyvä? Hän, jonk' annan tämän viedä, Hän ei lemmestäni tiedä. Vastaa hälle käden lomaan, Otatko sa vastahan Minkä sulle tarjoan: Itseni ja mitä omaan. Mut jos hän sulta kiellon tuo, Niin hauta mulle levon suo."

SILVIUS. Tuotako sanotte soimaukseksi?

CELIA. Ah, paimen-parka!

ROSALINDA. Säälitkö sinä häntä? Ei, häntä ei kannata sääliä. -- Voitko sinä tuommoista naista rakastaa? Mitä? Pitää sinua vain koneenaan, jolla soittelee vääriä säveliä! Sietämätöntä! -- Mene takaisin hänen luokseen, -- sillä huomaan, että rakkaus on sinusta tehnyt aljo-hanhen -- ja sano hänelle, että jos hän rakastaa minua, niin minä vaadin häntä rakastamaan sinua; jos hän ei siihen suostu, niin minä en aio hänestä vähääkään välittää, paitsi jos sinä rukoilet hänen puolestaan. -- Jos vilpittömästi rakastat, niin mene tiehesi, -- ja sanaakaan ei enää, sillä tässä tulee muita ihmisiä.

(Silvius menee.) (Oliver tulee.)

OLIVER. Huomenta, kauniit lapset! Sanokaa, Miss' onkaan täällä metsässä se mökki, Jot' yltä ympäröitsee öljypuut.

CELIA. Päin länttä tästä, lähilaaksoss' aivan; Halavakuja pitkin puron vartta, Jok' oikealle jää, vie teidät sinne. Mut talo itseään nyt vartioi, Kotona siell' ei tällä haavaa ketään.

OLIVER. Jos kieli silmän opas on, niin pitäis Sen neuvosta mun teidät tuntea. Niin, puku, ikä: "poika vaaleahko, Naismainen näkö, käytös niinkuin oisi Täyskasvuinen hän sisar; tyttö lyhyt Ja tummempi kuin veli." Tehän olette Sen mökin omistajat, jota etsin?

CELIA. Ei korskaa lie, jos vastaan, ett' ollaan.

OLIVER. Orlando teitä tervehtii, ja sille, Jota kutsuu Rosalindaksi, hän tämän Verisen nenäliinan lähettää. Tekö se?

ROSALINDA. Minä. Mitä tietää tää?

OLIVER. Mun häpeääni vain, kun kuulla saatte. Mik' olen mies, ja kuinka, miksi, missä Tää liina tuli veriin.

CELIA. Kertokaa!

OLIVER. Kun nuor' Orlando teistä eros äsken, Lupasi kahden tunnin kuluessa Palata. Metsää astui, märehtien Makean-katkerata lempeään. Mutta mitä tapahtui? Hän katsoi syrjään; Kas, mikä näky! Vanhan tammen alla, Jonk' oksat ikä oli sammaloinut Ja lakkalatvan vanhuus kuivannut, Mies ryysyinen ja aivan karvoittunut Selällään nukkui; kaulan ympärille Viherä kultakäärme kiertäytyi, Ja pää jo uhitellen lähenteli Makaajan avosuuta; mutta äkist', Orlandon nähdessään, se päästi irti Ja hiipi luikerrellen pensaikkoon. Sen varjossapa naaras-leijona, Utaret kuiviks imettyinä, makas. Pää maassa, vaaniskellen niinkuin kissa, Siks että liikahtaisi nukkuja: Tuon pedon kuninkaallinen on luonne, Näet, jättää rauhaan, miss' ei eloa. Nyt miest' Orlando lähestyi ja näki, Ett' oli veli se, niin, vanhin veli.

CELIA. Oo, puhunut hän tuost' on veljestään, Kuvaten häntä luonnottomimmaksi Maan päällä elävistä.

OLIVER. Syystäkin; Hän oli luonnoton, sen hyvin tiedän.

ROSALINDA. Mut Orlando? Hän veljen jättikö Saaliiksi nälittyneen jalopeuran?

OLIVER. Pois kääntyi kahdesti ja jättää aikoi; Mut laupeus, ylevämpi kostoa, Ja luonto, väkevämpi kiusausta, Hänt' ajoi ahdistamaan leijonaa, Jok' urhon eteen heti kaatui. Meluun Heräsin onnettomast' unestani.

CELIA. Te veljensäkö?

ROSALINDA. Pelastiko teidät?

CELIA. Te hänen henkensäkö vainooja?

OLIVER. Se olin, vaan en ole; häpeän Sanoa mikä olin, nyt kun tuntuu Niin suloiselta, muuttunut kun olen.

ROSALINDA. Mut verinen tuo liina?

OLIVER. Heti, heti. Kun kahden puolen sulokyynelissä On koko ajan uineet kertomukset, Etenkin miten tähän korpeen jouduin, Hän minut saattoi jalon herttuan luo, Jok' antoi mulle vaatetta ja ruokaa Ja uskoi minut veljen hellyyteen. Tää heti vei mun luolaansa; ja siellä Kun riisuutui, niin, nähkääs, jalopeura Käsivarrest' oli purrut vähän lihaa, Jost' yhä vuosi verta. Nyt hän pyörtyi Ja huusi pyörtyessään Rosalindaa. Ma häntä virvoitin ja sidoin haavan; Ja hetken päästä, tointunut kun oli, Hän laittoi tänne mun, vaikk' olen outo, Asiaa kertomaan, jott' anteeks saisi Sanansa rikon, ja tään liinan tuomaan, Verellään tahrattuna, paimenelle, Jot' ilonpäin hän Rosalindaks sanoi.

(Rosalinda pyörtyy.)

CELIA. Voi, Ganymedes! Rakas Ganymedes!

OLIVER. Niin, moni pyörtyy verta nähdessään.

CELIA. Tää pahempaa on. -- Serkku! -- Ganymedes!

OLIVER. Kah, hän jo virkoo!

ROSALINDA. Kotona jos oisin!

CELIA. Me viemme sinut sinne. -- Olkaa hyvä Ja häntä käsivarrest' auttakaa.

OLIVER. Rohkeutta, nuorukainen! -- Oletteko te mies? Teillä ei ole miehen mieltä.

ROSALINDA. Ei ole, sen myönnän. Ah, herraseni, joku voisi luulla, että tämä on taito-teeskelyä. Olkaa hyvä, kertokaa veljellenne, kuinka taiten minä teeskelen. Ho hei!

OLIVER. Tuo ei ollut teeskelyä; kalpeutenne on liian hyvä todistus siitä, että mielenliikutuksenne oli täyttä totta.

ROSALINDA. Teeskelyä, uskokaa pois!

OLIVER. No, hyvä, rohkaiskaa siis mielenne ja teeskelkää olevanne mies.

ROSALINDA. Niin teenkin; mutta, toden totta, oikeastaan minun pitäisi olla nainen.

CELIA. Tule pois! Sinä kalpenet kalpenemistasi. Tule, mennään kotiin. -- Hyvä herra, tulkaa mukaan.

OLIVER. Sen teen; näet, veljeni on saapa tiedon, Kuink' anteeks hälle antaa Rosalinda.

ROSALINDA. Tahdon keksiä jotakin. Mutta, olkaa hyvä, kehukaa hänelle minun teeskelytaitoani. -- Tulkaa!

(Menevät.)

VIIDES NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Ardennien metsä. (Siera ja Kaisa tulevat.)

SIERA. Ei hätää, Kaisu, kyllä vielä on aikaa; malta vain mielesi, hyvä Kaisuseni.

KAISA. Kyllä maar pappi oli tarpeeksi hyvä, sanokoon tuo vanha herra mitä sanoo.

SIERA. Se hirveä pastori Olivarius, se pahanpäiväinen Vääräläinen! Mutta, Kaisu, täällä on eräs nuorukainen täällä metsässä, joka vaatii sinua omakseen.

KAISA. Tiedän kyllä, kuka se on; hänellä ei ole mitään tekemistä minun kanssani. Mut tuossa se tuleekin se mies.

(William tulee.)

SIERA. Voisin päivän syömättä katsella mokomaa tolvanaa. Meidän, joilla on hyvä äly, meidän on, totta totisesti, paljosta vastattava; meidän täytyy ilkastella, siitä emme pääse.

WILLIAM. Hyvää iltaa, Kaisa.

KAISA. Iltaa, iltaa, William.

WILLIAM. Hyvää iltaa teillekin, herra.

SIERA. Hyvää iltaa, ystävä. Lakki päähän! Lakki päähän! Kas niin, lakki päähän! Kuinka vanha olette, ystävä?

WILLIAM. Viidenkolmatta, hyvä herra.

SIERA. Vakaa ikä. Williamko nimenne?

WILLIAM. William, hyvä herra.

SIERA. Kaunis nimi. Ja täällä metsässäkö syntynyt?

WILLIAM. Täällä, herra, Jumalan kiitos.

SIERA. "Jumalan kiitos" -- hyvä vastaus. Oletko rikas?

WILLIAM. No niin, hyvä herra, niin ja näin.

SIERA. "Niin ja näin" on hyvä, oikein hyvä, oikein verrattoman hyvä, eikä kuitenkaan: onhan vain niin ja näin. Oletko älykäs?

WILLIAM. No, onhan sitä älyä sievänlaisesti.

SIERA. No, sen sanot oikein. Muistan nyt erään sananlaskun: "tyhmä luulee olevansa viisas, mutta viisas tietää olevansa tyhmä". Pakanallinen filosohvi, kun sai halun syödä viinirypäleen, avasi huulensa samassa kuin pisti sen suuhunsa, sillä osoittaen, että viinirypäleet on luotu syötäviksi ja huulet avattaviksi. Rakastatko tuota tyttöä?

WILLIAM. Rakastan, hyvä herra.

SIERA. Anna tänne kätesi. Oletko oppinut?

WILLIAM. En, hyvä herra.

SIERA. Siis ota minulta oppia. Jolla on, sillä on; sillä retoriikassa on lausemuoto, joka sanoo, että kun kaadat juotavaa kupista lasiin, niin toinen tyhjentyy ja toinen täyttyy; sillä kaikki meidän kirjailijat ovat yhtä mieltä siinä, että _ipse_ on hän; mutta sinä et ole _ipse_, sillä minä olen hän.

WILLIAM. Mikä hän, hyvä herra?

SIERA. Se hän, hyvä herra, joka nai tämän tytön. Siis, sinä tolvana, herkeä -- joka on arkikielellä samaa kuin: lakkaa -- seurustelusta -- joka moukkain kielellä on: yhteydestä -- tämän neitsyen -- tai tavallisella kielellä: tytön -- kanssa; tai kaikki yhteen laskettuna: herkeä seurustelusta tämän neitsyen kanssa, muuten sinä, tolvana, olet mennyttä kalua, tai, paremmin ymmärtääksesi, kuolet; nimittäin, minä tapan sinut, toimitan sinut pois maailmasta, muutan elämäsi kuolemaksi, vapautesi orjuudeksi; kauppaan sinulle myrkkyä tai selkäsaunaa tai puukkoa; nujerran sinut politiikalla; tapan sinut sadalla viidelläkymmenellä tavalla; siis vapise ja mene!

KAISA. Tee se, hyvä William.

WILLIAM. Jumala teidän älyänne varjelkoon, herra!

(Menet.) (Corinnus tulee.)

CORINUS. Herra ja neiti hakevat teitä. Tulkaa joutuin, joutuin!

SIERA. Juokse, Kaisu, juokse, Kaisu! -- Minä tulen perässä, minä tulen perässä.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Toinen kulma samaa metsää. (Orlando ja Oliver tulevat.)

ORLANDO. Onko mahdollista että näin lyhytaikaisesta tuttavuudesta voi syntyä. mieltymys? Tuskin näitte hänet, niin jo rakastitte häntä; tuskin rakastitte, niin jo kositte; tuskin olitte kosinut, niin jo saitte lupauksen. Ja aiotteko pysyä päätöksessänne?

OLIVER. Älköön teitä arveluttako tämä kiireisyys eikä hänen köyhyytensä, eikä lyhyt tuttavuus, eikä pikainen kosiminen, eikä hänen pikainen suostumuksensa, vaan sanokaa minun kanssani, että minä rakastan Alienaa; sanokaa hänen kanssaan, että hän rakastaa minua; olkaa molempain kanssa yksimieliset siitä, että meidän täytyy saada toisemme. Siitä on teille vain hyötyä, sillä isäni talon ja kaikki vanhan sir Rolandin tulot luovutan teille, itse täällä elääkseni ja kuollakseni paimenena.

ORLANDO. Suostumukseni saatte. Pitäkää huomenna häänne; kutsun niihin herttuan ja koko hänen iloisen seurueensa. Menkää ja valmistelkaa Alienaa, sillä, nähkääs, tuossa tulee minun Rosalindani.

(Rosalinda tulee.)

ROSALINDA. Jumalan rauha, veliseni!

OLIVER. Samaa, kaunis siskoseni!

ROSALINDA. Oi, rakas Orlando, kovin on haikeata nähdä, että sydämmesi on siteissä.

ORLANDO. Ei, vain käsivarteni.

ROSALINDA. Minä kun luulin, että sydämmesi oli saanut haavan jalopeuran kynsistä.

ORLANDO. Haavan se on saanut, mutta naisen silmistä.

ROSALINDA. Onko veljenne teille kertonut, kuinka olin pyörtyvinäni, kun hän näytti minulle teidän nenäliinaanne?

ORLANDO. On, vieläpä suurempiakin ihmeitä.

ROSALINDA. Oh, kyllä tiedän, mitä tarkoitatte. -- Niin, se on totta: se kävi yhtä sukkelaan kuin kahden jäärän tappelu ja Caesarin thrasonilainen kerska: "tulin, näin ja voitin"; sillä veljenne ja sisareni heti kun kohtasivat toisensa, näkivät; heti kun näkivät, rakastuivat; heti kun rakastuivat, huokailivat; heti kun huokailivat, kysyivät toinen toiseltaan syytä; heti kun saivat syyn tietää, etsivät apukeinoa; ja näin askelittain rakensivat itselleen portaat avioliittoon, joita nyt äkkipikaa nousevat, jott'eivät sitä ennen joutuisi äkkipikaiseen tekoon. He ovat oikein lemmenraivossa ja pyrkivät yhteen; heitä ei voisi kurikoillakaan erottaa.

ORLANDO. He menevät huomenna naimisiin; ja minä aion pyytää herttuaa häihin. Mutta, voi, kuinka haikeata on katsella onnellisuutta toisen silmillä! Sitä lähempänä minä huomenna olen alakuloisuuden huippua, jota onnellisemmaksi katson veljeäni, kun on saanut mitä on toivonut.

ROSALINDA. Mutta mitä? Enkö minä huomenna kelpaisi teille Rosalindan asemesta?

ORLANDO. En voi kauemmin elää turhista luuloista.

ROSALINDA. En minäkään siis kauemmin tahdo teitä vaivata turhilla puheilla. Tietäkää siis -- sillä puhun nyt vakaassa tarkoituksessa -- että tiedän teidät ylimykseksi, jossa on paljon hyvää. En sano tätä siksi, että luulisitte suuria minun tiedoistani, kun sanon että tiedän teidät sellaiseksi; enkä tavoittele sen suurempaa arvoa, kuin että sillä voisin, vaikka vähäisenkään, saada teitä uskomaan, että tarkoitan teidän parastanne enkä omaa kiitostani. Uskokaa, jos tahdotte, että minä voin saada aikaan kummia. Olen kolmivuotiaasta seurustellut velhomiehen kanssa, jolla oli syvälliset tiedot ammatissaan, silti olematta kadotuksen oma. Jos Rosalindaa rakastatte niin sydämmenne pohjasta, kuin käytöksenne julki huutaa, niin saatte naida hänet samalla kuin veljenne nai Alienan. Tiedän, missä tukalassa tilassa hän on; eikä minulle ole mahdotonta, jos se ei teille ole vastenmielistä, loihtia hänet silmienne eteen ilmielävänä ihmisenä ja mitään vaarallisia keinoja käyttämättä.

ORLANDO. Onko se vakaata täyttä totta?

ROSALINDA. On, kautta henkeni, joka on rakas minulle, vaikka sanonkin, että olen taikuri. Siis pukekaa parasta päällenne ja kutsukaa ystävänne, sillä, jos haluatte, saatte pitää huomenna häitä Rosalindan kanssa, jos haluatte. Kas, tuossa tyttö, joka rakastaa minua, ja poika, joka rakastaa häntä.

(Silvius ja Phebe tulevat.)

PHEBE. Tylysti teitte, nuori mies, kuin muille Näytitte kirjeen, jonka teille laitoin.

ROSALINDA. En sitä sure: onkin aikeeni Tylyyttä teille osoittaa ja vihaa. Tuoss' uskollinen paimen teitä seuraa; Hänt' armahtakaa, häneen katse luokaa, Hän teitä jumaloitsee.

PHEBE. Rakas paimen, Hänelle sano, mit' on rakkaus.

SILVIUS. Se sulaa kyynelt' on ja huokausta, Kuin minun rakkauteni Phebeen.

PHEBE. Ja minun Ganymedeeseen.

ORLANDO. Ja minun Rosalindaan.

ROSALINDA. Ja minun kehenkään ei naiseen.

SILVIUS. Se sulaa hellyytt' on ja hartautta, Kuin minun rakkauteni Phebeen.

PHEBE. Ja minun Ganymedeeseen.

ORLANDO. Ja minun Rosalindaan.

ROSALINDA. Ja minun kehenkään ei naiseen.

SILVIUS. Se sulaa, sulaa haaveilua on Ja sulaa hehkaa, sulaa toivomusta, Ja sulaa palvelua, alttiutta, Nöyryyttä, maltitonta malttamusta, Puhtautta, hartautt', ihka alttiutta, Kuin minun rakkauteni Phebeen.

PHEBE. Ja minun Ganymedeeseen.

ORLANDO. Ja minun Rosalindaan.

ROSALINDA. Ja minun kehenkään ei naiseen.

PHEBE (Rosalindalle). Jos niin on, miksi rakkauttani piikkaat?

SILVIUS (Phebelle). Jos niin on, miksi rakkauttani pilkkaat?

ORLANDO. Jos niin on, miksi rakkauttani pilkkaat?

ROSALINDA. Kenelle tuo: "miks rakkauttani pilkkaat?"

ORLANDO. Hän tääll' ei ole eikä sitä kuule.

ROSALINDA. Mutta, hyvät ihmiset, ei enempää tätä lajia: se on niinkuin sudet ulvoisivat kuuta. -- (Silviukselle.) Teitä autan, jos vain voin. -- (Phebelle.) Teitä rakastaisin, jos vain voisin. -- Huomenna yhdytään kaikki. -- (Phebelle.) Teidät nain, jos koskaan tytön nain, ja huomenna pidämme häät. -- (Orlandolle.) Teidät tyydytän, jos koskaan olen ketään tyydyttänyt, ja huomenna saatte pitää häänne. -- (Silviukselle.) Teidän mielenne hyvitän, jos se, mitä haluatte, voi mieltänne hyvittää, ja huomenna saatte pitää häänne. -- (Orlandolle.) Niin totta kuin Rosalindaa rakastatte, niin saapukaa. -- (Silviukselle.) Niin totta kuin Phebeä rakastatte, niin saapukaa; -- ja niin totta kuin minä en ketäkään naista rakasta, niin totta saavun minäkin. -- Hyvästi vain! Olen antanut teille määräykset.

SILVIUS. Minä en jää tulematta, jos vain elän.

PHEBE. Enkä minä.

ORLANDO. Enkä minä.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Toinen kohta samaa metsää. (Siera Ja Kaisa tulevat.)

SIERA. Huomenna on se ilon päivä, Kaisu; huomenna pidämme häät.

KAISA. Sitä halaan koko sydämmestäni; ja toivon, että se ei ole mikään häpeällinen halu halata naimisiin niinkuin kaikki muutkin ihmiset. Tuossa tulee kaksi karkoitetun herttuan hovipoikaa.

(Kaksi hovipoikaa tulee.)

1 HOVIPOIKA. Hauska tavata, hyvä herra.

SIERA. Niin maarin, hauska tavata. Tulkaa, istukaa; istukaa ja pankaa lauluksi.

2 HOVIPOIKA. Niinkuin tahdotte; istukaa te tähän keskellemme.

1 HOVIPOIKA. Annammeko tulla suoraa päätä, rykimättä, sylkemättä ja valittamatta käheyttä, joka on huonon äänen tavallinen esipuhe?

2 HOVIPOIKA. Tietysti, tietysti; ja molemmat samaa ääntä, niinkuin kaksi mustalais-akkaa samassa hevosessa.

Laulu.

Ja sulhaispoika se tyttöineen, Hih, hei vaan, hei, tilu, tilu, tilu, lei, Ruisvainion kulkivat siimekseen. Kevät-aika nyt on, niin, kihla-aika nyt on, Kun metsät soi, soi soiseli soi, Kevät lemmen aika on, oi!

Ja nurmelle tähkien heilintään, Hih, hei vaan, hei, tilu, tilu, tilu, lei, Ne nuoret laskivat lepäämään. Kevät-aika nyt on, niin, kihla-aika nyt on, Kun metsät soi, soi soiseli soi, Kevät lemmen aika on, oi!

Siell' laulavat tyttö ja sulhainen, Hih, hei vaan, hei, tilu, tilu, tilu, lei, "Elämämme on niinkuin kukkainen". Kevät-aika nyt on, niin, kihla-aika nyt on, Kun metsät soi, soi soiseli soi, Kevät lemmen aika on, oi!

Nykyhetki se hetki on herttaisin, Hih, hei vaan, hei, tilu, tilu, tilu, lei, Kevät kukkima-aika on lemmenkin. Kevät-aika nyt on, niin, kihla-aika nyt on, Kun metsät soi, soi soiseli soi, Kevät lemmen aika on, oi!

SIERA. Toden totta, nuoret herrat, vaikk'ei laulussa ollut sanottavaa sisällystä, niin oli sävel kuitenkin sangen epäsointuisa.

1 HOVIPOIKA. Erehdytte, hyvä herra; pysyimme nuotissa ja pidimme välit.

SIERA. Niin kyllä; mutta, totisesti, minä en pidä väliä kuunnella mokomia typeriä lauluja. Jumalan haltuun, ja Jumala parantakoon äänenne! -- Tule, Kaisu!

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Toinen kulma samaa metsää. (Herttua Amiens, Jaques, Orlando, Oliver ja Celia tulevat.)

HERTTUA. Orlando, uskotko sä, että voi Tuo poika tehdä kaikki mitä lupaa?

ORLANDO. Välistä uskon, välistä en usko, Kuin epäilijä toivoo epäillessään.

(Rosalinda, Silvius ja Phebe tulevat.)

ROSALINDA. Vain hetki, niin on kaikki valmista. -- (Herttualle.) Jos Rosalindan tänne tuon, niin hänet Lupaatte antaa Orlandolle?

HERTTUA. Lupaan, Ja myötäjäisiks vaikka valtakunnat.

ROSALINDA (Orlandolle). Te hänet otatte, jos saapuu?

ORLANDO. Otan, Vaikk' oisin valtakuntain valtias.

ROSALINDA (Phebelle). Te minut otatte, jos suostun?

PHEBE. Otan, Vaikk' ensi hetkessä jo kuolisin.

ROSALINDA. Mut mua jos ette suostu ottamaan, Niin otatteko tämän paimenen?

PHEBE. Niin on jo sovittu.

ROSALINDA (Silviukselle). Phebenkö otatte, jos hän niin tahtoo?

SILVIUS. Sen teen, vaikk' olisi se surmakseni.

ROSALINDA. Tään kaiken minä lupaan järjestää. Sananne nyt vain kaikki pitäkää. Te, herttua, annatte siis tyttärenne; -- Ja te, Orlando, hänet otatte; -- Te, Phebe, mulle käytte puolisoksi, Tai, jos en kelpaa, tuolle paimenelle; -- Te, Silvius, hänet naida lupaatte, Jos mun hän hylkää; -- ja nyt täältä lähden Nää kaikki epäilykset ratkomaan.

(Rosalinda ja Celia menevät.)

HERTTUA. Tuon paimenpojan kasvoiss' elävästi Näen oman tyttäreni piirteitä.

ORLANDO. Niin, ensi hetkestä kun hänet näin, Ma tyttärenne veljeks häntä luulin. Mut täällä metsäss' on hän kasvanut Ja moness' arveluttavassa tieteess' On oppia hän saanut sedältään, Jot' osaavaksi kehuu taikuriksi Ja joka täällä metsän piiloss' asuu.

JAQUES. On varmaankin tulossa toinen vedenpaisumus, ja nämä parikunnat tässä ovat menossa arkkiin. Mutta tuossapa tulee oikein eriskummainen eläinpari, jota kaikilla kielillä sanotaan narreiksi.

(Siera ja Kaisa tulevat.)

SIERA. Terveiset ja tervehdykset teille kaikille!

JAQUES. Hyvä herttua, sanokaa hänet tervetulleeksi. Se on se kirjava sielu, jonka niin usein olen tavannut täällä metsässä. Hän vannoo olleensa hovimies.

SIERA. Jos kukaan sitä epäilee, niin pankoon minut koetukselle. Olen tanssinut minuettia; olen imarrellut naisia; olen ollut ovela ystävilleni ja siloinen vihamiehilleni; olen vienyt kolme räätäliä häviöön; olen ollut neljässä riita-asiassa osallisena ja yhdessä jo joutua tappeluunkin.

JAQUES. Ja mitenkä se sovittiin?

SIERA. He, tulimme yhteen ja huomasimme, että riita-asiamme oli seitsemännen asteen asia.

JAQUES. Mitä? Seitsemännen asteen? -- Hyvä herttua, mieleisenne mies, niinhän?

HERTTUA. Sangen paljon hänestä pidän.

SIERA. Kost'jumala, herra hyvä! Pyytäisin samaa teiltä. Minäkin tunkeudun tänne muiden maalaisparien joukkoon tekemään valan oikean ja väärän, aina miten aviosääty velvoittaa ja liha ja veri helpoittaa. -- Köyhä tyttö, herraseni, rumannäköinen kapine, vaan minun omani: pahainen päähänpisto, herraseni, ottaa mikä ei muille kelpaa. Vahva siveys, herraseni, asuu niinkuin saituri huonossa hökkelissä, samoin kuin helmi rumassa simpukassa.

HERTTUA. Hän on, totta vieköön, oikein sukkela ja kekseliäs.

SIERA. Aina sen mukaan, miten narrin varat riittää näin ihanassa taudin puuskauksessa.

JAQUES. Mutta se seitsemäs aste! Miten se riita-asianne oli seitsemännen asteen asia?