Part 5

Keskiajan yliluokkien suhde uskontoon oli aivan sama kuin sivistyneiden roomalaisten vähää ennen kristinuskon ilmestymistä. He eivät enään uskoneet sitä, jota uskoi kansa, samalla kun heillä ei ollut mitään uskontoa, jonka olisivat voineet asettaa elähtäneen kirkollisen uskonopin sijaan, joka heidän suhteensa oli kadottanut kaiken merkityksensä.

Eroitus oli ainoastaan siinä, että roomalaiset, kadotettuaan uskonsa entisiin jumaliin - keisareihin ja kotoisiin jumaliin, eivät enään voineet löytää mitään tyydyttävää siitä monimutkaisesta mytologiiasta, jonka he olivat omistaneet kukistamiltaan kansoilta, jonka vuoksi heidän täytyi omistaa itselleen aivan uusi maailmankatsanto. Keskiajan ihmisten taas, alettuaan epäilemään kirkon opin totuutta, ei tarvinnut hakea uutta oppia itselleen. Heidän olisi ainoastaan tarvinnut hylätä tunnustamastaan kirkon opista sen, mikä siinä oli väärennettyä ja omistaa itselleen Kristuksen todellisen opin sen alkuperäisessä muodossa, jollei kokonaan niin ainakin osaksi (mutta kuitenkin suuremmassa määrässä kuin kirkko oli omistanut). Näin tekivät ainakin osaksi Wiclif, Huss, Luther ja Kalvin, samoin kuin kaikkien niiden uskonnollisten liikkeiden edustajat, jotka tähän aikaan erosivat kirkon opista. Mutta ainoastaan harvat rikkaiden ja vallassa olevien säätyjen ihmisistä omistivat itselleen elävän kristinopin, huolimatta siitä, että se tuomitsi vääräksi heidän edullisen asemansa. Suurin osa yliluokkien ihmisistä oli tosin itse asiassa kadottanut uskonsa kirkon oppiin, mutta ei voinut tahi ei tahtonut itselleen omistaa todellista Kristuksen oppia, sillä se opetti, päin vastoin kuin kirkon oppi, kaikkien ihmisten veljeyttä ja yhdenvertaisuutta ja vastusti siis sitä etuoikeutettua asemaa, jossa he elivät, olivat syntyneet ja kasvaneet. Vaikka he siis syvimmässä sielussaan pitivätkin kirkon oppia elähtäneenä eivätkä siihen uskoneet, puuttui heiltä kuitenkin voimaa omistamaan todellista kristinoppia. Siten rikkaiden ja vallassa olevien luokkien ihmiset, paavit, kuninkaat, herttuat ja muut ylimykset jäivät vaille kaikkea uskontoa. Ainoastaan ulkonaisesti pysyivät he kirkon opissa, jota he pitivät itselleen edullisena, jopa välttämättömänäkin, sillä se hyväksyi ne etuoikeudet, joita he nauttivat. Itse asiassa eivät nämät ihmiset uskoneet kerrassaan mitään, aivan samoin kuin ensimäisten vuosisatain roomalaiset. Mutta heidän käsissään oli valta ja rikkaus ja olivat sentähden tilaisuudessa suosimaan taidetta ja johtamaan sen kehitystä.

Sentähden alkoi taide näiden luokkien keskuudessa saada uuden luonteen. Sitä ei enään pidetty arvossa sentähden, että se ilmaisi uskonnollisesta vakaumuksesta lähteviä tunteita, vaan siinä määrässä kun se oli kaunista, toisin sanoen tuotti nautintoa.

Kun nämät rikkaat ja vallassa olevat luokat eivät enään voineet uskoa kirkon oppiin, eivätkä kyenneet itselleen omistamaan todellista kristinoppia, joka tuomitsi heidän koko elämäntapansa, niin he oikeastaan jäivät vaille kaikkea uskontoa. Sentähden he tahtomattaan alkoivat ihailla sitä pakanallista maailmankatsantokantaa, jonka mukaan elämän tarkoituksena oli persoonallinen nautinto. Täten näissä yliluokissa tapahtui "tieteiden ja taiteiden jälleen virkoaminen", joka itse asiassa on kaiken uskonnon kieltämistä ja sen tarpeettomaksi julistamista.

Kirkollinen ja varsinkin katoolinen oppi muodostaa niin monimutkaisen systeemin, että sitä on mahdotoin muutella tai parantaa kokonaan sitä purkamatta. Niin pian kuin ruvettiin epäilemään paavien erehtymättömyyttä, — ja epäilys siitä heräsi kaikissa sivistyneissä ihmisissä siihen aikaan —, niin samalla myöskin hävisi usko katooliseen oppiin. Mutta tämä epäilys ei järkähyttänyt ainoastaan paaviutta ja katoolisuutta, vaan hävitti myöskin koko kirkollisen uskon kaikkine dogmineen Kristuksen jumaluudesta, ylösnousemisesta, kolminaisuudesta ja raamatun auktoriteetin, sillä raamattua oli pidetty pyhänä ainoastaan sentähden, että kirkko niin opetti.

Siten suurin osa yliluokkien ihmisistä siihen aikaan, vieläpä paavit ja hengellisetkin, itse asiassa eivät uskoneet mitään. Kirkon oppia eivät he voineet uskoa sentähden, että huomasivat sen valheellisuuden. Kristuksen siveellistä, yhteiskunnallista oppia taas he eivät voineet hyväksyä sentähden, että se oli jyrkässä ristiriidassa heidän yhteiskunnallisen asemansa kanssa. Siten jäivät he vaille kaikkea uskonnollista maailmankatsantokantaa. Mutta kun heiltä kerran puuttui uskonnollinen vakaumus, niin heillä ei myöskään voinut olla mitään muuta johtoa arvostellessaan taiteen arvoa, kuin persoonallinen nautinnon tunne. Mutta tunnustettuaan nautinnon eli, toisin sanoen, kauneuden hyvän taiteen kriteerioksi, he omistivat itselleen alkuperäisten kreikkalaisten raa’an käsityksen taiteesta, jonka aikoinaan jo hylkäsi Plato. Tämän käsityksen mukaan muodostui heidän keskuudessaan taiteen teoriia.

VII.

Siitä asti kun rikkaiden luokkien ihmiset kadottivat uskonsa kirkon oppiin, rupesivat he pitämään hyvän taiteen tunnusmerkkinä kauneutta, toisin sanoen taiteen tarjoamaa nautintoa ja tämän katsantotavan mukaiseksi muodostui yliluokkien keskuudessa myöskin esteettinen teoriia, — teoriia, jonka mukaan taiteen tarkoituksena on kauneuden ilmituominen. Tämän teoriian kannattajat tuovat sen puolustukseksi esiin, ettei se ole heidän keksimänsä, vaan että sillä on perustuksensa kappalten olemuksessa, ja että sen tunnustivat oikeaksi jo muinaiset kreikkalaiset. Mutta tämä väite on aivan tuulesta temmattu eikä sillä ole muuta perustusta kuin se, että muinaisten kreikkalaisten hyvyyden käsite ei vielä ollut kokonaan eroitettu kauneuden käsitteestä, joka seikka taas riippui siitä, että heidän siveellinen ideaalinsa oli paljoa alempi kuin kristittyjen.

Korkein hyvyys ei ole ainoastaan kauneudesta eroava, vaan suurimmaksi osaksi ristiriidassa sen kanssa. Sen tunsivat jo juutalaiset Iisakin aikoina ja kristinusko on sen kokonaisuudessaan ilmilausunut, mutta kreikkalaisille oli se yleensä tuntematoin. He luulivat, että kauniin täytyy ehdottomasti olla myöskin hyvän. Tosin suuret ajattelijat, Sokrates, Plato ja Aristoteles aavistivat, että hyvyys voi olla kauneudesta eroava. Sokrates suorastaan alisti kauneuden käsitteen hyvyyden käsitteen alle; Plato taas, voidakseen yhdistää molemmat käsitteet, puhuu henkisestä kauneudesta; Aristoteles vaati, että taiteen tulee vaikuttaa siveellisesti ihmisiin. Mutta itse asiassa eivät edes nämät ajattelijat voineet täydellisesti vapautua siitä mielipiteestä, että kauneus ja hyvyys ovat pidettävät samoina käsitteinä.

Sentähden myöskin sen ajan kielessä tuli käytäntöön yhdistetty sana _καλoκαγαϑία_ (kauneus-hyvyys) tämän yhdistetyn käsitteen ilmaisemiseksi.

Kreikkalaiset ajattelijat nähtävästi jo alkoivat lähestyä sitä käsitystä hyvyydestä, jonka kristinusko on julkilausunut, mutta eivät voineet määrätä hyvän suhdetta kauneuteen. Platon mielipiteet kauniista ja hyvästä ovat ristiriitaisia. Näitä hämäriä käsitteitä koettivat keskiajan oppineet, kadotettuaan kaiken uskon, järjestää laeiksi ja todistaa, että kauneus ja hyvyys itse asiassa ovat toisiinsa yhdistettävät, että sana ja käsite _καλoκαγαϑία_ jolla oli merkityksensä kreikkalaisten, vaan ei kristittyjen kannalta katsoen, on pidettävä ihmiskunnan korkeimpana ideaalina. Tälle väärinkäsitykselle perustuu estetiikka. Mutta jotta voitiin jollain tavalla puolustaa tätä uutta tiedettä, selitettiin muinaisten kreikkalaisten käsitys taiteesta siihen suuntaan, että tämä keksitty tiede — estetiikka — muka jo oli olemassa kreikkalaisilla.

Mutta itse asiassa vanhojen mielipiteet taiteesta suuresti eroavat meidän mielipiteistämme siitä. Bénard kirjassaan Aristoteleen estetiikasta sanookin sentähden aivan oikeen: "Pour qui vent y regarder de près, la théorie du beau et celle de l'art sont tout-à-fait séparés dans Aristote, comme elles le sont dans Platon et chez leurs successeurs" [Bénard, L'esthétique d'Aristote et de ses successeurs, Paris, 1889, p 28].

Ja todellakaan eivät muinaisten kansain mielipiteet taiteesta ainoastaan ole poikkeavia meidän estetiikoissamme esiintuoduista, vaan pikemmin ristiriidassa niiden kanssa. Mutta siitä huolimatta kaikki esteettikot, Schasslerista aina Knight'iin asti väittävät, että tiede kauniista — estetiikka on jo Sokrateen, Platon ja Aristoteleen perustama, ja että sitä osaksi ovat kehittäneet epikurealaiset ja stooalaiset, Seneca, Plutarcus ja Plotinus, mutta että tämä tiede sitten jostain merkillisestä syystä yht'äkkiä katosi IV:llä vuosisadalla ja oltuaan unohduksissa 1500 vuotta, ilmestyi Saksassa v. 1750 Baumgartenin opin muodossa.

"Die Lücke von fünf Jahrhunderten, welche zwischen die kunstphilosophischen Betrachtungen des Plato und Aristoteles und die des Plotins fällt, kann zwar auffällig erscheinen; dennoch kann man eigentlich nicht sagen, dass in dieser Zwischenzeit überhaupt von ästhetischen Dingen nicht die Rede gewesen, oder dass gar ein völliger Mangel an Zusammenhang zwischen den Kunstanschauungen des letztgenannten Philosophen und denen des ersteren existire. Freilich wurde die von Aristoteles begründete Wissenschaft in Nichts dadurch gefördert; immerhin aber zeigt sich in jener Zwischenzeit noch ein gewisses Interesse für ästhetische Fragen. Nach Plotin aber (die wenigen, ihm in der Zeit nahestehenden Philosophen, wie Longin, Augustin u.s.w. kommen, wie wir gesehen, kaum in Betracht, und schliessen sich übrigens in ihrer Anschauungsweise an ihn an), vergehen nicht fünf, sondern fünfzehn Jahrhunderte, in denen von irgend einem wissenschaftlichen Interesse für die Welt des Schönen und der Kunst nichts zu spüren ist.

"Diese anderthalbtausent Jahre, innerhalb deren der Weltgeist durch die mannigfachsten Kämpfe hindurch zu einer völlig neuen Gestaltung des Lebens sich durcharbeitete, sind für die Ästhetik, hinsichtlich des weiteren Ausbaus dieser Wissenschaft verloren."

Kritische Geschichte der Aesthetik von Max Schassler. Berlin, p. 253. § 25.

Plotinuksen jälkeen, sanoo Schassler, kuluu 15 vuosisataa, joiden kuluessa ei ole huomattavana vähintäkään tieteellistä intressiä kauniisen ja taiteesen. Nämät puolitoista tuhatta vuotta ovat muka menneet aivan hukkaan estetiikalta ja sen tieteelliseltä viljelemiseltä.

Mutta itse asiassa on mokoma väite aivan perusteeton. Estetiikka, tiede kauniista, ei milloinkaan ole voinut hävitä ja joutua unhotuksiin sentähden, ettei sitä koskaan ole olemassakaan ollut. Kreikkalaiset, kuten kaikki kansat, pitivät taidetta, kuten muitakin asioita, hyvänä ainoastaan siinä tapauksessa, että se oli sopusoinnussa hyvän kanssa semmoisena kuin he hyvän käsittivät; huonona taas pitivät he sellaista taidetta, joka oli ristiriidassa heidän hyvän käsitteensä kanssa. Mutta kreikkalaiset olivat vielä niin alhaisella siveellisellä kehityskannalla, että hyvä ja kaunis olivat heidän mielestään samoja käsitteitä. Tälle kreikkalaisten vanhentuneelle mailmankatsannolle perustuu estetiikka, jonka keksivät XVIII vuosisadan oppineet, erittäinkin Baumgarten. Kreikkalaiset eivät tunteneet mitään esteettistä tiedettä. (Siitä voi tulla vakuutetuksi jokainen lukemalla Bénard'in mainion kirjan Aristoteleesta ja hänen seuraajistaan tai Walterin teoksen Platosta).

Ensimäiset esteettiset teoriiat, vieläpä tämän tieteen nimikin, ilmestyivät maailmaan noin 150 vuotta sitten, kristillisen europalaisen maailman rikkaiden luokkien keskuudessa. Tämä tapahtui samaan aikaan Itaaliassa, Hollannissa, Ranskassa, ja Englannissa. Sen perustaja taas oli Baumgarten, joka antoi sille tieteellisen, teoreettisen muodon.

Saksalaisille omituisella, ulkonaisesti pedanttimaisella tarkkuudella hän muodosti ja esitti merkillisen teoriiansa. Tuskinpa mikään muu teoriia on osaksensa saanut sellaista mieltymystä sivistyneen yleisön puolelta ja vastaanotettu sellaisella alttiudella ja kritiikin puutteella kuin tämä, huolimatta sen silmiinpistävästä perusteettomuudesta. Se ei tullut ainoastaan silloisten yliluokkien rajattoman ihailun esineeksi. Vieläpä meidänkin päivinämme oppineet ja oppimattomat pitävät sitä epäiltämättömänä ja selvänä totuutena, huolimatta siitä, että koko teoriia perustuu aivan mielivaltaisille, todistamattomille väitteille.

Olkoon teoriia miten perusteeton ja valheellinen tahansa, kunhan se vaan kannattaa sitä valheellista käsitystä, joka on vallalla jossakin osassa yleisöä, omistetaan se ihastuksella ja tulee tämän yleisön uskonnoksi. Sellainen on esim. Malthuksen kuuluisa, mutta aivan perusteeton teoriia, jossa väitetään maapallon väestön lisääntyvän geomeetrisessa, vaan elantovarain aritmeettisessa sarjassa, josta muka on seurauksena se, että maapallo ennen pitkää tulee riittämättömäksi ihmisille. Samallainen on myöskin Malthuksen oppiin perustuva teoriia, jonka mukaan taistelu olemisesta on pidettävä ihmiskunnan edistymisen ehtona.

Samaa laatua on myöskin Marx'in teoriia, joka on niin lavealle levinnyt, ja jonka mukaan kapitalismi ennen pitkää tulee nielemään ja hävittämään kaiken yksityisen yritteleväisyyden. Nämät, samoin kuin muutkin samanlaatuiset teoriiat ovat useimmiten aivan perusteettomia ja aivan ristiriidassa sen kanssa, joka ihmiskunnalle jo on tunnettua, vieläpä siveettömiäkin. Mutta siitä huolimatta tunnustetaan ne tosiksi ilman vähintäkään arvostelua ja saarnataan intohimoisesti useinkin vuosisatojen kuluessa, kunnes niissä puolustetut olosuhteet kadottavat merkityksensä tai niiden järjettömyys tulee liian silmiinpistäväksi. Aivan samaa laatua on Baumgartenin ihmeteltävä hyvän, kauneuden ja totuuden teoriia. Se vaatii, että 1800 vuotta kristinuskon valoa nauttineet kansat omistaisivat sen elämän ideaalin, jonka jo 200 vuotta ennemmin omisti puolivilli, orjia käyttävä, kansa, joka tosin hyvin osasi kuvata paljaan ihmisruumiin ja rakentaa näennäisesti kauniita rakennuksia. Mutta kaikkia näitä järjettömyyksiä ei kukaan ole huomaavinaan. Oppineet kirjoittavat pitkiä, hämäriä tutkimuksia kauneudesta, toisin sanoen, yhdestä esteettisen kolmikon osasta. Das Schöne, das Wahre, das Gute — Le Beau, Le Vrai, Le Bon — näitä sanoja toistavat filosoofit, esteettikot, taiteilijat y.m., vieläpä romaanienkin kirjoittajat. Kaikkien mielestä nämät pyhät sanat ilmaisevat täydellisesti määrätyitä käsitteitä — sellaisia, joille epäilyksettä voi perustaa väitteensä. Mutta itse asiassa ilmaisevat ne hyvin häilyviä käsitteitä. Ne päinvastoin estävät meitä saamasta todellista käsitystä taiteesta ja ovat omiaan kannattamaan valheellista käsitystämme, jonka mukaan taiteen tulee ilmaista huvia tuottavia tunteita.

Tätä kolmikkoa olemme tottuneet pitämään yhtä pyhänä kuin uskonnollista kolminaisuutta. Mutta jos edes hetkeksi vapaudumme tästä ennakkoluulosta ja tarkemmin ajattelemme, mitä me näillä kolmella sanalla oikeastaan ymmärrämme, niin huomaamme, miten mieletöntä on yhteenyhdistää näitä kolmea sanaa ja käsitettä, jotka merkitykseltään ovat aivan erilaiset.

Hyvyys, kauneus ja totuus asetetaan samalle asteelle. Mutta todellisuudessa ei asian laita ole sellainen.

Hyvyys on meidän elämämme ikuinen ja korkein päämäärä. Ymmärtäkäämme hyvyys millä tavalla tahansa, niin ei meidän elämämme missään tapauksessa ole muuta kuin hyvyyteen, Jumalaan pyrkimistä.

Hyvyys on todellakin peruskäsite. Sitä on mahdotoin järjen avulla määritellä, sen ymmärrämme ainoastaan tunteen avulla.

Hyvyyttä ei kukaan voi määrätä, mutta se määrää kaiken muun.

Kaunista taas, jos me todellakin otamme selvää siitä, mitä me tällä sanalla ymmärrämme, on ainoastaan se, joka meitä miellyttää.

Kauneuden käsite ei ole ainoastaan hyvyyden käsitteestä eroavainen, vaan pikemmin sille vastakkainen, sillä hyvyys on suurimmaksi osaksi himojen voittamisessa, kauneus taas on omiaan niitä herättämään.

Mitä enemmän me ihailemme kauneutta, sitä enemmän me vieraannumme hyvästä. Tähän väitteesen vastataan tavallisesti, että kauneus voi olla siveellistä, henkistä laatua, mutta se on ainoastaan sanaleikkiä, sillä henkisellä, siveellisellä kauneudella ymmärretään juuri hyvyyttä. Henkinen kauneus eli hyvyys ei ainoastaan ole eroava kauneuden tavallisesta käsitteestä, vaan täydellisesti ristiriidassa sen kanssa.

Vielä vähemmän voimme sanoa totuuden olevan samaa kuin hyvyys ja kauneus. Sen emme edes voi sanoa olevan itsenäisesti olemassa.

Totuudeksi me kutsumme sanan tai määrityksen vastaavaisuutta sen asian kanssa, jota se ilmaisee, sen käsityksen kanssa, joka asiasta on yleinen. Mutta mitä yhteyttä on käsitteillä kauneus, totuus yhdeltä puolen ja hyvyydellä toiselta puolen.

Kauneuden ja totuuden käsitteet ovat hyvyyden käsitteestä kerrassaan eroavia.

Totuus on sanan vastaavaisuus sen ilmaiseman asian olemuksen kanssa ja sentähden on se yksi hyvyyden saavuttamiskeinoista, mutta itsessään ei totuus ole hyvyyttä, eikä kauneutta, vaan niistä eroava.

Siten esim. Sokrates, Pascal ynnä monet muut pitivät totuuden tuntemista tarpeettomien asioiden suhteen hyvyydestä eroavana. Kauneuden kanssa taas ei totuudella ole mitään yhteistä, se on päinvastoin suurimmaksi osaksi ristiriidassa sen kanssa, sillä totuus paljastaen valheen hävittää illusioonin, joka on kauneuden pääehtona.

Mielivaltaisesti ovat nämät kolme, aivan erilaista ja toisilleen vierasta käsitettä toisiinsa sekoitetut. Tähän mielivaltaiseen sekoitukseen perustuu se ihmeteltävä teoriia, jonka mukaan ei löydy mitään eroitusta hyviä tunteita ilmaisevan hyvän ja huonoja tunteita ilmituovan huonon eli taiteen välillä. Ja taiteen alimpaa ilmestysmuotoa, — taidetta, jonka tarkoituksena on nautinto, on ruvettu pitämään korkeimpana taiteena. Taide ei ole sitä, jota sen pitäisi olla, vaan joutilasten ihmisten tyhjää huvia.

VIII.

Jos taide on sellaista inhimillistä toimintaa, jonka tarkoituksena on olla ihmiskunnan kokemien ylevimpien ja parhaimpien tunteiden ilmaisijana, niin mitenkä on ihmiskunta pitkän ajan voinut elää ilman tällaista toimintaa. Siitä asti kun ihmiset lakkasivat uskomasta kirkonoppiin aina meidän päiviimme asti, ovat he taiteen tarkoituksena pitäneet ainoastaan nautintoa.

Ennenkuin ryhdymme vastaamaan tähän kysymykseen, täytyy meidän näyttää vääräksi se tavallinen luulo, että meikäläinen taide on todellista, yleisinhimillistä taidetta.

Samoin kuin yleensä on totuttu pitämään kaukaasialaista rotua paraimpana, samoin kuin englantilaisten ja amerikalaisten mielestä anglosaksinen rotu voittaa kaikki muut, saksalaisten mielestä taas germaaninen on kaikkein parasta, ranskalaisten mielestä gallilais-latinalainen ja venäläisten slaavilainen, samoin olemme me varmasti vakuutetut siitä, että meidän taiteemme ei ainoastaan ole todellinen, vaan vieläpä paras ja ainoa taide. Mutta eihän meidän taiteemme ole ainoa. Se ei ole yhteistä edes koko kristikunnalle, vaan ainoastaan pienelle osalle siitä. Voi puhua ainoastaan kansallisesta taiteesta, sellaisesta, joka on yhteistä koko kansalle — juutalaisten, kreikkalaisten, egyptiläisten, vieläpä nykyään kiinalaisten, jaappanilaisten ja intialaistenkin taiteesta. Sellainen koko kansalle yhteinen taide oli venäläisillä ennen Pietarin aikoja ja europalaisilla kansoilla XIII:teen ja XIV:teen vuosisataan asti. Mutta siitä asti, kun Europan maiden yliluokat kadottivat uskonsa kirkonoppiin eivätkä sen sijaan omistaneet totista kristinuskoa, vaan jäivät vaille kaikkea uskoa — siitä asti ei enään voi puhua kristikunnan yliluokkien taiteesta, ymmärtäen sillä taidetta yleensä. Siitä asti näiden yliluokkain taide erosi koko kansan taiteesta; muodostui kaksi taidetta: kansantaide ja herrastaide. Koko ihmiskunta ei siis koskaan ole ollut todellista taidetta vailla, se ei kokonaisuudessaan koskaan ole vaihtanut tosi taidetta sellaiseen, jonka tarkoituksena on nautinto. Sen tekivät ainoastaan europalaisten kansain yliluokat.

Tästä todellisen taiteen puutteesta oli tietysti seurauksena sen luokan turmelus, joka hyväkseenkäytti tämän taiteen hedelmiä. Kaikki hämärät, käsittämättömät taiteen teoriiat, kaikki ristiriitaiset ja valheelliset mielipiteet siitä, itsepintainen pysyminen siinä valheellisessa suunnassa, joka meidän taiteellemme oli annettu, — kaikki tämä on seurauksena siitä sangen yleisestä, mutta silminnähtävästi väärästä mielipiteestä, että meidän yliluokkiemme taide muka on ainoaa todellista taidetta koko maailmassa. Mokoma väite on yhtä mielivaltainen ja väärä kuin sekin, jonka tavallisesti lausuvat eri uskontunnustuksiin kuuluvat uskonnolliset ihmiset, että heidän uskontonsa muka on ainoa oikea. Mutta siitä huolimatta hokevat sitä kaikki meidän piiriimme kuuluvat ihmiset varmasti vakuutettuina sen oikeudesta. Taide, josta me nautimme, on muka ainoa todellinen taide koko maailmassa siitä huolimatta, että kaksi kolmatta osaa ihmiskunnasta, kaikki Aasian ja Afrikan kansat, elävät ja kuolevat ilman vähintäkään aavistusta siitä. Mutta eipä siinä kyllä, tuskin sadas osakaan kristillisestä yleisöstä käyttää hyväkseen taidetta, jonka me pidämme ainoana oikeana. Muut 99 % europalaisista kansoista elävät ja kuolevat ankarassa työssä ollenkaan nauttimatta tästä taiteesta, jota he sitä paitsi eivät voisi ymmärtääkään. Tunnustamamme teoriian mukaan luulemme me taiteen olevan joko yhden Aatteen, Jumalan tai Kauneuden korkeimmista ilmestysmuodoista tai ainakin korkeinta henkistä nautintoa. Mutta sitä paitsi me tunnustamme ihmisten yhdenvertaisuuden, jollei aineellisessa, niin ainakin henkisessä suhteessa. Siitä huolimatta 99 % meidän aikamme europalaisista viettää elämänsä raskaassa työssä taiteen hyväksi, saamatta siitä nauttia, ja kuitenkin väitämme me, että meidän viljelemämme taide on ainoaa todellista taidetta.

Mutta jos meidän taiteemme kerran on todellista, niin pitäisi kai koko kansan päästä siitä osalliseksi. Tähän vastataan tavallisesti, ettei se ole taiteen, vaan valheellisten olosuhteiden vika, etteivät kaikki saa taiteesta nauttia. Tulevaisuudessa asiat muka kyllä parantuvat. Koneet tulevat osaksi ruumiillisen työn sijaan, joka muutenkin oikean jakamisen kautta tulee helpommaksi. Samoin myöskin työ taiteen hyväksi muka tulee paljoa pienemmäksi. Yhden ei enään silloin tarvitse alituisesti muutella dekoratsiooneja, hoitaa koneita, valmistaa pianoja ja muita soittokoneita, latoa ja painaa kirjoja. Työmiehet tulevat tekemään työtään ainoastaan muutaman tunnin päivässä, muun ajan voivat he käyttää taidenautintoon.

Täten puhuvat meidän erityistaiteemme puolustajat. Mutta minä olen vakuutettu siitä, etteivät he itsekkään usko, mitä puhuvat. He eivät voi olla tietämättömiä siitä, että meidän hienostunut taiteemme sai alkunsa kansan ollessa orjuudessa, ja että se voi menestyä ainoastaan niin kauan kun kansan suuren enemmistön orjuudentila kestää. Ainoastaan sillä ehdolla, että suurin osa kansasta tekee ankaraa työtä, voivat taiteilijat, kirjailijat, soittoniekat, tanssijat, näyttelijät y.m., saavuttaa täydellisyyden taiteessaan, ja ainoastaan sillä ehdolla voi olla olemassa hienostunut yleisö; joka heidän taidettaan arvossa pitää. Jos vapautamme kapitaalin orjat, niin ei tällaisesta hienostuneesta taidetuotannosta voi olla puhettakaan.

Mutta jos myönnämmekin mahdollisiksi sellaiset olosuhteet, joiden vallitessa taide nykyisessä muodossaan voi olla koko kansalle alttiina, niin ei se kuitenkaan voi olla kaikkien taiteena sentähden, että se on kansalle kerrassaan käsittämätöin. Ennen kirjoitettiin runoja latinankielellä, mutta nykyiset taiteen tuotteet ovat yhtä käsittämättömiä kansalle kuin jos ne olisivat kirjoitetut sanskriitinkielellä. Tähän tavallisesti vastataan, että siihen on syynä ainoastaan kansan kehittymättömyys. Jokaista uutta taiteen edistysaskelta ei muka alussa ymmärretty, mutta sittemmin siihen vähitellen totuttiin.