Part 1

language: Finnish

MISTÄ TULEN, MIHIN MENEN?

Johdantoa salaisiin tieteihin

Kirj.

Toht. CARL du PREL

Suomentanut

S. Maria Grönstrand

Helsingissä, Kirjapainoyhtiö Valo, 1905.

SISÄLLYS:

Mistä tulen, minne menen? Vieraskielisiä sanoja. Viitteet.

MISTÄ TULEN, MIHIN MENEN?

Missä suhteessa ihminen on arvoitus? Ainakin siinä määrin, että fysiologia ja fysiologinen sielutiede vielä ovat keskeneräisiä tieteitä. Mutta me emme tule tässä puhumaan niin paljon siitä, vaan toisesta kysymyksestä, joka kuitenkin jäisi jäljelle, vaikka nämäkin tieteet olisivat jo päätetyt. Olisipa erittäin mieltä kiinnittävää, jos nyt jo tarkalleen tietäisimme, mitä ihminen fyysisessä suhteessa on; mutta sittenkään emme olisi selvillä pääkysymyksistä: mistä me tulemme? mitä varten elämme? kuhun menemme?

Saattaisi tosin sanoa — ja usea sanookin — ettei näitä kysymyksiä yleensä ole olemassa, mutta seuraavasta käy selville, että ne epäilemättä ovat. Ja jos ne kerran ovat olemassa, vaativat ne välttämättömästi ratkaisuaan ja useammastakin syystä, joista yksistään jo meidän itsekkyytemme pitäisi kehoittaa meitä miettimään tilaamme. Täytyy sitäpaitsi pitää tieteellisenä häpeänä sitä seikkaa, ettei ihminen, joka kuitenkin on tämän maallisen luomakunnan huippu, edes ole päässyt selville omasta itsestään. Meillä on, mitä eläimillä ei ole — itsetajunta. Mutta siitä meidän ei kannata paljoa kerskailla niin kauvan kuin oma olemassaolomme on meille arvoitus.

Mutta mistä se johtuu, että meidän tajuntamme on liian heikko valo valaisemaan olemisemme arvoitusta? Voidaksemme vastata tähän kysymykseen, täytyy meidän palata olemisemme alkusyyhyn; mutta silloinpa seisommekin kohta kolmen jyrkästi vastakkaisen näkökannan edessä: materialistisen, panteistisen ja mystillisen.

Materialistisen käsityksen mukaan alkaa meidän olemisemme syntyessä ja on meidän tajuntamme heikko valovoima siis biologisesti ja fysiologisesti selitettävä. Maallinen, kuollut ja sokea aine kehittyy muka aivan itsestään — elkäähän kysykö: kuinka? — aina käsitykseen ja tajuntaan saakka, kohoten yhä biologisessa muodostumisessa; mutta tähän päivään saakka saavutettu kehitysmäärä ei riitä vielä selittämään ihmisolennon arvoitusta. Panteistinen käsitys antaa meidän syntyä metafyysillisestä maailmanaineksesta, joka tosin myöskin on sokea, mutta jolla kuitenkin on tarvetta oppia tuntemaan itsensä ja panee tätä tarkoitusta varten maailman luomisen toimeen. Tämä Jumalan itsehuomio saavuttaa nykyään korkeimman asteensa ihmisaivoissa, mutta paha vain osoittautuu valo vielä liian vähäiseksi. Toisin mystillinen näkökanta! Tämän mukaan ei syntymä ole meidän olemisemme alku, vaan olemme me ennen tätä maallista elämää viettäneet aivan toista individualista elämää, jonka kuitenkin syntymässä unohdamme. Siten olisi itsetietoisuutemme heikkous selitettävissä sen heikontumisen kautta meidän syntymähetkellämme.

Verratessamme näitä kolmea käsityskantaa toisiinsa, sanonee ehkä moni, että materialistinen on otaksuttava ja selvä, panteistinen vaikeampi käsittää ja jokseenkin hämärä, vaan mystillinen tykkänään mahdoton ajatella ja aivan himmeä. Mutta niin on vain näennäisesti, todellisuudessa on asianlaita aivan päinvastainen. Materialismi on tosin selvä, mutta ainoastaan siksi, että se on pintapuolinen, että se yleensä luopuu metafyysillisestä tutkiskelemisesta. Panteismi on paljon syvempi, mutta on sillä se haitta, ettei sitä koskaan voida todistaa tosiseikoilla; vaan täytyy sen pysyä pelkkänä mietiskelynä. Sitävastoin on juuri tuo näennäisesti niin epäselvä mystillinen käsitys todellisuudessa selvä olematta pintapuolinen, ja kun se sitäpaitsi voidaan todistaa kokemuksen tuloksilla, olisi se jo aikaa sitte tunnustettu, jos näihin tuloksiin olisi pantu huomiota.

Näistä tosiasioista me nyt tahdomme puhua. Mutta ennen sitä me tahdomme vertauksen avulla tutustuttaa lukijamme mystilliseen käsityskantaan ja osoittaa, että meidän tajuntamme heikkous itse asiassa voi olla syntymässä tapahtuneen heikkenemisen tulos. Tämä vertaus ei tosin selitä itse muutosta, mutta todistaa ainakin sen psykologisen mahdollisuuden.

Kuvitelkaamme seuraava tapaus: Tyynellä merellä purjehtivalla aluksella vaivutetaan laivamies hypnotiseen uneen ja annetaan hänelle käsky nukkua iltaan saakka, mutta herätä sitte ilman vähintäkään muistoa menneisyydestään. Tämä käsky hänelle annettua, kannetaan laivamies venheesen ja soudetaan pienelle saarelle valtameressä, jonka tapahduttua alus täysin purjein purjehtii tiehensä.

Herättyään on tämä laivamies täydellisesti vastasyntyneen ihmisen kaltainen, sillä eroituksella vain, että hän on tullut maailmaan täysiikäisenä, kypsyneellä järjellä varustettuna ihmisenä; hän alkaa elämänsä miehenä. Mutta turhaan hän koettaa muistella, kuka hän on ja miten hän on tullut tämän hänelle tuiki tuntemattoman luonnon keskelle. Ilman vähintäkään muistoa entisestä elämästään hän hämmästyy, jopa peljästyykin itseään ja seutua, missä on herännyt, siinä määrin, että hänestä pian saattaisi tulla raskasmielinen.

Niin kauvas kuin hänen silmänsä kantaa, leviää valtameri — näky, jota hän ei luule koskaan ennen nähneensä. Hän katsahtaa maalle päin tunteakseen paikkoja, mutta kaikki on hänelle yhtä vierasta. Hän ei voi muistaa koskaan nähneensä tämänkaltaisia kappaleita — kasvia ja eläimiä, vuoria ja pilviä, jotka kiitävät niiden yli. Vihdoin hän myöskin saa nähdä kaltaisiaan olentoja. Hän rientää heitä kohti saadakseen heiltä selitystä. Mutta nämä ovat samassa käsittämättömässä asemassa. He eivät tiedä ketä ovat tahi mistä he ovat tulleet.

Näin ihmeellisessä asemassa olevat ihmiset saattaisivat nääntyä mietiskelyihin itsestään ja saarestaan, mutta kaikki mietiskely ja keskenäinen kyseleminen ei selvittäisi pulmaa. Syvällä ihmettelemisellä ja suurimmalla ihastuksella he katselisivat — ikäänkuin heille uutta näytelmää — laskevaa aurinkoa, joka valaa kultaisen valosillan yli valtameren, ja rajaton olisi heidän hämmästyksensä tuhansien tähtien syttyessä illan taivaalla.

Aikaa voittain tosin aineelliset tarpeet haihduttaisivat heidän mietiskelyjään. Nälkä ja jano, väsymys ja uni vaativat tyydyttämistä. Sade ja kylmyys pakoittavat heitä etsimään kattoa suojakseen. Ja niinpä alettaisiin tällä saarella viettää ihmeellisintä Robinsonin elämää. — Robinson vei kuitenkin mukanaan saarelle muistot sivistysoloista, vaan meidän saarelaistemme täytyisi ajatella ja keksiä kaikki uudesta.

Meidän ei ole tarvis pitemmältä jatkaa tätä kuvausta. Eikä tässä ole kysymys siitä, voiko hypnotinen aivojen vaivuttaminen mennä niin pitkälle — onhan tämän tapaisia kokeita tehty — että unesta herääminen on aivan uudesta syntymisen kaltainen. Kaikessa tapauksessa minä en ole kertonut pelkkiä mielenjohteita; saari, josta tässä on puhe, on maa, sitä ympäröivä valtameri on maailman avaruus, saarella toisiaan kohtaavat olennot ovat ihmiset, ja heidän näyttelemänsä pitkä Robinsonin tarina on ihmiskunnan sivistyshistoria.

Todellakin! Jos me hiukan syvemmin katselemme omaa maallista tilaamme, huomaamme me, että vertaus noista saarelaisista soveltuu meihin joka kohdassa paitsi siinä, ettemme me herää kehittyneellä tajunnalla kypsinä olentoina, vaan kehittymättömällä tajunnalla avuttomina olentoina. Koska tämä on ainoa ero, riippuu ainoastaan tästä ainoasta asianhaarasta, että me käyttäydymme aivan toisella tavalla kuin nämä saarelaiset. He heräävät mietiskelevinä filosofeina, sillä filosofi on se, joka taitaa ihmetellä omaa olemistaan sekä maailman olemista. Me sitävastoin totumme lapsuudessamme siinä määrin kappaleiden näkemiseen ja omaan olemassa oloomme, että ne, herättämättä hämmästystämme, päinvastoin tuntuvat meistä aivan luonnollisilta asioilta. Kun meidän tajuntamme on kypsynyt, ei se tottumuksen tylsyttämänä enää kykene tuntemaan ihmettelyä ja niin me elämässämme tykkänään vaivumme käytännöllisiin huoliin. Usein ajattelevammat ihmiset tosin tulevat miettineeksi meidän tilamme käsittämättömyyttä, ja uskonnonsäätäjät ja filosofit selittävät nuo molemmat arvoitukset, maailma ja ihminen, meidän miettimisemme arvoisiksi, jopa tärkeimmiksi kysymyksiksi, joista ihmishenki saattaa aprikoida. Mutta heidän kokeensa saattaa meidät ajattelemaan tilaamme eivät ole koskaan tehneet syvää ja pysyväisempää vaikutusta pelkästään jo siitä syystä, etteivät he itsekään ole olleet yksimielisiä molempien arvoitusten ratkaisemisessa.

Tosin on aina ja kaikkialla ihmiskunnassa ellei selvästi niin kuitenkin himmeästi tunnettu, että ihminen ja hänen asemansa maailmassa on ihmeellistä ihmeellisempi. Ymmärrettävää on, ettei ihmiskunta konsanaan ole tahtonut uskoa, että me elämme tällä kosmillisella saarella tietämättä mistä me tulemme ja mihin menemme. Meidän halumme paremmin tutustua tähän saareemme osoittaa jo ei ainoastaan käytännöllisten tarpeiden tyydyttämistä, vaan myöskin objektiivista harrastusta ja toivetta voida kenties sitä tietä ratkaista oma arvoituksemme. Mutta uskonnon säätäjät ja filosofit vakuuttavat alati uudelleen, ettemme me koskaan pääse mihinkään selvyyteen pelkillä luonnontieteellisillä harhailuilla saarellamme, vaan että kaiken fysiikan takana on muuta, on metafysiikka, ja että me vasta sieltä löydämme arvoituksen ratkaisun.

Usein koittaa sivistyskausia, jolloin kaikilla tahoilla omistetaan usko metafysiikkaan, jopa voittaa se varmat muodot. Mutta aina tulee jälleen epäilyksen aikoja, jolloin epäillään ei ainoastaan näitä muotoja, vaan itse kysymystä. Silloin syntyy tuo kummallinen aivosairaus, jota Schopenhauer sanoo metafyysilliseksi tarvitsemattomuudeksi ja joka usein liikkuu kulkutaudin tavoin ja kestää kauan. Se mies, joka silloinkin säilyttää sen verran ihmettelemisen ja miettimisen kykyä, että pitää saarelaisten tilaa kummeksittavana, hän on muiden mielestä haaveksija ja itsensä kiusaaja. Materialistit ovat, niin sanoaksemme, ajatuksen filisteriä. He väittävät varmuudella, ettei mitään ole ollut ennen meidän saapumistamme saarelle ja ettei mitään enää seuraa meidän lähdettyämme täältä. Heidän mukaansa ei ole mitään ihmisen olemisen arvoitusta, sillä me olemme itsensä saaren tuote, tykkänään samaa ainetta kuin tämä. Omasta voimastaan on tämä aine muodostautunut orgaaniseksi aineeksi — samaten kuin parooni Münchhausen veti itsensä ylös suosta omasta niskapalmikostaan. Siten ovat yksin elämä ja ajatteleminenkin muodostuneet aineen ominaisuuksiksi.

Materialistille on maailma fysikaalinen ongelma, ihminen kemiallinen. Sitä ne tosin ovatkin, vaan se ei estä niitä samalla olemasta metafyysillisiä ongelmoita. Vaikkapa maailma voisi äärimmäistä kiintotähteä myöten tykkänään pienimmissäkin yksityisseikoissa selittää fysikaaliseksi arvoitukseksi, niin seisoisimme niin hämmästyttävien seikkojen edessä, että jokainen ajatteleva ihminen vasta silloin tulisi oikein huomaamaan metafyysillisen arvoituksen olemisen, samoin kuin eräs indialainen kuningas, joka hovissaan piti useita oppineita miehiä, jotka keräytyivät hänen luokseen keskustelemaan. He taisivat vallan erinomaisesti puhella kaikista asioista, sanoa mikä se ja se oli ja miksi se niin oli, vaan he eivät voineet kuitenkaan tyydyttää kuningasta. Tämä keskeytti aina lopuksi heidän keskustelunsa kysymyksellä: "niin, mutta miksikäs mitään on olemassa?" Ja tähän eivät oppineet taitaneet antaa vastausta.

Maailmassa materialisti näkee vain sen koneellisen puolen ja koska hän tuntee ainoastaan lainmukaisesti vaikuttavia voimia, on koko luonto hänestä nähden tarkoituksetonta ja päämäärätöntä leikkiä. Hänen mielestään ei maailmalla eikä meidän olemisellamme ole mitään tarkoitusta. Koneellinen lainmukaisuus ja järjetön tarkoituksettomuus ovat hänelle samoja käsitteitä. Tämä on materialismin perusaate, vaan myöskin sen perushairahdus, sillä saattaahan varsin hyvin saavuttaa tarkoituksia ja saavutetaankin usein lainmukaisen mekanismin kautta. Sellaisissa tapauksissa on tarkoituksellisuus sitä kieltämättömämpi ja sitä täydellisempi, kuta täydellisempi koneisto on. Taskukelloissamme, niin, jokaisessa mekanillisessa keksinnössä on mekanismi astunut tarkoituksen palvelukseen. Sama saattaa varsin hyvin olla maailmankin laita.

Luonnontieteellinen kappalten määritteleminen koskee ylipäätään vain niiden ulkopuolta, ei niiden olentoa. Goethen Faustin saattaa luonnontieteellisesti esitellä lumpuista valmistettuun paperiin ja painomusteeseen. Jonkun Mozartin ihanimmista aarioista voi luonnontieteellisesti selittää jaksoksi toisiaan seuraavia ilmaväreilyitä. Mutta Goethe ja Mozart eivät suinkaan tyytyisi moiseen selitykseen. Ja samoin eivät ajattelevammat henkilöt ole aikojen alusta tyytyneet luonnontieteelliseen maailman selitykseen. Maailma on aivan kieltämättä luonnontieteellinen ongelma, mutta samalla esteetillinen, eetillinen ja metafyysillinen. Tämän ovat kaikkina aikoina tunnustaneet ne, jotka ovat katsoneet pintaa syvemmälle.

Tosin on se osa työtä, jonka luonnontiede jättää suorittamatta, vaikein. Saarelaiset, joista alussa puhuimme, olisivat vielä varsin vähän tehneet asemansa selvittämiseksi, vaikka olisivat tutkineet läpi saarensa kuinkakin tarkasti. Mutta mitä maailmaan tulee, ei ihmiskunta ole vielä kerinnyt niinkään pitkälle.

Meidän tajuntamme eli ymmärryksemme on pilkkotyötä. Harjoittamamme kokemustieteet eivät ole läheskään päätetyt, ja saattaapa edeltäpäin sanoa, että uusia tieteenhaaroja ilmestyy alati. Ei voi siis, ainakaan tuonnemmaksi ollenkaan olla puhetta siitä, että meidän filosofiamme, meidän maailmankäsityksemme mitenkään vielä olisi loppuun suoritettu. Tämä on sitäkin vähemmin tapaus, kun juuri ne luonnontieteet, jotka maailmankäsityksen saavuttamiseksi ovat tärkeimmät, pääasiassa ovat meille oudot ja hämäräperäiset. Tähtitiede käsittää enimmin maailmaa ja on tieteistä kehittynein; mutta tuntemalla ainoastaan ulkonaisesti luonnon näyttämöä emme me ole filosofisessa suhteessa päässeet pitkälle; ja tähtiä katsellessamme me tunnemme vaikutuksia, jotka enemmin tahi vähemmin kuuluvat tunnepiiriin, mutta joista huolimatta maailma kuitenkin pysyy meille suurena kysymysmerkkinä. Jos jälleen käännämme katseemme maahan, olemme samalla asteella. Mineralogiassa esim. ollaan suurimmaksi osaksi selvillä, mutta filosofisessa suhteessa emme sillä paljoa voita. Biologia sitävastoin, joka tiede on verrattomasti tärkeämpi, vilisee arvoituksia. Mutta ihminen, korkein kaikista luonnon tosiasioista, on samalla arvoituksista suurin. Hän ei ole edes fysiologiselta puoleltaan täydellisesti selvä; mutta sielutiede, joka käsittelee hänen korkeimpia ominaisuuksiaan, on siinä määrin temmellyspaikkana eri näkökannoille, että mitä vastakkaisimmat käsitykset ihmisestä ovat vallalla. Toisista me olemme kasa kemiallisia aineksia, toisista Jumalan kuva.

Mutta koko filosofian kohtalo riippuu tavallaan psykologiasta. Sillä samoin kuin ihmisen voi ainoastaan hänen korkeimpien ominaisuuksiensa mukaan tyydyttävästi selittää, samaten voi luonnonkin ainoastaan selittää sen korkeimman luomuksen mukaan ja tämä on juuri ihminen, joka on ainakin meidän tuntemamme luonnon kukka. Sitä tieteilijää, joka tutkii metafysiikkaa, pääsemättä ensin perille psykologiassa, saattaa sentähden verrata kasvientutkijaan, joka selittäessään hedelmäpuuta jättää huomioon ottamatta sen hedelmän.

Luonnon tosiseikat eivät ole kaikki samasta arvosta maailmankäsitykselle ja ne ovat valitettavasti sitä hämärämmät kuta tärkeämpiä ne ovat. Kokeet ratkaista maailman ongelmaa täytyy meidän sentähden siirtää sinne, kunnes ensin olemme ratkaisseet ihmisen olemisen arvoituksen ja ennen, kaikkea sen psykologisen puolen, s.o. ihmissielun arvoituksen. Tätä ovat tosin jo ammoisista ajoista suurimmat henget koettaneet ratkaista; mutta miten vähän vielä on voitettu, osoittaa se seikka, että vastakohta materialismin ja spiritualismin välillä on vielä yhtä jyrkkä kuin ennen muinoin, niin, vieläpä jyrkempikin syystä että molemmat puolueet ovat yhä visummin muodostelleet perustelunsa ja väitesanansa. Siitä, että tuo pitkäaikainen taistelu ei ole tuottanut mitään hedelmiä, on moni epäilijä tullut siihen johtopäätökseen, että sielu on ratkaisematon ongelma, josta saattaa sanoa ei ainoastaan: "me emme tiedä", vaan "me emme tule koskaan tietämään".

Pitääkö meidän siis nakata kirves mereen? Ei, sitä en usko. Vasta silloin olisi paikallaan tykkänään luopua arvoituksen selvittämisestä, kun voitaisiin näyttää, että selitystä on etsitty oikealta suunnalta ja tyhjennetty jo kaikki apuneuvot. Mutta niin pian kun osoitetaan — ja se on tapahtuva tässä kirjasessa — että on astuttu väärälle tolalle eikä vielä laisinkaan koeteltu tärkeintä apuneuvoa ongelman ratkaisemiseksi, me pudistamme päältämme nykyisen velttouden ja ryhdymme uudella rohkeudella tutkimustyöhön. Mutta täytyy jo tässä sanoa, että oikeata tietä osoittaessamme meidän käsityksemme siitä, että ihmisen tieto on ainoastaan pilkkotyötä, tulee saamaan vihiä syvemmän perustuksen. Mutta vaikka näkyykin, että ongelma on paljoa syvemmällä kuin tähän saakka olemme aavistaneet, niin olemme me kuitenkin siinä suhteessa edellä edeltäjistämme, että on ainakin käyvä selville mihin vipu asetetaan.

Varsin ymmärrettävästi sielun kysymystä ratkaistaessa otettiin lähtökohdaksi se mitä ihmisestä tiedämme, tahi toisin sanoin, tutkittiin ihmisellisen ymmärryksen sisältö ja etsittiin sieltä sielua. Pidettiin päivän selvänä asiana, että sielunoppi ja ymmärryksen tutkiminen ovat sama asia. Ja kuitenkin oli tämä todistamaton arvelu.

Saattoihan tapahtua — ainakaan ei logiikka vastusta tätä otaksumaa — ettei sielu olekaan löydettävänä meidän tajunnassamme, ettei meidän tietomme omasta itsestämme yleensä valaisekaan meidän olentomme pohjia. Mutta on myöskin mahdollista, että se tosiasioiden aineisto, jonka perustalle sielunoppi on rakennettava, on riittämättömästi tarkasteltu, että juuri ratkaisevat tosiseikat on syrjäytetty.

Ei ole vaikea asia näyttää toteen, että kummatkin nämä arvelut ovat paikallaan. On etsitty sielua väärästä paikasta ja oikealla kohti on jätetty huomioon ottamatta juuri ne tosiseikat, jotka ratkaisevat asian.

Kieltämätöntä on, ettei sielu asusta meidän ymmärryksessämme vaan sen ulkopuolella, että sielunoppi jo lähtökohdassaan oli harhateillä. Sillä mitä on meidän itsetajuntamme? Nähtävästi ainoastaan erikoishaara tajunnasta eli ymmärryksestä, josta se ei eroa aistimen kautta, vaan siinä mihin se kohdistuu. Itsetajunta on sisäänpäin, meidän omaan itseemme suunnattu tajunta. Mutta mitä tajunta on? Se on biologinen kehitystuote. Biologia osoittaa, että tajunnan kehitys kulkee rinnakkain elimistön kasvamisen ja kehittymisen kanssa. Monimutkaisin elävä olento, ihminen, omistaa myöskin kehittyneimmän ymmärryksen eli tajunnan. Vaan ei ole edes ihmisenkään tajunta täydellinen. Se ei tajua sitä esinettä, johon se on kohdistettu, nim. maailmaa. Se jää siitä jäljelle käsin. Tähtitaivaan katseleminen opettaa jo meille, että meidän tietomme on sen rinnalla, jota emme tiedä, ikäänkuin pisara meressä. Ainoastaan vähäinen osa siitä, mitä maailmassa on, joutuu meidän aistiemme kautta meidän ymmärrykseemme. Meidän aistimme ovat rajoitetut ei ainoastaan lukuun nähden, vaan jokainen eri aistin myöskin kelpoisuutensa suhteen. Meidän silmämme on luotu havaitsemaan vain seitsenvärisen spektrumin, taivaankaaren värit. Mutta spektrumin värit ulottuvat molemmin puolin tuntemattomiin saakka. On heleänpunaisia ja on heleänpunasinervia säteitä, joiden näkyminen ihmissilmälle riippuu liian monilukuisista ja liian vähälukuisista ilmaväreilyistä. Nämä säteet voi nähdä fysikaalisten koneiden avulla, mitkä ovat tunteellisemmat kuin ihmissilmän näkökalvo. Samalla tapaa ovat kaikki meidän aistimemme rajoitetut. Ilmavärähdykset, jotka johtuvat vähemmästä kuin 30, ja enemmästä kuin 24,000 pyörähdyksestä sekunnissa, eivät tuota ääntä.

Luonnossa on vielä voimia, joita ei ihminen käsitä ennenkuin ne muutetaan muiksi voimiksi. Magneettisille ja sähkövaikutuksille me emme ole herkkiä. Mutta lopuksi täytyy myöskin mainita, ettemme me yleensä tunne objektiivisiä luonnonliikkeitä, vaan ainoastaan niiden vaikutuksen meihin; me emme havaitse eetterivärähdyksiä, vaan valoa, emme ilmavärähdyksiä, vaan ääniä. Meillä on siten käsityksessämme väärennetty kuva maailmasta. Mutta tämä ei estä meitä käytännöllisessä suhteessa edistymästä, sillä tämä väärennys ei ole yksilöllinen ja se tapahtuu luonnonmukaisella tavalla.

Nämä ovat pelkkiä lauseita, jotka luonnontiede on tarkoilleen todistanut. Luonnontiede yksistään riittää siis jo vastustamaan materialismia. Materialismi seisoo ja kaatuu sen väitteen kera, että ainoastaan aistillinen maailma on todellista. Meillä on viisi aistinta; siis — päättää materialismi — on meillä myöskin viisi aineellista ominaisuutta. Mutta tällaisten johtopäätösten mukaan me saattaisimme yhtä hyvin sanoa: ei ole aurinkoa, koska maailmassa on sokeita. Luonnontieteenä on materialismi itse osoittanut, että maailma ulettuu kauemmaksi kuin meidän aistimemme. Se on turmellut oman perustuksensa; se on sahannut poikki oksan, jolla itse istui. Mutta filosofiana se väittää vielä sillä istuvansa. Materialismilla ei siis ole mitään oikeutta sanoa itseään maailmankäsitykseksi. Sellaiseksi se ei riitä ja on suuruuden hulluutta, että se sanoo itseään filosofiaksi. Ainoastaan yhtenä tiedon haarana se on oikeutettu; muuten on se maailma, joka on sen tutkimisen esineenä, luulomaailma ja on selvä erehdys rakentaa sille maailmankäsitys. Todellinen maailma on sekä ominaisuuksiinsa että laajuuteensa nähden aivan toinen kuin materialismin tuntema maailma, ja ainoastaan todellinen maailma voi olla filosofian esineenä.

Mitä on sanottu tajunnasta, ettei se pysty kohteesensa, täytyy vielä suuremmalla syyllä pitää paikkansa itsetajunnan suhteen. Ensiksikin on itsetajunnan kohde paljoa vaikeampi käsittää kuin mikään tunnetussa maailmassa. Vielä on tajunnalla takanaan pitkä biologinen kehityskausi, joka kenties jo muodostaa jokseenkin korkealla olevan astimen tikapuissa. Ihmisessä vasta on kysymys itsetajunnasta tahi ainakin varsinaisesta itsensä tuntemisesta. Se on siis ensimäinen astin tikapuissa, ensimäinen yritys. Sitä todenmukaisempaa on sentähden, ettei se tyhjennä sitä olentoa, johon se kohdistuu, itseämme. Mutta silläpä on tuomio langetettu siitä sielutieteestä, joka tahtoo rajoittua vain itsetajunnan tutkimiseen. Se vastustaa kehitysoppia ja selvää on, ettei arvoitusta voi tätä tietä ratkaista.

Itsetajunta ei valaise edes täydellisesti meidän olentomme fyysillistä puolta. Samoin kuin meidän havaintokynnyksemme eroittaa meidät tapahtumista meitä ympäröivässä luonnossa, samoin se eroittaa meidät tapahtumista meissä itsessämme. Elimelliset toiminnat — kasvaminen, ravitseminen, ruuansulatus, sydämen toiminta y.m. — tapahtuvat terveessä ruumiissa meidän huomaamattamme. Vanhan sielunopin mukaan nämä toiminnat kuuluisivat sentähden meidän olennollemme vieraasen aineesen, johonka sielu olisi selittämättömän sattuman oikusta kiinnitetty. Mutta saattaisihan tapahtua, että nämä elimelliset toiminnat kuuluisivat, lainmukaisuudestaan huolimatta, meidän omaan olentoomme. Meidän tarvitsee vain luopua siitä väärästä luulosta, että sielu on tajunnassa. Voisihan sielu myöskin olla eloa antava ja järjestävä prinsiippi ja silloin ei elimellisten toimintojen huomaamattomuus vielä olisi todistus siitä, että niillä on vieras lähde Jos sielu pitäisi niistäkin huolta, silloin olisi ihminen yhdenmukaisella tavalla selitetty.