Part 2

Puhtaasti psykologisissa toiminnoissammekaan, niinkuin tunteissa, ajatuksissa ja tahdon liikenteissä, me emme vielä pääse sielumme koko olennon perille. Materialistit väittävät yksin näissäkin toiminnoissa ainoastaan meidän ruumiimme koko olennon ilmenevän eli että ajatuksetkin ja tunteet ainoastaan ovat ruumiin toimintoja. On tosin epäjohdonmukaista — vaikka materialisteilla varsin tavallista — muuttaa _sen ohella sentähdeksi_, vaan kieltämätöntä on kuitenkin, että ajatukset ja tunteet ovat yhdistetyt ruumiillisiin elimiin, että ne kulkevat rinnan ruumiillisten tilojen kanssa. Juuri siitä seikasta johtuu materialismin valhekoreus, joka tästä rinnan kulkemisesta päättää, ettei sielua ole olemassa. Mutta tähän riitakykymykseen ei meidän ole lainkaan tarvis kajota. Riita siitä, sisältääkö tämä riippuvaisuus ainoastaan yhdysjärjestämisen suhteen — kuten spiritualistit sanovat — tahi syyn suhteen — kuten materialistit väittävät — on yhtä vanha kuin sielutiede itse. Mutta me voimme tykkänään jättää sen syrjään, sillä me johdamme todistuksen sielun olemassa olosta aivan toisista, paljon varmemmista tosiseikoista, sellaisista nimittäin, joiden suhteen ei voi olla kysymystäkään ruumiillisista elimistä riippumisesta.

Tähän saakka sanottuun voimme liittää lauseen: sielu ei ole sen piirin sisällä, jonka meidän itsetajuntamme valaisee, se on tajuamattomassa, ei sitä voi siitä vetää esille; sielun kysymys täytyy sentähden siirtää tuonnemmaksi kunnes itsetajuntamme on biologisesti syventynyt. Mutta niin huono ei asianlaita sentään ole. Vaikka meidän sielumme toiminnat itse tapahtumaan nähden ovatkin meille tuntemattomat, niin kuuluu tämän tapahtuman tuloksista paljon meidän tajuntamme piiriin, kuten kohta tulemme näkemään. Sieluelämämme suhteen on jokseenkin säännöllinen ilmiö että tajuamaton tila ja tajuaminen vuorottelevat. Neron luovassa toiminnassa me jo näemme aistillisen tajunnan verhoamista, mutta hypnotismissa sen täydellistä alistamista sellaisten ilmiöiden ehtona, jotka kuuluvat tajuamattoman piiriin. Lisätodisteena tähän vastakohtaan on muistiton herääminen.

Tämä vastakohta todistaa nyt kieltämättä meidän sieluelämämme dualismia, ja siten me joudumme oitis sen tärkeän kysymyksen eteen, onko tässä nyt kysymys kaksinaisuudesta aivoelämässä vaiko kenties kaksinaisuudesta aivoissa ja sielussa. Edellisessä tapauksessa meillä olisi tekemistä kaksois-minän kanssa, jonka molemmat puoliskot fysiologinen sielutiede ympäröisi. Jälkimäisessä tapauksessa sitävastoin meidän täytyy tunnustaa se määrittely ihmisestä, jonka Kant jo sata vuotta sitte lausui: yksi olento, johon kuuluu kaksi personaa. Toinen näistä personista olisi siis fysiologista laatua. Jos nyt tämä määrittely on oikea, riippuu tykkänään siitä, onko kaikki sieluntoiminta sidottu aivoelämään vai voiko tajuamattomasta houkutella esille sellaistakin toimintaa, joka on laadultaan tykkänään erilaista kuin se toiminta, joka on aivoihin sidottu, ja jota varten sentähden täytyy otaksua löytyvän eri elin. Viimemainitussa tapauksessa vasta me tajuamattomassa löydämme sielun.

Kantin määrittely ihmisestä on jäänyt vaikutuksetta sielutieteesen syystä että tiede on anteeksiantamattomalla tavalla laiminlyönyt sen tosiseikkain ainevaraston, joka on tämän määrittelyn perustus ja joka valitettavasti oli Kantin ajalla tuntematon. Nämä tosiseikat, joista tässä on kysymys, ovat salaisten tieteiden tutkimusesine, joita tieteitä kuten tunnettua vielä meidänkin päivinämme kohdellaan lapsipuolen tavoin.

Ettei sielun kysymystä ole voitu ratkaista, riippuu siis itse teossa molemmista yllämainituista asianhaaroista; ensinnäkin on sielua etsitty väärästä paikasta, tajunnasta eikä tajuamattomasta. Toiseksi on, kun — ja tämäkin vasta viime aikoina — tajuamaton vedettiin tutkimuksen piiriin, oikealla paikalla mainittu väärät tosiasiat, nimittäin ne, jotka todistavat tajuamattoman aivoelämän olemassa olon, vaan ei niitä, jotka näyttävät toteen, että on olemassa sieluelämä aivoelämän rinnalla.

Joka tunnustaa salaisten tieteiden tosiseikat, johtuu siis jälleen Kantin määrittelyyn ihmisestä. Hän ei hyväksy niitä vapaaehtoisesti, vaan pakosta. Hän sanoo silloin — minkä salaiset tieteet todistavat —, että meidän maalliselle tajunnallemme sieluelämämme on tajuamattomassa, vaan ettei sielu suinkaan ole tajuamaton, että sen toiminta vuoroittelee tajutun toiminnan kanssa, että nämä toiminnat laadulleen tykkänään eroavat tajutuista, ja että ne jälleen käyvät meille tajuamattomiksi aistillisen tajuntamme palatessa.

Sillä on meidän olentomme kaksinaisuus tunnustettu, sielun ja aivojen — joiden monistinen ratkaisu vielä on tekemättä — eikä ainoastaan kaksinaisuus aivoelämässä. Aistimiin ja aivoon sidotulle tajunnalle olisi siis ainoastaan toinen puolisko meidän olennostamme — sen maallinen puoli — havaittavissa. Mutta tästä täytyy eroittaa toinen olennon puolisko, jota toistaiseksi saattaa pitää yliaistillisena.

Siten sielu on tosiasiassa paljoa syvemmällä kuin tähän saakka on otaksuttu ja havaitsee, että todellinen sielutiede vielä on kirjoittamatta. Mutta ainakin sen me nyt tiedämme, mistä sielu on etsittävä, ja on meillä toivoa voida päättää sen olemassaolosta ja laadusta sellaisten toimintojen perusteella, jotka epäilemättä kuuluvat ainoastaan sille, jotka eivät ole sidotut mihinkään ruumiilliseen elimeen ja joista materialistisen nalkuttajan täytyy pysyä loitolla. Sinänsä tämä sieluoppi, jonka peruspiirteet Kant on vetänyt, näyttää aivan mahdottomalta yritykseltä. Vaan jos otamme huomioon tosiasiat, joille se on rakennettava, on käyvä selville, että tällä uudella sielutieteellä on ei ainoastaan suuremmat toiveet päästä päämääränsä perille kuin vanhalla, vaan että yleensä ainoastaan hän voi sen saavuttaa.

Kant sanoo: "minä myönnän, että olen hyvin taipuvainen otaksumaan aineettomien olentojen olemassa olon maailmassa ja lukemaan oman sieluni näiden olentojen luokkaan". Mutta ottaen huomioon aineellisen luonnon, jonka ihminen samalla kertaa omistaa, hän jatkaa: "Ihmissielu kuuluisi siis jo nykyisessä elämässä ikäänkuin kahteen maailmaan yhtaikaa, joista hän, mikäli on yhdistetty ruumiin kanssa personalliseen yhteyteen, selvästi havaitsee ainoastaan aineellisen... Se on siis sama olemus, joka kansalaisena kuuluu sekä näkyvään että näkymättömään maailmaan, vaan ei sama persona; sillä toisen käsitteet eivät ole samallaisia kuin toisen maailman käsitteet. Mitä minä henkenä ajattelen, en minä sentähden ihmisenä tiedä ja päinvastoin"[1]

On tosin henkilöitä, jotka sanovat Kantin teosta "Träume eines Geistersehers" (Henkien näkijän unia) ivailuksi Svedenborgista ja henkiuskosta. Mutta tämän mielipiteen kumoaa tykkänään se seikka, että Kant kaksikymmentäkaksi vuotta myöhemmin piti esitelmiä, joissa hän lausui aivan samoja mielipiteitä ja vetosi Svedenborgiin, nimittäen hänen käsityksiään "yleviksi".[2] Ohimennen sanoen kumoaa tämä sen mielipiteen, että Kant on ainoastaan ennen "Arvostelunsa" julkaisemista harrastanut henkimaailman ilmiöitä. Tärkeimmän osan näistä esitelmistä, missä Kant kriitillisellä aikakaudella osoittautuu mystikoksi, olen minä — koska ne eivät löydy missään hänen koottujen teostensa painoksessa — julaissut uudelleen,[3] ja tahdon minä esittää niistä pari lausuntoa.

"Elämä on sielun commercium, yhdistys, ruumiin kanssa; elämän alku on tämän commerciumin, yhdistyksen, alku, elämän loppu on commerciumin loppu. Commerciumin jatko on elämä. Elämän alku on syntymä; mutta tämä ei ole sielun elämän alku, vaan ihmisen. Elämän loppu on kuolema; mutta tämä ei ole sielun elämän loppu, vaan ihmisen. Syntyminen, elämä ja kuolema ovat siis vain sielun tiloja..." — "Siis jää substansi (sielun aines), vaikka ruumiskin häviää ja siis on substansin täytynyt olla jo ennen kuin ruumis syntyi..." — "Elämä on ihmisessä kahtalainen — eläimellinen ja henkinen elämä. Eläimellinen elämä on ihmisen elämä ihmisenä ja tähän on ruumis tarpeellinen, jotta ihminen eläisi. Toinen elämä on henkinen elämä, jossa sielun ruumiista riippumatta täytyy edelleen jatkaa samoja elämän toimintoja".[4]

Kuten huomaa sisältää Kantin sieluoppi kaikki välttämättömät ainekset. Hän opettaa, että sielu asustaa tajuamattomassa ja että molemmat personat meidän olemuksessamme ovat yhtäaikaiset. Hän opettaa edelleen ennenolemista ja kuolemattomuutta. Mutta huolimatta siitä on myöhempi sielutiede jälleen tutkinut ainoastaan toista personaa meidän olennossamme, joka alkaa syntymällä ja päättyy kuolemaan, ja tätä tietä täytyy tosin sieluopin johtaa materialismiin.

Mutta Kant oli samoin selvillä siitä, että sieluoppi täytyy rakentaa salaisille tieteille. Sentähden juuri hän saattoi itsensä yhteyteen erään henkien näkijän, Svedenborgin, kanssa, joka tuttavuus tosin ei häntä täydellisesti tyydyttänyt. Mutta verrattomasti runsaammalla tosiasiain aineistolla me voimme kehittää sieluoppia Kantin hengessä. Sillä huolimatta siitä, että muinaisaika ja keskiaika ovat jättäneet meille runsaita aarteita — vaikkei meidän tieteemme pidä niistä lukua — on meillä jo sata vuotta sitten somnambulismi, viisikymmentä vuotta sitten hypnotismi ja neljäkymmentä vuotta sitten spiritismi.

Mutta voidaksemme näitä oikein hyväksemme käyttää, täytyy meillä ensin olla selvillä se, mitä tieteellä oli huomauttamista vanhaa sieluoppia vastaan ja mitkä virheet siis täytyy karttaa uudessa.

Vanha sieluoppi on dualistinen. Sen mukaan ihmisellä on kuoleva ruumis ja kuolematon sielu, vaan se ei voi selittää niiden keskenäistä yhteyttä. Mutta tiede vaatii oikein kyllä monistisen selityksen ihmisestä. Vanha sieluoppi etsi sielua tajunnasta. Mutta tässä me löydämme ainoastaan sellaisia henkisiä toimintoja, jotka ovat sidotut ruumiillisiin elimiin, aistimiin ja aivoihin, ja silloin materialismi teki aivot ajatuksen syyksi ja asetti tämän todistamattoman päätelmän: aine ajattelee. Sielu oli silloin ylipäätään tarpeeton. Tämä tosin on monismia, vaan sellaista, jota ei voida todistaa.

Mutta monismin, ja todistettavan sellaisen, saisimme myös, jos meidän onnistuisi johtaa ruumis ja ruumiista riippuva henki yhteisestä kolmannesta, sielusta — eikä yhtä toisesta. Tämän tekee uusi sieluoppi. Se on monistinen ja sillä on se etu, että se osoittaa sielulle sen oikean paikan, tajuamattomassa. Aivot eivät ajattele, vaan sielu ajattelee aivojen kautta. Samankaltaista me kohtaamme aistinten toiminnassa. Aivoissa vasta käsitteet syntyvät. Silmä ei näe; se kokoaa ainoastaan vaikutelmat ja siirtää ne aivoille, jossa ne muuttuvat käsitteiksi. Näkeminen on älyllinen toiminta; aivot näkevät silmän kautta. Samoin sielu ajattelee aivojen kautta.

Tällä monismilla on huomattavat edut materialistisen monismin edellä. Materialismi johdattaa järjen järjettömyydestä, ajattelemisen sokeasta, elämän kuolleesta aineesta. Mutta aivan mieletöntä on ihmisen korkeimpien toimintojen, järjen ja moraalin, mukaan tehdä päätöksiä sen alhaisimmasta prinsiipistä, aineesta. Hyvin käyvästä kellosta emme voi päättää sen tekijää huonoksi kellosepäksi. Jos aivojen toiminta on järjellinen, täytyy nähtävästi elimen johtua järjellisestä alkusyystä. Tämän uusi sieluoppi tunnustaa. Materialistisen päätelmän, että aivot tuottavat ajatuksia, se osaksi hyväksyy; mutta se lisää: aivot ovat sielun tuote.

Tyydyttääkseen kaikki vaatimukset täytyy uuden sieluopin myöskin selittää sielun yhdistyksen ruumiin kanssa. Tätä tarkoitusta varten meidän tarvitsee vain ulottaa koko ruumiiseen se suhde, joka vallitsee aivojen ja sielun välillä, s.o. meidän täytyy tunnustaa sielulle järjestävä kyky, jonka avulla se kykenee laatimaan ruumiin. Ei ainoastaan aivot, vaan koko ruumis on sielun elin. Jos tämä vaatimus on tyydytetty — ryhdymme heti tätä asiaa tarkastamaan — niin ei tajuamaton tosin vielä sillä olisi muutettu sieluksi, vaan ainoastaan sokeasti järjestäväksi voimaksi. Mutta jos me tunnustamme tälle tahdolle myöskin käsitys- ja tietokyvyn, ymmärrettävästi osoittaen meillä olevan oikeutta sitä tehdä — ja sekin on tapahtuva — niin onko tajuamaton muutettu sieluksi?

Ei vielä tosin. Me olemme ainoastaan siirtyneet askeleen eteenpäin, Schopenhauerista Hartmanniin. Schopenhauerin mukaan on tajuamaton sokea tahto, Hartmannin mukaan sillä on tahto ja käsitys. Schopenhauer on ainoastaan voittanut materialismin, mutta ihmisen olemisarvoituksen selittämiseksi ei hänen sokea tahtonsa riitä. Sokea tahto ei voi sytyttää tiedon valoa. Se ei voi rakentaa aivoja järjellisen ajattelemisen elimeksi. Sentähden on Hartmann oikeassa tunnustaessaan tajuamattomalle käsityksen ;_vaan häneltäkin häviää sielu, kun hän tekee tajuamattoman yhdeksi ja samaksi maailmanaineksen kanssa. Sillä on ehdottomasti Schopenhauerin sokea pantelismi[5] voitettu, vaan ei panteismi.

Sieluopin, jolla on oikeus kantaa tätä nimeä, täytyy ei ainoastaan osoittaa ihmisessä löytyvän metafyysillisen olennon ytimen — kuten Schopenhauer ja Hartmann ovat tehneet — vaan myöskin metafyysillisen individualiteetin. Kun tämäkin vaatimus on täytetty — ja sekin on tapahtuva — silloin vasta meillä olisi oikea sielu. Tämä asuisi tajuamattomassa, mutta ei olisi itse tajuamaton vaan omistaisi se tahdon ja tiedon ja individualiteetin (yksilöisyyden).

Mutta suojellakseni tätä subjektia sekoittumasta maallisen tajunnan personaan, s.o. huomauttaakseni eroa vanhasta sieluopista, joka ne sekoittaa toisiinsa, olen minä teoksissani käyttänyt sielusta nimitystä "transcendentaalinen subjekti — jota nimitystä Kantkin poikkeustapauksissa käyttää.[6] Tällä hän tarkoittaa samaa, jota hän monessa kohti sanoo "älylliseksi subjektiksi tahi myöskin "absoluuttiseksi subjektiksi.[7]

Tämä transcendentaalinen (yliaistillinen) subjekti, sielu, ei seiso välittämättömästi ihmisen maallisen ilmestysmuodon rinnalla; sillä jos sielu omistaa järjestävän kyvyn niin on ihminen sen ilmestysmuoto. Järjestämiskyky ja käsitys eivät synnytä dualismia transcendentaalisessa subjektissa, vaan merkitsevät ainoastaan kahta erikäsitteistä toimintahaaraa siinä, vaan jotka subjektin yhteyden vuoksi aina täytyy voida näyttää yhteenliittyneinä, siten että järjestävä kyky osoittautuu ajattelemisessa ja ajatteleva järjestävässä. Mutta koska transcendentaalinen subjekti myöskin muodostaa yhteyden maallisen ilmestysmuotonsa kanssa, täytyy voida näyttää järjestävä ja ajatteleva prinsiippi myöskin maallisessa sieluntoiminnassa, s.o. tässä täytyy ilmestyä transcendentaalista järjestämiskykyä.

Mitä nyt ensinnäkin tulee sen todistamiseen, että ajatteleminen on yhdistetty järjestävään kykyyn, niin on todiste siihen etsittävä kaunotieteen ja tekniikan aloilta. Mutta opille, joka asettaa sielun tajuamattomaan, tämä tehtävä kohdistuu sen näyttämiseen, että meidän taiteellisissa ja teknillisissä tuotteissamme huomaamattamme järjestävä prinsiippi ilmenee. Kun me esim. näemme, että meidän ruumiimme muodollinen jakoprinsiippi myöskin on nähtävänä kreikkalaisissa temppelissä ja gootilaisissa kirkoissa — vaikkeivät näiden rakentajat ole sitä ehdontahdoin käyttäneet — niin on sillä järjestävän ja ajattelevan kyvyn yhtenäisyys osoitettu.[8] Tämä näkyy vielä huomattavammin teknillisissä keksinnöissämme, joissa kumminkaan ei luulisi mitään tajuamatoma tapahtuvan. Ne näyttävät tykkänään muodostuvan tajunnan valossa, koska tavallisesti, täydellisesti tietäen mitä tahtoo, koetetaan selittää määrättyä koneellista ongelmaa matematiikan avulla. Mutta kuitenkin voi yksinkertaisimmissakin koneissa samoin kuin monimutkaisimmissa keksinnöissä huomata henkisen pohjavirran ja että tämä on lähtöään järjestävästä kyvystä näkyy siitä, että teknilliset koneet ovat ainoastaan tajuamattomia kopioita meidän ruumiinosistamme, n.s. elinprojektsioneja, vaikkei keksijöillä ole ollut tarkoitusta näitä jäljitellä.[9] Niin on esim. camera obscuraa laadittaessa silmää huomaamatta jäljitetty, sillä vasta cameran keksittyä opittiin ymmärtämään silmämme rakenne. On siis enemmän kuin pelkkää vertausta kun sanotaan, että valokuvaajan objektiivilasi vastaa kristallilinsiä, diafragma sateenkaarikalvoa, objektiivikansi silmäluonta, diafragman kimmoavaisuus kokoon vetäytyvää silmäterää, valokuvauslevyn herkkyys kemiallisesti vaikuttaville auringonsäteille[10] silmäkalvon valonarkaa näköpurpuraa. Samalla tapaa voi kuuloelimen ymmärtää klaveerin avulla ja hermorakenteen sähkökoneen avulla. Yksinpä on uusimmallakin keksinnöllä, fonografilla elimellinen mallinsa ihmisaivoissa, joiden toiminta houraillessa usein kiitää tiehensä koneellisesti, jotenka sairaan joskus kuulemat pitkät puheet matkitaan sanasta sanaan.

Ohimennen sanoen on elinprojektsioni omiaan vapauttamaan kysymystä, millaisia olentoja toisilla taivaankappaleilla asuu, mielikuvitusten asteelta ja antamaan sille tieteellisen käänteen, johon jokaisen monistin edeltäkäsin täytyy liittyä niin mahdottomalta kuin se ensi näkemällä tuntuukin. Jos järjestävän kyvyn ja ajattelemisen yhteys pitää paikkansa kaikkiin eläviin olentoihin nähden kaikilla asuttavilla tähdillä, niin seuraisi siitä että koko luonnossa elimellinen maailma ja koneellinen maailma täydentäisivät toisensa. Monella meidän koneellisista rakenteistamme on kenties elimellinen esikuvansa toisilla taivaankappaleilla ja monet elimistöt meidän maapallollamme, joita me emme vielä ole koneellisesti jäljitelleet, ovat kenties toisilla taivaankappaleilla renkaita teknillisessä sarjassa. Jos kaikki taivaankappaleet ovat eri kehitysasteilla niin on kaiketi jokaisella niistä eroviiva elimellisen ja koneellisen maailman välillä eri kohdalla, siirtyen eteenpäin kehityksen jatkuessa. Jos elimellinen ja koneellinen maailma molemmin puolisesti täydentävät toisensa, minkä elimellisen elämän täyteläisyyden ja meille tuntemattomien elämänmuotojen runsauden silloin saattaakaan ajatella! Ja mikä kokemusten täyteläisyys, jonka tuskin osaamme aavistaa, johtuukaan näiden tuntemattomien elämänmuotojen kannalta! Ikäänkuin me kuvittelisimme kaikki nykyiset ja vastaiset koneemme tajunnalla varustetuiksi. Kuinka verrattoman paljo enemmän kuin me esim. sellainen olento tietäisi, joka omaisi spektroskopin elimellisessä muodossa ja olisi yhtä herkkä kappalten kemiallisille ominaisuuksille, kuin esim. meidän somnambulimme osaksi ovat. Mutta miten erilaiselta meidän maailmaamme maailma näyttäisikään sellaisista olennoista, jotka omistaisivat elimellisessä muodossa sen minkä me omistamme keinotekoisesti! Tämä näkökanta tuottaa meille käytännöllistäkin hyötyä. Elinprojektsioni antaa meille sen opetuksen, ettei meidän pidä antaa keksintöjen alalla sattuman vallita, vaan etsiessämme teknillisten ongelmien selitystä ensimäiseksi hakisimme elimillisiä malleja ja tarvittaessa jäljittelisimme niitä. Sillä luonnossa ovat aina sellaiset ongelmat ratkaistu yksinkertaisimmalla tavalla, koska luonnon kehitys käy aina juuri siihen suuntaan, missä se kohtaa vähintä vastustusta. Me takaisimme jo lentää, jos sen sijaan että olemme tuhlanneet aikaa ohjattavan ilmapallon keksimiseen olisimme jäljitelleet elimellistä siipeä.

Palataksemme aineesemme ilmenee taiteilijankin toiminnassa, mikäli se on nerokasta ja siis johtuu tajuamattomasta, järjestävän prinsiipin vaikutusta. Niin on esim. runouden antropomorfisen ja antropopatisen luonnonkuvauksen laita. Ainoastaan siten runoilija aikaansaa todenmukaisia luonnonkuvauksia, että hän antaa elottomalle eloa ja sielun. Shakespearen tahi Walter Scottin tyypilliset henkilöt eivät suinkaan ole ainoastaan tahallisia jäljittelyjä. Ne ovat varsinaisimmassa tarkoituksessa luomia, joihin järjestävä sielu ottaa osaa. Jokaisessa nerollisessa ajatussarjassa ilmenee elimellinen järjestysmuoto, siinä on pääajatuksia ja jäseniä, eikä ole pelkkää vertausta kun me puhumme jonkun esityksen tahi kertomuksen luurangosta.

Mutta nyt on meillä vielä todistettavana toinen päätelmämme, se nimittäin, että maallinen järjesteleminen on yhdistetty transcendentaaliseen ajattelemiseen eli toisin sanoin, että meidän ruumiimme muodostuminen on teleolooginen, s.o. että se on yhdistetty transcendentaaliseen ajatukseen. Biologia, joka antaisi tähän todistuksen, ei siihen pysty. Parempi ‘on sentähden tässäkin vedota salaisiin tieteisiin, joiden avulla tämän voi todistaa paljoa tyystemmin. Tätä tarkoitusta varten meidän täytyy lausua muutamia sanoja hypnotismista ja somnambulismista.

Hypnotismi opettaa meille, että suggestionin avulla voidaan toimittaa elimellisiä muutoksia, että sairalloisia tiloja voidaan parantaa ja sellaisia elimillisiä muutoksia, jotka lääkärin mielestä ovat tarpeellisia, panna alulle suggestionin kautta. Ne fysioloogiset toiminnat, jotka tapahtuvat meille tajuamattomalla tavalla eivätkä ole meidän tahtomme tarkastuksen alaisia kuten esim. verenkierto, ulostaminen y.m., saattaa järjestää suggestionin kautta. Mutta nyt on päivän selvää, ettei lääkäri voi ikäänkuin taikatempulla vaikuttaa vieraaseen elimistöön. Suggestioni voi ainoastaan silloin tehota, kun sen potilas hyväksyy, ja tämä hänen taipuvaisuutensa saavutetaan juuri siten, että hänet uuvutetaan hypnotiseen uneen, siis sielullisen riippuvaisuuden tilaan. Tästä rikoksellisten suggestionien mahdollisuus.

Toisesta henkilöstä tuleva suggestioni tehoitsee siis vain siksi, että se vastustuksetta muuttuu itsesuggestioniksi, ja tämä se vasta on varsinainen liikevoima. Potilas vallitsee siten ajatuksellaan elimellistä elämätään ja sillä on hengen herruus ruumiin ylitse todistettu. Materialismi, joka päinvastoin tekee hengen ruumiin toiminnaksi, on tämän kautta päälleen pyöräytetty, samoinkuin yleensä melkein aina löytää totuuden, kun pyöräyttää nurin materialismin opetukset.

Elimellisten muutosten mahdollisuudesta itsesuggestionin kautta hypnotiseeratuissa potilaissa seuraa ensinnäkin se johdonmukainen mahdollisuus, että normaalit elimelliset toiminnat ovat yhdistetyt meille tajuamattomaan transcendentaaliseen käsitykseen ja tämän järjestelyn alaiset. Mutta tämä johdonmukainen mahdollisuus muuttuu varmuudeksi tarkastaessamme somnambulismin tosiasioita. Me näemme esim., että somnambulit tekevät oman diagnoosinsa ja prognoosinsa, että siis elimelliset toiminnat tapahtuvat aivojen tietämättä, mutta ovat itse asiassa yhdistetyt transcendentaaliseen käsitykseen, joka kuuluu sielulle. Sellaiset ominaisuudet, vaikkeivät ne olisikaan kokemuksen todistamat, ovat jo ennakolta uskottavat sieluopille, joka osoittaa järjestävän kyvyn ja ajattelemisen yhteyden. Sellaisessa sieluopissa eivät somnambulien parantavat kyvyt ole yksityisiä tapauksia, joilla ei tiedetä mitä tehdä, vaan on niillä määrätty paikkansa kokonaisessa järjestelmässä samansukuisia ilmiöitä. Tämä järjestelmä osoittaisi selittämättömän aukon, jos voitaisiin näyttää transcendentaalista järjestämiskykyä ajattelemisessa vaan ei transcendentaalista ajatusta järjestämisessä, s.o. jos parantavia somnambuleja ei todellisuudessa olisi. Mutta toiselta puolen ei parantavaa somnambulismia voitaisi niin helposti teoreettisesti uuteen sieluoppiin omistaa, ellei se olisi kokemusten tulos. Se, joka elinprojektsionin ja taiteellisen tuotantotavan kautta on tullut siihen käsitykseen, että ajatteleminen on yhdistetty järjestämiseen, hän varmaankin edeltäpäin otaksuu, että elimellisiä toimintoja seuraa transcendentaalinen käsitys kuten somnambulismista näkyy.