Part 6

Tosiaan on vanha sielunoppi itse siihen syypää, että on yhä enemmän kadottanut uskolaisiaan. Siten kuin se esitettiin, ei se voinut pitää puoliaan edistyvän tieteen rinnalla. Kysymyksen ratkaisu oli väärä, koska jo itse kysymys oli väärin esitetty. Kun nimittäin kysyy: missä toinen maailma on? saattaa epäilijä selittää koko kysymyksen turhaksi ja sanoa, että nykyinen tähtitiede on näyttänyt, ettei taivasta olekaan. Kun kysyy: mitä meistä tulee kuoleman jälkeen? saattaa oppinut väittää, ettei voi ajatella mahdolliseksi kuolevaisen olennon määrätyllä hetkellä muuttuvan kuolemattomaksi. Kysymykseen: miten me tulemme toiseen maailmaan? ei voi antaa tyydyttävää vastausta. Sanalla sanoen, jos käsittää kuolemattomuuden niin, että sen kautta saavuttaa uuden olemisen ja muuttaa uuteen olopaikkaan, ei sitä voi todistaa. Mutta se voidaan todistaa jatkona nyt jo tajuamattomalla tavalla olevasta tilasta samassa olopaikassa. Saattaa sanoa, vaan ei ajatella, että me kuolemassa muutumme hengiksi. Mutta käsiteltävää on ja somnambulismin kautta todistettavaakin, että me jo olemme henkiä ja ettei kuolema kohtaa meidän olentomme tätä puoliskoa. Maailma toisella puolella ei ole toinen paikka, mihin meidät aivan käsittämättömällä tavalla kuolemassa muutetaan elämään siellä aivan uusissa elämänehdoissa; se ei ole paikan suhteen eroitettu tästä maailmasta, vaan se on ainoastaan tajuntamme toisella puolella.

Toinen maailma on nykymaailma toisella tavalla katseltuna. Mutta sen, joka tuossa toisessa maailmassa näkee huonon korvauksen uskonnon lupaamasta taivaasta, tulee ensinnäkin huomata, ettei olopaikan laatu määrää, onko se taivas vai helvetti, vaan meidän elimistömme laatu ja suhde, missä se on tähän paikkaan. Tämä maailma ja toinen maailma, vaikka ovatkin objektiivisesti yhdistyneet, voivat kuitenkin subjektiivisesti olla asujamilleen tuiki erilaiset, niin, kenties ei niillä ole vähäistäkään yhtäläisyyttä. Siirtyminen jo meidän havaintotavastamme tässä elämässä siihen, joka toiselle elämälle kuuluu, on todella melkein sama kuin muuttaminen toiseen maailmaan, koska ei ole yhtäläisyyttä niillä vaikutuksilla, joita olento tässä elämässä ja olento toisessa elämässä saavat samasta maailmasta. Mutta myöskin näiden maailmoiden asujanten toimintatapa, siis koko niiden olemistapa, on aivan erilainen. Vaikkapa vaan ainoastaan ne epäkohdat, jotka ovat yhdistetyt meidän karkeasti aineelliseen ruumiillisuuteemme, äkkiä poistettaisiin meidän maallisesta olemisestamme, tuntuisi elämä meistä ikäänkuin taivaalta. Ainakin me siis olemme varmat tästä tulevaisesta taivaastamme, vaikkei mitään paikanmuutosta tapahtuisikaan. Jos edelleen otamme huomioon, että maalliset aistimemme enemmänkin ovat haittana meidän tiedollemme kuin ne sitä edistävät, niin täytyy näiden haittojen poistuttua meidän tietomäärämme kasvaa, samoinkuin jo somnambulismi meille opettaa, että olennot toisessa elämässä ovat laajemmassa ja vapaammassa suhteessa luontoon kuin me, jota suhdetta yhä kehittää eetteristen olentojen liikuntatapa paikassa. Sanalla sanoen: tämä meidän maamme, jota jo niin usein on sanottu surunlaaksoksi ja katumuksen maaksi, saattaa kuitenkin olla toisenlaatuisille olennoille autuuden koti.

Samaten kuin siten kahdellaiset olennot saattavat olla niin erilaisissa suhteissa samaan maailmaan, etteivät ne tiedä toisistaan tahi toistensa maailmoista, niin saattaa myöskin sama olento samalla kertaa olla maailmaan kahdessa suhteessa, joiden erilaisuus voi olla niin suuri, että toinen olennonpuolisko ei tiedä mitään toisesta. Ja niin on juuri laita maallisen ihmisen, joka tietämättään jo elää toisessa maailmassa ja — koska kuolema ainoastaan kohtaa nykyiseen maailmaan kuuluvaa olennonpuoliskoa — myöskin pysyy siellä.

Niin kauvan kuin sielun asuntona pidetään tajuntaa, joka kieltämättä on ruumiillisesti oikeutettua, ei sen kuolemattomuutta voida todistaa; ja kuolemaa täytyy pitää sinä — ainoastaan sinä — mitä se toiselta puolen tosin onkin, tappio, ruumis kun kadottaa sielun. Vaan jos tietää, että sielu on toisella puolen tajuntaa, että me nyt jo elämme toisessa maailmassa, että aistillinen tajunta on esteenä tiedollemme, minkä esteen takana yliaistillinen maailma ja siinä meidän yliaistillinen olentomme ovat — silloin kuolema saa positiivisenkin puolen, se on sielun vapauttaminen ruumiista.

Kuten huomaa, ei riitakysymystä kuolemasta ole voitu ratkaista vaan sentähden, että se on liikkunut väärän subjektin ympärillä, maallisen ihmisen, aistillisen tajuntamme esineen ympärillä. Siinä tapauksessa täytyy materialismin päästä voitolle. Jos sitävastoin kuolemattomuus rajoitetaan transcendentaaliseen subjektiin, täytyy materialismin joutua häviölle; sillä tämän kysymyksen tunnustaminen siltäkin taholta on vain ajankysymys, koska tosiasioita ei voida iankaikkisesti kieltää. Uskonnon vanha sieluoppi on, niin hyvin kuin materialismikin, jättänyt huomioon ottamatta transcendentaalisen subjektin ja sentään se olisi voinut vedota raamattuunkin tämän subjektin suhteen. Ensiksi siinä sanotaan: "Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi".[56] Odottamatta sanotaan taasen myöhemmin: "Ja Herra Jumala teki ihmisen maan tomusta ja puhalsi elämänhengen hänen sieramiinsa ja niin tuli Ihmisestä elävä olento".[57] Edellisen voi etsimättä selittää transeendentaalisen olemisen aluksi, jälkimäisen maallisen olemisen aluksi.

Hypnotisoi ja somnambulismi todistavat, että meidän tajuamattomassamme piilee voimia ja ominaisuuksia, joiden käyttämisestä, niin, joiden olemassa olosta meidän aistillinen tajuntamme ei mitään tiedä, koska meidän tajuntamme on ruumiillinen tajunta, mutta nämä voimat eivät ole sidotut ruumiiseen. Kun somnambuli herää, s.o. tulee ruumiilliseen tajuntaansa, niin ei hän muista mitään siitä, mitä hänelle on tapahtunut, ja tämä osoittaa, ettei hänen tajuntansa tämän tilan kestäessä ollut ruumiillinen. Sillä on todistettu, ettei meidän itsetajuntamme koske koko meidän olentoamme. Edelleen todistaa spiritismi, että nämä tajuamattoman transcendentaaliset voimat ja ominaisuudet ovat tulevaisen maailman voimia, minkä jo edeltä saattoi odottaa. Ne ovat meille tajuamattomat; mutta tämä ei voi mitenkään olla niin ymmärrettävä, että nämä voimat näyttäytyisivät ainoastaan jännityksen ja toimettomuuden tilassa. Ennemminkin nämä ovat asetetut varsinaiseen voimajärjestelmään aivan samalla tapaa kuin meidän maallisen olentomme voimat, mitkä tajuamme, ovat järjestetyt näkyväisessä maailmassa. Tämä voimajärjestelmä, johon me tajuamattamme kuulumme, on henkien maailma. Tässä henkimaailmassa me luonnollisesti tulemme olemaan kuoleman jälkeen, sillä me olemme siellä nyt jo. Toisella puolella oleva maailma ei siis ole toinen paikkakunta, vaan ainoastaan jotain toisella puolella meidän tajuntaamme; ja koska tajuntamme on koottu niistä vaikutuksista, joiden ärsytysvoima on tarpeeksi suuri huomataksemme, saattaa myöskin sanoa, että toisella puolella oleva maailma on vain jotain toisella puolen käsityskynnystä.

Ainoastaan jos ihminen samalla haavaa elää tässä ja toisessa maailmassa, on ymmärrettävää, että ne voimat, joiden perustuksella me nyt jo tajuamattamme olemme henkiä, poikkeustapauksissa kohotetaan ylitse käsityskynnyksen ja astuvat meidän kokemukseemme kuten esim. somnambulien kaukonäkeminen ja kaukovaikutus. Edelleen on ainoastaan tällä tavoin ymmärrettävää, että nämä voimat olennoltaan näyttäytyvät samoiksi kuin me spiritismissä opimme tuntemaan ruumiista vapautettujen sielujen voimina. Tästä voivat spiritistit oppia, että he käsittävät vain puoleksi ihmisen, elleivät he — kuten valitettavasti on tavallista — tutki somnambulismia. Ja materialistit voivat puolestaan tästä oppia, että he — koska eivät tutki spiritismiä eikä somnambulismiakaan, yleensä eivät käsitä ihmistä.

Ylipäätään saattaa sanoa, että materialismin ratkaisu inhimillisen olemisen arvoituksesta on hyvin toivoton, transcendentaalisen sielutieteen ratkaisu paljo toivorikkaampi. Korvatakseen tätä toivottomuutta puhuu materialismi suvun elämisestä. Alituisessa kehittymisessä ihmiskunta kulkee kohti tilaa, jonka saatamme ajatella lopullisesti kohoavan kultaiseen aikakauteen saakka. Yksityisen tehtävä on avustavana silmukkana vaikuttaa tässä ihmiskunnan kehityshistoriassa.

Mutta tämä lohdutus ei siedä lähempää tarkastusta. Huolimatta siitä, että suvutkin kuolevat, on mielivaltainen teko pysähtyä tutkimuksissaan bioloogiselle kannalle. Luonnontutkijana täytyy materialistin asettautua korkeammalle, tähtitieteelliselle näkökannalle. Tulee aika, jolloin maa isotermien[58] siirtymisen kautta navoilta päiväntasaajaa kohti käy asumattomaksi. Vaan myöhemmin maa pirstoutuu meteoriittijoukkioksi ja hyökkää aurinkoon. Vaikkapa ihmiskunta siis saavuttaisikin kultaisen aikakauden, puuttuu siltä kuitenkin perillinen. Mikä kerran on auttamattomasti loppuva on kaikessa tapauksessa tarkoituksetonta. Materialistiselta kannalta katsottuna tekee yksilön kuolema hänen edellisen elämänsä yhtä tarkoituksettomaksi kuin ihmiskunnan loppuun kuoleminen tekee koko sen edellisen sivistyshistorian tarpeettomaksi. Millään kehityksen kohdalla ei voi olla tarkoitusta eli päämäärää, ellei sen loppukohdalla ole lopputarkoitus.

Tosin alkaa — tähtitieteen kannalta katsoen — leikki aina uudelleen; aurinkokunnat hajoavat kosmillisiksi usviksi ja näistä syntyy jälleen aurinkokuntia. Mutta bioloogisen ja historiallisen kehityksen tuloshan kaikessa tapauksessa menee hukkaan. Tarkoitukseton ei muutu järjelliseksi siitä, että se alati uudistuu. Taiteilija, joka yhä uudelleen hävittää työnsä, ei ansaitse ihailua, vaan olisi suljettava hourujen hoitolaan, ja sitä enemmän kuta nerokkaampia hänen taideluomansa ovat. On siis pelkkää korupuhetta, kun materialismi koettaa herättää innostustamme luonnon suuruudelle. Omien edellytyksiensä mukaan sen ennemminkin pitäisi katsella luontoa aineellistuneena mahdottomuutena.

Aivan toisin meidän näkökannaltamme. Tämä ainoa tosiasia — kuolemattomuus — liitettynä mailmanmuodostelmaan, muuttaa maailman mahdottomuudesta suuremmoisesti suunnitelluksi laitokseksi. Maailman suhteen pitää nimittäin paikkansa sama kuin meidän itsemmekin suhteen. Samaten kuin me olemme aineellistumia yliluonnollisista olennoista, niin on koko näkyvä maailma aineellistuma yliaistillisesta maailmasta ja on siis maailmalla — samaten kuin itsellämmekin — molemmat olemistavat samalla haavaa. Meidän arvostelumme näkyväisestä maailmasta ei siis koske koko maailmaa, ja vaikka me tässä arvostelussamme olisimmekin pessimistejä, saattaisi sen kuitenkin lausua ainoastaan sillä ehdolla, että meidän näkökantamme yksipuolisuus luultavasti on johtanut meidät yksipuoliseen arvosteluunkin, joka saattaisi muodostua melkoisen toisellaiseksi, jos meille olisi suotu kyky katsella molempia maailmanpuoliskoita samalla haavaa.

Vaan nytpä ei näkyväinen maailma — yksipuolisestikaan katseltuna — suinkaan pakoita meiltä pessimististä tunnustusta. Tosin kestää ijankaikkista maailmoiden kiertokulkua ja koko luonnossa tulee ennemmin tahi myöhemmin loppu jokaiselle bioloogiselle ja historialliselle kehitykselle. Vaan ainoastaan materialistille tämä on ijankaikkisesti itseään matkiva mahdottomuus ja ainoastaan pessimistisen panteistin täytyy siinä nähdä vähintäin ohimenevä, Jumalan itsemurhaan päättyvä mahdottomuus. Mutta meille, jotka vaan tuomme kuolemattomuuden jälleen tähän maailmoiden kiertokulkuun, luonnon näennäinen itsetarkoitus muuttuu ainoastaan välikappaleeksi tarkoitukselle. Kiertokulku koskee vain luonnon ulkonaista näyttämöä eikä se ole oma tarkoituksensa, vaan on sen tarkoituksena ijankaikkisessa vaihtelussa synnyttää elämää. Vaan tämä ijankaikkisesti uudistuva bioloogisten kehitysten keskeytyminen koskee taasen ainoastaan aineellista elämänpuolta; mutta pääpaino on eri yksilöjen yliaistillisella elämänpuolella ja ainoastaan tästä — olentojen alituisesta kehittymisestä ja heidän tajunnastaan näkyväisessä maailmassa — luonto huolehtii, sekä siitä, ettei yksilöiltä vaivan palkka näkymättömässä maailmassa menisi hukkaan. Eikä se menekään hukkaan. Mitä elämässämme olemme saavuttaneet, sen me saamme pitää. Se häviää meiltä vain optillisesti, sen tulokset siirtyvät tajuamattomaan. Mekaanilliseen taitavuuteen pyrkiessämme me alamme tajutuilla verkallisilla ja kömpelöillä liikkeillä, mitkä vähitellen muuttuvat tietämättömiksi, nopeiksi ja sujuviksi. Samaten muuttuvat tajutut ajatuksemme tietämättömiksi kyvyiksi, siveelliset teot siveellisiksi taipumuksiksi, ja pidättäytyminen epäsiveellisistä teoista heikentää epäsiveellisiä taipumuksia. Vaivojemme ja kärsimystemme tuloksen perijän me siis kannamme omassa itsessämme. Meidän taipumuksemme kulkevat siis perintönä kahteen suuntaan: itsellemme, mikäli me kuulumme näkymättömään maailmaan, s.o. transcendentaaliselle subjektille; jälkeläisillemme näkyväisessä maailmassa, joihin meidän taipumuksemme siirtyvät, joten toisiaan seuraavissa sukupolvissa yksityiset elävät sivistyspyrinnöille yhä sopivammassa ympäristössä, mikä taasen vuorostaan koituu heidän transcendentaalisen luontonsa hyväksi, alentaen sivistyshistorian toisasteiseksi tarkoitukseksi.

Elämällä on siis yksilöllinen tarkoitus, mutta tämä tarkoitus on transcendentaalinen. Tarkoitus on olemassa koska perillinenkin on olemassa. Tarkoituksellinen on myöskin ihmiskunnan sivistyshistoria, mutta lopuksi taasenkin ainoastaan yksilön transcendentaalisen luonnon vuoksi. Edelleen ei tarkoitus eli päämäärä ole ainoastaan maallisen kehityksen bioloogisessa ja historiallisessa loppukohtauksessa, vaan täyttyy se pitkin koko kehitysjaksoa. Vaikkapa vaan historialliset sivistysaallot aina jälleen asettuvat ja paikkaa vaihetellen uusia aaltoja kohoaa, vaikkapa vaan taivaankappaleet menevät pirstaleiksi ja aurinkokunnat häviävät, ei kehityksen tulos kumminkaan ole joutunut hukkaan. Transcendentaalinen tarkoitus on alusta loppuun toteutunut ja lopun kera on lopputarkoituskin saavutettu. Ainaisella vaihtelulla näkyväisessä maailmassa on pysyvä tulos näkymättömälle. Näkymättömässäkin maailmassa ja meidän näkymättömän olentomme hyväksi tapahtuu siis kehitystä, koska meidän näkyväisen elämämme tulos on siihen imeytynyt.

Mutta koska meidän elämäntyömme täten menee perintönä kahteen suuntaan, transcendentaaliselle subjektille sekä maallisille jälkeläisillemme, niin saattaa kysyä, tulevatko maallinen ja transcendentaalinen kehitys aina pysymään välikappaleena ja tarkoituksena vai lienevätkö ne määrätyt yhdistymään. Toiselta puolen on nimittäin meidän tajuamattomamme ja se mitä elämämme tuloksesta liitetään tähän tajuamattomaan meidän sielumme omaisuutta. Toiselta puolen on tämä tajuamaton se lähde, mistä biolooginen muutostapahtuma alati ammentaa. Elämänmuotojen bioloogisessa kehityksessä saavutetut ominaisuudet säilyttää nimittäin organiseerava sielu, säteillen sieltä bioloogiseen muunnokseen ja tuottaen

yhä korkeampia muotoja. Vielä on tajuamaton historiallisen muunnoksen lähteenä. Älylliset ja siveelliset taipumukset säilyvät nimittäin ja kehittävät sivistyshistoriaa. Tämän muunnoksen lopputarkoitus olisi siis, että sielun omaisuus yhä enemmän virtaisi hänen maalliseen ilmiömuotoonsa, jos on tarpeellista myöskin reinkarnatsioonin kautta; että maa siis vihdoinkin synnyttäisi olennon, jossa transcendentaalisen subjektin omaisuus ilman tähteittä olisi yhdistetty siihen mikä hänen maalliseen ilmiömuotoonsa kuuluu ja kaikki tajuamaton olisi yhdistetty tajuttuun. Sellainen olento yhdistäisi siten itseensä meidän molemmat luontomme, mitkä käsityskynnys vielä toisistaan eroittaa.

Että transcendentaaliset voimamme ovat meille tajuamattomat, todistaa selvästi, ettei niillä ole mitään tekemistä ruumiillisuuden kanssa, sillä meidän tajuntamme ulottuu ainoastaan ruumiillisuuteen, eikä kuoleman kanssa, sillä kuolemakin ulottuu ainoastaan ruumiillisuuteen. Tämän tällaisen tulevaisuuden olennon, joka kenties kerran asustaa maata ja on omaava luonnollisella tavalla meidän vielä transcendentaaliset ominaisuudet, ei enää tarvitseisi kestää syntymisen eikä kuoleman vaivoja. Se ei olisi kuolemalle alamainen, koska sielu järjestävänä prinsiipinä olisi tässä yhdistetty ruumiillisuuteen eikä enää seisoisi tämän vastassa omana tuotteenaan. Mutta älkäämme tämän yhteydessä ajatelko nykyisen ihmisen ruumiillisuutta vaan sellaista elämänmuotoa, mihin biolooginen kehitysmuunnos silloin lienee kohonnut. Sellaisessa olennossa olisi ruumiillinen yhdistetty henkiseen puoleen, koska ruumiillinen yhäti enemmän on kohonnut henkisyyteen ja henkisyys yhä enemmän tulvailee ruumiillisuuteen. Molempien olemistapojen samanaikaisuus antaisi silloin tilaa niiden yhteensulautumiselle. Aatteen kirkastetusta ruumiillisuudesta, s.o. aineellisen ja henkisen olennon yhdistymisestä, keksi Schelling. Ajattelematta meissä jo olevaa samanaikaisuutta hän puhuu —

"Klarassa"[59] keskustelun lopussa sekä "Ilmestyksen filosofiassa"[60] — kolmesta toisiaan seuraavasta tilasta. Tämän yhdistymisen, jota hän vertaa kristinopin "lihan ylösnousemiseen, hän odottaa tapahtuvan jonkun "murroksen" kautta, vaikka sitä itse asiassa onkin aina elämän ensi alusta saakka valmisteltu tuon yhtä verkkaisen kuin alituisen käsityskynnyksen alentamisen kautta, jotenka juuri transcendentaalinen elämänsisältö yhdistetään maalliseen.

On kysymyksiä, joiden syvyys ilmenee siinä, että niiden ratkaisusta säteilee valoa laajalti yli niiden omien rajojen. Vaikkapa jätämmekin sikseen kysymyksen, ovatko meidän molemmat olemistapamme aijotut kerran yhteen sulautumaan, asettaa kuitenkin kuolemattomuusongelma jo tässä ratkaisussaan ihmisellisen olemisen ja sivistyshistorian merkityksen aivan toiseen valoon kuin tätä ennen. Ihmisen olemisen olemiskysymystä ratkaistaessamme me olemme siis tulleet kappaleen matkaa lähemmä maailmanarvoitusta. Ja kun sekä materialistinen että panteistinen ratkaisu saattavat meidät mielialaan, joka vaihtelee syvästä epätoivosta ivanauruun, antaa meille sitävastoin ongelman syventyminen — tieto siitä, että meidän yksilöllisyytemme juuri on toisella puolen käsityskynnystä, tajuamattomassa eikä tajuttavassa — sellaisen maailmankäsityksen, jonka perusteella me kernaasti otamme hartioillemme maalliset tehtävämme, katsellen elämän kärsimyksistä eteenpäin lohdulliseen perspektiiviin. Materialismi ja panteismi sitävastoin vaikuttavat vain lamauttavasti yksilöön ja siten myöskin sivistyksen kehitykseen.

Mutta syventymällä ihmisen olemiskysymykseen me olemme samalla ehdottomasti joutuneet ratkaisemaan maailman arvoitusta emmekä ole enää pakoitetut julistamaan olemisen järjettömyyttä. Jos meillä itsellämme on taipumusta edistymiseen tiedoissa ja siveellisyydessä, niin täytyy — koskapa me varsin tärkeänä osana kuulumme luontoon — itse maailman olla henkinen ja siveellinen ongelma. Ja samaten kuin me olemme ainoastaan aineellistuma yliaistillisista olennoista, samoin on koko luonto aineellistuma yliaistillisesta maailmasta. Että aineellinen maailma olisi syntynyt tyhjästä, saattaa kyllä suullaan lausua, vaan ei aivoillaan ajatella; mutta sen me saatamme mahdolliseksi ajatella, että selittämättömän sattuman voimasta — sanottakoon sitä syntiinlankeemukseksi tahi miksikä tahansa — yliaistillinen maailma tahi osa siitä on joutunut aineellistuttamisen virtaan samaten kuin yksilö syntymässä. Saattaisi niinikään sanoa, että tämä aineellistuminen voisi vetäytyä takaisin samaten kuin meidän aineellinen olemisemme, joten maailman ijankaikkisuus ei enää olisi aineelliselta kannalta käsitettävä aineellisen maailman ijankaikkisuutena. Samalla tavalla olisi meidän molempien olemistapojemme samanaikaisuus asetettava aistillisen maailman samanaikaisuuden rinnalle. Aineellisuus on siis jakso yksilön ja maailman kehityksessä.

Materialismi ja panteismi tuntevat vallan hyvin oman toivottomuutensa vastakohtana mystillisen maailmankäsityksen lohdulliselle opille. Mutta tähän väitteesen he vastaavat, ettei lohdullisuus suinkaan ole välttämätön tunnusmerkki totuudelle. Tosin ei, mutta kuitenkin mahdollinen tunnusmerkki! Käsite "lohduton totuus" ei ole mikään contradictio in adjecto.[61] Lohdulliset maailmankäsitykset voivat syntyä sitenkin, että toivomuksesta tulee ajatuksen isä, kuten useimmissa uskonnoissa. Mutta materialistit ja pessimistiset panteistit ovat koettaessaan karttaa tätä virhettä langenneet päinvastaiseen.

_Dum stulti vitant vitia, in contraria currunt_.[62]

Tottumuksesta omaan käsityskantaansa on heissä juurtunut se ennakkoluulo, että lohduttomuus on välttämätön totuuden tuntomerkki ja jokainen maailmankäsitys, joka vähänkin tyydyttää tunteen tarvetta, näyttää heistä sentähden jo ennakolta epäluulonalaiselta. Luonnontieteellisen maailmankäsityksen lipunkantajat suorastaan mässäilevät eleegisessä tunnelmassa kuvatessaan maallista elämää taisteluineen ja hautakumpua loppupisteenä, kun he hajoittavat taivaankappaleita ja kokonaisia kiintotähtisykermiä. Sitä tehden he hyvällä kaupalla saavuttavat ylevämielisen runollisuuden maineen.

Mutta heille täytyy huomauttaa, ettei käsite "lohdullinen totuus" myöskään ole contradictio in adjecto. Mystillinen maailmankäsitys olisi vain silloin moitittava, jos sen perustajat olisivat jo asiaa mietiskellessään heittäneet syrjäkatseen lohdutukseen ja sitten antaneet järkensä vilistää sinne. Vaan tämä ei ole tapaus. Mystillinen maailmankäsitys lepää somnambulismin ja spiritismin tosiasioilla ja vetää niistä välttämättömät johdonmukaiset päätökset, joiden ei suinkaan välttämättömästi! tarvitse olla puolueellisia miellyttävään tulokseen nähden. Arvostelu ei saa koskaan arvostella tutkimisen tulosta, vaan ainoastaan tietä, jolla se saavutetaan; samaten on tutkijankin vain katseltava vaeltamaansa tietä, huolehtimatta sitä, mihin se vie.

Mystillinen maailmankäsitys syntyy tieteellistä tietä vetämällä johdonmukaisia päätelmiä varmoista tosiasioista. Työssään tutkija etsii totuutta eikä mitään muuta ja kysymys, onko se lohdullinen, tuntuu hänestä yhtä turhalta kuin matemaatikosta kysymys, onko kolmio vihreä vaiko sininen. Tällainen kylmä objektiivinen kanta on kuitenkin tarpeellinen ainoastaan ajatustyössä, jota tehdessä järjen täytyy pysyä vapaana sydämmen houkutuksilta. Mutta jos sydän lopulta selittää olevansa tyytyväinen niin eihän tämä voi alentaa työn arvoa. Jos arvostelijan ymmärrys panee vastalauseensa tämän tuloksen tähden, silloin se olisi vannotettu sydämmen vihollinen, silloin se ei puolestaan enää olisi objektiivinen.

Totuuden täytyy olla läpikuultava kuin jää, van ei sentähden tarvitse olla jääkylmä. Ja jos se ei sitä ole, on tutkijalla vapaus iloita siitä samaten kuin ilmanennustaja ennustamastaan ihanasta suvipäivästä ihmisenäkin saattaa iloita. Olisi narrimaista vaatia häneltä, että hän ottaisi järjenviileytensä mukanaan metsään. Kun arvostelijani sanovat minun maailmankäsitykseni tyydyttävän monen sydämmen tarvetta, niin ovat he oikeassa, mutta mitäs minä sille mahdan? Jos he sitävastoin sanovat minun maailmankäsitykseni olevan sille rakennetun, niin teen minä korkeintaan sen johtopäätöksen, etteivät he tieteellisellä arvostelulla, arvostellen minun kulkemaani tietä, päässeet minuun käsiksi ja ryhtyvät sentähden arvostelemaan tulosta.

Jos hypnotismin, somnambulismin ja spiritismin todisteet pitävät paikkansa ja jos ei näistä vedettyjä johtopäätöksiä vastaan ole mitään muistuttamista, niin on näistä johtuva maailmankäsitys myönnettävä oikeaksi niin kauvan kunnes mahdollisesti uusien kokemusten kautta tullaan toiseen päätökseen maailmanlaskussa.