Part 7

— Ketä rakastat sinä, selittämätön ihminen, ketä isästäsi äidistäsi, veljestäsi, sisarestasi?

— Minulla ei ole isää eikä äitiä, veljeä eikä sisarta.

— Entäs ystävistäsi?

— Te käytitte sanaa, jonka merkitys minulle tähän asti on jäänyt selittämättömäksi.

— Entäs isänmaatasi?

— En tiedä, millä leveysasteella se löytyy.

— Entäs kauneutta?

— Mielelläni rakastaisin sitä, jos se olisi jumalatar ja kuolematon.

— Entäs kultaa?

— Minä vihaan sitä, kuten te Jumalaa.

— No, mitä sinä sitten rakastat, kummallinen tuntematoin.

— Minä rakastan pilviä... tuolla liikkuvia ... kauniita pilviä.

Toisen pätkän "La soupe" et "Les images" tarkoituksena lienee osoittaa, ettei runoilijaa ymmärrä edes hänen rakastettunsa. Se on näin kuuluva:

"Ma petite folle bien-aimée me donnait à dîner, et par la fenêtre ouverte de la salle à manger je contemplais les mouvantes architectures que Dieu fait avec les vapeurs, les merveilleuses constructions de l'impalpable. Et je me disais à travers ma contemplation: — Toutes ces fantasmagories sont presque aussi belles que les yeux de ma belle bien aimée, la petite folle monstrueuse aux yeux verts.

"Et tout-à-coup je reçus un violent coup de poing dans le dos, et j'entendis une voix rauque et charmante, une voix hystérique et comme enrouée par l'eau de vie, la voix de ma chère petite bien aimée, qui disait: — Allez-vous bien-tôt manger votre soupe, s... b... de marchand de nuages?"

Pieni mielitiettyni, rakastunut hupsu, antoi minulle päivälliset. Avoimesta akkunasta katselin liikkuvia rakennuksia, joita Jumala rakentelee höyryistä, näkymättömiä. Kauniita rakennuksia. Ja minä puhuin itsekseni katsellessani niitä:

— Kaikki nämä utukuvat ovat yhtä kauniita, kuin rakastuneen kaunottareni, pienen, kummituksen kaltaisen, hupsun viheriät silmät.

Yht'äkkiä sain kovan nyrkiniskun selkääni ja kuulin terävän ja suloisen äänen, hysteerisen ja ikäänkuin viinasta käheän äänen, joka sanoi:

— Milloin aiotte syödä soppanne, senkin pilvien kauppias.

Olkoon tämä pätkä miten taiteellinen tahansa, joka tapauksessa voi ainoastaan vaivaloisesti arvata, mitä tekijä sillä tahtoo sanoa. Mutta onpa sellaisiakin, joita ainakaan minä en voi ollenkaan käsittää.

Siteeraan yhden niistä, esim. "Le Galant tireur", jonka ajatusta en lainkaan voinut ymmärtää.

Le Galant tireur.

Comme la voiture traversait le bois, il la fit arrêter dans le voisinage d'un tir, disant qu'il lui serait agréable de tirer quelques balles pour tuer le Temps.

Tuer ce monstre-là, n'est ce pas l'occupation la plus ordinaire et la plus légitime do chacun? — Et il offrit galamment la main à sa chère, délicieuse et exécrable femme, à cette mystérieuse femme, à laquelle il doit tant de plaisirs, tant de douleurs, et peut-être aussi une grande partie de son génie.

Plusieurs balles frappèrent loin du but proposé: l'une d'elle s'enfonça même dans le plafond, et comme la charmante créature riait follement, se moquant de la maladresse de son époux, celui-ci se tourna brusquement vers elle, et lui dit: "Observez cette poupée, là-bas, à droite, qui porte le nez en 'air et qui à la mine si hautaine. Eh bien! cher ange, je me figure que c'est vous." Et il ferma les yeux et il lâcha la détente. La poupée fut nettement décapitée.

Alors s'inclinant vers sa chère, sa délicieuse, son exécrable femme, son inévitable et impitoyable Muse, et lui baisant respectueusement la main, il ajouta:

"Ah, mon cher ange, combien je vous remercie de mon adresse!"

Kohtelias ampuja.

Kun vaunut olivat vierineet metsän läpi, käski hän pysäyttää sanoen itselleen olevan mieluista ampua muutamia luoteja tappaakseen Ajan.

Eikö tämän kummituksen ampuminen ole kaikkein tavallisinta ja laillisinta? — Ja kohteliaasti antoi hän kätensä tielleen, suloiselle ja vastenmieliselle puolisolleen, salaperäiselle naiselle, jolle hän on kiitollisuuden velassa niin monista huvituksista, suruista ja kenties suurimmasta osasta neroaan.

Muutamat luodeista osuivat kauaksi määrätystä päämaalista: vieläpä yksi kattoonkin; ja kun suloinen olento järjettömästi nauroi puolisonsa kömpelyyttä, kääntyi mies äkkiä hänen puoleensa ja sanoi: "Katsokaapas tuota nukkea oikealla, joka nenä pystyssä halveksivasti hymyilee. No niin, kallis enkeliseni, minä kuvittelen mielessäni, että te olette hänen sijassaan." Ja hän sulki silmänsä ja ampui. Nukke tuli päätään lyhemmäksi.

Silloin hän teki kumarruksen tielleen, suloiselle ja vastenmieliselle puolisolleen, eroittumattomalle ja säälimättömälle Runottarelleen ja suudellen kunnioittavasti hänen kättään sanoi:

"Kallis enkelini, miten kiitollinen olenkaan teille onnellisesta laukauksestani!"

Toisen kuuluisuuden Verlaine'in teokset ovat yhtä monimutkaisia ja käsittämättömiä. Siteeraan esim. ensimäisen "Ariettes oubliées" nimisestä osastosta.

Le vent dans la plaine Suspend son haleine C'est l'extase langoureuse, C'est la fatigue amoureuse. C'est tous les frissons des bois. Parmi l'étreinte des brises, C'est, vers les ramures grises, Le choeur des petites voix. O le frêle et frais murmure!

Cela gazouille et surure, Cela ressemble au cri doux Que l'herbe agitée expire... Tu dirais, sous l'eau qui vire, Le roulis sourd des cailloux Cette âme qui se lamente En cette plainte dormante, C'est la nôtre, n'est ce pas? La mienne, dis, et la tienne, Dont s'exhale l'humble antienne Par ce tiède soir, tout bas.

Mitä oikeastaan merkitsevät "choeur des petites voix" ja "cri doux l'herbe agitée expire"? Yhtä vähän voin ymmärtää ajatusta koko runossa.

Siteeraan vielä toisen "ariette'in".

VIII.

Dans l'interminable Ennui de la plaine, La neige incertaine Luit comme du sable. Le ciel est de cuivre, Sans lueur aucune. On croirait voir vivre Et mourir la lune. Comme des nuées Flottent gris les chênes Des forêts prochaines Parmi les buées. Ce ciel est de cuivre. Sans lueur aucune. On croirait voir vivre Et mourir la lune. Corneille poussive Et vous, les loups maigres, Par ces bises aigres, Quoi donc vous arrive? Dans interminable Ennui de la plaine, La neige incertaine Luit comme du sable.

Mitenkä voi kuu elää ja kuolla vaskisella taivaalla, ja kuinka voi lumi kimallella kuten hiekka. Tämä runo ei ole ainoastaan käsittämätön, vaan suorastaan seos vääriä vertauksia ja sanoja.

Paitsi näitä teennäisiä ja epäselviä runoja, on joukko ymmärrettäviäkin, mutta ne ovat kovin huonoja sekä muotonsa että sisällyksensä puolesta. Sellaisia ovat kaikki "La Sagesse" nimisen osaston runot. Näiden runojen pääsisältönä ovat mitä typerimmät katooliset ja isänmaalliset tunteet, jotka sitäpaitsi ovat esiintuodut sangen huonossa muodossa. Niissä on esim. tällaisia säkeitä:

Je ne veux plus penser qu'a ma mère Marie, Siège de la sagesse et source de pardons, Mère de France aussi de qui nous attendons Inébranlablement l'honneur de la patrie.

Ennenkun siteeraan esimerkkiä muiden runoilijoiden teoksista, en voi olla lausumatta paria sanaa näistä kahdesta kuuluisuudesta, Baudelère'ista ja Verlaine'ista, joita nykyään pidetään suurina runoilijoina. On hyvin kummallista, miten ranskalaiset, joilla on ollut Chénier, Musset, Lamartine ja Hugo, ja sitä paitsi ei vielä kauvan sitten niin kutsutut parnassit: Leconte de Lisle, Sully Prud'homme y.m., ovat voineet antaa niin suuren merkityksen näille kahdelle runoilijalle, joiden tuotteet ovat huonoja muotonsa ja typeriä sisältönsä puolesta. Baudelère'in maailmankatsanto perustuu raa'alle itsekkäisyydelle ja siveellisyyden sijaan asetetulle häilyvälle kauneuden käsitteelle — joka sitä paitsi on aivan keinotekoista. Hän piti maalatuita naiskasvoja, metallisia puita ja teaatterissa kuvattua vettä luonnollisia kauniimpina.

Verlaine'in elämänviisauden perusteena taas on irstaisuus ja oman siveellisen voimattomuutensa tunnustaminen. Ainoaksi parannuskeinoksi tästä heikkoudentilasta tunnustaa hän mitä raaimman katoolisen epäjumalanpalveluksen. Molemmat ovat he sitä paitsi vailla kaikkea naiivisuutta, vilpittömyyttä ja yksinkertaisuutta, mutta sensijaan on heillä tavallista suurempi määrä teeskenteleväisyyttä, tehtyä omituisuutta ja itseensä luottavaisuutta. Paraimmistakin heidän teoksistaan ottaa sentähden hr Baudelère tai Verlaine suuremman sijan kuin heidän kuvattavansa. Ja nämät kaksi huonoa runoilijaa muodostavat koulun ja saavat satoja seuraajia.

Tämän voi selittää ainoastaan yhdellä tavalla. Sen yleisön taide, jonka keskuudessa he vaikuttavat, ei ole todellista eikä välttämätöntä elämälle, vaan huvitusta. Mutta kaikki huvitukset tulevat ikäviksi, jos niitä usein toistetaan. Jo ikävystyttävää huvitusta täytyy siis jollakin tavalla uudistaa: jos bostoni on käynyt kuivaksi, keksitään visti, jos vistikin on alkanut kyllästyttää, keksitään preferansi, samoin preferansin sijaan joku muu peli j.n.e. Asia pysyy samana, ainoastaan muoto vaihtelee. Sama on taiteenkin laita. Sen sisältö käy yhä enemmän rajoitetuksi, ja lopulta luulevat taiteilijat, että taiteen alalla ei ole enään mitään uutta sanottavana. Mutta voidakseen siitä huolimatta antaa taiteelle uutuuden viehätystä, hakevat he uusia muotoja. Samoin Baudelère ja Verlainekin keksivät uuden muodon, jonka he vielä uusivat erityisillä pornograafisilla seikkaperäisyyksillä. Ja kritiikki ja yleisö tunnustaa heidät suuriksi kirjailijoiksi.

Ainoastaan täten voi selittää Baudelèren ja Verlainen, samoin kuin koko dekadentismin, menestyksen.

Muutamissa Mallarmén ja Mæterlinck'in runoelmissa esim. ei ole minkäänmoista ajatusta. Mutta siitä huolimatta, tahi kenties juuri sentähden, niistä painetaan kymmeniä tuhansia kappaleita ja sijoitetaan nuorten runoilijain parhaimpiin runokokoelmiin.

Siteeraan esim. yhden Mallannen sonateista.

(Pan, 1895, N:o 1).

A la nuc accablante tu Basse de basalte et de laves A même les échos esclaves Par une trompe sans vertu. Quel sépulcral naufrage (tu Le soir, écume, mais y brave) Suprème une entre les épaves Abôlit le mât dévêtu. Ou cela que furibond faute De quelque perdition haute, Tout l'abime vain éployé Dans le si blanc cheveu qui traîne Avarement aura noyé Le flâne enfant d'une sirène.

Yhtä käsittämättömiä ovat monet muut runot. Olen lukenut muutamia niistä ja kaikissa niissä on yhtä vähän järkeä.

Siteeraan yhden myöskin toisen kuuluisan runoilijan, Mæterlinck'in runoista, Se on samoin kuin edellinenkin, otettu aikakauskirjasta "Pan", 1895. N:o 2.

Quand il est sorti (J'entend la porte) Quand il est sorti Elle avait souri. Mais quand il rentra (J'entendis la lampe) Mais quand il rentra Une autre était là... Et j'ai vu la mort (J'entendis son âme) Et j'ai vu la mort Qui l'attend encore... On est venu dire (Mon enfant, j'ai peur) On est venu dire Qu'il allait partir... Ma lampe allumée (Mon enfant, j'ai peur) Ma lampe allumée Me suis approchée... A la première porte, (Mon enfant, j'ai peur) A la première porte, La flamme a tremblé... A la seconde porte (Mon enfant, j'ai peur) A la seconde porte, La flamme a parlé... A la troisième porte, (Mon enfant, j'ai peur) A la troisième porte, La lumière est morte... Et s'il revenait un jour Que faut'il lui dire? Dites lui qu'on l'attendit Jusqu'à s'en mourir... Et s'il interroge encore Sans me reconnaître Parlez lui comme une soeur, Il souffre peut-être... Et s'il demande où vous êtes Que faut'il répondre? Donnez lui mon anneau d'or Sans rien lui répondre... Et s'il veut savoir pourquoi La salle est déserte? Montrez lui la lampe éteinte Et la porte ouverte... Et s'il m'interroge alors Sur la dernière heure? Dites lui que j'ai souri De peur qu'il ne pleure...

Kukahan tässä runoelmassa oikeastaan menee ulos, kuka tulee, kuka kertoo, kuka kuolee.

Samanlaisia ovat kaikki niiden satojen runoilijain tuotteet, joista ylempänä mainitsin muutamia. Samallaisia kirjoittavat myöskin saksalaiset, skandinaavialaiset, itaalialaiset, venäläiset. Tällaisista tuotteista painetaan jollei miljooneja, niin ainakin satoja-, muutamista kymmeniä tuhansia kappaleita. Näiden kirjojen latomiseen, painamiseen, sitomiseen vaaditaan miljoonia työpäiviä, yhtä paljon, luulen mä, kuin suuren pyramiidin rakentamiseen. Mutta eipä siinä kyllin. Sama on asian laita kaikkien muittenkin taiteiden alalla. Miljoonittain työpäiviä tuhlataan yhtä käsittämättömiin tuotteisiin maalaustaiteen, musiikin ja draaman alalla.

Tässä suhteessa ei maalaustaide suinkaan anna perään runoudelle, vaan vieläpä voittaakin sen. Otan tähän otteen erään taiteenystävän päiväkirjasta, joka v. 1894 kävi Pariisin näyttelyssä.

"Kävin tänään kolmessa taulunäyttelyssä: symbolistien, impressionistien ja ei-impressionistien. Tunnollisesti ja tarkkaan katselin tauluja, mutta jäin yhtä epätietoiseksi niiden suhteen, yhtä suuttuneeksi kuin ennenkin. Ensimmäisen näyttelyn, Camille Pissaron, taulut ovat vielä jotakuinkin ymmärrettäviä, vaikka niistä puuttuukin yhtä paljon taitavaa piirustusta, kuin sisältöäkin, ja vaikka niiden väritys onkin mitä kummallisin. Niiden piirustus on niin epämääräinen, että usein on mahdotointa käsittää minne päin käsi tahi pää on käännetty. Niiden sisältönä on suuremmaksi osaksi 'effets'. Effet de brouillard, Effet du soir, Soleil couchant. Muutamissa tauluissa on myöskin kuvioita, mutta sisällyksettömiä. Niiden väritys on suurimmaksi osaksi kirkkaan sininen tai kirkkaan viheriä. Jokaisessa taulussa on sitä paitsi oma perusvärinsä, jolla koko taulu on ikäänkuin pirskoitettu. Niinpä esim. hanhia vartioivan tytön perusvärinä on vert de gris ja kaikkialla on tämänvärisiä pilkkuja, kasvoissa, hiuksissa, käsissä ja vaatteissa, Saman näyttelyn muut taulut ovat impressionistien Puvis de Chavannen, Manet'in, Monet’in, Renoir'in ja Sisley'n y.m. Yksi niistä — en voinut saada selkoa nimestä — Redon, tahi mikä lienee ollutkaan — oli maalannut siniset, profiilista otetut, kasvot. Koko kasvoissa on ainoastaan sinistä väriä valkoisilla pilkuilla. Pissarrolta oli yksi akvarelli, kokoonpantu pisteistä. Etualalla on lehmä, joka on maalattu erivärisistä pisteistä. Yhteisväriä on mahdotoin huomata katseli sitten taulua läheltä tai kaukaa.

"Sieltä menin katsomaan symbolisteja. Kauvan katselin kysymättä mitään keltään ja koetin itse arvata taulujen ajatusta, — mutta se menee yli inhimillisen järjen. Ensinnä pisti silmääni sangen huonosti tehty — puinen 'haut-relief'. Se kuvasi alastonta naista, joka molemmin käsin pusertaa nännistään verta.

"Veri vuotaa maahan ja muodostuu vihdoin punasinerviksi kukiksi. Hiukset valuvat ensiksi alaspäin, sitten kohoutuvat ylöspäin ja muuttuvat puiksi. Vartalo on kokonaan maalattu keltaiseksi, hiukset ruskeiksi.

"Sitten taulu, joka kuvasi keltaiseksi maalattua merta. Merellä ajelehti laivan tai sydämen näköinen esine. Taivaanrannalla näkyvät kasvot profiilista keltaisine hiuksineen, jotka vähitellen muuttuvat mereksi, katoavat siihen. Muutamiin tauluihin on pantu väriä niin paksulti, että luulisi niitä melkein kuvanveistotuotteiksi. Kolmas taulu, johon käänsin huomioni oli vielä vähemmän ymmärrettävä. Siinä oli miehen profiili, jonka eteen oli kuvattu liekki; hiukset olivat mustat, ja kuvasivat — iilimatoja, kuten sittemmin sain tietää. Vihdoin kysyin eräältä siellä olevalta herrasmieheltä, mitä nämät taulut oikeastaan tarkoittivat. Hän selitti minulle, että relieffi on symbooli, joka kuvaa 'La Terre', keltaisella merellä ajelehtiva sydän on 'Illusion', ja mies iilimatoineen — 'Le mal'. Siellä oli myöskin impressionistisia tauluja: sangen alkuperäisesti piirustettuja kasvoja ja vartaloita, käsiin oli tavallisesti asetettu jonkunlainen kukka. Kaikki ovat ne yksitoikkoisia värityksensä puolesta ja huonosti piirustettuja. Piirteet ovat joko kerrassaan epämääräisiä, tahi leveitä mustia viivoja."

Näin oli asian laita v. 1894. Nykyään on tämä suunta taiteen alalla tullut vielä voimakkaammaksi. Sen edustajia ovat Böcklin, Stuck, Klinger, Sascha Schneider y.m.

Aivan samaa voi huomata draaman alalla. Välistä kuvataan arkitehtia, joka jostakin syystä ei ole pannut käytäntöön suuria aikeitaan ja sentähden kiipee rakentamansa talon katolle hypätäkseen sieltä suinpäin alas. Välistä taas esitetään lukijoille aivan käsittämätöin rotta-ämmä, joka yhtä käsittämättömistä syistä vie mukanaan runollisen pojan meren rannalle ja upottaa hänet, tahi sokeita, jotka istuen meren rannalla yhä toistavat yhtä ja samaa, tahi kello, joka putoo järveen ja siellä soi.

Sama on asian laita musiikinkin alalla, jonka kuitenkin, mielestäni, enemmän kuin muiden taiteiden pitäisi oleman kaikille ymmärrettävää.

Tunnettu, kuuluisa soittoniekka istuutuu pianon ääreen ja soittaa teille omien sanojensa mukaan juuri säveltämänsä sävellyksen tahi jonkun muun uuden taiteilijan teoksen. Te kuulette kummallisia, kovia ääniä ja ihmettelette sormien voimisteluharjoituksia. Selvästi huomaatte säveltäjän tahtovan vakuuttaa teitä, että hänen aikaan saamansa äänet kuvaavat — sielun runollisia pyrinnöitä. Te huomaatte kyllä hänen aikomuksensa, mutta teissä ei herää muuta kuin ikävän tunne. Soittaminen kestää kauvan tahi teistä ainakin siltä tuntuu, sillä te ette selvästi ymmärrä mitään ja teille vastoin tahtoanne johtuu mieleen A. Carr'in sanat: "Plus ça va vite, plus ça dure longtemps." Ja teille pälkähtää päähän, että tämä mahtaakin kaikki olla leikkiä, että soittaja kenties vaan tahtoo koetella teitä, että hän tahallaan koskettelee soittimia, ilman eroitusta, toivoen, että ylistäisitte häntä, vaan että hän rupeaakin yhtäkkiä nauramaan ja tunnustaa, että hän ainoastaan tahtoi teitä koetella. Mutta kun soitto vihdoin loppuu ja hiestynyt ja kiihtynyt, nähtävästi kiitosta odottava, soittoniekka nousee ylös, niin te huomaatte, että kaikki olikin täyttä totta.

Tämä tapahtuu kaikissa konserteissa, joissa soitetaan Lisztin, Wagnerin, Berlioz'in, Brahms'in ja Richard Straussin ja lukemattomien muiden kappaleita, jotka herkeämättä säveltelevät toisen oopperan toisensa perästä, toisen simfoniian toisensa jälkeen.

Sama on asian laita romaanin ja kertomuksen alalla, jossa pitäisi olla hyvin helppo lausua ajatuksensa selvästi.

Lukekaa Huysmens'in "Là bas" tahi Kipplingin kertomukset, Villier de l'Isle Adam'in "L'annonciateur", hänen "Contes cruels" nimisestä kokoelmastaan y.m., niin kaikki ne eivät ole teille ainoastaan "abscons " (uusien kirjailijain keksimä uusi sana), vaan myöskin kerrassaan käsittämättömiä sekä muotonsa, että sisältönsä puolesta. Tätä laatua on esim. hiljakkoin Revue blanche'ssa ilmestynyt E. Morel'in romaani "Terre Promise" ja suurin osa useista romaaneista. Kirjoitustapa on sangen sotkuista, tunteet ovat olevanaan yleviä, mutta mahdotointa on ymmärtää, mitä romaanissa oikeastaan tapahtuu.. Samallaista on koko nykyaikainen uusi taide.

Ihmiset, jotka elivät tämän vuosisadan alkupuoliskolla — jotka pitivät arvossa Göthe'ä, Schiller'iä, Musset'tä, Hugo'ta, Dickens'iä, Beethoven'ia, Chopin'ia, Rafael'ia, Vinci'ä, Michel-Angelo'a, De-Laroche'a, eivät ymmärrä mitään uusimmasta taiteesta. He pitävät usein sen tuotteet mauttomina ja järjettöminä eivätkä tahdo tietää niistä mitään. Mutta tällainen kanta uuden taiteen suhteen on aivan perusteeton. Sillä tämä taide voittaa yhä suurempaa alaa ja on jo saanut yhtä vahvan jalansijan yleisössä kuin romantismi 30:n luvulla. Sitä paitsi, jos me katsomme olevamme oikeutetut tällä tavoin tuomitsemaan uusimman taiteen, niin kutsutun dekadentismin, tuotteita, ainoastaan sentähden, ettemme niitä ymmärrä, täytyy meidän ottaa huomioon se seikka, että on tavattoman suuri joukko ihmisiä — koko työkansa ja monet muihinkin luokkiin kuuluvista, — jotka ymmärtävät aivan yhtä vähän niitä taiteen tuotteita, jotka me pidämme erinomaisina, nimittäin Göthe'n, Schillerin, Hugo'on runoja, Dickensin romaaneja, Beethoven'in ja Chopin'in musiikkia, Rafaelin, Michel-Angelo'n, Vinci'n y.m. tauluja.

Jos minä katson itseni oikeutetuksi luulemaan, että kansan suuri joukko ei ymmärrä eikä pidä siitä, jota minä pidän ehdottomasti hyvänä sentähden, että se on kehittymätön, niin minun täytyy myöntää, että itsekin voin olla ymmärtämättä ja pitämättä uuden taiteen tuotteista ainoastaan sentähden, etten ole kylliksi kehittynyt niitä ymmärtääkseni. Jos taas katson voivani sanoa, etten minä eikä suurin osa minun kanssani samanmielisistä ihmisistä ymmärrä uudenaikaisen taiteen tuotteita ainoastaan sentähden, ettei niissä ole mitään ymmärtämistä, sentähden että ne ovat huonoa taidetta, niin samallaisella oikeudella voi vielä suurempi enemmistö, koko työkansa, joka ei ymmärrä minun ihailemiani — taideteoksia, sanoa, että minun taiteeni on huonoa, ettei siinä ole mitään ymmärtämistä.

Erittäinkin selvästi huomasin, miten oikeudetonta on uuden-aikaisen taiteen tuomitseminen, kun kerran kuulin erään runoilijan, joka itse kirjoitteli käsittämättömiä runoja, nauravan käsittämätöntä musiikkia, ja kun eräs soittoniekka, joka sävelteli käsittämättömiä simfoniioja suurella itseluottamuksella pilkkasi hämäriä runoelmia. Minulla ei ole oikeutta tuomita uuden aikaista taidetta sentähden, etten minä, joka olen kasvatettu vuosisadan alkupuoliskolla, sitä ymmärrä, minä voin ainoastaan sanoa, etten sitä käsitä. Ainoa eroitus vanhan taiteen ja dekadentismin välillä on siinä, että edellistä ymmärtää vähän suurempi luku ihmisiä kuin jälkimmäistä.

Me ymmärrämme taidetta, johon olemme tottuneet, mutta emme käsitä taidetta, joka on vähemmän yleistä. Mutta tästä emme mitenkään voi tulla siihen johtopäätökseen, että minun hyväksymäni taide on oikeata, ja että se, jota minä en kykene käsittämään, on valheellista ja huonoa. Minä voin tehdä tästä ainoastaan sen johtopäätöksen, että taide, tultuaan yhä enemmän yksinomaiseksi, on samalla käynyt yhä käsittämättömämmäksi yhä suuremmalle ja suuremmalle ihmisjoukolle, joten sitä lopulta voivat ymmärtää ainoastaan muutamat valitut ja että näiden valittujenkin luku yhä vähenee.

Samalla kun yliluokkien taide on eronnut kansan taiteesta, on myöskin vakaantunut se luulo, että taide voi olla todellista, vaikka se onkin kansalle kokonaisuudessaan käsittämätöintä. Tällaisen luulon seurauksena oli välttämättä se mielipide, että taidetta voi ymmärtää ainoastaan pieni joukko valituita ja lopulta ainoastaan pari tai yksi niistä. Tämän mielipiteen lausuvatkin nykyiset taiteilijat suoraan julki: "Minä luon ja ymmärrän itseni, jollei joku muu minua ymmärrä, sitä pahempi hänelle."

Väite, että taide voi olla hyvää, ilman että suurin osa ihmisistä sitä ymmärtää, on siihen määrin perusteeton, — sen seuraukset siihen määrin vahingollisia itse taiteelle ja samalla niin yleinen, että on todellakin mahdotointa kyllin selvästi todistaa sen järjettömyyttä.

Sangen usein kuulee luulluista taideteoksista sanottavan, että ne ovat sangen hyviä, mutta että on hyvin vaikea niitä ymmärtää. Me olemme tottuneet tällaiseen arvosteluun. Mutta itse asiassa on mokoma arvostelu jostakin taideteoksesta, nimittäin, että se on hyvä, mutta käsittämätöin, aivan samaa kuin sanoa, että joku ruoka on hyvää mutta mahdotonta syödä. Voivathan tosin muutamat herkkusuut, joilla on pilaantunut maku, pitää mädäntyneestä juustosta ja pahentuneista pyistä, mutta leipä, hedelmät ovat hyviä ainoastaan silloin, kun ne miellyttävät ihmisiä yleensä. Sama on taiteen laita. Ainoastaan huono, pilaantunut taide voi olla käsittämätöntä, hyvää taidetta taas ymmärtävät kaikki.