Part 4

Voidaksemme määritellä jotakin inhimillistä toimintaa, täytyy meidän ymmärtää sen merkitys ja arvo. Jos taas mieli ymmärtää se merkitys ja arvo, joka jollakin inhimillisellä toiminnalla on, täytyy välttämättä tarkastella tätä toimintaa itsessään, ottaen huomioon sen syyt ja vaikutukset, eikä ainoastaan sitä huvia, jota se meille tuottaa.

Jos taas myönnämme että jonkun toiminnan tarkoituksena on tuottaa meille nautintoa, ja tämän nautinnon mukaan määräämme sen, niin ei meidän määrityksemme nähtävästi tule olemaan oikea. Näin on juuri menetelty taidetta määriteltäessä. Jos on kysymys ruuasta, niin ei kenenkään päähän juolahda väittää ruu’an merkityksen olevan siinä nautinnossa, jota me tunnemme syödessämme. Jokainen käsittää, ettei meidän makumme tyydyttäminen mitenkään voi olla perustuksena ruu’an ansioita määrätessä, ja ett'emme me sentähden voi edellyttää, että ne päivälliset limburgilaisine juustoineen, viineineen y.m., joihin me olemme tottuneet, ja jotka meitä miellyttävät, ovat kaikkein parasta ruokaa ihmiselle.

Aivan samoin ei kauneuskaan, eli se, mikä meitä miellyttää, mitenkään voi olla taiteen määrittelemisen perustuksena, eikä joukko esineitä, jotka meitä huvittavat, mitenkään voi vastata taiteen vaatimuksia.

Pitää taiteen tarkoituksen ja merkityksen riippuvana sen tarjoamasta nautinnosta on aivan samaa kuin panna ruu'an tarkoituksen ja merkityksen riippuvaksi siitä nautinnosta, jota sen syöminen antaa — kuten tekevät alhaisimmalla siveellisellä asteella olevat ihmiset.

Samoin kuin ihmiset, jotka luulevat ruu'an tarkoituksen ja merkityksen olevan sen antamassa nautinnossa, eivät voi ymmärtää syömisen todellista tarkoitusta, samoin myöskin ihmiset, jotka taiteen tarkoitusperänä pitävät nautintoa, eivät voi ymmärtää sen oikeata merkitystä sentähden, että he antavat toiminnalle, jonka merkitys on yhteydessä muiden elämänilmiöiden kanssa, valheellisen tarkoituksen tyydyttää yksinomaan nautinnonhimoa. Ihmiset ymmärsivät, että syömisen tarkoituksena on ruumiin ravitseminen vasta sitten, kun he olivat lakanneet pitämästä tämän toiminnan tarkoituksena nautintoa. Sama on asianlaita taiteen suhteen. Ihmiset käsittävät taiteen merkityksen ainoastaan silloin, kun he herkeävät pitämästä tämän toiminnan tarkoituksena kauneutta, s.o. nautintoa. Mielipide, jonka mukaan taiteen tarkoituksena on kauneus eli määrätty nautinto, ei suinkaan ole omiaan antamaan selvää käsitystä siitä, mitä taide oikeastaan on. Päinvastoin tekee se mahdottomaksi löytää oikeata määritystä taiteelle sentähden, että sen kautta kysymystä koetetaan ratkaista tavalla, joka on aivan vierasta taiteelle, — metafyysisten, psykoloogisten, fysioloogisten, vieläpä historiallistenkin mietteiden kautta siitä, miksi joku esine miellyttää toisia, vaan ei toisia. Mietteet siitä, miksi toiset pitävät puuperunoista, vaan toiset lihasta, eivät ollenkaan auta ratkaisemaan kysymystä, mitä ravitseminen oikeastaan on. Yhtä vähän on makukysymyksen ratkaiseminen taiteessa (jonka kysymyksen kanssa välttämättä sekoitetaan kaikki taidetta koskevat mietteet) omiaan selvittämään sen inhimillisen toiminnan olemusta, jota kutsutaan taiteeksi. Se tekee päinvastoin tällaisen selvittämisen kerrassaan mahdottomaksi.

Kysymykseen, mitä taide on, jonka alttarille uhrataan miljoonien ihmisten vaiva ja työ, ihmishenkiä jopa siveellisyyttäkin, olemme estetiikoista saaneet erilaisia vastauksia, joille kaikilla kuitenkin on yhteinen se mielipide, että taiteen tarkoituksena on kauneus; kauneus taas on muka nautintoa ja taidenautinto on hyvää ja kaikille tärkeätä. Nautinto on siis hyvää, sentähden että se on nautintoa. Se siis, jota pidetään taiteen määrityksenä, ei lainkaan sitä ole. Se on ainoastaan keino nykyisen taiteen puolustamiseksi. Seurauksena tästä on ollut, niin kummalliselta kuin se kuuluukin, ettei vielä tähän saakka ole onnistuttu antamaan oikeata, vastaavaa määritystä taiteesta, huolimatta siitä, että tukuttain sitä käsitteleviä kirjoja on kirjoitettu. Syynä on se, että taiteen käsitteen perustukseksi on pantu kauneuden käsite.

V.

Mitä on taide siinä tapauksessa, että hylkäämme kauneuden käsitteen, joka vaan sekottaa asiaa? Viimeisten ja selvempien taiteen määritysten mukaan, jotka ovat riippumattomia kauneudesta, on taide toimintaa, joka on saanut alkunsa jo eläinmaailmassa sukupuolivaistosta ja taipumuksesta leikkiin (Schiller, Darwin, Spenser), johon on yhdistetty hermojen mieluisa vavahteleminen. Tämä on fysioloogis-evolutsiooninen määritys. Toiset taas sanovat, että taide on inhimillisten tunteiden ilmaisemista. Tämä ilmaiseminen tapahtuu viivojen, värien, liikkeiden, äänien, sanojen kautta (Véron). Tämä on kokeellinen määritys. Kaikkein myöhimmän mielipiteen mukaan, jonka on julkilausunut Sully, on taide: the production of some permanent object or passing action, which is fitted not only to supply an active enjoyment to the producer but to convey a pleasurable impression to a number of spectators or listeners quite apart from any personal advantage to be derived from (toimintaa, jonka tuote on pysyväinen eli ajallinen, joka ei ainoastaan tuota huvia itse toimivalle henkilölle, vaan myöskin määrätylle katselija- eli kuulijajoukolle, riippumatta siitä saatavasta persoonallisesta hyödystä).

Vaikka täytyykin myöntää näiden määritysten etevämmyyden metafyysisten rinnalla, jotka perustuvat kauneuden käsitteelle, eivät ne kuitenkaan ole läheskään tyydyttäviä. Fysioloogien-evolutsionistien määritys on epämääräinen sentähden, ettei siinä puhuta itse taiteelle oleellisesta toiminnasta, vaan taiteen tuloksista. Määritys, joka perustuu fysioloogiseen vaikutukseen ihmisen organismiin, on väärä sentähden, että sen alle voi alistaa monta muutakin inhimillisen toiminnan lajia. Niinpä uudenaikaiset esteettikot lukevatkin taiteen alaan kuuluviksi kauniiden vaatteiden, hyvänhajuisten vesien, vieläpä ruu’ankin valmistamisen. Kokeellinen määritys taas on väärä sentähden, että se sanoo ihmisen voivan ilmaista tunteensa viivojen, värien, äänien, sanojen y.m. kautta vaikuttamatta niiden kautta toisiin ihmisiin. Ja tällainen ilmaiseminen ei ole taidetta.

Sullyn määritys taas ei ole tarkka sentähden, että sen toiminnan alaan, jonka tulokset ovat omiaan tuottamaan huvia toimivalle henkilölle ja mieluisesti vaikuttamaan katsojiin tai kuulijoihin, ilman että he ajattelevat niistä saatavissa olevaa hyötyä, voi lukea kuuluvaksi myöskin silmänkääntäjätemput, voimisteluharjoitukset y.m. toiminnat, joita ei voi pitää taiteellisina. Päinvastoin taas useat asiat, jotka vaikuttavat epämieluisasti, kuten esim. hermoja tärisyttävä, synkkä kohtaus runoteoksessa eli teaatterissa, ovat pidettävät taideteoksina.

Kaikkien näiden määrityksien epätarkkuus riippuu siitä, että kaikissa niissä, samoin kuin metafyysilisissäkin määrityksissä taiteen tarkoitukseksi pannaan siitä saatava nautinto, eikä sen merkitystä ihmiselämässä. Jos mieli tarkalleen määritellä taidetta, täytyy ennen kaikkia hylätä se mielipide, että se on nautinnon välikappale, ja pitää sitä yhtenä inhimillisen elämän ehdoista. Silloin me emme voi olla huomaamatta, että taide on yksi ihmisen yhteiselämän välikappaleista. Jokainen taideteos vaikuttaa sen, että sen katselija tai kuuntelija joutuu henkiseen yhteyteen teoksen luojan ja muiden katselijoiden ja kuuntelijoiden kanssa. Kuten sanat, jotka ilmaisevat ajatuksia ja kokemuksia, ovat omiaan yhdistämään ihmisiä toisiinsa, samoin vaikuttaa myöskin taide. Eroitus on ainoastaan siinä, että sanojen avulla ihminen ilmoittaa ajatuksiaan toisille, taiteen avulla hän taas ilmaisee tunteitaan.

Taiteen merkitys on siinä, että ihminen, joka kuulon tai näön avulla havaitsee toisen tunteenilmaukset, voi itse tuntea samoja tunteita, joita tunteiden ilmaisija kokee.

Ottakaamme kaikkein yksinkertaisin esimerkki: Ihminen nähdessään toisen nauravan tulee itsekkin iloiseksi, nähdessään toisen itkevän herää hänessäkin surun tunteita. Jos joku suuttuu, vihastuu, niin myöskin toinen nähdessään hänet joutuu suuttumuksen valtaan. Liikkeillään ja äänellään ilmaisee ihminen reippautta, päättäväisyyttä tahi, päinvastoin, alakuloisuutta, haluttomuutta ja hänen sieluntilansa vaikuttaa toisiin. Ihminen kärsii, osoittaa huokauksillaan kärsimyksiään ja hänen huokauksensa saattavat toisetkin kärsimään. Joku ilmaisee ihastuksensa, onnen tai pelon tunteensa, joita hän tuntee nähdessään jonkun ihmisen, ilmiön ja hänen tunteensa ilmaukset vaikuttavat silloin muissa samoja tunteita.

Juuri tähän ihmisen kykyyn vastaanottaa muiden tunteita perustuu taide.

Jos ihminen voikin vaikuttaa muihin välittömästi muotonsa tai ääniensä kautta, saattaa toisen haukottelemaan itse haukottelemalla, tahi nauramaan tahi itkemään, kun häntä itseään naurattaa tai itkettää, tahi kärsimään, kun itse kärsii, niin se vielä ei ole taidetta.

Taide saa alkunsa vasta silloin, kun ihminen, tahtoen ilmaista muille tunteitaan, uudestaan herättää ne omassa itsessään ja määrätyillä ulkonaisilla merkeillä ilmaisee ne.

Ottakaamme pieni esimerkki: Poika, joka nähdessään suden pelästyy, kertoo muille asian. Herättääkseen toisissa sen tunteen, jota hän mainitussa tilaisuudessa tunsi, kertoo hän asian tarkalleen, antaen kuvan tilastaan ennen tapaamistaan suden kanssa, maisemasta, metsästä, sitten suden ulkonäöstä, sen liikkeistä, välimatkasta hänen ja suden välillä j.n.e. Jos poika kertoessaan uudestaan tuntee saman tunteen ja herättää kuulijoissaankin sen tunteen, jota itse on kokenut, niin on hänen kertomuksensa taidetta. Vaikkei poika olisi nähnytkään sutta, vaan usein pelännyt sitä ja, tahtoen herättää toisissa tuntemaansa pelon tunnetta, keksisi koko susijutun ja kertoisi sen niin, että kertomuksellaan herättäisi kuulioissaan samallaisen tunteen, kuin itsekin oli kokenut kuvitellessaan itselleen sutta — niin se on myöskin taidetta. Samoin on taidetta myöskin se, kun ihminen, tunnettuaan todellisuudessa tahi mielikuvituksessaan kärsimyksen kauhua tai nautinnon suloa, kuvaa nämät tunteensa kankaalle tai marmoriin niin, että ne tarttuvat toisiin. Taiteena täytyy pitää myöskin sitä, jos joku on tuntenut tai itselleen kuvitellut ilon, surun, epätoivon, reippauden tai haluttomuuden tunteita, tai jonkun näistä tunteista muuttumista toiseksi, ja äänillä ilmaissut ne niin, että ne tarttuvat kuulijoihin, jotka tuntevat ne samalla tavalla kuin hän itsekin.

Taiteen esineenä voivat olla mitä erilaisimmat tunteet, voimakkaat ja heikot, tärkeät ja vähäpätöiset, hyvät ja huonot, jos ne vaan tarttuvat lukijaan, katsojaan tai kuulijaan. Itsekieltäymyksen ja nöyryyden tunne, jotka tuodaan ilmi jossain draamassa, nuorten kiihkeä rakkaus, jota kuvataan romaanissa, hekuman tunne, joka ilmenee taulussa, tahi reippauden, joka uhkuu juhlallisessa marssissa, tahi iloisuuden, jota herättää vilkas tanssi, tahi koomillisuuden, jonka aiheena on joku naurettava kertomus, tahi iltamaiseman herättämä hiljaisuuden tunne — ovat kaikki taidetta.

Jos vaan katsojissa eli kuulijoissa herää sama tunne, jota on kokenut taiteilija itse, niin on se taidetta.

_Taiteelliseen toimintaan vaaditaan siis, että ihminen uudestaan henkiin herättää jonkun ennen kokemansa tunteen ja sen tehtyänsä, ilmaisee sen liikkeiden, viivojen, värien tai äänten avulla niin, että toiset tuntevat saman tunteen. Taide on inhimillistä toimintaa. Tämä toiminta on siinä, että ihminen itsetietoisesti, määrättyjen ulkonaisten merkkien avulla ilmaisee toisille tuntemiansa tunteita, ja nämät tunteet tarttuvat toisiin._

Taide ei ole, kuten metafyysikot sanovat, jonkun salaisen ideean, kauneuden, Jumalan ilmaisemista, ei myöskään, kuten fysioloogit-esteettikot väittävät, leikkiä, johon ihminen tuhlaa liiat kerääntyneestä energiiasta, yhtävähän kuin mieluisten esineiden tuotantoa, tai nautintoa, vaan se on välttämätöntä elämälle ja yksityisen ihmisen onnellisuudelle, ihmisten yhdyselämän välikappale, joka yhdistää heidät toisiinsa samojen tunteiden kautta.

Kykynsä avulla ymmärtää sanoilla lausuttuja ajatuksia, voi jokainen ihminen saada tietoa siitä, mitä koko ihmiskunta on ajatusten maailmassa tehnyt hänen hyväkseen, kykynsä avulla ymmärtää vieraita ajatuksia, voi hän tulla osalliseksi muiden ihmisten toiminnasta ja itse ilmaista omia, samoin kuin muilta oppimiaan ajatuksia aikalaisilleen ja jälkimaailmalle. Samoin myöskin sen kautta, että toisten tunteet voivat taiteen välityksellä tarttua toisiin, hän voi tunteen avulla saada selvää siitä, mitä ihmiskunta ennen häntä on kokenut, samoin kuin aikalaistensakin tunteista ja voi ilmaista omat tunteensa toisille.

Jolleivät ihmiset voisi saada tietoa ennen heitä eläneiden ihmisten tunteista ja ilmaista muille omiaan, olisivat he petojen kannalla tai Kaspar Hauserin kaltaisia.

Jolleivat he taas voisi ymmärtää taidetta, olisivat he kenties vielä villimpiä, vieraat ja vihamieliset toisilleen.

Ja sen vuoksi on taiteellinen toiminta yhtä tärkeätä kuin puhekykykin ja yhtä yleistä.

Kuten sana vaikuttaa meihin ei ainoastaan puheiden, saarnojen ja kirjojen, vaan myöskin keskustelun muodossa, jonka kautta me ilmaisemme toisillemme ajatuksiamme ja kokemuksiamme, samoin myöskin taide, sanan laajemmassa merkityksessä, antaa leimansa koko meidän elämällemme, ja ainoastaan muutamia taiteen ilmenemismuotoja me nimitämme taiteeksi ahtaammassa merkityksessä.

Me olemme tottuneet pitämään taiteena ainoastaan sitä, jota me luemme, kuulemme eli näemme teaattereissa, konserteissa ja näyttelyissä, rakennuksia, kuvapatsaita, runoja, romaania... Mutta kaikki tämä on ainoastaan pieni osa siitä taiteesta, joka ilmenee yhteiselämässämme. Koko ihmiselämä on täynnä kaikenlaatuisia taiteen tuotteita, kehtolaulusta, pilapuheesta, puvuista, koristeista — kirkonmenoihin ja juhlakulkueihin asti. Kaikki tämä on taiteellista toimintaa. Taiteella ahtaammassa merkityksessä emme siis ymmärrä kaikkea inhimillistä toimintaa, joka ilmaisee tunteita, vaan ainoastaan sellaista, jonka me tuntemattomasta syystä eroitamme koko tästä toiminnasta, ja jolle annamme erityisen merkityksen.

Tällaisen erityismerkityksen ovat ihmiset aina antaneet sille tämän toiminnan osalle, joka on ollut ihmisten uskonnollisten tunteiden ilmaisijana, ja kutsuneet tämän pienen osan taiteesta taiteeksi, sanan täydessä merkityksessä.

Tällainen oli muinaisajan ihmisten, Sokrateen, Platon ja Aristoteleen käsitys taiteesta, samaa mielipidettä olivat myöskin juutalaisten profeetat ja muinaisajan kristityt; siltä kannalta katselivat ja katsovat vielä nytkin taidetta muhamettilaiset, samoin kuin meidän aikamme uskonnolliset ihmiset ylipäänsä.

Muutamat ihmiskunnan opettajat, kuten esim. Plato "Tasavallassaan", ensimäiset kristityt, ankarat muhamettilaiset ja buddalaiset usein kokonaan kieltävätkin kaiken taiteen.

Vastoin nykyaikaista katsantokantaa, jonka mukaan taide aina pidetään hyvänä, jos se vaan tuottaa nautintoa, on taide niiden ihmisten mielestä, joilla on äsken mainittu käsitys siitä, sangen vaarallinen ihmiselle. Sanoja voi olla kuulematta, eivätkä ne siis muka ole läheskään niin vaarallisia kuin taide, joka tarttuu ihmisiin vastoin heidän tahtoansa. Ihmiskunta kärsii sentähden paljoa vähemmän, jos taide kokonaan hyljätään, kuin jos sitä suvaitaan minkälaisessa muodossa hyvänsä.

Ihmiset, jotka hylkäsivät kaiken taiteen, eivät nähtävästi olleet oikeassa, sen tähden, että he hylkäsivät sellaista, jota itse asiassa on mahdotointa hyljätä. Sillä taidehan on yksi ihmisten yhteiselämän välttämättömistä välikappaleista, jota paitsi ihmiskunta ei voisi toimeen tulla. Mutta yhtä väärässä ovat nykyaikaiseen sivistyneesen europalaiseen yleisöön kuuluvat ihmiset, jotka hyväksyvät kaiken taiteen, kunhan se vaan on kauneuden palveluksessa, toisin sanoen tuottaa meille huvia.

Ennen pelättiin taiteen turmelevan ihmisiä, ja sentähden se kokonaan kiellettiin. Nykyaikana taas pelätään, ettei vaan mitenkään jäätäisi vaille jotakin taiteen tarjoamaa nautintoa, ja suojellaan kaikkia taiteita eroituksetta. Minun mielestäni on jälkimäinen hairahdus paljoa suurempi ja seurauksiltaan paljoa vahingollisempi edellistä.

VI.

Mutta mitenkä on sellaista taidetta, joka muinaisaikana oli ainoastaan suvaittu tai tykkänään kielletty, meidän aikanamme ruvettu pitämään hyvänä ja välttämättömänä, jos se vaan tuottaa huvia?

Se on tapahtunut seuraavista syistä.

Ihmisten mielipide taiteesta, s.o. niistä tunteista, joita se ilmituo, riippuu siitä, millä silmillä he katsovat hyvään ja pahaan elämässä. Uskonto taas määrää, mitä on pidettävä hyvänä tai pahana.

Ihmiskunnan elämänkäsitys on muuttuvainen. Lakkaamatta siirtyy se alemmasta, yksityisemmästä ja hämärämmästä yleisempään, ylevämpään ja selvempään maailmankatsantokantaan. Ja kuten kaikkia liikkeitä, niin tätäkin johtavat etevämmät, jotka selvemmin kuin muut ymmärtävät elämän tarkoituksen, ja kaikkien näiden etevämpien joukosta eroittautuu vielä yksi, joka muita selvemmin, ymmärrettävämmin, voimakkaammin — sanoilla ja teoilla — julkilausuu tämän elämän tarkoituksen. Tämän henkilön lausumaa elämänkäsitystä ja hänen muistoonsa yhdistettyjä tarinoita ja menoja kutsutaan uskonnoksi. Uskonnoissa kuvastuu se korkeampi elämänkäsitys, joka meidän aikana on selvillä ainoastaan paraimmille ja etevämmille henkilöille ja jonka ymmärtämiseen koettavat pyrkiä kaikki muut. Ja ainoastaan sentähden ovat uskonnot aina pidetyt ja yhä vieläkin pidettävät perustuksena ihmisten tunteiden arvostelemiselle. Jos tunteet lähentävät ihmisiä uskonnon osoittamaan ideaaliin, jos ne ovat sopusoinnussa sen kanssa, — niin ovat ne hyviä; jos taas ne vieroittavat siitä, ovat ristiriidassa sen kanssa, — niin ovat ne huonoja.

Jos uskonto pitää elämän tarkoituksena yhden ainoan Jumalan palvelemista ja Hänen tahtonsa täyttämistä, niin taide, joka ilmituo tunteet, joiden alkuna on rakkaus tähän Jumalaan ja Hänen lakiinsa, — profeettain, psalmien pyhä runous, — on hyvää, ylevää taidetta. Mutta taide, jonka esineenä on vieraiden jumalien kunnioittaminen ja tunteiden ilmaiseminen, jotka ovat ristiriidassa Jumalan lain kanssa, ovat pidettävät huonoina. Jos uskonto pitää elämän tarkoituksena maallisen onnen, kauneuden ja voiman, niin elämäniloa ilmaiseva taide on pidettävä hyvänä taiteena; taide taas, joka ilmituo velttouden ja alakuloisuuden tunteita, on huonoa. Tällainen oli kreikkalainen käsitys asiasta. Jos taas elämän tarkoituksena on isänmaan paras, esi-isien kunnioittaminen ja vanhojen traditsioonien noudattaminen, niin se taide, joka ilmilausuu vaatimuksen yksityisen alistumisesta yleisen alle, rakkaudentunteita isänmaahan, esi-isiin ja kunnioitusta heiltä perittyihin tapoihin, on pidettävä hyvänä taiteena; taide taas, joka ilmituo vastakkaisia tunteita, on huonoa. Tällainen katsantokanta oli roomalaisilla ja kiinalaisilla. Mutta jos elämän tarkoitus on vapautuminen eläimellisyydestä, niin sellainen taide, joka ilmaisee sieluaylentäviä tunteita, on hyvää, jota vastoin kaikkea sitä, joka ilmituo fyysillisiä himoja yllyttäviä tunteita, täytyy pitää huonona taiteena.

Uskonnollinen vakaumus hyvästä ja pahasta on aina yhteinen samaan luokkaan kuuluville ihmisille, ja tämä vakaumus juuri määrää niiden tunteiden arvon, jotka taide esiintuo. Ja sentähden ovat kaikki kansat kaikkina aikoina suosineet ja arvossapitäneet taidetta, joka ilmituo yhteisestä uskonnollisesta vakaumuksesta lähteviä tunteita, jota vastoin aina on halveksittu ja vastustettu sitä taidetta, jonka esineenä ei ole ollut tällaisten tunteiden ilmaiseminen. Muita taiteenaloja taas, joiden kautta ihmiset olivat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, ei pidetty missään arvossa, mutta niitä vastustettiin ainoastaan siinä tapauksessa, että ne olivat ristiriidassa ajan uskonnollisen vakaumuksen kanssa. Tällainen oli asian laita kaikilla kansoilla: kreikkalaisilla, intialaisilla, egyptiläisillä, kiinalaisilla, samoin kuin kristillisen ajanluvun alussa.

Arvokkaiksi taidetuotteiksi tunnusti ensi alussa kristinoppi ainoastaan legendat, pyhäin elämäkerrat, saarnat, rukoukset, hengellisten laulujen laulamisen, joka herätti ihmisissä rakkautta Kristukseen. Hänen elämänsä herättämät säälintunteet, pyrkimyksen seurata hänen esimerkkiään, maallisen elämän hylkäämisen, lähimmäisen rakkauden. Kaikki taidetuotteet taas, jotka ilmaisivat yksityisiä nautinnontunteita, piti se huonoina, ja hylkäsi sentähden kaiken pakanallisen plastillisen taiteen, hyväksyen ainoastaan symbooliset plastilliset, taideteokset.

Tällainen oli ensimäisten vuosisatain kristittyjen käsitys taiteesta. Tosin se kristinoppi, jonka he olivat omistaneet, ei ollut aivan puhdasta, mutta se oli ainakin vielä turmeltumatonta ja pakanallisuudesta vapaata.

Mutta kristinoppi muuttui aikain kuluessa. Erittäinkin kun hallitsijat, kuten esim. Konstantinus, Kaarle-Suuri ja Vladimir, alkoivat väkivallalla kääntää kansoja, ilmestyi todellisen kristinopin sijaan kirkollinen, joka oli lähempänä pakanuutta kuin Kristuksen oppia. Tämä kiitollinen kristinoppi rupesi aivan toisilla silmillä katselemaan ihmisten tunteita ja niitä ilmaisevia taideteoksia.

Kirkollinen kristinoppi ei enään hyväksynyt todellisen kristinopin pääoppeja, nimittäin jokaisen ihmisen välitöntä suhdetta Isään, ja siitä johtuvaa veljeyttä, kaikkien yhdenvertaisuutta ja kaiken väkivallan poistamista. Se muodosti päinvastoin oman, pakanallisen kaltaisen, mytologiian ja taivaallisen hierarkiian, käski uskomaan Kristukseen, Jumalan äitiin, enkeleihin, apostoleihin, pyhimyksiin ja marttyyreihin, eikä ainoastaan heihin, vaan vieläpä heidän kuviinsakin. Kristinopin sisällykseksi pantiin siis sokea usko kirkkoon ja sen sääntöihin.

Kirkon oppi, niin vähäarvoinen kuin se olikin todelliseen kristinoppiin verraten, vieläpä sellaisten roomalaistenkin mielestä kuin Julianus, oli se kuitenkin ylevämpi barbaarien entistä epäjumalain, sankarien hyvien ja pahojen henkien palvelemista. Sentähden tuli tämä oppi niiden barbaarien uskonnoksi, jotka sen itselleen omistivat. Tämän uskonnon kannalta katseltiin myöskin taidetta siihen aikaan. Taidetta, joka ilmitoi kunnioituksen tunteita Jumalan äitiin, Jesukseen, pyhimyksiin, enkeleihin, sokeaa uskoa kirkkoon, pelkoa helvetin vaivan johdosta ja toivoa autuudesta kuoleman jälkeen — tällaista taidetta pidettiin hyvänä, muunlaista taas huonona.

Oppi, jonka perustuksella tämä taide syntyi, oli turmeltunutta kristinoppia, mutta siitä huolimatta oli tämä taide todellista, sillä se vastasi sen kansan uskonnollista vakaumusta, jonka keskuudessa se ilmestyi.

Keskiaikaisilla taiteilijoilla oli samat uskonnolliset vakaumukset kuin kansallakin ja juuri sentähden he esittäessään kokemiansa tunteita ja mielialoja rakennus-, kuvanveisto- ja maalaustaiteen, musiikin, runouden ja draaman alalla, olivat todellisia taiteilijoita ja heidän toimintansa oli todellista ja koko kansalle yhteistä taidetta, vaikka se meistä näyttääkin vähäarvoiselta.

Tällaisena pysyi taide niin kauvan, kun oltiin yhtämieltä kirkon opista, jolloin ylemmissä, rikkaimmissa ja sivistyneimmissä säädyissä ei vielä ollut herännyt epäilystä kirkon opin totuudesta. Ristiretkien jälkeen tapahtui tässä suhteessa muutos. Paavit rupesivat väärinkäyttämään saavuttamaansa suurta valtaa. Rikkaisiin luokkiin kuuluvat ihmiset oppivat tuntemaan muinaisten oppineiden teoksia, niiden järkevyyttä ja selvyyttä, ja huomasivat vallitsevan kirkon opin ristiriitaiseksi todellisen kristinopin kanssa. Siitä oli seurauksena se, että he kadottivat entisen sokean uskonsa kirkon oppiin.

Muodollisesti he tosin seurasivat kirkonoppia, mutta uskoa siihen he eivät enään voineet. He pysyivät kirkon yhteydessä ainoastaan kansan tähden, joka yhä vieläkin sokeasti uskoi kirkon oppiin, ja jonka uskoa yliluokat omien etujensa vuoksi kaikin tavoin koettivat ylläpitää. Siten kirkollinen kristinoppi tähän aikaan lakkasi olemasta koko kansan yhteisenä uskontona. Yliluokat, joiden hallussa oli valta ja rikkaus, ja joilla sentähden oli aikaa ja varoja uhrata taiteen harrastamiseen, — herkesivät uskomasta kirkkonsa oppiin, kansa taas pysyi sokeasti vanhassa uskossaan.