Part 3

Siksipä on nyt uudelleen tapahtunut se, että luonnollinen ihmisymmärrys, joka ei hetkeksikään voi kehityksessä pysähtyä, on vuosisatojen kuluessa jälleen mennyt suuren askeleen eteenpäin, silloin kun tunnuskirjat eli virallinen uskonto yhä pysyvät samoina kuin 400 vuotta sitten. Olemme tulleet jälleen siihen, että ihmisjärjen vaatimus, joka tahtoo tunnustaa vaan semmoista mikä on sen kanssa sopusoinnussa, täytyy julistaa suureksi synniksi, ja nimenomaan täytyy opettaa, ettei järjellä muka ole tekemistä uskon asiain kanssa. Se seikka, ettei keskinkertainen talonpoika meidän aikanamme sallisi mitään muuttaa raamattunsa, uskontunnustuksensa tai edes virsikirjansakaan suomennoksessa, osoittaa hänenkin järkensä jo olevan edellä, eli hänenkin pelkäävän, että jos järjelle antaa hiukankaan sananvuoroa, niin koko tuo isiltä peritty, vanhojen sanamuodostusten varassa seisova jumalankuva kaatuu telineiltänsä, eikä sitten ole mitään sijaan pantavaa.

Mutta ihan uusimpana aikana on vielä pahempaan pulaan jouduttu:

Koko se lunastuskäsite, mikä on luterilaisen opin ydin, ei tahdo enää kaikissa ihmisissä synnyttää tarkoitettua miellettä ollenkaan. Niin yleisesti kuin vielä keskiaikana, ehkä muinais-germanilaisten uhrikäsitysten vaikutuksesta, tuo lunastusoppi tulikin omistetuksi, niin itseselvästi kuin se jossakin kehittyneemmässä muodossa ehkä vieläkin muutamille ihmisille todistaa jumalan rakkautta heihin, ei se enää ole sovelias antamaan miellettä jumalan rakkaudesta niille ihmisille, joissa koko tuo sovintouhrin käsite on jo kokonaan ehtinyt hivuta pois siveellisestä tietoisuudesta, Ja niinpä meidän aikanamme on ihmisiä -- ne lisääntyvät päivä päivältä -- joiden mieleen tuo luterilaispaavalilainen lunastusoppi ei luo niin mitään jumalan kuvaa.

Omituisessa tilassa ovat meidän ajan lunastusopissa kasvatetut, mutta uhrikäsitteistä jo vapautuneet ihmiset. Heille on lapsuudesta saakka opetettu, mimmoiseksi jumala on ajateltava, kuinka tähän ajatuskuvaan on uskottava ja kuinka sitä palveltava, -- ja heillä ei synny mitään ajatuskuvaa!

Ja monta onkin heidän joukossaan, jotka luulevat, että koko syy heidän kykenemättömyyteensä jumalan palvelemiseen on mahdottomuus omistaa mitään ajatuskuvaa jumalasta. Pitääkö kääntyä takaisin katolilaisiin kirkkotunnelmiin ja pyhimyskuviin, niinkuin aikamme muoti vaatii ja niinkuin monet taiteilijoista ja kirjailijoista, ajan henkeä arvaillen ovatkin tehneet?

Ei. Palata vielä kauemmas entisyyteen, alkulähteeseen asti.

Jos kaikki jumalanpalvelus pitää riippua siitä ajatuskuvasta, mikä meillä on jumalasta, niin tottapa silloin on tärkeintä ottaa selvä, mitä uskontomme perustaja itse ajatteli siitä jumalasta, jota hän sanoi palvelevansa.

Löytyykö Jeesuksella mitään opetuksia tästä asiasta? Ei. Ei sanaakaan siitä mimmoiseksi jumala on ajateltava. Päinvastoin:

"Ei astu kenkään ylös taivaaseen", ja "ei ole kenkään koskaan jumalata nähnyt."

Jeesus, kuten evankelioista näemme, kokonaan hylkäsi juutalaisen ajatuskuvan jumalasta, mutta ei asettanut mitään uutta kuvaa sijalle. Päinvastoin hän nimenomaan opetti, ettei kukaan voi jumalasta tietää mitään muuta kuin että jumala on _isä_, eli että ihminen on jumalan poika, joka itsenäisesti tuntee jumalan tahdon.

Jeesus määrittelee Isänsä yksinomaan niillä käskyillä, jotka hän antaa. Antamalla nämä käskynsä Jeesus herättää muissa ihmisissä tunnon samasta käskijästä eli samasta Isästä.

Näistä käskyistä on korkein rakkauden käsky, "Se on minun käskyni: että te rakastatte toisianne niinkuin minä teitä rakastin."

Sen vuoksi onkin yksi Jeesuksen oppilaista, Johannes, sittemmin määritellyt Jumalan rakkaudeksi, Jumala on rakkaus, sanoo hän. Tämä nyt voisi antaa aihetta käsitykseen, että Jeesuksenkin Jumala siis edellyttää määritelmää eli ajatuskuvaa. Mutta huomattava on, että tässä ei voi olla kysymys mistään rakkauden käsitteestä eli objektiivisesta rakkauden mielikuvasta, sillä tarkoitus on vaan sanoa, -- kuten Johanneksen sanat kuuluvatkin: -- että se, joka rakastaa, hän tuntee Jumalan, eli että ihmisen subjektiivinen rakkauden tunto on jumalan eläminen ihmisessä.

Toinen samallainen määritelmä jumalasta -- sekin saman Johanneksen lausuma -- on, että Jumala on "logos", järki, elämän järki, elämän sana eli elämän ymmärrys. Mutta silläkään ei tarkoiteta mitään määriteltävää, objektiivista käsitettä jostakin elämän järjestä, vaan sanotaan, että ihminen voi tuntea Jumalan omasta subjektiivisesta Jumalan äänen eli tahdon ymmärtämisestä hänen omassa sydämmessään.

Rakkaus ja elämisen järki ovat siis ne subjektiiviset ominaisuudet, joiden avulla me tunnemme Jumalan, mutta ne eivät missään määrässä anna meille ajatuskuvaa Jumalasta.

Näemme siis, että Jeesuksen jumalanpalvelus ei lainkaan riipu jonkin ajatuskuvan olemassa olosta.

Ja juuri senvuoksi Jeesuksen jumalanpalvelus on olemukseltaan ihan toista kuin kaikki entinen jumalanpalvelus. Se on olemukseltaan myöskin toista kuin nykyinen luterilainen, katolilainen, kreikkalainen ja jokainen muu jumalanpalvelus, joka edellyttää ihmisten opettamaa ajatuskuvaa jumalasta.

Mitä erityisesti tulee luterilaiseen jumalanpalvelukseen, niin täytyyhän meidän heti nähdä, ettei se lainkaan pidä yhtä Jeesuksen oman jumalanpalveluksen luonteen kanssa. Ensiksikin Jeesuksen _usko_ ei voi merkitä yhtä kuin meidän uskomme Paavalin ja Luteruksen piirtämään jumalankuvaan lunastuksineen, sillä tämmöistä jumalankuvaa hänellä luonnollisesti ei voinut olla jo siitäkin syystä, että "lunastus" ei ollut vielä tapahtunutkaan. Se mikä siis meitä pitäisi tehdä autuaaksi: usko lunastukseen, -- sitä ei ollut edes olemassa Jeesuksella silloin kuin hän käyskenteli julistamassa jumalan valtakuntaa ja sairaita auttamassa. Jeesuksen "usko" oli, kuten olemme nähneet, usko siihen, että hän on kokonaan Isän vallassa, s.o. että Isä sekä elättää että suojelee häntä, ja että hänen ei tarvitse murehtia huomisesta päivästä eikä niistä, jotka väijyvät hänen henkeänsä ja vapauttaan, vaan hänen oli ainoastaan _tekeminen Isän tahtoa_.

Jeesuksen jumalanpalvelus ei siis ole mikään tekojen hylkääminen ja usko lunastukseen, vaan päinvastoin: koko usko on siinä, että hänen on tekeminen jumalan tahtoa eli rakkauden töitä.

Tähän nyt sanoo Luterus:

"Minä piinasin itseäni valvomisella, rukouksella, lukemisella ja muulla työllä. Niinkuin muutkin kerjäläismunkit minä käyskelin reppu selässä pitkin kaupungin katuja, puhdistin ja lakasin kirkkoa ja olin sen ovenvartijana. Jos suinkin joku munkki tällä tavoin pääsisi taivaaseen, niin kyllä minäkin. Mutta kuta lähemmäksi Jumalata luulin tulevani, sitä kauemmas tulin hänestä. Jumalata ei tällä tavalla löydetä ei omilla töillä, vaan hän itse tulee meidän luoksemme."

Ja kun Luterus tämän on sanonut, selviääkin meille heti miten asia on. Luterus siis tarkoittaa "töillä" semmoisia töitä, joiden avulla on tarkoitus "päästä taivaaseen."

Tietysti. Jos jumalanpalvelemisella tarkoitetaan oman autuuden saavuttamista tulevassa elämässä, niin se tulee aina olemaan paastoamista ja kirkonpermantojen lakasemista, ja -- voipi lisätä: -- leivän ja viinin nauttimista, virsien veisaamista ja rukouksien lavertamista. Voihan vihdoin itse usko lunastukseen ja oblaattien nauttiminen olla kuollut ja tarkoittaa vaan oman vanhurskauden ansaitsemista eli toisin sanoen olla juuri noita hylättäviä "töitä."

Mutta Luterus sanoo vielä enemmän. Hän sanoo: "Voimaa ei eläviin töihin saa mistään muusta kuin uskosta lunastukseen. Ainoastaan usko lunastukseen voi vanhurskauttaa ihmisen."

Ja ne ovat juuri nämä sanat ja tämä ajatus, jotka tekevät luterilaisuudestakin vaan pelkän uskonlahkon, niin kuin on katolilaisuus ynnä muut tunnustuskunnat. Lahkolaisuuden tunnusmerkkinä on aina se, että jokainen lahko pitää omaa käsitystapaansa vanhurskautuksesta ainoana oikeana ja nimen omaan opettaa, että kaikki muut ovat mahdottomia.

Saattaa olla ihmisiä, jotka eivät voi tulla toimeen ilman opetettua ajatuskuvaa jumalasta ja jotka tarvitsevat uhrilunastuksen välikuvaa ymmärtääkseen, että jumala on rakkaus, Mutta se ei oikeuta tuohon väitteeseen, että muka millään muulla tavalla ei voi tuntea jumalaa rakkaudeksi ja saada voimaa rakkaudentöihin.

Niitä on ihmisiä, jotka ilman lunastusopin välitystä Jeesuksen _omasta_ opista pääsevät totuuden tietoon, yksinkertaisesti vaan siitä opista, joka on lausuttu sanoissa: muuttakaa mielenne, sillä Jumalanvaltakunta on lähestynyt, -- aivan niinkuin siitä opista heräsivät lukemattomat hänen aikalaisensa, siis ennenkuin lunastusopista oli vielä mitään uneksittukaan.

Jeesuksen oppi jumalanpalveluksesta ei ole mikään oppi teoista tai uskosta, joiden pitäisi vaikuttaa vanhurskautusta ja autuutta haudantakaisessa elämässä, vaan se on oppi nykyisyyden elämästä Jumalan tahdon täyttämisessä. Elämä ja autuus on siis jumalanpalvelus itse. Tosi kyllä on, että jos "töitä" pidetään jumalanpalveluksena, mutta jumalana pidetään ulkonaista ajatuskuvaa ja autuutena taas tulevaista elämää paratiisissa, niin silloin nämä "työt" aina saavat ansion tavoittelemisen muodon. Mutta nämät työt eivät silloin vuodakaan Jeesuksen herättämästä, ihmisen omasta elämänymmärryksestä, hänen omin korvin kuulemansa jumalan tahdon vaikuttimesta, vaan ovat kuolleita "ansion" tavoitteluja.

Kysymys töiden "ansiosta", joka kysymys on niin paljon sekasotkua maailmaan tuonut, katoo sitävastoin heti, kun jumalanpalvelusta ei käsitetä _keinona_ autuaaksi päästäkseen, vaan elämänä ja autuutena itsenään. Silloin jumalanpalvelus ei enää voikaan olla kirkollisten temppujen suorittamisessa, vaan tulee olemaan välitön, henkisiä ja ruumiillisia ponnistuksia kysyvä työ elämänymmärryksen toteuttamiseksi.

Jos siis Luteruksen yllämainitut työt, kuten kirkon lattian lakaseminen, olivat jumalanpalveluksena hyljättäviä, niin eivät kaikki työt siltä ole jumalanpalveluksena hyljättävät, niinkuin hän kuitenkin väittää.

Päinvastoin täytyy koko sydämmellä, koko järjellä ja koko mielellä vaan palata siihen, että juuri _työt_ ovatkin jumalanpalvelusta, -- ei tosin mitkään työt kirkolle ja omalle autuudelle, vaan työt totuudelle ja lähimmäiselle, jota Jeesuksen koko jumalanpalvelus oli.

Täytyy ymmärtää, että rakkaudentöitä ei tietysti voi tehdä muusta kuin rakkaudesta; ja kun rakkaus on Jumala, niin ei ihminen voi käskeä sitä tulemaan sydämmeensä ja laajentumaan siellä, ellei hän poista esteitä sen tieltä. Ihminen ei voi ajatustensa avulla synnyttää itseensä rakkautta eikä sitä synnytä myöskään semmoiset teot, joilla kyllä on ulkonainen rakkauden muoto, mutta joiden vaikutin on autuuden tavoitus. Ainoa mitä ihminen voi tehdä, on esteiden poistaminen rakkauden tieltä. Tarkoituksessa valmistaa sijaa omassa sydämmessään Jumalalle eli rakkaudelle kaikkiin lähimmäisiin eroituksetta, ihminen voi luopua niistä esteistä, jotka ovat tämmöisen rakkauden tiellä. Hän voi luopua omaisuudestaan, joka häntä estää köyhiä rakastamasta, hän voi luopua vallasta, joka estää häntä veljistymästä palvelijain kanssa, hän voi luopua toimeentulonsa ajatuksista, jotka käskevät hänen kilpailla lähimmäisensä kanssa, hän voi luopua itsensä suojelemisesta, joka käskee häntä harjoittamaan väkivaltaa lähimmäistä vastaan. Ja sen mukaan kuin ihminen poistaa näitä esteitä rakkauden tieltä, sen mukaan rakkaus, Jumala, asettuu hänen sydämmeensä. Ja silloin vasta hän voi tehdä todellisia rakkaudentöitä itsekään niitä huomaamatta, se on: niin, ettei oikea käsi tiedä mitä vasen tekee.

Kuten näkyy, nämä työt, esteiden poistaminen rakkauden tieltä, ovat juuri sitä, mitä Jeesus teki, kun hän tuli korvesta, jätti omaisensa, isänmaansa, juutalaisuutensa, jätti kaikki ajatukset toimeentulostaan ja itsensä suojelemisesta vainoojia vastaan. Rakkaus täytti hänen sydämmensä ja hän oli Jumalan poika.

Voimaa tämmöiseen jumalanpalvelukseen ei Jeesus ammentanut mistään sakramenttien nauttimisesta tai mystillisestä uskosta lunastukseen, vaan hän ammensi voimaa omasta elämänymmärryksestänsä, siitä tiedosta, että ihminen tämmöisessä elämänymmärryksessä on Jumalan poika.

Samasta lähteestä ammensivat voimaa kaikki hänen aikalaisensa, jotka olivat hänen oppilaitansa. Ja niinpä vielä tänäkin päivänä ihminen voi, tietämättä mitään siitä, kuinka luterilaisen tai katolisen tai reformeeratun tai kreikkalaisen uskonlahkon mukaan tullaan autuaaksi, ammentaa voimaa jumalanpalvelukseen välittömästi tästä samasta Jeesuksen elämänymmärryksestä.

* * * * *

Vielä voipi jäädä vastattavaksi kysymys, missä suhteessa _rukous_ on jumalanpalvelukseen. Sillä joku voi sanoa: Jeesus itsekin palveli Jumalaa paitsi teoilla, myöskin rukouksella.

Luemme evankelioista todella, että Jeesus monessa tapauksessa rukoili. Ja kuinka toisin voisi ollakaan; sillä se, joka ymmärtää elämän niin, että ihminen on lähetetty maailmaan täyttämään Isän tahtoa, ei voi elää eikä toimia muuten kuin alituisesti katsoen sisäänsä, jossa tämä Isän tahto, "sana" eli elämänymmärrys keriytyy auki. Mutta siltä ei ole sanottu, että tällä rukoilemisella olisi hänen oppinsa mukaan jumalanpalveluksen nimi.

Päinvastoin todistaa rukous useissa tapauksissa heikkoutta, kykenemättömyyttä täyttämään Jumalan tahtoa. Rukous tapahtuu usein silloin kuin ihminen erehdysten ja kiusausten harhaanviemänä ei löydä sitä minuutta, joka on valmis rakkaudesta ihmisiin kestämään ruumiillisia kärsimyksiä. Semmoisia rukouksia oli myöskin Jeesuksen rukous Getsemanessa, missä hän tiesi vainoojain lähestymisestä ja tunsi Isän tahdon olevan, ettei hän näitä vastustaisi vaan antautuisi taistelutta heidän käsiinsä. Hän rukoili silloin: "ota pois minulta tämä kalkki". Tämä rukous ei ollut jumalanpalvelusta, vaan jumalanpalvelusta oli vasta se, kun hän voitti hetkellisen heikkoutensa ja täytti Isän tahdon.

Rukoukseksi voi myöskin sanoa niitä hetkiä, joina ihminen kohoo henkensä korkeimmille huipuille, jolloin hänessä tapahtuu elämän ymmärryksen selventyminen, välittömyyden tunteminen hänen minuutensa ja isän välillä. Semmoinen on Jeesuksen ylistys opetuslasten palattua lähetysretkeltänsä, -- semmoinen myöskin hänen viimeinen puheensa opetuslapsille.

Rukoukseksi voi vihdoin sanoa häiritsemätöntä ajatusten kokoomista päästäkseen omien vaikuttimiensa perille, verratessaan menettelyänsä ja askeleitansa elämänymmärrykseen. Se on jokapäiväinen rukous. Semmoinen rukous on isämeidän-rukous, jonka lyhyeissä lauseissa kätkeytyy koko Jeesuksen elämänymmärrys.

Tämmöiseen totiseen rukoukseen nähden on Jeesus nimenomaan sanonut (Matt. 6: 5-13): kun rukoilet, älä rukoile näkyvässä paikassa, vaan mene huoneeseesi ja sulje ovi, äläkä luule että sanain lateleminen on rukousta, niinkuin pakanat luulevat, kun he pyytävät itsellensä menestystä. Älkää te mitään pyytäkö, sillä Isä tietää mitä te tarvitsette, ennenkuin te rukoilettekaan. Kun siis rukoilette, niin ette tarvitse muuta kuin selvittää itsellenne se elämänymmärrys, jonka te nyt olette omistaneet ja joka on lyhyesti lausuttuna seuraavissa sanoissa: Isä meidän j.n.e. (Vertaa Matt. 6: 5-13).

Kaikkein vähimmässä määrässä on jumalanpalvelusta siis se rukous, jota tosin ei koskaan tavata Jeesuksella, mutta joka on sitä tavallisempi meille: rukous oman aineellisen menestymisen hyväksi.

Tämmöinen rukous on aivan vieras Jeesuksen elämänymmärrykselle, ja on, kuten hän itsekin sanoo, _pakanallinen_.

Siinähän Jeesuksen oppi eroaakin kaikista vanhoista uskonnoista, että nämät, annettuaan kuvan ulkonaisesta jumalasta, opettivat ihmisen voivan rukousten ja muiden temppujen avulla suosittaa tätä jumalaa ja siten välttää kärsimyksiä; mutta Jeesuksen oppi sitävastoin sanoo, ettei kukaan ole taivaissa käynyt tietääksensä mimmoinen jumala on, ja ettei kärsimyksiä ole tarkoitus välttää, vaan että niiden välttäminen ja oman menestyksen ajatteleminen hukuttaa ihmistä pois Isän tahdosta.

Muistelkoon jokainen omaa ajatuskuvaansa jumalasta, ja se on kylläksi, että jokainen ymmärtäisi sen mahdottomuuden.

Tämän kirjoittajalla oli ennen ajatuskuva jumalasta, se oli jokin suuri taivaansininen olento! Jos olisin sen tehnyt näkyväksi, olisin siniselle pohjalle heikosti piirtänyt ihmisolennon ulkoviivat. Olisin myöskin hyvin voinut rukouksissani katsoa tähän piirustukseen, se olisi ollut minulle suora kevennys, en olisi silloin tarvinnut erityisesti ponnistaa pitääkseni ajatuskuvaa mielessäni. Minä olisin tottunut tähän kuvaan ja minulle se olisi muuttunut hyvin kalliiksi, niin etten olisi sallinut siinä mitään muuttaa, vaikka olisinkin nähnyt virheitä piirustuksessa. Ja aivan niinkuin pakana loukkaantuu, jos joku tulee ja kumoo hänen puujumalansa, aivan niin olisin minäkin loukkaantunut, jos joku olisi repinyt rikki minun paperijumalani, jonka edessä olin niin monasti pyytänyt menestystä ja onnea omalle itselleni.

Ja kuitenkin se oli revittävä.

Sillä ei ole olemassa mitään semmoista jumalaa, joka tahtoo ihmisen rukoilevan onnea ja menestystä itsellensä, vaan ainoastaan semmoinen, joka tahtoo, että ihminen omistaisi hänen tarkoituksensa maailman suhteen. Eikä voi ihminen palvella yhtä aikaa tuota entistä jumalan kuvaa ja tätä Isää. Ei auta hänen enää katsoa seinään tai omaan entiseen ajatuskuvaansa, vaan hänen täytyy katsoa itseensä, missä elämän Isä puhuu, ymmärtääkseen mitä varten hän on maailmaan lähetetty.

Tätä mahdottomuutta palvella yhtäaikaa Mooseksen Jehovata ja elämän Isää on Jeesus monella tavalla selittänyt. Kuten näimme jo alussa, hän lupasi herättää elävän temppelin, millä saattoi jumalaa palvella, -- sittenkuin juutalaiset olivat ensin maan tasalle hävittäneet ulkonaisen temppelinsä, missä he jumalan palvelusta suorittivat. Vanhan jumalanpalvelusopin yhdistäminen hänen oppiinsa elävistä rakkauden töistä on, sanoi hän, samaa kuin paikata vanhaa vaatetta uudella veralla. Uusi vaate tulee siten revityksi ja vanhassa ei paikka pysy, vaan läpi tulee entistä suuremmaksi. Tai, sanoi hän, ei saa kaataa nuorta viiniä vanhoihin leileihin, sillä leilit pakahtuvat ja viini pursuaa ulos; vaan on uusi viini uusiin leileihinkin kaadettava.

Yhtä vähän yhteyttä Isän kansa on sillä ajatuskuvalla jumalasta, jota me vielä tänä päivänä palvelemme julkisilla polvennotkistuksilla, teoilla joiden tarkoitus on autuuden ansaitseminen, tai uskolla lunastukseen, Kristuksen ruumiin ja veren nauttimisella ynnä muulla semmoisella.

Ja sen tähden, kun Jeesus muinoin, hyväksymättä juutalaisten jumalanpalvelusta, ajoi ulos uhrielukat ja muut tämän jumalanpalveluksen välikappaleet, niin hän tänäpäivänä ihan samalla tavalla tulee meidän kirkkoomme, kumoo meidän viinimaljamme, sirottaa maahan leipäpalaset ja ennen kaikkea vetää viivan sen sädekehällä varustetun jumalankuvan ylitse, jonka pitäisi esittää hänen henkilöänsä.

Kaikkein viimeisinkin nykyaikainen "jumalanpalvelus", saarna ynnä sitä seuraavat kumartumiset rukoukseen, täytyy jo julkisuutensakin vuoksi olla hyljättävä. Saattaahan mennä kirkkoon kuuntelemaan kokeneen ihmisen puheita, -- jumalan palvelusta se ei ole, eikä sitä siksi tee hypnotiseeraavat urkujen sävelet ja yhteiset kumartumiset. Jos ihminen sitä vastoin tahtoo syventyä omaan suhteeseensa Jumalaan niin ei hän hae julkista paikkaa. Hän menee huoneeseensa ja sulkee oven. Ja jos hänellä on sielläkin tarve panna kätensä silmille tai kumartaa päänsä pöytää vastaan, niin tulee se siitä, ettei hän tunne vieläkään olevansa kyllin häiritsemätön. Mutta kun koko seurakunta annetusta merkistä julkisesti kumartaa päänsä vartavasten laitettuihin kirkonpenkkeihin niin silloin ei ihminen kumarra ollakseen häiritsemätönnä, vaan joko siksi, että ujostuttaa jäädä yksin pää pystyyn, tai siksi että tahtoo muuten seurata tapaa. Ja ennen kuin hän on isämeidän sisällyksen alkuunkaan päässyt, vaatii sama merkki hänet jo nousemaan.

Mikäli tämä "jumalan palvelus kirkossa" ei ole yksinomaan kokeneen ihmisen puhetta, vaan vielä seurakunnan opettamista julkisesti kääntymään jumalan puoleen rukouksissa ja alttarin edessä, on se suuressa määrin turmiollista. Se nimenomaan totuttaa ihmistä pitämään kirkossa-oloaan, tuota kirkkotunnelmaa ja kumarruksiaan jumalan palveluksena; se panee hänet ylpeilemään semmoisista ulkonaisista rukoustempuista, joita luonnollinen ihminen enin ujostelee ja koettaa muilta salata; jumalanpalvelemisen asemasta totuttaa hänet silmäinpalvelemiseen, totuttaa pitämään hartaushetkiä ja kyyneleitä jumalalle otollisina tekoina.

Ja, ennen kaikkea, tämmöinen julkinen jumalan kumartaminen temppeleissä ja alttarien edessä panee ihmisen ehdottomasti hakemaan ja luomaan itselleen semmoista jumalankuvaa, jonka hän luulee muilla seurakunnan jäsenillä olevan. Mutta juuri tämä seikka, tämä jumalan hakeminen ulkopuolelta omaa henkeä, toisten ihmisten mukaan, kaikkein enin vieroittaa ihmistä Isästä. Sillä ihmisten opettama ajatuskuva jumalasta on mykkä ihmisen sydämmelle ja saattaa ilmaista tahtonsa ainoastaan toisten ihmisten välityksellä niin että nämä toiset tulevat määräämään myöskin mitä hänen on tekeminen ja jättäminen tekemättä tämän jumalan palvelemiseksi. Mutta Isä, jota ei voi mitenkään sanoissa eikä ajatuksissa kuvata, ilmaisee tahtonsa ainoastaan välittömästi jokaisen ihmisen omassa hengessä ja häntä voi palvella ainoastaan jokaisen oman ymmärryksen johdolla.

* * * * *

"Tulee aika, ettette tällä vuorella ettekä Jerusalemissa palvele jumalata. Hetki tulee ja jo nyt on, että totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa, sillä Isä tahtoo myös semmoisia, jotka häntä rukoilevat."

Näin sanoi Jeesus samarialaiselle.

Juutalaiset pitivät pakanain näkyviä jumalankuvia epäjumalina ja kielsivät näiden palvelemisen. Tämmöisten sukujumalien sijaan juutalaiset omistivat yhden ainoan, ajatellun, kansallisen kuvan Israelin kansan jumalasta ja palvelivat tätä kaikki samoilla Mooseksen määräämillä teoilla. Mutta aika on tullut ja jo nyt on, että jumalaa palvellaan ainoastaan rakkaudentöillä.

Ja aika onkin tullut, ettei ainoastaan pakanain puukuvia sanota epäjumaliksi, vaan että jokaista ajatuskuvaakin on semmoisena pidettävä, ja että jokaista jumalanpalvelusta, jossa tämän ajatuskuvan puoleen käännytään erityisillä toimituksilla, on sanottava epäjumalanpalvelukseksi.

Juuri tämä jumalankuvan ja kaikkien jumalanpalvelustapojen hylkääminen tekee Jeesuksen opin yleismaailmalliseksi ja vapaaksi kaikesta lahkolaisuudesta.

Mahdotontahan on ajatella, että joku nykyisistä lahkokunnista, luterilaisuus, katolilaisuus tai joku muu tulisi joskus koko maailmassa tunnustetuksi. Ja syy siihen on se, että kiinalaisen tai jaapanilaisen on mahdoton luoda itsellensä nykyisen kristikunnan jumalankuvaa josta toinen puoli on Israelin historiassa ja toinen lunastusopissa. Ja mitä taas jumalanpalvelukseen tulee, niin eroavat luterilainen, katolilainen ja kreikkalainen jo keskenänsäkin niin paljon, että vielä vähemmän koko maailma voi johonkin yhteen niistä suostua.

Yhteinen kaikille ihmisille erotuksetta voi ainoastaan se jumalanpalvelus olla, jonka mukaan ei saa olla _mitään_ jumalankuvaa eikä _mitään_ jumalanpalvelusmenoja, vaan ainoa jumala on Isä ja ainoa jumalanpalvelus rakkauden työt ihmisille eroituksetta.

Jeesuksen todellinen oppi on johto kansallisesta yhdyskunnasta maailmalliseen yhdyskuntaan.

End of Project Gutenberg's Mitä on jumalanpalvelus?, by Arvid Järnefelt