Part 2
He sittemmin voittivatkin epäjumalanpalveluksen, niin että jokaisen juutalaisen tietoisuuteen painui vähitellen viha kaikkea kuvapalvelusta vastaan, joka ei asettanut mitään rajoja intohimoille eikä antanut mitään yhteistä käsitystä jumalan vaatimuksista _kaikkiin_ juutalaisiin nähden, kun kuitenkin aate Juudan _kansan_ erikoisesta tehtävästä jo oli kytemässä. Ei epäjumalanpalvelus olisi voinut tulla voitetuksi, ellei sitä olisi tunkenut tieltään juuri jokin uusi ilmoitus siitä, mitä jumala on, ja mimmoista palvelusta hän juutalaisilta vaatii. Se, mikä näin tarjoutui näkyvän jumalankuvan ja sen palvelemisen sijaan, oli Juudan kansan historia, eli historia siitä, kuinka Jehova oli johtanut Juudan _kansan_ vainon maasta halki merien ja korpien luvattuun Kaanaan maahan, tehdäkseen tämän valitun kansansa koko maailman valtiaaksi. Nyt piti siis tämän historian antaa näkymätön ajatuskuva jumalasta. Kaikki heprealaiset profeetat ovat täynnänsä opetuksia siitä mimmoiseksi tämä kansallinen jumala on ajateltava. Profeetat osaksi kuvasivat runollisissa väreissä jumalan entisiä tekoja ja osaksi ennustivat voimakkailla, sytyttävillä sanoilla mitä jumala vastaisuudessa aikoi. Mooses erityisesti määritteli, mitä juutalaisen, kansansa jäsenenä, on tekeminen ja mitä jättäminen tekemättä palvellakseen tätä jumalaa ja ylläpitääkseen tehtyä liittoa hänen kanssaan. Tässä tarkoituksessa Mooses järjesti uhrijumalanpalveluksen ja määräsi muut teot, joilla Jehova oli palveltava, sekä rangaistuslain näiden tekojen laiminlyömisestä, Näin oli nyt näkyväisten jumalankuvain sijaan tullut "laki ja profeetat": juutalaisille oli annettu mahtava _ajatus_kuva siitä jumalasta, joka oli luonut maailman, valinnut Juudan kansan omaksensa ja oli lähettävä Messiaan vapauttamaan tätä kansaa inhimillisestä orjuudesta ja saattamaan sitä maailman valtiaaksi. Ja tanssien ja mässäysten sijaan, joilla eri suvut olivat hyvittäneet ja lepyttäneet kotijumaliansa, tarkoitti tämän uuden mahtavan ja ainoan ajatusjumalan palveleminen, kuten sanottu, hänen lepyttämistänsä ja pysyttämistänsä kansalle antamissaan lupauksissa, joka palvelus tapahtui Mooseksen määräämien _laintöiden_ suorittamisella.
Itse asiassa on tämä juutalaisten suorittama ylimeno näkyväisien epäjumalten kuvain palvelemisesta näkymättömän ajatuskuvan palvelemiseen kylläkin suuri edistysaskel. Jos juutalaiset eivät olekaan tulleet maailmanvaltiaiksi, kuten oli tarkoitus, niin on kuitenkin tämä heidän jumala-käsitteensä jyrkkä kehittäminen aistilliselta alalta ehdottomasti ajatuksen alalle saavuttanut kylläkin laajalle ulottuvan merkityksen. Ei ainoastaan Juudan historiassa, vaan niidenkin uudenaikaisten kansain historiassa, jotka muodostavat nykyisen kristikunnan, on pakanuuden heimotaistelujen lakkaaminen ja hajanaisten sukujen yhdistyminen kansalliseksi kokonaisuudeksi tapahtunut yhtaikaa luopumisen kanssa tarunsekaisesta monijumaluudesta, jonka sijaan on tullut yhdellä tavalla ajateltu ja siis tämän ykseytensä avulla kaikkia yhdistävä ajatusjumala, niin sanottu kristittyjen jumala.
Tämä uusi kristittyjen ajatusjumala, joka tuli pakanallisten sukujumalien sijaan, on laajempi kuin juutalaisten Jehova. Nyt oli Jehovan juutalais-kansalliseen jumalankuvaan, semmoisena kuin tämä on Mooseksella ja profeetoilla, liittynyt jatkoksi vielä historia siitä, kuinka tämä Jehova astui maan päälle ihmisen, ainokaisen poikansa hahmossa, ja kuinka tämä poika sitten antoi itsensä kuolemaan sovitusuhriksi ihmisten syntien edestä.
Tämä uusi kehittyneempi kuva jumalan olennosta, jonka uudet kansat ovat omistaneet, on myöskin suuri edistysaskel, joka sekin ennen kaikkea etupäässä ilmenee muuttuneessa käsityksessä siitä mitä jumalan _palveleminen_ on. Tämä uusi kristittyjen jumalankuva on nimittäin poistanut uhripalveluksen, jolla sekä juutalaiset vielä palvelivat Jehovaansa että myöskin uudet kansat entisiä pakanajumaliaan.
Apostolit, jotka olivat ottaneet tehtäväkseen murtaa nuo juutalaisten uhrikäsitykset ja valaa sijaan uusi käsitys sekä jumalasta että hänen palvelemisestaan, teroittivat kirjeissään juutalaisille kristityille enimmäkseen juuri uhrien tarpeettomuutta, niin että voi sanoa siinä olevankin avaimen heidän meille usein himmeiden opetuksiensa käsittämiseen. Erittäinkin ovat Paavalin opetukset ja tuo juutalaisille osoitettu heprealaiskirje, jonka tekijästä ei tosin olla aivan selvillä, tässä kohden merkilliset. Näkyy selvästi kuinka syvälle juutalainen uhrikäsite oli Paavaliin itseensä juurtunut, kuinka elävä oli sen ohella hänen uusi vakaumuksensa siitä, että kaikki uhrit olivat tarpeettomat, ja kuinka suuria ponnistuksin hän puolestaan teki selittääkseen järjen avulla, mistä syystä uhri ennen oli ollut jumalalle otollinen, niin että "ilman verta ei ollut mitään anteeksiantamusta", kuten vanhassa testamentissa sanotaan, mutta nyt, Jeesuksen Kristuksen jälkeen, uhraaminen oli tullut kokonaan tarpeettomaksi. Hänen oppinsa tuli sentähden olemaan meille himmeitä ja usein pilventakaisia aatteita siitä, kuinka Jeesus muka oli kuollessaan kerran kaikkiaan vuodattanut tuon anteeksiantamukseen välttämättömän veren, ja kuinka siis kaikki se, mitä juutalainen laki määräsi tehtäväksi jumalan palvelemiseksi, oli nyt tullut tarpeettomaksi. Tätä tarkoittavat Paavalin alituisesti uudistuvat lauseet siitä, että Mooseksen lain määräämät "lain teot", s.o. uhrit ja ympärileikkaukset, eli koko ulkonainen jumalanpalvelus, eivät vapauta ihmistä synnistä, vaan synnistä vapauttaa ainoastaan _usko_. Täytyy vaan muistaa, ettei Paavali siis näitä "tekoja" vastustaessaan tarkoittanut Jeesuksen opettamia rakkauden töitä, sillä rakkauden töiden tekemisessä Paavalinkin mielestä jumalanpalvelus on.
Tämmöinen uusi oppi synnin lunastuksesta ilman uhrielukoita, Jeesuksen veren kautta, oli omansa astumaan ylimenon tavalla Euroopassakin pakanauskon sijaan, kun oli vähitellen totutettava pakanat pois vanhoista juurtuneista uhripalveluksen käsityksistä. Ja lunastusoppi onkin sentähden löytänyt yhtä otollisen maan kaikkialla uudemmissakin kansoissa, missä pakanallinen uhrikäsite samalla tavalla on ollut voimassa ja ihmisten tietoisuuteen juurtuneena. Mitä kauemmas mennään niin sanotun Kristinuskon entisyyteen, sitä voimakkaampana on tämä verilunastus-opin puoli Euroopankin kansoilla edustettuna. Ja mitä myöhempiin aikoihin tulemme, sitä enemmän lunastusoppi alkaa ensin hakea itsellensä uusia aatteellisempia selityksiä ja sitten vähitellen kokonaan häipyä. Niin että sitä mukaa kuin pakanallinen käsite lepytysuhrin välttämättömyydestä on vähitellen kulumassa pois ihmisten tietoisuudesta, on tuo Paavalin perustama oppi Jeesuksenkin verilunastuksesta vihdoin tulemassa kokonaan tarpeettomaksi.
Paavalin mukaan uusi jumalanpalvelus edellyttää tosin semmoista "uskoa", että uhrijumalanpalvelus on Jeesuksen uhrityön tähden tarpeeton, koska jumala on sillä lepytetty yhtä ehdottomasti kuin ennen elukan uhriverellä; mutta tämä on ainoastaan uskon kieltoperäinen määritelmä. Uskon positiivinen puoli on Paavalinkin mukaan uskossa evankeliumiin eli siihen, että jumalan valtakunta on lähestynyt ja että ihmisen siis on tekeminen Jumalan tekoja, se on: palveleminen jumalaa teoilla, kunhan ei vaan Mooseksen ulkonaisilla "lainteoilla".
Paavalin selitykset, että Jeesuksen uhrikuolema ihmisten syntien edestä on todistus ihmisille tämän jumalan rakkaudesta heitä kohtaan, suuressa määrin muuttaa entistä juutalaisten ajatuskuvaa Jehovasta.
Rakkaus on ihan uusi piirre lisäksi vanhan testamentin jumalankuvaan. Se on tietysti oleva yhtä ehdottomasti ainoastaan _ajatus_kuva kuin entinenkin. Heprealaiskirjeessä nimenomaan sanotaan uskon olevan siinä, ettei epäillä näkymättömiä, se on: ei epäillä sitä, että tämä ajatuskuva on reaalinen todellisuus. Ajatuskuva oli siis suuressa määrässä laajentunut. Paitsi Juudan kansan historiata, Mooseksen ja profeetain lausuntoja, joka kaikki yhä edelleenkin jäi tämän kuvan perustaksi, tuli kuvaan lisäksi juutalaisten historian jatkona lunastushistoria. Juutalaisten Jehovalta, niin selväpiirteisenä kuin hän heidän historiassaan esiintyykin, puuttui rakkauden ominaisuus. Mutta uudessa lunastushistorian täydentämässä kuvassa oli rakkauden ominaisuus valtavin piirre. Tämä uusi ominaisuus ei selventänyt Jehovan yksiväristä ja selväpiirteistä ajatuskuvaa, mutta vapautti sen jyrkästä kansallisesta rajallisuudesta tehden sen kelpaavaksi myöskin muille kansoille kuin juutalaisille.
Tämä juutalaisen kansallishistorian ja apostoli Paavalin yhteisesti piirtämä jumalankuva, nykyisen dogmatiikan, eksegetiikan ja kirkkohistorian viimeistelemänä, ilmoitetaan nyt meidän päivinämme siksi jumalankuvaksi, jota ihmisen on kuolemasta pelastuakseen rukoileminen.
Tästä uudesta jumalankuvasta ei kuitenkaan mikään teologia eikä mikään ihmisten oma tottumuksen voima ole voineet poistaa sitä kaksinaisuutta, minkä ylläviitattu historiallinen kehitys on siihen tuottanut. Heprealaisten Jehova oli yhtenäinen luonnekuva, joka heidän kansallisesta historiastaan itsestään nousee painuakseen semmoisenaan ihmisen mieleen. Mutta kun tähän kokonaiseen luonnekuvaan nyt liittyy ihan uusi piirre, joka on nimenomaan tarkoitettu olemaan yhtä voimakas ja vallitseva kuin entinen, niin kysytään jo paljon suurempaa kuvituskykyä saadakseen nuo kaksi ihan erilaista piirrettä sulamaan semmoiseksi yhtenäisyydeksi, joka tekee pysyvän mielikuvan mahdolliseksi. Ja nyt nuo piirteet eivät ole ainoastaan erilaiset, vaan ne ovat päälliseksi vastakohtia toisilleen. Heprealaisessa ajatuskuvassa vallitsee rankaiseva oikeamielisyys, koston etsiskely kolmanteen ja neljänteen polveen. Paavalin lisäpiirre taas on rakkaus, ja rakkauden pääominaisuus juuri on anteeksiannon _ehdottomuus_. Mutta mikään kuva ei pysy koossa mielessä, ellei sitä sido sisällinen yhtenäisyys. Ei riitä että vaan opetetaan ehdottomasti _yhdestä_ jumalasta, jotta se pysyisi koossa; täytyy sen luonteenkin olla yhtä, kuten oli juutalaisten Jehovalla. Muussa tapauksessa ei mielikuvaa synny -- psykoloogisen luonnonlain vaikutuksesta.
Sentähden kristillisen teologian päätehtävä onkin aina ollut koettaa juottaa nuo kaksi vastakkaista ominaisuutta yhdeksi, niin että samaan kuvaan soveltuisi yhtaikaa sekä oikeamielisyys, jonka sopii käyttää ikuista helvettiä rankaisukeinonaan, että myöskin rajattomasti ja ehdottomasti anteeksi antava rakkaus. Kuten tunnettu, on teologia koettanut peittää tätä luonteen kaksinaisuutta muun muassa kolminaisuuden opilla. Mutta tämä keksintö ei ole syventänyt, vaan päinvastoin himmentänyt ja edentänyt ajatuskuvaa.
Silloin kuin jumalan ajatuskuva näin auttamatta kadotti selvyytensä ja yhtenäisyytensä, ei kuitenkaan selvän ja yhtenäisen kuvan tarve ollut suinkaan vähentynyt, vaan päinvastoin. Sillä niinkuin Paavalin uuden uskonnon koko kärki oli kohdistunut _yksilöllisen_ autuuden oppiin (jota vastoin juutalaisilla oli kysymys _kansan_ autuudesta), niin oli uusi jumalakin nyt oleva jumala jokaiselle yksityiselle ja piti siis olla myöskin selvä jokaiselle personallisesti. Ja kun vielä jumalanpalvelus ei enää ollut uhrielukkain tuomisessa papeille eikä ulkonaisten laintöiden noudattamisessa, vaan jumalanpalvelukseen vaadittiin juuri ajatuskuvan personallista omistamista, personallisia kääntymisiä rukouksessa tämän ajatuskuvan puoleen, niin on ymmärrettävää, että helposti omistettava, selväpiirteinen ja yksivärinen ajatuskuva oli päinvastoin tullut entistä monin verroin tärkeämmäksi.
Kun nyt teologian ponnistukset ja kirkonkokousten päätökset uuden, yhteytensä menettäneen ajatuskuvan selventämiseksi veivät luonnollisesti vaan yhä monimutkaisempiin ja ristiriitaisiinkin oppeihin, joita oli mahdoton semmoisinaan puheenalaisessa tarkoituksessa tarjota kansalle, ja kun toiselta puolen selvän jumalankuvan tarve yhä kasvoi, niin oli seurauksena _pakollinen luopuminen juutalaisten alkuperäisestä ankarasta vaatimuksesta, ettei saanut palvella mitään näkyviä kuvia_. Munkit kyllä säilyttivät itsellään virallista oppia yhtenäisestä jumalankuvasta, mutta kansalle piti antaa jotakin selvempää. Ja niin tämän vaikeasti koossa pysyvän ajatuskuvan sijaan tuli avuksi viljalti näkyviä erilaisia rukouskuvia. Kaikki kirkot täyttyivät kuvilla. Jumalan äiti oli ensimäinen, sitten ristiinnaulittu, sitten apostolit, sitten pyhimykset, niin että keskiajan taiteilijoilla oli täysi työ tätä hengen tarvetta tyydyttääkseen. Jokaisella oli oma rukouspyhimyksensä, jonka kuvan eteen hän vei kynttilänsä kirkkoon, -- jonka puoleen hän rukouksissaan kääntyi, jota hän illoin aamuin ajatteli sen suuren käsittämättömän jumalan asemasta, jota hän ei voinut koossa pitää, ja josta oli lähempi selko vaan papistolla.
Katolinen kirkko ei kuitenkaan opettanut, että jumalanpalvelus oli yksinomaan rukouksissa ja uskossa noihin ihmeitä tekeviin madonniin ja pyhiin muinaisjäännöksiin, lunastukseen eli Jeesuksen veren ja lihan nautitsemiseen, vaan synninpäästöä antavan jumalanpalveluksen toinen puoli oli ennen kaikkea "teot", joita kaikki apostolit, ja nimenomaisesti apostoli Jaakob, muita selvemmin, vaativatkin. Näillä "teoilla" -- miserabile dictu -- tarkoitti kirkko kuitenkin etupäässä velvollisuutta ylläpitää papistoa ja kartuttaa kirkonkassaa almuilla, ja, kuten tunnettu, meni niin pitkälle, että paras teko oli kirkolle annettu selvä raha, joka merkitsi samaa kuin synninpäästö. Tästä seurasi katolisen kirkon lahoaminen. Tähän kohtaan uskonpuhdistajat suurimmalla voimalla iskivätkin.
Osoittaakseen nyt jumalan oman sanan perustuksella katolisen synninpäästöopin vääräksi, Luterus vetosi Paavaliin, sovittaen Paavalin opin "tekojen" ja "uskon" suhteesta toisiinsa keskiajan kokonaan uusiin oloihin. Luterus jätti huomioon ottamatta, että Paavali, kieltäessään teoilla jumalaa palvelemasta, oli tarkoittanut "teoilla" vanhoja Mooseksen opettamia jumalanpalvelusmenoja, ja selittänyt nämät tarpeettomiksi. Luterus käytti nyt Paavalin sanoja hyväkseen selittääkseen, että ihminen ei voi millään "teoilla" saada synninpäästöä, vaan ainoastaan "uskolla", kuten Paavali muka oli opettanut. Yhtä leveäkätisesti kohteli Luterus tätäkin Paavalin uskon käsitettä. Ollen ikäänkuin näkemättä, että Paavali puhui uskosta lunastukseen ainoastaan kieltoperäisessä merkityksessä eli -- kuten ylempänä jo huomautettiin, -- että Paavali puhui Jeesuksen verilunastuksesta ainoastaan sanoakseen että juutalaisten vanha elukkauhraus oli tullut tarpeettomaksi; unohtaen siis, että Paavalikin katsoi positiivisen uskon olevan sisällisessä uskossa Jumalan tahtoon eli juuri hyvien töiden käskyyn, Luterus teki tuon juutalaisille tarkoitetun lunastusopin positiiviseksi uskonkappaleeksi, joka antaa synninpäästön, ja kiivaudessaan katolista kirkkoa vastaan opetti, että kaikki ihmisten yritykset elämänsä pelastamiseen hyvien tekojen avulla ovat turhat.
Jumalanpalvelus siis Luteruksen opin mukaan ei suinkaan ole ihmisen omissa yrityksissä elää oikein, vaan ainoastaan hänen personallisessa uskossaan lunastukseen ja autuuden lupaukseen.
Tämmöinen personallinen usko sanotaan syntyväksi synnin tunnosta eli, kuten Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa sanotaan (3: 21): siitetään peljästyneessä omassatunnossa, joka tuntee jumalan vihan meidän synteimme tähden ja halajaa syntein anteeksisaamista ja synninpäästöä. -- Tämän sisällisen uskon juurtuminen kansaan edellytti tietysti ennen kaikkea tietoa lunastuksen historiasta, se edellytti, että jokaisella kansan jäsenellä oli oma personallinen käsityksensä vanhan ja uuden testamentin jumalasta ja hänen pitkästä historiastaan. Ja niinpä katolisen kirkon madonnat ja pyhimykset, joiden tehtävänä oli olla käsittämättömän jumalankuvan sijassa jokaisen personallisina pikkukuvina, jälleen pyyhitään pois, ja niiden sijaan yksi ainoa ajatuskuva jälleen annetaan kansalle. Alkukirjat käännettiin nyt kansan omalle kielelle. Lunastusoppi lyhyin piirtein esitettiin kirjoitetuissa kaavoissa ja innokkain mielin ruvettiin tätä välitöntä ajatuskuvaa luvanneesta ja lupauksensa täyttäneestä jumalasta saarnoilla ja opetuksilla istuttamaan kansan tietoisuuteen. Tietysti tällöin oli tärkeintä ensiksikin sopia niin selvästi, lyhyesti ja täsmällisesti lausutuista sanoista kuin mahdollista, että kuva olisi kaikilla yksi. Se oli yhteisten tunnuskirjain ja Luteruksen katkismuksen tehtävä, joka tuli uuden jumalankuvan varsinaiseksi aapiseksi.
Ja niin meillä on tähän päivään saakka säilyneet nuo luterilaisen jumalankuvamme luomasanat:
"Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan, -- Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, Hänen ainoaan poikaansa, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi Neitsyt Mariasta, piinattiin Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoletettiin ja haudattiin, astui alas helvettiin, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaaseen, istuu Isän Jumalan kaikkivaltiaan oikealla kädellä, sieltä on tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. -- Minä uskon Pyhään Henkeen, yhteen pyhään yhteiseen seurakuntaan, pyhäin yhteyteen, syntein anteeksi saamiseen, ruumiin ylösnousemiseen, ja iankaikkiseen elämään. Amen."
Mutta tämä kolmiyhteinen Jumala ei sittenkään tarttunut kansan mieleen. Ja niin ei Luteruksenkaan kirkko tullut toimeen ilman näkyviä kuvia.
Kansan mielikuvitus, josta oli säikytetty pois kaikki katolilaiset apukuvat, haki luonnonlain pakotuksesta semmoista ajatuskuvaa, jonka mielessäpitäminen ei vaatisi koossapitämisen ponnistuksia. Täytyy huomata, ettei Luteruksen katkismukseen kirjoittama lunastusoppi, niin selvä kuin se oppina olikin, suinkaan tehnyt ajatuksen kuvaa yhdestä jumalasta yhtenäisemmäksi tai helpommin omistettavaksi. Mutta kun tarve _personallisesti_ kääntyä jumalan puoleen oli juuri lunastusopin vuoksi tullut vieläkin tärkeämmäksi, niin on selvä, että jonkun uuden mielikuvan oli ennen tai myöhemmin astuminen hyljättyjen madonnain ja pyhimysten tehtävää suorittamaan. Ja tämmöiseksi kuvaksi tuli nyt _Jeesuksen persona_.
Selvä on, että kun lunastusoppi näin tuli kaiken autuuden kulmakiveksi ja jumalan rakkauden todisteeksi, niin pääpainon täytyi siirtyä siitä jäsenestä kolminaisuudessa, joka _vaatii_ verilunastusta, siihen jäseneen, joka sen kärsimyksillänsä _suoritti_. Ja näin ennen pitkää oli Jeesuksen henkilö, semmoisena kuin jokainen sitä mielessään taisi kuvailla, muuttunut siksi ajatuskuvaksi jumalasta, jota saattoi pitää mielessään, kun rukoili tai suoritti muita jumalanpalvelusmenoja.
Niinkuin avatuista suluista täyttyivät kaikki kirkot tällä uudella, helposti mielessä pidettävällä kuvalla. Ja pian oli Kristuksen kuva, tai ainakin joku ristin tapainen, kaivattu ja melkein välttämätön esine jokaisessa luterilaisessa kirkossa. Hän on täällä aina kuvattu jumaluuden merkki, sädekehä päähän. Milloin näemme hänen syntyneenä neitseestä Mariasta, paimenten ja tietäjäin kumartamana, milloin kävelemässä veden päällä, säännönmukaisesti liehuville liepeillensä. Tavallisimmasti näemme hänet ristinpuussa riippumassa, lunastusaatteen vertauskuvana.
Huomattava myöskin on, että vasta siitä ajasta syntyy tapa rukoilla Jumalan asemasta Jeesusta. Ylimmilleen on tämä tapa kehittynyt meidän päivinämme muutamissa lahkokunnissa, joiden jäsenet tekevät Jeesuksen kuvasta miltei aistillisen epäjumalan, ja nimenomaan opettavat, että kaikki pyrkiminen työllä ja teoilla jumalata palvelemaan on jumalan edessä turhuutta, ja että täytyy vaan omistaa ajatuskuva ristiinnaulitusta Jeesuksesta.
Mutta palatkaamme Luterukseen.
Luteruksen mukaan on jumalanpalveleminen siis: kääntyminen kolmiyhteisen jumalankuvan puoleen synnintunnosta heräävässä uskossa lunastukseen Jeesuksen uhrikuoleman kautta.
Tämän mukaan onkin meidän nykyinen luterilainen jumalanpalvelus muodostunut: Papiston tehtävä on ennen kaikkea antaa raamatunselityksillä käsitys oikeasta jumalankuvasta, ja alttaritoimituksen ja saarnan avulla synnyttää sanankuulijassa ensin uskoa ikuisten helvetin tuskien uhkaan, joiden on herättäminen hänessä pelkoa ja synnintuntoa, ja sitten uskoa armoon eli syntien lunastukseen Jeesuksen veren kautta.
Ei voi kieltää, että edistysaskel katolilaisesta jumalanpalveluksen käsityksestä on olemassa. Uskoa, että maksamalla rahaa papistolle, messulla, paastoomisilla tai muilla tempuilla voisi jossakin tulevassa elämässä ansaita sielullensa autuuden, on todellakin suurta ja pimeätä taikauskoa. Niinikään on suuri edistysaskel, että välittömän jumalankuvan omistaminen tehdään jokaisen yksityisen asiaksi, ja luovutaan syöttämästä kansalle sen sijaan vaan madonnia ja pyhimyksiä.
Kaikki olisikin ollut niinkuin olla pitää, jos mahdollisuus tämän jumalankuvan kehittymiselle tulevien aikakausien uusien ajatustapojen ja käsitysten mukaiseksi olisi jäänyt avonaiseksi. Mutta niin ei tapahtunut. Luteruksen kirjoitukset, tehtyinä kirkon tunnustuskirjoiksi, eivät jätä tämmöistä mahdollisuutta. Tapahtunut on, että vaikka Luterus itse lieneekin ajatellut alituista kehitystä tulevaisuudessa, ja vaikka hän tarkoitti kirjoituksillaan vaan vapauden sulkujen särkemistä, ovat samat poleemiset kirjoitukset nyt neljän sadan vuoden kuluttua vapauden suluiksi tulleet. Vapautuminen oli siinä, että vapauduttiin katolilaisesta taikauskosta, jota sen papisto oman etunsa vuoksi tahallaan ylläpiti kansassa. Vapautumisen riemu syntyi siitä, että ihmiset huomasivat, ettei taikauskosta luopuminen hävittänyt jumalankuvaa, vaan että päinvastoin entistä totisempi, mahtavampi jumalankuva oli se, joka oli sopusoinnussa ihmisten silloisen järkeisen kehityksen kanssa. Luteruksen kirjoitukset huokuvat tätä taikauskosta vapautumisen riemua. Munkkilaisen latinan hän jätti syrjään, käytti leveätä arkipäiväistä, sukkeluuksista ja sanansutkauksista vilisevää saksaansa eikä välittänyt mistään teoloogisista traditsioneista. Mutta on muistettava, että Luterus ja hänen aikansa vapautuivat taikauskosta kuitenkin ainoastaan niinpaljon kuin silloisiin käsityksiin nähden kävi päinsä.
Tosin uskonpuhdistuksen yhteydessä tapahtuneet riidat protestanttisen kirkon keskuudessa osoittavat, että silloinkin jo saattoi vapautua vielä vähän enemmän kuin Luterus, kuten vapautui Kalvin ja Zvingli, ja myöskin vähän vähemmän, kuten n.s. reformeerattu kirkko. Olihan sitäpaitsi jo siihen aikaan semmoisiakin ihmisiä, jotka uskalsivat ajatella, että raamatunkertomus maailmanluomisesta on vaan taru, ettei Jeesus ole voinut syntyä neitseestä, ettei ehtoollisleipä ja -viini voi muuttua lihaksi ja vereksi, ettei voi löytyä mitään paikallista taivasta, johon Jeesus olisi näkyvästi kohonnut, eikä helvettiä, jossa hän olisi käynyt, ettei kolme voi olla yksi eikä yksi kolme, ja niin edespäin.
Mutta lukuunottamatta näitä harvoja aikansa käsityksien edelle kehittyneitä ihmisiä, ei siihen aikaan Luteruksen eikä yleensä ihmisten järkeä loukanneet semmoiset käsitteet kuin paikallinen taivas, helvetti, istuminen jumalan oikealla kädellä, piru. Taikauskoiset käsitykset olivat niin syöpyneet ihmisten mieliin, että vielä 17 ja 18 vuosisadallakin uskonnollisuuden nimessä vaadittiin noitien polttamista roviolla, koska nämä muka olivat pirun kanssa liitossa. Sentähden kaikki nuo käsitykset jatkuivat uskonpuhdistuksen mukana uuteen aikaan. Paljosta taikauskosta uskonpuhdistajat tosin vapautuivat, mutta paljon taikauskoa he vielä ottivat mukaan tunnuskirjoihinsa tulevien aikojen särjettäväksi. Ja, kuten sanottu, luonnollinen kehitys olisi sen jo tehnytkin, ellei nuo Luteruksen ja Melanktonin tilapäiset väitelmät katolista kirkkoa vastaan olisi muuttuneet jäykistyneiksi tunnustuskirjoiksi, joiden ohella ei mikään kehitys voinut tulla kysymykseen.