Part 6

"Sama on asian laita nykyisenkin taiteen suhteen. Kun koko kansa tulee yhtä sivistyneeksi kuin me ylempien luokkien ihmiset, niin taide kyllä tulee käsitettäväksi." Näin puhuvat meidän taiteemme puolustajat Mutta tämä väite on nähtävästi vielä mielettömämpi kuin edellinen. Sillä tiettyähän on, että suurin osa taidetuotteista, oodeista, runoelmista, draamoista, kantaateista, tauluista y.m., ovat huvittaneet ainoastaan sen ajan yliluokkia, suurelle joukolle sitä vastoin ovat ne aina pysyneet käsittämättöminä. Ne olivat ja pysyivät ainoastaan sen ajan rikkaiden huvituksena, ainoastaan niille olivat ne jostain merkityksestä. Sama tulee olemaan meidän taiteemme laita, Sanotaan, että kansa kyllä aikaa voittain oppii ymmärtämään nykyistä taidetta. Todistukseksi tälle väitteelle huomautetaan sitä seikkaa, että muutamat niin kutsutun klassillisen runouden, musiikin ja maalaustaiteen tuotteet, jotka ennen olivat kansalle aivan käsittämättömät, sittemmin, senjälkeen kun niitä kaikilta tahoilta on sille tyrkytetty, ovat sitä miellyttäneet. Mutta tämä on ainoastaan todistuksena siitä, että alempi kansa, erittäinkin kaupungeissa asuva, on puoleksi turmeltunut; että sitä on helppo johtaa ja totuttaa sitä mihin tahansa. Sitä paitsi ei tällainen taide ole kansan keskuudesta lähtenyttä eikä sen valitsemaa, vaan sille tyrkytetty sellaisissa julkisissa paikoissa, joissa taide on sille alttiina. Suurin osa työkansasta on suljettu taiteen nauttimisesta pois sen kalleuden tähden. Sitä paitsi on taide sille vierasta sisältönsäkin puolesta, sillä se tulkitsee niiden tunteita, joille kansan vaikeat elämänehdot ovat tykkänään vieraat. Se, josta rikkaiden säätyjen ihmiset voivat nauttia, ei tuota mitään huvia työihmiselle, se ei herätä hänessä mitään tunteita, tahi ovat sen vaikuttamat tunteet aivan vastakkaiset niille, joita se aikaansaa joutilaissa ihmisissä. Niinpä esim. kunnian, isänmaanrakkauden ja rakkauden tunteet, jotka ovat nykyisen taiteen pääsisältönä, herättävän työihmisessä ainoastaan hämmennystä, halveksimista, jopa vihaakin. Jos suurin osa työkansasta olisi tilaisuudessa joutohetkinään käymään taulunäyttelyissä, kansankonserteissa, lukemaan kirjoja y.m., toisin sanoen nauttimaan kaikista nykyisen taiteen hedelmistä, kuten muutamissa kaupungeissa onkin tavallista, niin todellinen työkansa, joka ei vielä ole laiskuudesta turmeltunut, ei ymmärtäisi hituistakaan meidän hienostuneesta taiteestamme, ja jos ymmärtäisikin, niin suurin osa sen kuulemasta ja näkemästä ei olisi omiaan kohottamaan sen sielua, vaan päinvastoin turmelemaan sitä. Ajattelevien ja rehellisten ihmisten täytyy olla vakuutetut siitä, ettei korkeimpien luokkien taide milloinkaan voi tulla koko kansan omaisuudeksi. Jos se taas ei voi tulla koko kansan taiteeksi, niin täytyy tulla siihen johtopäätökseen, ettei taide yleensä ole ollenkaan niin tärkeätä ja välttämätöntä kuin tavallisesti hoetaan, tahi ettei ainakaan se, jota me kutsumme taiteeksi, sitä ole.

Mahdotointa on valita näiden kahden mahdollisuuden välillä, ja sentähden viisaat ja siveettömät ihmiset julkeasti kieltävät toisen niistä, väittäen ettei kansalla ole mitään oikeutta taidenautintoon. Oikeastaan menevätkin tällaiset ihmiset suoraan asian ytimeen, nimittäin että osallisiksi ylevästä ja kauniista (heidän käsityksensä mukaan), s.o. korkeimmasta taidenautinnosta voivat päästä ainoastaan "schöne Geister", valitut, kuten heitä kutsuivat romantikot tahi "yli-ihmiset", kuten Nietzschen seuraajat heitä kutsuvat. Jälellä oleva raaka joukko taas ei kykene tuntemaan näitä nautintoja, sen tulee elää tämän ylevämmän ihmisrodun nautintoja varten. Ihmiset, jotka lausuvat tällaisen mielipiteen, eivät ainakaan teeskentele, vaan ottavat asian sen oikeassa valossa ja tunnustavat, että meidän taiteemme on ainoastaan yliluokkien taidetta. Itse asiassa ovat kaikki, jotka meidän keskuudessamme omistautuvat taiteen palvelukseen, katsoneet taidetta tältä kannalta.

IX.

Yliluokkain epäusko on ollut syynä siihen, että taide on muuttanut alkuperäisen luonteensa. Sen tarkoituksena oli ennen niiden ylevien tunteiden ilmaiseminen, joiden lähteenä oli ihmisten uskonnollinen vakaumus. Nykyään taas on sen tarkoitukseksi tullut tuottaa mitä suurinta huvia ja nautintoa määrätylle yleisölle. Taiteeksi on ruvettu kutsumaan ainoastaan sitä, joka saattaa nautintoa pienelle ihmisjoukolle.

Taiteen arvoon kohotettiin se, joka sitä nimeä ei ansaitse. Puhumattakaan niistä siveellisistä seurauksista, joita tämä taiteen turmeleminen mukanaan toi eurooppalaiselle yleisölle, se samalla myöskin heikonsi, melkeinpä hävitti kaiken taiteen. Ensimäisenä seurauksena oli, että taide kadotti sille omituisen erilaisen uskonnollisen sisällyksen. Toisena seurauksena taas oli, että taide, tarkoittaen ainoastaan pientä osaa yleisöstä, kadotti muodon kauneuden, tuli rumaksi ja epäselväksi. Mutta tärkein kaikista seurauksista oli se, että taide kadotti todellisen luonteensa, tuli valheelliseksi.

Taide tuli köyhäksi sisältönsä puolesta sentähden, että todellinen taideluoma on ainoastaan se, joka ilmaisee uusia, eikä jo koetuita tunteita. Kuten ajattelemisen tuote on todellinen ainoastaan siinä tapauksessa, että se julkilausuu uusia ajatuksia ja mietteitä eikä ainoastaan toista vanhoja, kaikille jo tunnettuja, samoin taideteoskin ainoastaan silloin kannattaa todellisen taideluoman nimen, kun se ilmaisee uusia (vaikka kuinkakin vähäpätöisiä) tunteita. Ainoastaan sentähden taideteokset niin voimakkaasti vaikuttavat lapsiin ja nuorukaisiin, että ne ilmaisevat heille vielä tuntemattomia tunteita.

Yhtä voimakkaasti vaikuttavat aivan uudet tunteet myöskin aikuisiin. Ylempien luokkien taide on kadottanut tällaisten tunteiden lähteen, sillä se ilmaisee uskonnollisen vakaumuksen kanssa ristiriidassa olevia tunteita, joiden tarkoituksena on ainoastaan nautinto. Ei mikään ole vanhempaa ja kuluneempaa kuin nautinto, eikä mikään uudempaa kuin tunne, joka on lähtenyt jonkun aikakauden uskonnollisesta vakaumuksesta. Se onkin aivan luonnollista. Nautinnolla on luonnon määräämät rajansa, mutta ihmiskunnan kehittymisellä joka ilmenee uskonnollisessa vakaumuksessa, ei ole mitään rajoja. Ihmiskunnan kehittyminen on seurauksena yhä selvemmästä ja selvemmästä uskonnollisesta vakaumuksesta. Jokaisella kehitysasteella saavat ihmiset kokea uusia tunteita. Ja sentähden voivat uudet, ennen kokemattomat tunteet saada alkunsa ainoastaan uskonnollisesta vakaumuksesta, joka osoittaa, missä määrässä määrätyn ajanjakson ihmiset ymmärtävät elämää, Homerus ja kreikkalaiset murhenäytelmienkirjoittajat ilmaisivat teoksissaan todellakin uusia tunteita, mutta niillä olikin perustuksena silloisten kreikkalaisten uskonnollinen vakaumus. Sama oli juutalaisten laita, jotka jo olivat päässeet uskonnolliseen vakaumukseen yhden jumalan olemassa olosta. Tästä vakaumuksesta lähtivät kaikki ne uudet ja tärkeät tunteet, joita profeetat ilmilausuivat. Tällaiset uskonnollisesta vakaumuksesta lähtevät tunteet olivat mahdollisia myöskin keskiajan ihmisille, jotka uskoivat kirkon täydellisyyteen ja hierarkiiaan; samoin myöskin niille meidän aikamme ihmisille, jotka ovat itselleen omistaneet todellisen kristinopin — opin kaikkien ihmisten veljeydestä. Ne tunteet, jotka saavat alkunsa uskonnollisesta vakaumuksesta ovat sangen moninaisia ja uusia, sillä uskonnollinen vakaumus juuri on todistuksena ihmisen uudesta suhteesta maailmaan. Nautinnonhimosta lähteneet tunteet taas eivät ole ainoastaan rajoitettuja, vaan aikoja sitten koetuita ja ilmituotuja. Ja sentähden on Euroopan yläluokkien epäusko tehnyt heidän taiteensa köyhäksi sisällöltään.

Tämä sisällön köyhyys tuli vielä suuremmaksi sen kautta, että taide, samalla kun se kadotti uskonnollisen luonteensa, tuli epäkansalliseksi. Tämän kautta vielä enemmän väheni sen ilmaisemien tunteiden piiri, sillä ylhäisten, rikkaiden ja työstä tietämättömien ihmisten tunteet ovat paljo köyhemmät, kuin todellisen työkansan.

Esteettikot tavallisesti ajattelevat toista kuin puhuvat. Muistan, miten kirjailija Gontscharoff, viisas ja sivistynyt, mutta täydellinen kaupunki-ihminen, sanoi minulle, ettei Turgenjewin "Metsästäjän muistelmien" ilmestymisen jälkeen kansan elämästä enään kannata kirjoittaa. Aine on jo muka niin tyhjiin ammennettu. Työkansan elämä näytti hänestä niin köyhältä, ettei siinä enään voinut löytää mitään uutta senjälkeen, kun Turgenjew oli kirjoittanut kansan elämää kuvaavat kertomuksensa. Mutta rikkaiden elämä, jonka pääsisältönä on rakastuminen ja tyytymättömyys omaan itseensä, oli hänen mielestään loppumattoman sisältörikas. Toinen hänen kertomuksiensa sankareista suutelee naista kädelle, toinen olkapäälle, tai johonkin muuhun paikkaan; toinen kärsii siitä, että on laiska, toinen taas siitä, ettei häntä rakasteta. Ja hän kuitenkin luuli, ettei tällä alalla vaihtelevaisuudella ole loppuakaan. Useimmat meidän piiriimme kuuluvat ihmiset ovat aivan samaa mieltä. He ovat vakuutetut siitä, että työkansan elämä on sisältököyhää, vaan meidän, joutilasten sitävastoin täynnä sisältöä. Mutta täytyyhän työmiehen tehdä mitä erilaisimpia töitä, jotka erittäinkin merellä ja kaivoksissa ovat sangen vaaranalaisia, hänen tulee matkustaa paikasta paikkaan, tulla yhteyteen mitä erilaatuisimpien ihmisten kanssa, isäntiensä, päällikköjensä, toverien, eri uskontoihin ja kansallisuuksiin kuuluvien henkilöiden kanssa, hän on pakoitettu taistelemaan luonnon, villieläinten kanssa, tekemään työtä metsässä, aroilla, pellolla, puutarhassa ja ryytimaassa, hänen suhteensa vaimoonsa ja lapsiinsa ei ole ainoastaan läheisten, toisiaan rakastavien ihmisten suhdetta toisiinsa, vaan työtoverien, jotka auttavat toisiaan työssä; hän seuraa taloudellisia kysymyksiä sentähden, että ne ovat hänelle ja hänen perheelleen elinkysymyksiä, vaan ei järkeistelemisen halusta sai turhamaisuudesta; hän ylpeilee siitä, että saa palvella ihmiskuntaa; hän nauttii levostaan ja uskonnosta hakee hän itselleen neuvoa ja apua kaikissa elämän kohtaloissa. Näin vaihteleva on työmiehen elämä. Mutta meistä, joilla ei ole sellaisia pyrinnöitä, joilta puuttuu uskonnollinen vakaumus, — meistä hänen elämänsä näyttää yksitoikkoiselta, verrattuna oman elämämme vähäpätöisiin nautinnoihin ja huoliin. Meidän elämämme ei ole työtä eikä luomista, vaan sen nauttimista ja hävittämistä, jota muut meidän hyväksemme ovat tehneet. Me luulemme, että meidän aikamme ja piirimme ihmisten tunteet ovat hyvin monipuolisia, mutta itse asiassa ovat kaikki heidän tunteensa ainoastaan kolmea lajia: ylpeyden-, hekumallisuuden- ja ikäväntunteita. Nämä kolme tunnetta ja niistä lähtevät sivutunteet ovat rikkaitten luokkien taiteen miltei ainoana sisältönä.

Ennen, jolloin yläluokkien taide vasta alkoi erota kansan taiteesta, oli sen pääsisältönä ylpeyden tunne. Näin oli asianlaita varsinkin renesansin ja sen jälkeisinä aikoina, jolloin taideteosten pääaineena oli paavien, kuninkaiden, herttuoiden, y.m. ylhäisten ylisteleminen. Heidän kunniakseen kirjoitettiin oodeja, kantaatteja ja hymnejä; kaikenmoisissa korskeissa asennoissa maalattiin heitä kankaalle tai muovailtiin marmoriin. Senjälkeen alkoi hekumallisuus ja sukupuolivietti saada yhä suurempaa jalansijaa taiteessa. Nykyään ovat ne jo tulleet aivan välttämättömiksi kaikissa rikkaiden luokkien taideluomissa, ainakin romaaneissa ja draamoissa.

Sittemmin tuli näiden lisäksi vielä kolmas, nimittäin elämänkaipuun tunne. Tämän vuosisadan alussa olivat tämän tunteen tulkkeina ainoastaan miehet sellaiset kuin Beiron, Leonardi, sittemmin Heine, mutta viime aikoina on tämä tunne tullut muotiasiaksi ja sen ilmilausujiksi aivan tavalliset ihmiset. Aivan oikein sanoo ranskalainen kritiikko Doumic, että uusien kirjallisuustuotteiden pääominaisuutena on: "la lassitude de vivre, le mépris de l'époque présente, le regret d'un autre temps apercu à travers l'illusion de l'art, le gotût du paradoxe, le besoin de se singulariser, une aspiration de raffinés vers la simplicité, l'adoration enfantine du merveilleux, la séduction maladive de la rêverie, l'ébranlement des nerfs, surtout l'appel exaspéré de la sensualité" (Les jeunes, René Doumic). [Väsymys elämään, nykyajan halveksiminen, menneiden aikain jumaloitseminen, semmoisina kuin ne ovat esitetyt taiteessa, mieltymys paradokseihin, hienostuneiden ihmisten pyrkimys yksinkertaisuuteen, lapsellinen kummallisen ihaileminen, kivulloinen kuvitteleminen, heikkohermoisuus ja erittäinkin hirveä taipumus aistillisuuteen.]

Todellakin on aistillisuus, joka on kaikkein alin ja eläimellisin näistä kolmesta tunteesta, uudenaikaisten taidetuotteiden pääaineena.

Boccacciosta Marcel Prévost'hon asti kaikki romaanit, runoelmat ja muut kirjallisuuden tuotteet esittävät välttämättömästi sukupuolirakkautta sen eri muodoissa. Huoruus on kaikkien romaanien pää- ja ainoana sisältönä. Näytelmä kadottaa koko merkityksensä, jollei siinä jonkin tekosyyn nojassa esiinny nainen, niin alastomana kuin mahdollista.

Suurin osa ranskalaisten taiteilijain tauluista esittää alastomia naisia erilaisissa asennoissa. Uudessa ranskalaisessa kirjallisuudessa on tuskin ainoatakaan sivua, jolla ei kuvattaisi alastomuutta, ja jolla ei ainakin pari kertaa käytettäisi kirjailijoille niin mieluista sanaa "nu". Sellaista kirjailijaa kuin René de Gourmond luetaan, pidetäänpä vielä lahjakkaanakin. Muodostaakseni itselleni käsityksen uusista kirjailijoista, luin hänen romaaninsa Les chevaux de Dioméde. Tarkasti kuvataan siinä niitä lihallisia suhteita, joissa eräs herrasmies oli eri naisiin. Jokainen sivu on täynnä hekumallisuutta. Samaa voi sanoa Pierre Louis'n kirjasta Aphrodite, jolla siitä huolimatta oli menestystä. Samaa mallia on myöskin Huysmans'in kirja "Certains" ja pienillä poikkeuksilla kaikki ranskalaiset romaanit. Kaikkien niiden tekijät sairastavat eroottista maniiaa. Nämä ihmiset ovat nähtävästi vakuutetut siitä, että koko ihmiskunnan elämän pääsisältönä on lihallisten intohimojen tyydyttäminen, sentähden että se on heille itselleen elinehtona. Näitä eroottista maniiaa sairastavia ihmisiä sitten jäljittelee koko Europan ja Amerikan taiteellinen maailma.

Rikkaiden luokkien epäuskon ja erityisen elämän seurauksena on siis ollut, että heidän taiteensa on sisällykseltään köyhtynyt ja että sen päätarkoitukseksi on tullut turhamaisuuden, elämänkaipuun ja erittäinkin lihallisten tunteiden ilmituominen.

X.

Korkeimpien luokkien epäusko on ollut syynä siihen, että heidän taiteensa on tullut köyhäksi sisällykseltään. Mutta sitä paitsi on se tullut yhä enemmän suljetuksi muilta ja samalla yhä monimutkaisemmaksi ja epäselvemmäksi.

Kun todellakin kansallinen taiteilija — jommoisia olivat kreikkalaiset taiteilijat ja juutalaiset profeetat — loi jotakin teosta, niin koetti hän lausua sanottavansa niin selvästi kuin mahdollista, siten että kaikki häntä ymmärtäisivät. Kun taiteilija taas kirjoitti jollekin pienelle piirille, joka eli erilaisissa olosuhteissa kuin muut, tahi jos hänen teoksensa tarkoitti ainoastaan yhtä henkilöä, paavia, kardinaalia, kuningasta, herttuaa, kuningatarta tahi kuninkaan rakastajatarta, niin koetti hän vaikuttaa ainoastaan näihin ihmisiin, jotka elivät määrätyissä, hänelle tunnetuissa olosuhteissa. Tästä oli tietysti seurauksena, että hänen teoksensa sisällön ymmärsivät ainoastaan nämät ihmiset vaan ei muut. Tässä tapauksessa voi taiteilija sanoa enemmän kuin tavallisesti, ja sitä paitsi oli tällaisella esittämistavalla hämäryytensä vuoksi erityinen viehätyksensä asian tunteville. Tämä hämärä esittämistapa tulee yhä enemmän käytäntöön ja on viime aikoina nähtävästi saavuttanut korkeimman kehitysasteensa, dekadenttien taiteessa, Nykyaikaisen taideteoksen, ollakseen runollisen, täytyy välttämättä olla hämärän ja yhteiselle kansalle käsittämättömän. Epätäsmäisyys, epämääräisyys ja esityksen rumuus luetaan sille ansioksi.

Theophile Gautier sanoo kuuluisan kirjansa "Fleurs du Mal'in" esipuheessa, että Baudelère vaati kaunopuheisuuden, intohimon ja oikeuden — "l'éloquence, la passion et la vérité calquée trop exactement" poistamista runoudesta niin paljon kuin mahdollista.

Tätä Baudelère ei ainoastaan vaatinut, vaan pani omissa teoksissaan mielipiteensä käytäntöön. Siten hänen runonsa ja vielä enemmän suorasanaiset kertomuksensa (Petits poèmes en prose) ovat siihen määrin hämäriä, että niiden sisällön ajatusta täytyy arvata, joka useimmissa tapauksissa on aivan mahdotointa.

Baudelèren seuraaja Verlaine, jota pidetään yhtä suurena runoilijana kuin edellistäkin, kirjoitti täydellisen "Art poétique", jossa hän antaa kirjailijoille seuraavia neuvoja:

De la musique avant toute chose, Et pour cela préfère l'Impair Plus vague et plus soluble dans l'air, Sans rien en lui qui pèse ou qui pose.

— — —

Il faut aussi que tu n'aille point Choisir tes mots sans quelque méprise: Rien de plus cher que la chanson grise Où l'Indécis au Précis se joint. — — — — —

Edelleen:

De la musique encore et toujours, Que ton vers soit la chose envolée, Qu'on sente qu'il fuit d'une âme en allée Vers d'autres cieux à d'autres amours.

— — —

Que ton vers soit la bonne aventure Eparse au vent crispé du matin, Qui va fleurant la menthe et le thym. Et tout le reste est littérature.

Mallarmé, jota pidetään kaikkein etevimpänä nuorista runoilijoista, sanoo suoraan, että runotuotteen viehätys on juuri sen ajatuksien arvaamisessa, runoudessa tulee aina olla arvoituksia:

"Je pense qu'il faut qu'il n'y ait qu'allusion. La contemplation des objets, l'image s'envolant des rêveries suscitées par eux, sont le chant: les Parnassiens, cux, prennent la chose entièrement et la montrent; par là ils manquent de mystère; ils retirent aux esprits cette joie délicieuse de croire qu' ils créent. Nommer un objet, c'est supprimer les trois quarts de la jouissance du poète qui est faite du bonheur de deviner peu à peu; le suggérer — voilà le rêve. C'est le parfait usage de ce mystère qui constitue le symbole: évoquer petit à petit un objet pour montrer un état d'âme, ou inversement, choisir un objet et en dégager un état d'âme par une série de déchiffrements.

"... Si un être d'une intelligence moyenne et d'une préparation littéraire insuffisante ouvre par hasard un livre ainsi fait et prétend en jouir, s'il y a malentendu, il faut remettre les choses à leur place. Il doit y avoir toujours énigme en poésie, et c'est le but de la littérature; il n'y en a pas d'autre, — d'évoquer les objets. (Enquête sur l'évolution littéraire, Jules Huret, p. 60—61)"

Minun mielestäni tulee runouden sisältää ainoastaan viittauksia.. Aiheiden tarkastaminen, näiden aiheiden herättämän kuvittelun synnyttämät kuvat ovat — laulua. Parnassit ottivat aineet semmoisinaan, silloin ei jäänyt mitään sijaa salaperäisyydelle, he ryöstivät ihmisiltä sen hurmaavan ilon, joka on siinä, että he ajattelevat, luovat. Esittää aiheen semmoisenaan on sama kuin hävittää 3/4 runoilijan tuottamasta nautinnosta, joka on arvaamisessa; mietteiden herättäminen on — runoilijan ideaali.

Tämän salaperäisyyden oikea käyttäminen on symbolismia: sieluntilan ilmaisemista jonkun aiheen kehittämisen kautta tahi aiheen valitsemista ja sieluntilan eroittamista siitä arvoituksien avulla. ...................................

Jos henkisesti tylsä tai kirjallisesti vähän kehittynyt ihminen sattumalta avaa tällaisen kirjan, niin syntyy väärinymmärrys, tulee asettaa asiat kunkin omalle paikalleen. Runoudessa täytyy aina olla arvoituksia, sillä ei ole muuta tarkoitusta kuin kuvien luominen.

Epäselvyys on tullut uusien runoilijoiden uskonkappaleeksi, kuten ranskalainen kriitikko Doumic aivan oikein sanoo.

"Il serait temps aussi de finir, — sanoo hän, — avec cette fameuse théorie de l'obscurité que la nouvelle école a élevée en effet à la hauteur d'un dogme." ("Les jeunes" études et portraits par René Doumic).

Mutta tällaista mielipidettä eivät ole ainoastaan ranskalaiset kirjailijat.

Samoin ajattelevat ja toimivat kaikkien muittenkin kansojen runoilijat: saksalaiset, skandinaavialaiset, itaalialaiset, venäläiset ja englantilaiset, samoin ajattelevat kaikki uuden ajan taiteilijat, maalarit ja kuvanveistäjät, samoin kuin muusikeritkin. Vedoten Nietzscheen ja Wagneriin, uuden ajan taiteilijat luulevat, ettei raa'an joukon tarvitse heitä ymmärtää. Heidän tulee muka herättää runollista tunnelmaa ainoastaan paraiten kasvatetuissa ihmisissä: "best nurtured men", kuten eräs englantilainen esteetikko sanoo.

Jottei väitteeni näyttäisi perusteettomilta, siteeraan ainakin muutamia kohtia niiden ranskalaisten runoilijain teoksista, jotka ovat käyneet tämän liikkeen etupäässä, ja niitä ei suinkaan ole vähän.

Valitsen juuri ranskalaisia kirjailijoita sentähden, että heidän teoksissaan selvemmin kuin muiden kuvastuu taiteen uusi suunta. Suurin osa eurooppalaisia jäljittelee heitä.

Mainitsen muutamia näistä runoilijoista. Paitsi sellaisia, jotka jo ovat saavuttaneet maineen, kuten Baudelère, Verlaine, mainitsen seuraavat: Jean Moreas, Charles Morrice, Henri de Régnier, Charles Vignier, Adrien Romaille, René Ghil, Maurice Maeterlinck, C. Albert Aurier, René de Goufmont, St. Paul, Roux le Magnifique, Georges Rodenbach, le comte Robert de Montesquiou, Fézansac, Nämät ovat kaikki symbolisteja ja dekadenteja. Maageista mainittakoot: Josephin Peladan, Paul Adam, Jules Bois, M. Papus y.m.

Paitsi näitä mainitsee Doumic kirjassaan vielä 141 runoilijaa.

Siteeraan muutamia otteita etevämpinä pidettyjen teoksista. Alan kaikkein etevimmästä, nimittäin Baudelère'ista, jota pidetään niin suurena, että hän kannattaisi muistopatsaan. Otan yhden runoista hänen kuuluisasta "Fleurs du Mal'istaan".

XXV.

Je t'adore à l'égal de la voûte nocturne O vase de tristesse, ô grande taciturne, Et t'aime d'autant plus, belle, que tu me fuis, Et que tu me parais, ornement de mes nuits, Plus ironiquement accumuler les lieues,

Qui séparent mes bras des immensités bleues. Je m'avance à l'attaque, et je grimpe aux assauts, Comme après un cadavre un choeur de vermisseaux. Et je cheris, ô béte implacable et cruelle! Jusqu'à cette froideur par où tu m'es plus belle!

Vielä toinen runo samalta runoilijalta:

Duellum.

Deux guerriers ont couru l'un sur l'autre; leurs armes Ont éclaboussé l'air de lueurs et de sang — Ces jeux, ces cliquetis du fer sont vacarmes D'une jeunesse on proie à l'amour vagissant.

— — —

Les glaives sont brisés! comme notre jeunesse, Ma chère! Mais les dents, les ongles acérés. Vengent biontôt l'épée et la dague traîtresse. — O fureur des coeurs mûrs par l'amour ulcérés'.

— — —

Dans le ravin hanté des chats-pardts et des onces Nos héros, s'étreignant méchamment, ont roulé, Et leur peau fleurira l'aridité des ronces.

— — —

— Ce gouffre, c'est l'enfer, de nos amis peuplé! Roulons y sans remords, amazone inhumaine, Afin d'éterniser l'ardeur de notre haine!

Täytyy tunnustaani, että kokoelmassa on helpommin käsitettäviä runoja, mutta ei ainoatakaan, joka olisi yksinkertainen, jota voisi ymmärtää vaivatta. Tällainen vaivannäkö on sitäpaitsi turhaa, koska runoilijan ilmaisemat tunteet ovat huonoja ja alhaisia.

Näiden tunteiden ilmaisemistapa taas on tahallaan tehty omituiseksi ja rumaksi. Tahallinen epäselvyys on huomattavana erittäinkin suorasanaisessa tekstissä, jossa kirjailija olisi voinut lausua ajatuksensa yksinkertaisesti, jos olisi tahtonut.

Siteeraan hänen Petits poèmes en prose kokoelmastaan ensimmäisen pätkän L'étranger.

L'étranger.

— Qui aimes-tu le mieux, homme énigmatique, des ton père, ta mère, ton frère ou ta soeure?

— Je n'ai ni père, ni mère, ni soeur, ni frère.

— Tes amis?

— Vous vous servez là d'une parole dont le sens m'est resté jusqu'à ce jour inconnu.

— Ta patrie?

— J'ignore sous quelle latitude elle est située.

— La beauté?

— Je l'aimerais volontiers, déesse et immortelle.

— L'or?

— Je le hais, comme vous haïssez Dieu.

— Eh! qu'aimes tu donc, extraordinaire étranger?

— J'aime les nuages... les nuages qui passent... là bas les merveilleux nuages!

Tuntematoin: