Part 4

ROSALINDA. Minä teidät parantaisin, jos te vain tahtoisitte kutsua minua Rosalindaksi ja joka päivä tulla mökkiini minua kosimaan.

ORLANDO. Uskollisen rakkauteni nimessä, sen lupaan tehdä; sanokaa, missä se on.

ROSALINDA. Tulkaa mukaani, niin näytän sen teille; ja matkalla teidän pitää sanoa minulle, missä te täällä metsässä asutte. Tuletteko?

ORLANDO. Vallan mielelläni, hyvä nuorukainen.

ROSALINDA. Ei, Rosalindaksi teidän pitää sanoa minua. -- Tule, sisar, lähtekäämme.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Toinen kulma samaa metsää. (Siera ja Kaisa tulevat; Jaques etäämpänä tarkkaa heitä.)

SIERA. Tule joutuin, Kaisuseni; minä kokoon vohlasi, Kaisu. Sano, Kaisu, vieläkö minusta pidät? Miellyttääkö sinua halpa olentoni?

KAISA. Olentonne? Herra varjelkoon! Mikä olento?

SIERA. Minä elostelen täällä sinun ja kuttujen kanssa, niinkuin tuo runoilijoista paras kipakoitsija, tuo kunnon Ovidius, eleli gööttien parissa.

JAQUES (syrjään). Mikä huonosti majoitettu oppitieto! Huonompi kuin Jupiter olkikaton alla!

SIERA. Kun toisen runoja ei ymmärretä, kun toisen älynlentoa ei säestä tuo näppärä lapsi Ymmärrys, niin tämä on ihmiselle pahempi kolaus kuin suuri lasku pienessä kapakassa. -- Soisin tosiaankin, että jumalat olisivat sinun luoneet runolliseksi.

KAISA. En tiedä mitä runollinen on. Onko se jotakin kunniallista sanoissa ja töissä? Onko se jotakin todellista?

SIERA. Ei, totta totisesti; sillä todellisimmat runoilijat ovat suurimpia sepustelijoita; ja rakastajat ne ovat runollisuuteen taipuvaisia, ja mitä he runoksi vannovat, sitä voi sanoa heidän rakastajina sepustelevan.

KAISA. Soisitteko kuitenkin, että jumalat olisivat minun luoneet runolliseksi.

SIERA. Soisin tottakin, sillä sinä vannot minulle olevasi siveä; jos nyt olisit runoilija, niin olisi minulla vähän toiveita siitä, että sepustelet.

KAISA. Ettekö siis soisi että olisin siveä?

SIERA. En tottakaan, paitsi jos olisit ruma; sillä siveys kauneuteen yhtyneenä on niinkuin hunaja sokerin kastimena.

JAQUES (syrjään). Kekseliäs narri!

KAISA. Niin, minä en ole kaunis, ja siksi rukoilen jumalia antamaan minulle siveyttä.

SIERA. Niin, mutta tuhlata siveyttä rumaan ruokottomaan on yhtä kuin panna hyviä ruokia likaisiin astioihin.

KAISA. Minä en ole mikään ruokoton, vaikka kiitän jumalia siitä, että olen ruma.

SIERA. Hyvä, jumalille kiitos rumuudestasi! Ruokottomuus tulkoon perästä. Mutta oli miten oli, minä sinut nain, ja olen sitä varten puhutellut pastori Olivarius Vääräläistä tästä lähikylästä, ja hän on luvannut kohdata minua tällä kohtaa metsässä ja vihkiä meidät yhteen.

JAQUES (syrjään). Sitä kohtausta haluaisin minä nähdä.

KAISA. No, jumalat meille iloa suokoot!

SIERA. Aamen! Se joka nyt olisi pelkuri luonnostaan, säpsähtäisi tämmöistä vaaran koetta; sillä täällä ei ole meillä muuta temppeliä kuin metsä, eikä muuta seurakuntaa kuin sarvikarja. Mutta vähät siitä! Rohkeutta vain! Sarvet ovat inhottavat, mutta ne ovat välttämättömät. Sanotaan: moni ei tunne tavarainsa perää; aivan oikein: monella on hyvät sarvet, eikä tunne niiden perää. Niin ne on vaimon myötäjäisiä, ne eivät ole omaa hankkimaa. -- Sarvetko? -- Niin kyllä! -- Köyhänkö kansan yksinomaan? -- Ei, ei! Jaloimmilla valtaeläimillä on ne yhtä suuret kuin huonommillakin. Onko siis naimaton mies onnellinen? Ei; niinkuin linnoitettu kaupunki on parempi kuin kylä, niin on naineen miehen otsa kunniakkaampi kuin poikamiehen alastomat aivenat; ja niinkuin turva on parempi kuin turvattomuus, niin on sarvikin kallisarvoisempi kuin sarvettomuus. Tuossahan tulee pastori Olivarius.

(Pastori Olivarius Vääräläinen tulee.)

Tervetullut, pastori Olivarius Vääräläinen! Tahdotteko tehdä toimituksen tässä tämän puun alla, vai pitääkö meidän seurata teitä kappeliinne?

P. OLIVARIUS. Eikö ole täällä ketään, joka antaisi teille morsiamenne?

SIERA. Minä en tahdo häntä keneltäkään lahjaksi.

P. OLIVARIUS. Mutta jonkun pitää antaa hänet, muuten avioliitto ei ole laillinen.

JAQUES (tulee esiin). Toimeen, toimeen! Kyllä minä rupean antajaksi.

SIERA. Hyvää iltaa, hyvä herra "Mikä liette"! Mitä kuuluu? Tervetullut! Kiitos viimeisistä, kost'jumala! Hauska nähdä teitä. -- Tässä on tekeillä pieni joutava asia. -- Ei, olkaa hyvä, lakki päähän!

JAQUES. Aiotteko te, kirjonarri, mennä naimisiin?

SIERA. Niinkuin härällä on ikeensä ja hevoisella turpavyönsä ja haukalla tiukunsa, niin on ihmiselläkin halunsa; ja niinkuin kyyhkyset nokittelevat, niin tahtoo se aviosäätykin vähän persotella.

JAQUES. Ja tekö, noin sivistynyt mies, naisitte pensaan juurella niinkuin kerjäläinen? Menkää kirkkoon, hankkikaa hyvä pappi, joka voi sanoa teille, mitä avioliitto on; tuo mies liittää teidät vain yhteen niinkuin vuorilautoja liitetään toisiinsa: pian toinen teistä rupeaa kutistumaan ja käy kieroksi, niinkuin tuore puu, kieroksi.

SIERA (syrjään). Mutta minä vain olen sitä mieltä, että olisi parempi, jos tämä minut vihkisi, kuin joku muu; hän näyttää minusta siltä, kuin hän ei vihkisi oikein; ja jos en ole oikein vihitty, on minulla vastedes hyvä tekosyy jättää vaimoni.

JAQUES. Tule kanssani ja kuule neuvoani.

SIERA. Tule, armas Kaisuseni: Jos en sua vaimoks saa, niin otan tytökseni. Hyvästi, pastori Olivarius!

Ei näin: "Oi, rakas Oliver! Oi, uljas Oliver! Sin' et mua jättää saa."

Vaan näin: Pois, korjaa luusi Ja pidä suusi! Sin' et mua naittaa saa.

(Jaques, Siera ja Kaisa menevät)

P. OLIVARIUS. Se ei tee mitään! Ei yksikään kaikista noista haaveellisista veitikoista voi minua houkutella pois ammatistani.

(Menee.)

Neljäs kohtaus.

Sama metsä. Mökin edusta. (Rosalinda ja Celia tulevat.)

ROSALINDA. Älä puhu enää! Minä tahdon Itkeä.

CELIA. Itke sitte, mutta suvaitse kuitenkin muistaa, että kyyneleet eivät sovi miehelle.

ROSALINDA. Mutta eikö minulla ole syytä itkeä?

CELIA. Niin hyvä syy kuin kukaan suinkin voi toivoa. Siis itke!

ROSALINDA. Jo hänen tukkansa värikin on petollinen.

CELIA. Hiukan ruskeampi kuin Juudaksen; niin, hänen suutelonsakin ovat oikeita Juudaksen lapsia.

ROSALINDA. Mutta hänen tukallaan on sittenkin kaunis väri.

CELIA. Vallan erinomainen väri: kastanjan-ruskea on aina ollut sinun värisi.

ROSALINDA. Ja hänen suutelemisensa on niin pyhää kuin rippileivän koskettaminen.

CELIA. Hän on ostanut parin Dianan vanhoja huulia; talven nunnakunnan sisar ei suutele hengellisemmin; niissä on sitä oikeata siveyden jäätä.

ROSALINDA. Mutta miksi vannoi hän tulevansa tänä aamuna, eikä tule?

CELIA. Ei todellakaan siinä miehessä ole mitään totuutta.

ROSALINDA. Niinkö luulet?

CELIA. Niin; en tosin luule, että hän on mikään taskuvaras tai hevoshuijari; mutta mitä tulee hänen rakkautensa vilpittömyyteen, niin luulen, että se on yhtä ontto kuin kumoon käännetty pikari tai madon syömä pähkinä.

ROSALINDA. Eikö vilpitön rakkaudessa?

CELIA. Kyllä vain, kun hän on rakastunut; mutta luulen että hän ei ole.

ROSALINDA. Kuulithan hänen pyhästi vakuuttavan, että oli.

CELIA. Oli ei ole on: sitä paitsi rakastajan vala ei ole sen taatumpi kuin krouvarin sana: kumpikin ne oikeiksi vakuuttavat vääriä laskuja. Hän seuraa täällä metsässä isääsi, herttuata.

ROSALINDA. Tapasin herttuan eilen, ja hän pani minut vähän kovalle. Hän kysyi, mitä olin sukua; vastasin: yhtä hyvää kuin hän; silloin hän naurahti ja päästi minut menemään. Mut mitä puhumme isistä, kun täällä on semmoinen mies kuin Orlando?

CELIA. Oi, se on uljas mies! Kirjoittaa uljaita runoja, puhuu uljaita sanoja, vannoo uljaita valoja, ja rikkoo ne uljaasti, pitkin ja poikin ja syrjin rakastettunsa sydämmeen, niinkuin taitamaton turnaaja, joka iskee kannuksensa ratsunsa toiseen kylkeen ja taittaa peitsensä perin typerästi. Mutta kaikki on uljasta, kun nuoruus on satulassa ja tyhmyys ohjaksissa. -- Kuka tuossa tulee?

(Corinnus tulee.)

CORINUS. Mult' usein, herrasväki, utelitte Paimenta tuota, tuota lemmen ruikkaa, Jok' istui vierelläni nurmella Ja kehui lemmityistään, ylvää, korskaa Naispaimenta.

CELIA. Niin, mitä hänestä?

CORINUS. Jos mieli nähdä tosi näytelmää, Miss' uskollisen lemmen kalvas haamu Ja korskan ivan punahehku toimii, Niin tulkaa mukaan, teidät sinne vien, Jos nähdä mieli.

ROSALINDA. Tule; mennään tästä: Lemmekkäät elää lemmen näkemästä. -- Vie meidät sinne; jos on onni hyvä, Näytelmäss' olen minäi esiintyvä.

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Toinen kulma samaa metsää. (Silvius ja Phebe tulevat.)

SILVIUS. Mua älä ilku, rakas Phebe, älä! Sano, ett'et lemmi, vaan sit' älä sano Noin vihlovasti. Pyövelikään, jonka On surman tuttu näkö paaduttanut, Ei nöyrään niskaan iske pilluaan, Anteeksi pyytämättä. Julmemp' olet Kuin hän, jok' elää, kuolee verissä.

(Rosalinda, Celia ja Corinnus tulevat etäällä.)

PEBE. En aio sinun pyövelisi olla; Sua pakenen, ett'en sua loukkaisi. Mun silmissäni asuu murha, sanot; Sep' oivaa! Luultavaakin, että silmät, -- Nuo heikon heikot, hennot kappaleet, jotk' itse päivän hiuteilt' ovens' sulkee, -- Sais murhaajan ja teurastajan nimen! Nyt sydämmestäni sua karsastan: Jos silmäni voi tappaa, niin nyt kuole! No, ole pyörtyvinäs, kaadu maahan! Jos sit' et voi, hyi! häpee valehdella Ja väittää silmiäni murhaajiksi Miss' on se silmieni lyömä haava? Jos neula sua raapaisee, niin siitä Jää toki naarmu; kaislaan jos sa nojaat, Jää hetkeks siitä jälki kämmeneesi; Mut silmänipä, jotka sinuun tulta Nyt iskevät, ei sua vahingoita, Eik' oisi silmiss' ikänänsä voimaa Ketäkään vahingoittaa.

SILVIUS. Rakas Phebe, Jos koskaan -- ja se "koskaan" tulee pian Sa koet terveen posken lemmen voimaa, Saat vielä tuta lemmen tuiman nuolen Salaiset haavat.

PHEBE. Siihen asti älä Mua lähesty; ja kun se aika tulee, Niin ilkkuillen mua kiusaa, älä säästä; Sua siihen saakka minäkään en säästä.

ROSALINDA (astuen esiin). Ja miksi? Mitä? Ken lie äitinne, Kun tuota onnetonta voittoriemuin Noin ilkutte? Jos teiltä kauneus puuttuu -- Eik' enempää sit' olekaan, kuin että Voi hyvin kynttilättä mennä maata -- Pitääkö sen vuoks olla tyly, häijy? Mik' aikeenne? Miks noin mua tarkkaatte? Teiss' en näe enempää, kuin mitä luonnoll' On aina kaupan. Totta totisesti! Hän multakin kai aikoo silmät kääntää? Ei, korska neitiseni, turha toivo! Nuo mustat kulmat, tumma silkkitukka, Nuo kermaposket ja nuo hehkusilmät Mua ei vois saada teitä palvomaan. -- Miks, hupsu paimen, häntä seuraatte, Kuin märkä kaakko, vettä, tuulta täynnä? Te tuhat kertaa sievemp' ootte mies Kuin hän on nainen; teidänlaiset hupsut Ne mailman täyttää epäluomilta. Te häntä imarratte, eikä peili; Teiss' itsensä hän näkee kauniimpana Kuin mitä omat kasvot näyttävät. -- Mut, neiti, itseänne tutkikaa; Polville maahan, paastoin kiittäkää Jumalaa hyvän miehen rakkaudesta; Sill' ystävänä kuiskaan teille korvaan: Kun voitte, myykää; markkinoit' ei aina. Rukoilkaa anteeks; ottakaa, kun pyytää; Rumuus on rumin, kun se ivaa syytää. No, paimen, ota hänet! -- Hyvästi!

PHEBE. Oi, armas poika, toru vuosi umpeen: Sun toras hauskemmat tuon kosintaa.

ROSALINDA. Poika on rakastunut teidän rumuuteenne, ja tyttö rakastuu minun vihaani. Jos niin on laita, niin kyllä minä häntä höystän karvailla sanoilla yhtä sukkelaan kuin hän sinulle vastaa otsan rypistyksillä. -- Mitä te niin minuun katsotte?

PHEBE. En sillä pahaa tarkoita.

ROSALINDA. Ma pyydän, älkää rakastuko minuun: En taatump' ole humalaisen valaa. Pait sitä teist' en pidä. Asuntoni Jos tietää tahdotte, se tässä lähell' On öljymetsikössä. -- Mennään, sisko! -- Hänt' älä päästä, paimen! -- Tule, sisko! -- Hänelle taivu, tyttö! Ylpeys pois! Jos koko mailma teidät nähdä voisi. Noin soaistu kuin hän, ei kukaan oisi. Pois karjalaumojemme luo.

(Rosalinda, Celia ja Corinnus menevät.)

PHEBE. Käy sanas, runoilija, toteen tässä: "Ens lempi syttyy ensi näkemässä."[10]

SILVIUS. Oi, rakas Phebe, --

PHEBE. Mitä tahdot, Silvius?

SILVIUS. Oi, rakas Phebe, mua surkutelkaa.

PHEBE. Sun tähtes, hyvä Silvius, murehdin.

SILVIUS. Jos missä murhe, siinä apukin. Jos lemmentuskiani murehditte, Minulle suokaa lempenne, niin haihtuu Molemmat, murhe niinkuin tuskakin.

PHEBE. Saat lempeni: sit' ihmisrakkaus vaatii.

SILVIUS. Ma teidät tahdon.

PHEBE. Se on ahnautta. Ol' aika, jolloin sua vihasin, Eik' aika nytkään, että sua lemmin. Mut kun niin hyvin puhut lemmestä, Niin seuraasi, jot' ennen vihasin, Nyt siedän. Palvelusta sulta pyydän; Mut sinulle en muuta palkkaa lupaa Kuin ilon, että palvella mua saat.

SILVIUS. Niin pyhä ja niin täys on lempeni, Ja niin ma olen köyhä suosiosta, Ett' osani ma katson runsaaksi, Jos tähkiä saan poimia sen jälkeen, Jok' elon täyden korjaa. Suokaa joskus Pikainen hymy, siitä minä elän.

PHEBE. Tuon äskeisen sa nuorukaisen tunnet?

SILVIUS. En likemmin, mut usein hänet tapaan. Hän ostanut on laitumet ja mökin, Joit' ennen Carlot-vanhus omisti.

PHEBE. En häntä silti lemmi, vaikka kysyn. Toraisa poika, -- mutta puhuu hyvin; -- Viis sanoista! -- mut sanat tekee hyvää, Kun puhuja on kuulijalle mieleen. Hän sievä poika on, -- ei varsin sievä; -- Mut ylvä on; ja ylvyys sopii hälle: Hänestä tulee hieno mies. Mut paras Häness' on muoto; pikemmin, kuin kieli Puraisee haavan, parantaa sen silmä. Ei kookas juur', mut kookas ikäisekseen; On sääret niin ja näin, mut sentään kauniit; Suloinen puna oli huulilla, Täydempi hiukan vain ja mehevämpi Kuin poskilla: juur' sama erotus Kuin neljän ruusun välill' on ja tumman. On, Silvius, naisia, jotk', erikohdin Jos häntä tarkkaisivat niinkuin minä, Hänehen rakastuisivat; mut minä En lemmi häntä, enkä vihaa häntä, Vaikk' enemp' ois, kuin lempeen, syytä vihaan. Mik' oikeus hällä mua soimata? On silmät, hiukset mulla mustat, sanoi, Ja, nyt sen muistan, mua ilkkuikin. On kummaa, ett'en hälle vastannut. Vaan toistaiseks jos jäi, ei sikseen jäänyt. Purevan kirjeen hälle kirjoitan, Ja sinä saat sen viedä; vietkö, Silvius?

SILVIUS. Kernaasti, Phebe.

PHEBE. Kirjoitan sen heti. Pääss' on ja sydämmessä aine mulla: Lyhyt ja pistävä se täytyy tulla. No, tule, Silvius.

(Menevät.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Ardennien metsä. (Rosalinda, Celia ja Jaques tulevat.)

JAQUES. Kuules, soma nuorukainen, saanko sinuun lähemmin tutustua?

ROSALINDA. Sanovat, että olette synkkämielinen herra.

JAQUES. Niin olenkin; se on enemmän mieleistäni kuin nauraminen.

ROSALINDA. Ne, jotka toisessa tai toisessa liioittelevat, ovat inhottavia räiviä ja joutuvat kaikenlaisen moitteen alaisiksi pahemmin kuin juomarit.

JAQUES. Mutta hyvä on olla juro ja puhumaton.

ROSALINDA. Siis on hyvä olla pölkky.

JAQUES. Minussa ei ole oppineen synkkämielisyyttä, joka on kilvoittelua; eikä soittotaiteilijan, joka on haaveilua; eikä hovimiehen, joka on ylpeyttä; eikä soturin, joka on kunnianhimoa; eikä lakimiehen, joka on oveluutta; eikä naisen, joka on turhamaisuutta; eikä rakastajan, joka on kaikkia näitä yhteensä; vaan minun raskasmielisyyteni on minun omaani, monenmoisista aineksista valmisteltua, monenmoisista sekoituksista kiehitettyä, ja itse asiassa kokonaistutkistelemus matkoistani, joiden tuhkatiheä jauheleminen sotkee minut sangen lystilliseen surunvoittoisuuteen.

ROSALINDA. Vai matkailija! Toden totta, teillä on suuri syy olla surunvoittoinen. Varon että olette myynyt omat maanne, katsellaksenne muiden maita. Ken on paljon nähnyt eikä mitään omista, sillä on silmät rikkaat ja kädet köyhät.

JAQUES. Mutta minä olen saanut kokemusta.

ROSALINDA. Ja kokemuksenne tekee teidät surunvoittoiseksi. Ennemmin minä pitäisin narria, joka tekee minut iloiseksi, kuin kokemusta, joka tekee minut surulliseksi. Ja sitten vielä matkustella mokoman takia!

(Orlando tulee.)

ORLANDO. Iloa, rauhaa, rakas Rosalinda!

JAQUES. Jääkää Jumalan haltuun, jos aiotte puhua runoa.

(Menee.)

ROSALINDA. Hyvästi, herra matkailija! Muistakaa vain sammaltaa ja käydä ulkomaan vaatteissa, halventaa kaikkia oman maan hyviä puolia, olla riidoin syntyperänne kanssa, ja morkata Jumalaa siitä, että on tehnyt teidät semmoiseksi kuin olette; muuten tuskin uskon, että olette gondolissa uinut.[11] -- No, Orlando, missä te olette ollut koko tämän ajan? Tekö rakastaja? -- Jos vielä kerran teette minulle tällaiset kepposet, niin älkää enää koskaan tulko silmäini eteen.

ORLANDO. Rakas Rosalinda, enhän tule tuntiakaan myöhemmin kuin lupasin.

ROSALINDA. Rakastajako unohtaa lupauksensa kokonaisen tunnin! Joka jakaa minuutin tuhanteen osaan ja laiminlyö vain yhden tuhannesosan osankaan minuutista lemmenseikoissa, hänestä voi sanoa, että Cupido on häntä olalle taputellut, mutta sydän on eheä, siitä vastaan.

ORLANDO. Anteeksi, rakas Rosalinda!

ROSALINDA. Jos olette näin myöhästelevä, niin älkää enää tulko silmieni eteen; yhtä hyvin näkisin, että raakku minua kosisi.

ORLANDO. Raakku?

ROSALINDA. Niin, raakku; sillä vaikka se tulee hitaasti, niin se kantaa päänsä päällä kotansa, joka luullakseni on parempi leskeneläke, kuin minkä te voitte vaimollenne antaa. Sitä paitsi se tuo kohtalonsa mukanaan.

ORLANDO. Mikä se?

ROSALINDA. He, sarvet; joista mokomista te muuten saatte kiittää vaimojanne; mutta sillä on onnenosansa valmiiksi varustettuna, ja se torjuu sillä parjaukset vaimostaan.

ORLANDO. Siveys ei ole mikään sarviseppä, ja minun Rosalindani on siveä.

ROSALINDA. Ja minä olen se teidän Rosalindanne.

ORLANDO. Hän suvaitsee sinua siksi kutsua; mutta hänellä on toinen Rosalinda, joka on paremmannäköinen kuin sinä.

ROSALINDA. Tulkaa, kosikaa minua, kosikaa minua; olen nyt pyhäpäivä tuulella ja voisin ehkä antaa lupauksen. -- Mitä sanoisitte minulle nyt, jos minä olisin teidän oikea, oikea Rosalindanne?

ORLANDO. Suutelisin teitä, ennenkuin mitään sanoisin.

ROSALINDA. Ei, parempi olisi ensin puhua; ja kun joudutte neuvottomaksi aineen puutteesta, silloin sopisi suudella. Oikein hyvät puhujat, kun joutuvat hämille, rupeavat rykimään; ja kun rakastajilta puuttuu -- josta Jumala varjelkoon! -- puheenaihetta, niin on sopivin keino suudella.

ORLANDO. Entä jos suudelma kielletään?

ROSALINDA. Silloin on pakko sitä pyytää, ja näin syntyy uutta puheenainetta.

ORLANDO. Kukapa voisi hämille joutua oman rakastettunsa edessä?

ROSALINDA. Varmaan tekin, jos minä olisin rakastettunne; muuten voisin luulla, että siveyteni on vahvempi kuin älyni. Enkö minä ole teidän Rosalindanne?

ORLANDO. Minua huvittaa kutsua teitä siksi, koska mielelläni tahdon hänestä puhua.

ROSALINDA. Hyvä, hänen persoonassaan minä sanon: en huoli teistä.

ORLANDO. Silloin minä omassa persoonassani kuolen.

ROSALINDA. Älkää millään muotoa; tehkää se asiamiehen kautta. Tämä poloinen maailma on jo lähes kuusituhatta vuotta vanha, ja koko sillä ajalla ei ole vielä kukaan kuollut omassa persoonassaan, _videlicet_ rakkaudesta. Troilukselta murskasi kreikkalainen nuija aivot; kuitenkin hän teki mitä voi, kuollakseen jo edeltäpäin, ja hän on yksi niitä rakkauden esikuvia. Leander, hän olisi elänyt monta herran vuotta, vaikka Hero olikin mennyt luostariin, jos ei olisi tullut kuuma juhannusyö, sillä poika-parka meni vain kylpemään Hellespontiin, sai suonenvedon ja hukkui; ja senaikuiset tyhmät kronikoitsijat päättivät, että syynä oli -- Hero Sestolainen. Mutta kaikki tämä on pelkkää valetta; ihmisiä on kuollut vähän päästä, ja madot ovat heidät syöneet, vaan ei rakkaudesta.

ORLANDO. Minä en soisi, että se oikea Rosalindani olisi samaa mieltä, sillä vannon, että hänen otsansa rypistyskin tappaisi minut.

ROSALINDA. Kautta tämän käden! Se ei tappaisi kärpästäkään. Mutta kuulkaa, nyt tahdon olla teidän Rosalindanne suopeampi-tuulisena; pyytäkää mitä tahdotte, minä suostun.

ORLANDO. No, rakasta minua, Rosalinda.

ROSALINDA. Rakastan oikein: perjantaina ja lauantaina ja joka päivä.

ORLANDO. Tahdotko minut?

ROSALINDA. Tahdon, ja kaksikymmentä samanlaista lisäksi.

ORLANDO. Mitä sanot?

ROSALINDA. Ettekö te ole hyvä?

ORLANDO. Toivoakseni olen.

ROSALINDA. No niin, voiko ihminen saada liiaksi hyvää? -- Kuule, sisko, sinä saat ruveta papiksi ja vihkiä meidät. -- Antakaa minulle kätenne, Orlando. -- No, mitä sanot, sisko?

ORLANDO. Olkaa hyvä, vihkikää meidät.

CELIA. En osaa sanoja.

ROSALINDA. Ala näin: "Minä kysyn sinulta, Orlando", --

CELIA. Hyvä, hyvä! -- Minä kysyn sinulta, Orlando, tahdotkos ottaa tämän Rosalindan aviovaimoksesi?

ORLANDO. Tahdon.

ROSALINDA. Niin, mutta koska?

ORLANDO. He, heti nyt, niin pian kuin hän meidät on vihkinyt.

ROSALINDA. Siis pitää teidän sanoa: "minä otan sinut, Rosalinda, nyt aviovaimokseni".

ORLANDO. Minä otan sinut, Rosalinda, nyt aviovaimokseni.

ROSALINDA. Minun pitäisi kysyä lupakirjaanne, mutta yhtä hyvä, -- minä otan sinut, Orlando, nyt aviomiehekseni. Näin ehtii tyttö ennen pappia, ja, todella, naisen ajatukset rientävät aina hänen tekojensa edelle.

ORLANDO. Niin on kaikkien ajatusten laita: niillä on siivet.

ROSALINDA. Mutta sanokaa, kuinka kauan aiotte hänet pitää, kun olette hänet saanut.

ORLANDO. Iankaiken ja päivän.

ROSALINDA. Sanokaa päivän, ja jättäkää pois iankaiken. Ei, ei, Orlando! Miehet ovat huhtikuuta, kun kosivat, mutta joulukuuta, kun ovat aviossa; tytöt ovat toukokuuta, kun ovat tyttöjä, mutta taivas muuttuu heti, kun tulevat vaimoiksi. Minä tulen sinua epäilemään enemmän kuin toukomettinen naarastaan, olen kirkuvampi kuin papukaija ennen sadetta, uutispersompi kuin apina ja halukkaampi kuin marakatti; itken tyhjää niinkuin Diana suihkukaivolla,[12] ja teen sen silloin, kun sinä olet iloisella tuulella; ja nauran kuin hyeena aina, kun sinä olet nukkumapäällä.

ORLANDO. Mutta tekeekö minun Rosalindani noin?

ROSALINDA. Kautta henkeni! Hän tekee niinkuin minä teen.

ORLANDO. Oo, mutta hän on älykäs.

ROSALINDA. Ei hänellä muuten olisikaan älyä tehdä niin. Jota älykkäämpi, sitä oikullisempi. Lukitse ovet naisen älyltä, niin se menee ulos ikkunasta; sulje se, niin se menee avaimen reiästä; tuki se, niin se lentää savun kanssa takantorvesta.

ORLANDO. Mies, jolla olisi noin älymielinen vaimo, voisi sanoa: "Ymmärrys, hoi! Äly, älä jätä!"

ROSALINDA. Tuon huudahduksen voisitte säästää siksi, kuin tapaatte vaimonne menossa naapurinne makuukamariin.

ORLANDO. Ja mikä äly olisi kyllin älykäs moista puolustamaan?

ROSALINDA. Sanoisi esimerkiksi, että meni teitä sieltä etsimään. Te ette ikänä tapaa häntä sanattomana, jos ette tapaa häntä kielettömänä. Oo, se vaimo, joka ei voi ajaa vikojaan miehensä päähän, älköön koskaan itse imettäkö lastaan, sillä hän tekee siitä hölmön.

ORLANDO. Nyt, Rosalinda, jätän sinut kahdeksi tunniksi.

ROSALINDA. Ah, rakas kultaseni! Kahta tuntia en voi olla ilman sinua.

ORLANDO. Minun täytyy palvella herttuata päivällispöydässä; mutta kello kaksi tulen taas luoksesi.

ROSALINDA. Niin, niin, mene, mene! -- Tiesinhän ennakolta mitä tekisitte; ystäväni mua varoittivat, ja itsekin ajattelin samaa, -- tuo lipoinen kielenne lumosi minut, -- olen vain yksi hylätty lisää, ja sitten -- tule, kuolema! Kello kaksi, niinkö?

ORLANDO. Niin, rakas Rosalinda.

ROSALINDA. Kautta kunniani, ja toden perästä, ja niin totta kuin Jumala minua auttakoon, ja kaikkien sievien valojen kautta, jotka eivät ole vaarallisia: jos rikotte rahdunkaan lupauksestanne tai tulette minuuttiakaan myöhemmin, niin pidän teitä täydellisimpänä valapattona, petollisimpana rakastajana ja häntä, jota Rosalindaksi sanotte, vähimmin ansainneena, mitä voisi uskottomien suuresta joukkiosta etsimälläkään löytää. Siis, varokaa tuomiotani ja pitäkää sananne.

ORLANDO. Yhtä pyhästi, kun jos todellakin olisit Rosalindani. Hyvästi vain!

ROSALINDA. Hyvä, aika on se vanha tuomari, joka tutkii kaikki mokomat rikoksentekijät; ja aika sen siis näyttäköön. Hyvästi!

(Orlando menee.)

CELIA. Sinä olet lemmenloruillasi kohdastaan halventanut meidän sukupuolta. Sinulta pitää riisua takki ja housut pään kautta pois, jotta maailma saa nähdä, mitä lintu on tehnyt omaan pesäänsä.

ROSALINDA. Oi, serkku, serkku, serkku, pikku sievä serkkuseni! Jos tietäisit, kuinka monta syltä syvään minä olen lempeen vajonnut! Sitä syvyyttä ei voi mitata; minun rakkauteni pohja on tutkimaton niinkuin Portugalin lahden.