Part 5

Jos sitävastoin katsellaan tätä kärsimysten täyttämää maailmaa, ei keinona tuntemattoman tarkoituksen saavuttamiseksi, joka tarkoitus kaikessa tapauksessa on jatkona tähänastisessa kehityksessä korkeampaan — vaan omana tarkoituksenaan, niin täytyy totisesti sanoa, että mestari ylistää työtään, vaan ei työ mestaria. Kaikki on muuttuva hyväksi — on ihmisillä täysi syy luulla; kaikki on ollut hyvin — saattaa pitää paikkansa sen transcendentaalisen maailman suhteen, joka oli ennen aineellistumista. Vaan että kaikki on hyvin — tämä optimismi sovellettuna elämäntaistelun maailmaan sen omana tarkoituksena olisi jumalaton mielipide, jonka saattaisi selittää vain sen puolustajien sokeudesta taikka kovasydämmisyydestä. Sääliväsydämmisen ihmisen täytyy joutua maallisen pessimismin valtaan; mutta tämä pessimismi — oikeutettu maailmankäsite maallisen ihmisen näkökannalta katsottuna — on transcendentaalista optimismia kehityksen kannalta, jos tämän päämäärä on transcendentaalisen eikä aineellisen maailman piirissä.

Mikä koskee maailmaa, koskee meitäkin. Jos meidän olemisemme, jopa kohtalommekin on itsemme määräämä, jos niiden päämäärä on metafyysillinen, silloin saattaa transcendentaalinen optimismi olla oikeutettu ja silloin vasta kuolema näkyy oikeassa valossaan. Luomille, joiden olento on tahtoa elämään, olisi kuolema kauhea tapaus ja se olisi samaa kuin maaksi muuttuminen. Olennoille, jotka tuntevat voittamatonta onnenkaipuuta, olisi maallinen elämä, joka melkeinpä on vain maallista onnettomuutta, petollinen julmuus, ellei se palvelisi transcendentaalista tarkoitusta, meidän varsinaisen olentomme parasta.

Monistinen sieluoppi antaa siis sekä kärsimykselle että kuolemalle sovittavan puolen. Se asettaa kuoleman ongelman sellaiseen valaistukseen, että se saattaa meidät käyttämään tämän elämän tulevaisen valmistuksena; se antaa meille siveellisyyskäsitteen, jota materialismi ja panteismi turhaan koettaa tehdä. Mystillistä maailmankäsitystä on soimattu siitä, että usko tulevaiseen elämään vieroittaa meidät liiaksi nykyisestä elämästä ja tekee meidät kelpaamattomiksi maallisen elämän toimiin. Tämä vaara tosin on olemassa, minkä useat rikkaruohot indialaisessa ja kristityssä maailmankäsityksessä kyllin jo ovat osoittaneet. Mutta tämä vaara uhkaa ainoastaan väärin käsitetyssä mystillisessä maailmankäsityksessä, jonka mielestä maailmaa ei pitäisi olla olemassakaan. Sitävastoin aivan välttämättä usko tähän elämään ainoana päämääränämme johtaa meidät väärälle tielle, estää meitä valmistautumasta tulevaista elämää varten. Usko tähän elämään ainoana tekee jokaisen siveellisyyskäsitteen mahdottomaksi; se tekee maallisen ihmisen transcendentaalisen subjektin viholliseksi; se on sivistysvihollinen, sillä se tekee maallisen henkilön yhteiskunnan viholliseksi.

Siinä suhteessa on kuoleman ongelma tärkein ongelma ihmiskunnalle kokonaisuudessaankin. Se tapa, jolla tämä ongelma ratkaistaan, määrää meidän käytöksemme täällä maan päällä, siis myöskin meidän yhteiskunnallisten olojemme muodostumisen. Nämä eivät tosiaankaan olisi niin auttamattomat, jos ihmiskunta ajattelisi johdonmukaisemmin kuolemasta ja sentähden johdonmukaisemmin valmistautuisi tulevaiseen elämään. Jos kuolema on vain ruumiin sieluttomaksi tulemista, silloin ei meillä ole syytä minkäänlaisiin valmistuksiin, vaan ainoastaan siihen hätäpakon viisauteen, jota sanotaan resignatsiooniksi eli alistumiseksi. Jos meidän henkemme vain elää meidän teoissamme, silloin on useimpain ihmisten laita huonosti, etenkin kirjailijain. Muuten ei parhaimmassa tapauksessakaan nimen jälkikaiun luulisi meitä houkuttelevan, koska kuitenkin ennemmin tai myöhemmin toteutuu tämä runoilijan säe:

Ei kenkään nimeäsi muista, Ei kenkään enää muotoas, Min' kelmenneenä kalmistohon Ystäväiset kantoivat.

(_Martin Greif_). Jos kuolema sitävastoin on siinä, että sielu riisutaan ruumiillisuudestaan, niin ei se näytä meistä enää luonnon järjestykseltä, josta ei tiedä, onko sen mahdottomuus tahi sen julmuus suurempi. Ellei meidän olemisemme ole suljettu syntymän ja kuoleman välille, vaan jos sillä — vanhan sieluopin käsityksen mukaan — on jatkonsa tosin ei toisella puolella kehtoa, vaan kuitenkin haudan tuolla puolen, niin olisi tämä tosin hyvin ihanaa, mutta samalla aivan mahdotonta; sillä sielu, joka on alkanut ruumiin kanssa yhtä aikaa, ei voi olla kuolematon. Ijankaikkisuudella ei voi olla alkua. Ainoastaan siinä tapauksessa, että olemisella on jatkonsa toisellakin puolen kehtoa, siis ennenolemisen yhteydessä, on meidän kuolemattomuutemme mahdollinen. Lahjana ulkoapäin ja vasta kuoleman hetkellä meille saapuvana voi kuolemattomuuden tosin uskoa, vaan ei todistaa. Vasta silloin sen saattaa todistaa, kun me voimme johtaa sen meidän jo ennestään olleesta laadustamme, meidän luontoomme siis sisällisesti perustuneena.

Tätä ei vanha sieluoppi tee, vaan kyllä monistinen. Meille ei kuolemattomuus ole ulkoapäin tullut lahja, vaan ainoastaan jo annetun, transcendentaalisen subjektin, jatkoa. Meille kuolema on siinä, että sielu — mutta sielu, joka oli olemassa jo ennen ruumista — laskee luotaan ruumiillisuuden. Edelleen on kuolema vanhan sieluopin mukaan kuitenkin vain iso hyppäys pimeyteen, sillä meidän tilastamme kuoleman jälkeen se ei tiedä mitään sanoa, korkeintaan haaveksia. Meillä sitävastoin on tarjona tulevaiseen elämään nähden varmoja yhdyskohtia. Meidän transcendentaalinen sielutieteemme on tulevaisen elämän sielutiede. Salaisissa tieteissä me opimme tuntemaan voimia ja ominaisuuksia, jotka eivät ole sidotut ruumiilliseen elimistöön ja joita ruumiin hajaantuminen sentähden ei kohtaa, vaan pikemminkin silloin vapautuvat sidotusta tilastaan. Jos voi nähdä ilman ruumiillisen silmän apua — vaikkapa toisellakin tavalla — niin ei silmän menettäminen merkitse sokeutta. Jos voisi ajatella aivoitta, ei aivojen kadottaminen merkitse ajattelevan olennon häviötä. Jos on olemassa voimia, mitkä eivät ole sidotut elimistöön, niin täytyy näiden voimien kannattajan välttämättömästi elää yli kuoleman ja on hänen olemismuotonsa toisessa elämässä juuri näiden voimien käyttäminen.

Vanhassa sieluopissa on toisen elämän sielutiede epämääräistä laatua, eikä yksikään silmä ole nähnyt eikä yksikään korva ole kuullut, millaista tulevassa elämässä on. Uudessa sieluopissa sitävastoin on toisen elämän sielutieteen tuntomerkkinä juuri se, minkä me opimme tuntemaan nykyisen elämän transcendentaalisessa sielutieteessä. Samoin voi kysymyksen tulevan elämän laadusta ratkaista tosiasioiden perustuksella. On verrattain yhdentekevää, että nämä tosiasiat vielä kielletään, sillä jo niiden otaksuttu mahdollisuus on kohoittanut sieluopin arvelujen kannalta ja tehnyt siitä tosiasiakysymyksen. Arveluja eli spekulatsiooneja saattaa jatkaa ijankaikkisesti pääsemättä mihinkään tulokseen. Kysymykset tosiasioista eivät sitävastoin voi kauvan pysyä epätietoisina, vaan täytyy niiden luonnollisesti piakkoin tulla päätökseen. Kuoleman ongelman suhteen ainakaan me emme voi kauvan jäädä nykyiseen epätietoisuuteen. Se tulee piakkoin ratkaistuksi toisella tahi toisella tavalla.

Salaisten tieteitten tuntijalle on epäilemätöntä, että se ratkaistaan kuolemattomuususkon hyväksi. Näiden ilmiöiden tuntijalle selviää ensiksikin luonnontieteellisten sieluntutkijain hulluus, jotka kielellään kieltävät saman järjestävän voiman, joka tämän kielen on muodostanut ja sen liikkeelle asettaa. Vaan että toiseksi tämä järjestävä voima elää jälemmä luomaansa, ruumista, on johdonmukaisilla perusteilla itsestään ymmärrettävää ja saapi vielä todistuksensa salaisilta tieteiltä sekä mitä selvimmällä tavalla spiritismiltä. Filisteri tosin — joka Brentanon sanojen mukaan käsittää ainoastaan nelikulmaisia kappaleita ja näitäkin usein pitää liian pyöreinä — menee aivan pyörälle päästä kuultuaan sanan "henki-olento". Mutta onkohan ihminen sitte muuta kuin henki-ilmiö, transcendentaalisen olennon inkarnatsiooni, ja sellaisena aineellisin kaikista aineellistumisista ja ihmeellisin niistä jo sentähden, että se kestää niin paljo kauvemmin kuin spiritistinen aineellistuminen? Tarvitaanko siis niin erinomaisia edellytyksiä, jotta kummitukset voisivat olla mahdollisia? Ei lainkaan; ainoa välttämätön edellytys on se, ettei sielu vain kerran — maallisessa syntymässä — käytä järjestävää voimaansa, joka voima, kuten olemme nähneet, voidaan todistaa ei ainoastaan salaisista tieteistä, vaan kaunotieteestä ja tekniikastakin, ja ettei se kuolemassa kadota tätä voimaa. Mutta tämähän onkin päivän selvää. Käsityöläinen, joka työaseen kerran tekee, taitaa sen tehdä useammankin kerran ja jos yksi näistä työaseista särkyy, ei siitä voi päättää käsityöläisen kuolleen!

Salaisten tieteitten tuntijalle on ilmiöiden kieltäminen niin käsittämätön, että hänen todellakin täytyy yhtyä Schopenhauerin tuomioon näiden tieteitten vastustajista, etteivät he ole epäuskoisia, vaan tietämättömiä. Perty arvioi salaisia tieteitä koskevan kirjallisuuden 30,000 niteeksi. Tosin ei voi kieltää, että tämä kirjallisuus sisältää paljon epäkriitillistä ainesta; mutta ei voi sitäkään kieltää, että se muuttuu yhä kriitillisemmäksi. Luettakoon esim. Gurneyn, Myersin ja Podmoren "Phantasms of the Living" tahi vielä myöhemmät "Annales des Sciences psychiques." Siellä jo löytää koko joukon kriitillistä ainesta kuolemattomuuden todistamiseksi. Mutta se, joka haluaa ratkaisevan todisteen, sellaisen, joka johtuu henki-ilmiöistä, hän lukekoon Crookesia tahi Aksakowia[43] tahi etsiköön itselleen mediumin. Mutta vastustajat eivät katso sille suunnalle, mihin osoitetaan; he sulkevat itsepäisesti silmänsä ja sanovat sitte, ettei aurinkoa ole. Hävettävän vähän on niitä julkisen tieteen kannattajia, jotka ovat ryhtyneet tutkimaan tuota niin huonossa huudossa olevaa spiritismiä. Usein heitä myöskin johti tarkoitus saattaa päivän valoon luultu petos, mutta kuitenkin on joka kerran Sauluksesta tullut Paulus. Niinpä ovat Crookes ja Wallace tuon kroonillisen sieluntaudin, ennakkoluulon, koskettamattomina tutkineet spiritismiä ja kääntyneet. Samaten ovat professorit Zöllner, Fechner, Weber ja Scheibner tehneet spiritistisiä kokeita ja niinikään kääntyneet. Siten ovat, vaikka vasta viime aikoina, professorit Lombroso, Tamburini, Ascensi, Gigli ja Vigioli uskaltaneet ajatella, että luonto kenties kuitenkin on rikkaampi tosiasioista kuin oppineet tietävät. He ovat pitäneet spiritistisiä istuntoja ja ainakin tosiasiat tunnustaneet. Näistä istunnoista pidetyssä ja allekirjoitetussa pöytäkirjassa 25 päivältä kesäkuuta 1891 sanoo professori Lombroso: "Minä häpeän ja surkuttelen hyvin sitä seikkaa, että niin itsepintaisesti olen vastustanut n.s. spiritistisien tosiasiain mahdollisuutta; sanon tosiasiain, sillä itse oppia minä en vielä voi hyväksyä. Mutta tosiasiat ovat nyt kerran olemassa ja minä kerskailen olevani tosiasiain orja.[44] Valitettavasti on tämä kääntymisjuttu ainoastaan osittain hyödyttänyt asiaa, sillä on tullut tehtyä kaksi suurta virhettä. Se oli virhe, että spiritismiä tuntemattomat henkilöt toimeenpanivat istuntoja pimeässä huoneessa Lombroson kuuluisaksi tulleen mediumin kanssa, jolloin pian tuo tunnettu "paljastaminen tapahtui. Pimeät istunnot tosin ovat sisältörikkaimmat; mutta aikana, jolloin selvän päivän tapahtumat kielletään, on todellakin epäkäytännöllistä tahtoa kääntää epäilijöitä kertomuksilla pimeistä istunnoista. Toinen virhe oli se, että Lombroso tuskin oppilaaksi tultuaan jo tahtoi olla opettaja ja esitti teorioja. Mutta yleensä ei tiedettä ole, josta muutamassa tunnissa päästään selvyyteen, ja kaikista vähimmin tämä on mahdollista vaikeimmassa kaikista tieteistä, spiritismissä. Lombroson avomielinen ja rehellinen peräytyminen ansaitsee kaiken kunnioituksen; mutta kun hän nyt jo vastustaa spiritistien oppia, pitäisi hänen kuitenkin miettiä, että tämän opin ovat luoneet henkilöt, joilla ennen häntä on monivuotisen kokemuksen ansio.

Spiritismin edistymistä se ei tosin häiritse ja sielunkysymykselle on enimmin hyötyä juuri tästä salaisten tieteitten haarasta, sillä spiritismi ei ainoastaan todista olemassa oloa haudan tuolla puolen, vaan antaa meidän — vaikka tosin ikäänkuin verhon takaa — nähdä siitä muutamia välähdyksiä, mitkä sitten voidaan verrata somnambulismin antamiin kokemuksiin.

Vanhalla sieluopilla on se virhe, että se parhaimmassa tapauksessa todistaa ainoastaan sen, että kuolemattomuus on olemassa, vaan jättää ratkaisematta minkälainen se on. Mutta sieluopin täytyy ratkaista molemmat kysymykset samalla kertaa ja se voi sen tehdä. Jos se näyttää ihmisessä voimia, jotka eivät riipu ruumiista, niin nämä voimatpa juuri määräävät tulevaisen elämän laadun; sillä tämä tuleva elämä on — siitä täytyy aina pitää kiinni — sama kuin ennenoleminen ja tajuamaton olemisemme elämänajallamme. Mutta nämä voimat eivät suinkaan pääse eri ekstaasitiloissa esteettömästi ilmenemään. Sentähden meidän täytyy ajatella ne vastaavalla tavalla suurennetuiksi saadaksemme jotakuinkin selvät käsitteet tulevaisesta elämästä. Parhaat tiedot me saamme ekstaasissa olevilta henkilöiltä itseltään heidän tässä tilassa ollessa. Näihin tukikohtiin tulevat nyt lisäksi spiritismin tarjoamat ja me voimme sitte aloittaa ristikuulustelun, onko hengillä samat ominaisuudet kuin somnambuleilla. Se niillä olla täytyy, jos meidän tajuamaton sieluelämämme maallisen elämän ajalla on sama kuin tulevaisessa, jos somnambulismi on sielun riisuutumista osittain ruumiillisuudesta, spiritismi siitä riisuutumista tykkänään.

Että transcendentaalinen sielutiede todellakin on tulevaisen elämän sielutiede, todistavat 1) ekstaasissa olevien omat lausunnot, 2) somnambulismin ja spiritismin keskenäiset vertailut.

Somnambulit vertaavat ohimenevää tilaansa tilaan kuoleman jälkeen. Niinpä esim. Auguste K.[45] ja Prevorstin ennustajatar.[46] Ei olekaan vaikeata ajatella somnambulismi kestävänä tilana. On koko joukko esimerkkiä siitä, että se on jatkunut viikkoja ja kuukausia ja että somnambulit, toimitellen tällä ajalla arkiaskareitaankin, ovat näyttäneet aivan terveiltä. Itse somnambulit pitävät tätä tilaansa suuremmassa arvossa kuin hereillä olemista; he pitävät sitä enemmän todellisena kuin jälkimäistä ja puhuvat ylenkatseella maallisesta ihmisestään. Muratori kertoo tytöstä, joka kovan kuumeen jälkeen makasi valekuolleena, jotta jo ajateltiin hänen hautaamistaan, kunnes tyttö huokasi ja hänet saatiin jälleen eloon virkoamaan. Hän puhkesi silloin valituksiin, että hänet oli temmattu sanomattoman levon ja autuuden tilasta. Ei mitään iloa koko hänen elämässään voitu läheskään verrata siihen, jota hän oli kokenut. Hän oli kuullut vanhempiensa vaikeroimisen ja keskustelut hautajaisista, vaan se ei ollut häirinnyt hänen lepoaan: elämänsä säilyttämistä hän ei ollut enää ajatellut.[47] Usein somnambulit surevat lähestyvää heräämistään. "Enkö minä olisi murheellinen — sanoo eräs heistä — kun minun täytyy jälleen vetää ylleni tämä verho, tämä raskas ruumis."[48] Moni heistä ei halua tehdä selkoa taudistaan, koska he eivät pane arvoa parantumiseen; kuolema ei heitä peljästytä, he tietävät tulevansa onnellisiksi ruumiin jätettyään.[49]

Ekstaattisilla tiloilla on kaksi ansiota ruumiillisen tilan suhteen, helpotusta ruumiillisista vaikeuksista ja esteistä sekä älykkäisyyden kohoaminen. Aistillisella tiedolla on rajansa; se antaa meidän tuntea kappaleet vain päällisinpäin. Somnambuleihin sitävastoin vaikuttaa kappaleiden sisäinen aines. He saavat elottomilta kappaleilta vaikutuksia, jotka eivät hereillä ollessa tule laisinkaan, tahi ainoastaan idiosynkrasioina tajuntaan. He arvostelevat kasvia ja lääkkeitä, vieläpä homeopatisia, niiden hyödyllisyyden tahi vahingollisuuden mukaan elimistölle. Epäselvät mieltymiset ja vastenmielisyydet, jotka meitä johtavat seurustelussamme ihmisten kanssa, ovat somnambuleilla selvemmät ja tarkemmat. Se on ihmisen sisäinen, siveellinen vaisto, joka ne määrää.

Enemmän tahi vähemmän täydellisesti heissä esiintyy ajatuksen lukeminen, joka siis — kehittyneenä ruumiista vapautumisen jälkeen — on henkien keskustelukieli. Samaten me voimme siirtää tulevaiseen elämään psykometrian, tämän tunteellisten henkilöiden ihmeellisen ominaisuuden, että he hereillä ollessaankin vastaanottavat kuolleilta kappaleilta havaannollisia kuvia menneisyydestä. Sama on asia kaukonäkemisen ja kaukovaikutuksen suhteen. Kaikellaisen telepatian[50] ja telenergian[51] — jotka poikkeustapauksissa esiintyvät ja hereillä ollessa — täytyy tilassa, jolloin sielu on riisunut yltään ruumiillisuuden, kohota somnambulisen asteen yli.

Otaksumatta kaikkien transcendentaalisten subjektien olevan älyltään samankaltaisia — sellaista yhtäläisyyttä on varmaankin yhtä vähän olemassa kuin yhtäläisyyttä siveellisessä suhteessa — täytyy meidän pitää intuitsioonia, mikä neron luovassa toiminnassa astuu mietinnön sijalle, transcendentaalisena ominaisuutena sekä tulevaisen elämän ajattelemismuotona. Myöskin sielun järjestävän kyvyn meidän täytyy otaksua enemmän kehittyneeksi toisessa elämässä. Niinikään meidän täytyy ajatella tämän kyvyn kohdistuvan johonkin esineesen, että on ruumis — millainen se sitte lieneekin — sielulla, joka siis kuolemassa vain riisuutuu karkeasti aineellisesta ruumiista. Puhtaasti henkistä tilaa tulevaisessa elämässä me emme voi käsittää. Älkäämme sentähden kuvitelko tulevaista elämää tykkänään ruumiittomaksi. "On ylpeyttä tahtoa olla ilman ruumista", sanoo Baader.[52] Me näemme tosin, että elämäntoiminnat eivät hereillä ollessa ole tajunnan ja tahdon alaiset. Mutta somnambulismissa ne näyttäytyvät osaksi transcendentaalisen tajunnan yhteydessä ja hypnotismissa osaksi tahdon alaisina, jolloin itsesuggestioonit voivat vaikuttaa elimellisiä muutoksia, havainto, jonka Kant on tehnyt ennen Braidia.[53] Me voimme siis ajatella tulevaisen ruumiimme vapaaksi maallisen elämän puutteista, ja sielullinen parannustapa, joka meillä tuskin on alussa, meidän täytyy tunnustaa tulevaisen elämän ominaisuudeksi.

Tulevaisen elämän ruumiin, astraaliruumiin, me kohtaamme jo maallisen elämän kokemuspiirissä ja sanomme sitä silloin kaksoiskulkijaksi. Tämä ilmiö kumoaa kaikki luonnontieteelliset ja bioloogiset vastaväitteet järjestävän aatteen olemisesta. Edelleen me kohtaamme saman järjestävän voiman, vainajista lähteneenä, spiritistisissä aineellistumisissa ja vihdoinkin maallisessa syntymässä, ihmeellisin kaikista aineellistumisista. Oma syntymisemme on siis spiritistinen tosiasia ja kuitenkin me kiellämme spiritismin olemassaolon!

Astraaliruumista on usein myöskin sanottu eeteriruumiiksi ja meillä onkin kenties oikeus nimittää sitä niin puhtaasti luonnontieteellisessä suhteessa. Jos kaksoiskulkijain ja aineellistumien aines olisi tivistynyttä eeteriä, niin olisi näillä ja kummituksilla juuri samat ominaisuudet, jotka seuraavat eeterin fyysillisestä luonnosta — nopeus paikassa, aineen läpitunkeminen, painovoiman häviäminen. Kaukonäkeminen ja kaukovaikutus saattaisivat siis saada puhtaasti luonnontieteellisen selityksen. Spiritistisissä istunnoissa me kohtaamme ilmiöitä, joista voimme päättää, että meille näyttäytyvät olennot ovat eetteristä luontoa ja käyttävät eeteriliikkeitä ilmaistakseen meille läsnäolonsa. Mutta somnambulin kaukovaikutuksessakin — vallankin silloin kun sen kautta tapahtuu aineellisia muutoksia — ei voi olla havaitsematta eeteriliikkeitä.

Siis on yhtäläisyyksiä olemassa somnambulien ominaisuuksien ja ruumiista vapautettujen ihmisolentojen välillä ja voimme siitä päättää, että molemmat olemistavat varsinaisesti ovat samat ja ainoastaan eriasteiset. Nämä yhtäläisyydet ulottuvat sekä aineelliseen toimintatapaan että älyllisiin ominaisuuksiin. Äjatuslukemisen ja kaukovaikutuksen ajassa ja paikassa me kohtaamme molemmilla aloilla, somnambulismissa ja spiritismissä. Ja samoin kuin monta somnambulisen kaukovaikutuksen tapausta ei kernaasti voi selittää eetteriseksi kaukovaikutukseksi, vaan ainoastaan kaksoiskävijän kautta, vaikkei hän tosin olekkaan tiivistynyt näkyväisyyteen saakka, — samoin monen spiritistisen ilmiön suhteen ei hevillä voi kieltää ilmautuvan voiman ruumiillista vaikka tosin näkymätöntä muodostumista, kuten esim. suoranaisessa kirjoituksessa. Mutta samoinkuin kaksoiskävijä voi saavuttaa sellaisen tiveysmäärän, että tulee näkyväiseksi, samoin on aineellistumienkin laita, joita kuten tunnettua jo on voitu valokuvata sekä punnita va'alla ja arvioida sydämmen- ja valtimonlyönnin mukaan.

Mainitaksemme lyhykäisyydessä vielä muutamia yhtäläisyyksiä somnambulismin ja spiritismin välillä, voivat niin sanotut kummittelemiset johtua sekä elävistä että kuolleista. Mediumien kautta voivat vainajat, mutta myöskin elävät, jotka samaan aikaan nukkuvat syvässä unessa, näyttäytyä. Lääkkeellisiä määräyksiä antavat sekä somnambulit että mediumit. Yleensähän somnambulismi onkin vain mediumisuuden erikoistapaus, ne ovat toisiinsa samassa suhteessa kuin itsesuggestiooni ja suggestiooni toisen henkilön kautta. Somnambulit ovat oman henkensä vaikutuksen alaiset, mediumi vieraan hengen.

Kaikki nämä yhtäläisyydet somnambulismin ja spiritismin välillä johtavat meidät siihen loppupäätökseen, että me tulemme kuoltuamme juuri siksi, mitä jo eläessä tietämättämme olemme. Me olemme jo täällä eläessämme henkiä ja tila kuoleman jälkeen on pysyvää ja normaaliseksi muuttunutta, kehittynyttä somnambulismia.

Siten ratkaisee salaisten tieteitten tosiasioihin perustuva, monistinen sieluoppi samalla kertaa kysymykset, onko kuolemattomuutta ja millainen se on. Kuta enemmän me tutkiskelemme tätä alaa, sitä selvemmin me näemme, ettei kuolema merkitse yksilöllisyyden häviötä taikka sen sulautumista maailmanainekseen, vaan että me edelleenkin elämme kehittyneempää individuaalista elämää, että siis n. s. kuolleet ovat enemmän kuin eläviä

me. Verrattuna tulevaisen elämän transcendentaaliseen todellisuuteen pitää Giordano Bruno — juuri siksi että hän tunsi salaiset tieteet — maallista elämää yksilöllisyyden supistumisena: "Se, mitä me sanomme kuolemaksi, on syntyminen uuteen elämään ja verrattuna tähän tulevaiseen elämään voisi usein nykyistä elämää sanoa kuolemaksi."[54]

Pytagoreealaiset sanoivat kuolemaa hengen syntymäjuhlaksi.[55] Martyyrien historiassa sanotaan kuolemapäivää syntymäpäiväjuhlaksi (dies natalis) ja Angelus Silesius sanoo kuolemaa "parhaaksi kaikesta". Kokemuksesta me tunnemme ainoastaan tulevaista elämää lähentelevät somnambulien tilat ja samantapaisen tilan ruumiista vapautetuilla hengillä, mikäli nämä voivat jälleen sukeltaa maalliseen aineesen, joka ei ole mahdollista, elleivät he kadota osaa henkevyyttään. Tästä huolimatta näyttäytyy kuolema spiritistisissäkin ilmiöissä yksilöllisyyden kehittäjäksi; ja kun silloin tulevainen tilamme eräässä suhteessa näyttäytyy ruumiilliseksi, saattaa kuolemaa pitää koko meidän olentomme hienostuttajana, tajunnan niin hyvin kuin ruumiillisuudenkin.

Siitä vastustuksesta, jota kuolemattomuuden oppi kohtaa, saattaisi päättää, että se on aivan mahdoton ajatella ja ainoastaan uskon esine. Mutta jos me hajoitamme sen eri osiinsa, niin esiintyy kaksi kysymystä, joihin molempiin täytyy vastata myöntävästi.

Voiko elävä olento jatkaa olemista, vaikka muuttaakin muotoa? Kieltämättä, ja sen todistaa jo maallisen olemisenkin rajoissa perhosen kehittyminen koterosta.

Voiko elävä olento kadottaa tajuntamuotonsa ja kuitenkin vielä elää siihen saakka toimettomana pysyneellä tajunnalla? Tätäkään ei käy kieltäminen. Valvonnan ja unen vaihtelussa meillä on tajunnan vaihtelu ja eläimellisten ja elollisten toimintojen vuorottelu. Vielä selvemmin näkyy tajunnan kaksinaisuus hypnotismissa ja somnambulismissa.

Kuolemattomuus on siis luonnontieteellisesti ja sielutieteellisesti mahdollinen. Siihen tulee vielä sen johdonmukainen varmuus, joka seuraa siitä, että me olemme järjestävän voiman tuote, ja sen kokemusperäinen varmuus, jonka spiritismi meille antaa. Mutta sillä, ken tämän kieltää, on vielä oppimista.