Part 3

Nyt on tosin virallinen tiede peräytynyt hypnotismin tosiasiain edessä — vihdoinkin viidenkymmenen vuoden kuluttua — mutta somnambulismin tosiasioista, etenkin kaukonäkemisestä ja kaukotoiminnasta, se ei tahdo vieläkään mitään tietää. Tämä itsepäinen tosiseikkain kieltäminen riippuu taasen ainoastaan siitä vanhan sieluopin perustavasta otaksumasta, että koko meidän olentomme on itsetajunnan valaisema. Tämän mielipiteen mukaan tunnustetaan ainoastaan ihmisen normaalit ominaisuudet. Jos sitävastoin meidän olentomme varsinainen ydin on tajuamattomassa, niin saattaa moni sielunvoima ja ominaisuutemme olla meille tajuamaton. Niin pian kun edelleen havaitsemme, että meidän maallinen ihmisemme on transcendentaalisen olemuksen ilmestysmuoto, täytyy myöskin myöntääksemme, että nämä voimat ja ominaisuudet voivat näyttäytyä maallisessa ihmisessä muutamissa poikkeustapauksissa. Siihen vaaditaan vain yksi edellytys, jonka luonnontiede itse on asettanut: meidän käsityskynnyksemme liikkuvaisuus. Eiväthän meidän olentomme molemmat puoliskot, tajunta ja tajuamaton, maallinen persona ja transcendentaalinen subjekti, ole eroitetut ylitsepääsemättömällä seinällä, vaan ainoastaan käsityskynnyksellä. Me emme voi ensinkään väittää, että ne vaikutukset ulkomaailmasta, jotka me tajuamme, ovat ainoat. Paremminkin on itse luonnontiede osoittanut, että ainoastaan korkeimmat vaikutukset ovat meille tajuttavat, ne vaikutukset, joilla on määrätty ärsytysvoima, jonka ohella lukematon määrä vaikutuksia jää alapuolelle käsityskynnystä ja pysyy meille tajuamattomana. Mutta mikä tajuamattomassa tapahtuu on sielun omaisuutta ja jos sielu ottaa vastaan vaikutuksia, joista meillä ei ole aavistusta, voi hänellä sen perusteella myöskin olla ominaisuuksia, joista meillä ei ole aavistusta. Mutta että sellaiset ominaisuudet siirtyvät maalliseen ihmiseen — tämä edellyttää vain käsityskynnyksen liikkuvaisuutta. Mutta tämä liikkuvaisuus on tosiasia. Se näkyy jo unen ja valvonnan vaihtelusta. Ja tämä käsityskynnyksen individuaalinen liikkuvaisuus on välttämätön edellytys sen bioloogiselle liikkuvaisuudelle. Ilman tätä olisi koko biolooginen muutos tajuntakehityksineen mahdoton. Mutta koska tämä tajunnan kehitys on tosi, täytyy sen johdonmukainen edellytyskin olla tosiasia. Ja niin usein kun individuaalinen liikkuvaisuus tapahtuu, täytyy meidän tajuamattoman puolemme, sielumme, ominaisuuksien astua esiin toimettomuuden tilasta, ja tämä tapahtuu juuri somnambulismissa. On siis ainoastaan ajatuksen puutetta se, että virallinen tiede kieltäytyy vetämästä johtopäätöksiä itse asettamistaan edellytyksistä.

Transcendentaalinen sielutiede, jonka lähinnä opimme tuntemaan somnambulismista, on siis aivan pääsemätön totuus, se on suoranainen seuraus siitä, että meillä on olemassa elin fysioloogista sielutiedettä varten. Ja tämän elimen, aivot, saattaa ainoastaan ymmärtää järjestävän prinsiipin tuloksena, ja näiden aivojen tarkoituksellisen järjestelyn ymmärtää ainoastaan, jos tämä järjestävä prinsiippi samalla on ajatteleva.

Uusi sieluoppi salaiset tieteet alustanaan on siis luonnontieteen jatkoa ja voi sen jo johdattaa tämän viimemainitun nykyään saavuttamasta kehitysasteesta. Mutta sen sijaan, että tämän huomaisivat, kieltävät materialistit ja panteistit yhä vieläkin sielun olemassaolon ja etsivät sitä vanhan sieluopin tunnustajat vieläkin väärästä paikasta. Täytyy myöntää, ettei mistään ole kirjoitettu niin paljon turhia kuin ihmissielusta sekä spiritualistien että materialistien puolelta, vaan etenkin viimemainittujen, joiden viisaus yleensä aina muistuttaa Montesquieun lausuntoa: "Kun Jumala loi aivot, ei hän luvannut mennä niistä takaukseen. Lopuksi on, riitaan väsyneenä, kirves nakattu järveen ja meidän uudenaikainen makrokosmokseen ihastunut tieteemme ei tiedä enää mitä tehdä sielutieteen kanssa. "Ihmiset ihailevat, sanoo Augustinus, "korkeita vuoria ja isoja meriä ja mahtavasti kohisevia virtoja ja valtameriä ja tähtien kulkua, mutta unohtavat sitä tehdessä itsensä.[11] Vaan kuten olemme nähneet ei meiltä ole aivan kielletty mikrokosmokseenkaan katsahtaminen. Täytyy vain etsiä sielua oikealta paikalta ja sitä tehdessä ottaa huomioon ratkaisevat tosiseikat, nimittäin salaisten tieteitten. Teoriassa on jo Aristoteles laatinut tämän ohjelman. Tulisi, sanoo hän, ottaa selvää siitä, onko sielulla "kaikki ominaisuudet yhteisiä ruumiin kanssa vai kuuluuko sille jotain omituistakin... Ajatteleminen näyttää kaikista enimmin kuuluvan yksittäin sielulle; vaan jos tämäkin on jonkullaista kuvaavaa esittelyä tai ei ainakaan voi tapahtua sellaisen avutta, niin ei ajatteleminenkaan voi tapahtua ruumiitta. Jos olisi toimintoja tahi passiivisia tietoja, jotka kuuluvat yksin sielulle, niin olisi sielu eroavainen ruumiista, vaan jos ei mitään tämänkaltaista olisi olemassa, niin ei sielukaan olisi eroavainen.[12]

Tämä on yhtä lyhykäisesti kuin hyvästi sanottu. Mutta sitte Aristoteleen aikojen on syntynyt uusi tiede, josta muinaisuudessa tuskin oli jälkeäkään — kielitiede. Me tiedämme nyt paljoa varmemmin kuin Aristoteles voi sen tietää, että meidän abstraktinen ajattelemisemme tositeossa onkin "jonkullaista kuvaavaa esittelyä", että kaikki meidän käsitteemme ovat syntyneet alkuperäisistä havaannoista. Sentähden me emme ajattelemisessakaan voi nähdä toimintoa, joka kuuluu sielulle sellaisenaan ruumiista erikseen. Käsitteet ovat tivistyneitä havaantoja, mutta havaannot ovat elintoimintoja, sentähden kuuluu abstraktinen ajatteleminenkin epäsuorasti ruumiillisuuteen. Todellinen sielu, joka ei olisi ainoastaan käsitteellisesti vaan todellisesti eroavainen ruumiista — ja sellaista Aristoteles tarkoittaa — ei siis johdu edes meidän korkeimmasta toiminnastammekaan, kuten huomaamme tajuntaa tarkastaessamme. Mutta sen me olisimme kyllä löytäneet, jos voisi osoittaa ajattelemisen mahdolliseksi ilman aistillista välitystä.

Tajunnallisessa sieluelämässä ei siitä ole jälkeäkään; täällä on kaikki ajatteleminen sidottu aistimiin ja aivoihin. Juuri sentähden meidän täytyy sielua etsiessämme yleensä luopua tajunnan analyseeraamisesta, jonka jo Kantkin on sanonut: "Yleinen syy, miksi me emme voi ihmisymmärryksen huomioiden ja kokemusten mukaan päättää mitään sielun tulevaisesta elämästä ilman ruumista, on se, että kaikki nämä kokemukset ja huomiot tapahtuvat ruumiin yhteydessä... Sentähden eivät nämä kokemukset voi osoittaa, mitä me saattaisimme olla ilman ruumista!"[13]

Löytääksemme sielun täytyy meidän siis kääntyä tajuamattomaan. Ainoastaan salaisten tieteitten tosiasioista me löydämme sellaisen todisteen sielulle, jota vastaan ei ole mitään huomauttamista. Sieltä me löydämme sen, mitä Aristoteles halusi uskoakseen sielun eroavaisuuteen ruumiista, nimittäin toimintamuotoja, jotka "kuuluvat ainoastaan sielulle". Okkultiset ilmiöt ovat tavallisesti yhdistetyt aistilliseen tiedottomuuteen ja syntyvät voimien ja ominaisuuksien kautta, jotka ovat normaalitilassa toimettomat ja joilla ei ole mitään yhteyttä ruumiillisuuden kanssa. Siten on fysiolooginen sielutiede väistynyt transcendentaalisen tieltä. Tämän tehtävänä on muuttaa kielteinen käsite tajuamattomasta suoranaiseksi. Se nimittäin opettaa meille, että meillä kyllä on oikeus käsittää tajuamaton aistillisen tajunnan vastakohtana, vaan ei vastakohtana tajunnalle yleensä; että niin sanotulla tajuamattomalla todellakin on jonkullainen omituinen tajunta, käsitys- ja ajatuskyky, joka ei ole aistimien eikä aivojen välittämä, ja jolloin aivot — jos niillä yleensä silloin on mitään toimittamista — ainoastaan alistuen vastaanottavat nämä transcendentaaliset käsitykset. Salaisten tieteitten tosiasiat osoittavat, että niin sanotulla tajuamattomalla on tajunta ja muisti, ne molemmat voimat siis, joista personallisuuden käsite riippuu. Mutta tämä transcendentaalinen personallisuus on laadultaan eroitettu maallisesta, siis täytyy meidän olentomme kaksinaisuus — Kantin mielipiteen mukaan — tunnustaa.

Tosin on koetettu selittää tätä kaksinaisuutta ainoastaan fysiologiseksi,[14] jolloin eroviiva olisi aivoelämässä, ei aivojen ja sielun välillä, ja jolloin molempia puoliskotta kuolema kohtaisi. Mutta tämä koe selittää tajuamattoman ainoastaan fysioloogisesti onnistuu vain niin kauvan kuin suljemme silmämme juuri tärkeimmiltä ilmiöittä ja aivan mielivaltaisesti tunnustamme ainoastaan ne, jotka mahtuvat fysioloogiseen tajuamattomaan. Fysioloogisen sielutieteen, joka on ikäänkuin väärällä vaihdemuutoksella ohjannut kaikki meidän ajatuksemme sielusta väärälle raiteelle, ei ole koskaan onnistuva — ei edes kaksoisminälläkään — selittää ruumiillisesti sellaisia ilmiöitä kuin kaukonäkeminen ja kaukovaikutus. Sentähden se kieltää nämä tosiasiat, jotka eivät sovellu sen järjestelmään. Mutta jokainen, joka nämä tosiasiat on kohdannut, on myöskin aina tunnustanut niiden voiman todistaa ruumiista eroavan sielun olemassaoloa. ‘Kuten esim. Deleuze, eräs somnambulismin parhaita tuntijoita, joka sanoo: "Ne ilmiöt, joita somnambulismi meille tarjoaa, opettavat meitä eroittamaan kaksi ainesta, tuntemaan sisäisen ja ulkonaisen ihmisen kaksoisolennon samassa henkilössä." Ne antavat meille parhaan todisteen sielun kuolemattomuudesta ja parhaan vastauksen siihen väitteesen, joka sen kuolemattomuutta vastaan on tehty. Ne korottavat kaiken epäilyksen yli sen jo muinaisajan viisaiden tunnustaman ja Bonaldin niin kauniisti lausuman totuuden, että ihminen on aistinten palvelema äly."[15]

Jos me tahalla kartamme Damaskon tietä, ei meistä koskaan voi tulla Paavalia, ja jos emme milloinkaan halua nähdä somnambulia voimme edelleenkin kerskailla sillä, että olemme Saulus. Vaan se, joka päättää ruveta tutkimaan somnambulismia sen korkeammilla asteilla, joissa saa nähdä enemmän kuin pelkkää hysteriaa — tämä iso pussi, johon lääkärit pistävät kaikki mitä eivät ymmärrä — hän tunnustaa myöskin pian sielun olemassaolon. Niinkuin esim. Georget, joka teoksessaan "Physiologie du système nerveux" hylkäsi somnambulismin ja saarnasi materialismia; mutta kohta jälkeenpäin hän koetti itse magnetiseerata ja opittuaan tuntemaan somnambulien ominaisuuksia hän kohta uskoi sielun kuolemattomuutta. Mutta vakuutuksensa hän saattoi julkilausua vasta testamentissaan, missä hän lausuu: "Tuskin minä olin julkaissut teokseni ‘Hermoston fysiologia', kun uusi ajatteleminen erinomaisesta ilmiöstä, somnambulismista, ei enää sallinut minun epäillä meissä itsessämme ja ulkopuolellamme löytyvän aineellisuudesta tykkänään eroavia älyllisiä prinsiippejä — nimittäin sielu ja Jumala. Minulla on tässä kohden syvä vakaumus perustuva tosiasioihin, jotka minun mielestäni ovat kieltämättömät. Tämä minun selitykseni on näkevä päivän valon vasta sitten, kun ei enää voida epäillä minun rehellisyyttäni tahi leimata epäluulonalaisiksi minun tarkoituksiani. Jos en minä voisi tätä enää itse julkaista, pyydän minä hartaasti niitä henkilöitä, jotka tämän testamentin avattuaan — siis kuolemani jälkeen — sen näkevät, antamaan sille mahdollista suuremman julkisuuden." [16]

Missä ikinä kohtaamme tutkijan, joka on tuntenut salaiset tieteet, kohtaamme myöskin aina enemmän tahi vähemmän selvästi samat lopputulokset: että sielu on tajuamattomassa, että se on individuaalinen ja että ihminen on kaksoisolento, "homme-esprit", kuten Saint-Martin sanoo. Niin jo muinaisajan filosofeilla, jotka olivat salaisiin tieteisiin perehtyneet, samoin keskiajan okkultisteilla "Ihmisellä, sanoo Paracelsus, "on kaksi ruumista, elementaarinen ja siderinen, ja nämä molemmat ruumiit muodostavat yhden ainoan ihmisen. Kuolema eroittaa nämä molemmat elämässä yhdistetyt ruumiit toisistaan.[17] "Huomatkaa siis, että ihmisessä on kaksi sielua, ijankaikkinen ja luonnollinen; se on kaksi elämää, toinen on kuoleman alle alistettu, toinen voittaa kuoleman; siten on ihmisessäkin se, joka on varsinainen ihminen, kätkettyä, eikä kukaan näe mitä hänessä on, joka ainoastaan hänen teoissaan ilmenee.[18] "Unessa jolloin elementaarinen ruumis lepää, on siderinen ruumis toiminnassa, sillä tällä ei ole lepoa eikä unta; vaan kun elementaarinen ruumis on vallalla, silloin siderinen lepää.[19]

Salaiset tieteet vasta voivat siis luoda Aristoteleen mieleisen sieluopin. Sielu tosin on tajuamattomassa; vaan luonnottomissa tiloissa, jolloin ruumiillinen elämä on lannistettu, se osaksi astuu esille kätköstään. On siis ainoastaan vain luulo, että me elämänajallamme vietämme vain aineellista elämää ja vasta kuolemassa jälleen tulemme osallisiksi sielullisesta elämästä. Ollen kaksoisolento ihminen ennemminkin viettää yhtäaikaa molempia näitä elämiä ja tämä yhdistys se juuri on, kuten jo Augustinus sanoo, varsinainen arvoitus. "Sitä tapaa, jolla henki on yhdistetty ruumiisen, eivät ihmiset voi käsittää ja kuitenkin tämä on ihminen."[20] "Ihminen, sanoo Pascal, "on ihmeellisin olento luomakunnassa. Hän ei voi käsittää mitä ruumis on, vielä vähemmin mitä henki on ja kaikista vähimmin, mitenkä henki voi olla ruumiiseen yhdistetty; tämä on vaikeuden ylin huippu; ja kuitenkin se juuri on hänen olentonsa." Mutta tätä vaikeutta ei ole paljoa tunnettu niin kauvan kun sielua etsittiin tajuntaa tutkimalla, kun luultiin, että ihmisellinen olemisarvoitus koskee ainoastaan elimellisen aineen yhdistymistä elämän, käsityksen ja tajunnan kanssa. Mutta salaiset tieteet näyttävät, että ihmisellisen olemisen arvoitus on paljoa syvemmällä. Tässä on kysymys transcendentaalisen subjektin yhdistymisestä aineelliseen ruumiisen, kahdesta aivan erinkaltaisesta ja kuitenkin samanaikuisesta olemismuodosta, joista toinen toimii tykkänään ulkopuolella meidän aistillista tajuntaamme ja ilmaisee ruumiillisuudesta riippumatonta tietämistä ja toimimista. Sellainen yhdistyminen näyttää ensi silmäyksellä paljo enemmän johtavan dualistiseen sieluoppiin kuin jos olisi vastattavana vain siihen kysymykseen miten elimellinen aines on herännyt aistilliseen tajuntaan, mutta me kartamme dualismin ja edistämme ensinmainitun paljoa salaperäisemmän yhdistymisen tekemällä sielun ruumiin järjestäväksi prinsiipiksi. Tämä ei tapahdu omavaltaisesti, vaan todistavat salaisten tieteitten tosiasiat, että me ihmiset olemme yliaistillisen individuaalisen prinsiipin aineellinen kuvio. Kuoleman jälkeen näkyy vihdoinkin, että sielu on eloa-antava ja järjestävä sielu, sillä sielusta eroitettu ruumis kadottaa järjestyksensä ja hajoaa alkuaineisinsa.

Materialismi sekoittaa siis jälleen syyn ja ehdot tahtoessaan selittää elämän ja järjestymisen itse aineesta. Materia eli aine ei ole meidän elämämme syy, vaikka kyllä aineellisen olemassaolon itsestään ymmärrettävä ehto. Materialismi ratkaisee siis ainoastaan näennäisesti ihmisolennon arvoituksen, syrjäyttäen varsinaisen ongelman. Spiritualistien vanha sielunoppi ei sitä niinikään ratkaise. Se sijoittaa sen väärään paikkaan, etsien sielua tajunnasta. Mutta siitä meitä luulisi voivan pidättää jo vähinkin ajatteleminen, sillä äidinkohdussa ei meillä ole tajuntaa ja syntymisen jälkeen tajunta kypsyy vasta vuosien kuluessa; kokonainen kolmas osa kuluu meidän elämästämme ilman tajuntaa ja koko elämämme ajan pysyy toinen puoli meidän toimintojamme — elimelliset — meille tajuamattomina. Koska me siten saatamme elää tajunnatta, niin täytyy meitä ylläpitävän voiman välttämättä olla eroitetun tajunnasta, s.o. sielun täytyy olla tajuamattomassa. Tämän ylläpitävän voiman me opimme tuntemaan hypnotismissa, mutta vielä enemmän somnambulismissa, muovailevana ja järjestävänä voimana sekä yhdistettynä transcendentaaliseen tajuntaan, joka ilmaisee paljo rikkaampia suhteita luontoon kuin aistillisella tajunnalla on. Siitä johtuvat korkeammat kyvyt ovat aina siihen määrään herättäneet okkultistien ihmettelyä, että he siitä päättivät ihmis-sielun olevan jumalallista alkua sekä kuolemattoman. "Kauvas vaikuttava, maagillinen voima", sanoo van Helmont, "on meidän etsittävä siinä osassa meitä, joka on jumalallisuuden kuva."[21] Okkultistit ovat siten antaneet kertomukselle ihmisen luomisesta Jumalan kuvaksi paljoa syvemmän merkityksen kuin sille tavallisesti annetaan. Jos nimittäin käsittää tämän näköisyyden koskevan maallista ihmistä, on Voltaire oikeassa sanoessaan: "Sitä pahempi Jumalalle, jos minä olen hänen näköisensä!"[22] Mutta okkultistit johtivat tämän näköisyyden transcendentaaliseen subjektiin. Niinpä lausuu van Helmont: "Minä sanon, että ihminen on järjellä varustettu eläin, mutta todellinen ihminen ei ole eläin, vaan Jumalan todellinen kuva."[23]

Maagillisiin kykyihin, joita ei voida selittää ruumiillisuudesta ja jotka siten edellyttävät ruumiillisuudesta eroitettua kannattajaa, sielua, okkultistit perustavat myöskin kuolemattomuuden todisteen. "Meidän sielussamme", sanoo Agrippa, "asuu kaikkeuden käsittävä tarkkanäköisyys, joka on ruumiin ja kuolevaisuuden pimeyden himmentämä ja heikontama, vaan joka kuoleman jälkeen, kun ruumiista eronnut sielu saavuttaa kuolemattomuuden, muuttuu täydelliseksi tiedoksi. Sentähden saa usein kuoleman läheisyydessä oleva ja vanhuuden heikontama ihminen tavattoman hengen valon, koska sielu silloin — vähemmin aistinten kahlitsemana ja jossain määrin jo ikäänkuin vapautettuna taakastaan ja lähempänä sitä seutua, mihin se on menevä — ei enää ole niin riippuva ruumiista kuin ennen."[24] Mutta nämä maagilliset sielun kyvyt eivät voisi koskaan tulla kokemuksen esineiksi, ellei meillä samalla haavaa olisi molemmat olemistavat — aineellinen ja transcendentaalinen. Jos transcendentaalinen subjekti kadottaisi syntymässä transcendentaalisen luontonsa ja vaihettaisi sen maalliseen, olisi maallinen elämä keskeytys transcendentaalisessa elämässä, jonka vasta kuolemassa takaisin voittaisimme, eikä silloin voisi olla olemassa somnambulismia vaikka tosin spiritismi. Sellainen otaksuma tukkeaisi meille tien salaisten tieteitten ja ihmisen olemisarvoituksen käsittämiseen, niin, silloin ei olisi mitään salaisia tieteitä spiritismiä paitsi. Okkultiset ilmiöt ovat mahdolliset ja ymmärrettävät ainoastaan sillä edellytyksellä, että meillä samalla haavaa on molemmat olemismuodot. Aivan mahdoton on se otaksuma, että me muuttuisimme niiden menettelyjen kautta, joilla me saatamme itsemme sekä muut huumaukseen, transcendentaalisiksi olennoiksi, jonka johdosta sitte maagilliset tiedon- ja tahdonvoimat ilmestyisivät. Me emme saata esim. otaksua, että sähköittäjä voisi hivelemisillä tehdä meidät kaukonäkeviksi. Mutta sen me voimme kyllä otaksua, että hän saattaa meidät aistilliseen tajuttomuuden tilaan ja että meissä, vaikka toimetonna, jo ennen sitä asuva transcendentaalinen tajunta silloin itsestään astuu esille toimettomuuden tilastaan. Molempain personain meidän subjektissamme — puhuaksemme Kantin kanssa — täytyy siis olla olemassa samalla haavaa, muutoin ei okkultismi olisi mahdollinen, ja transcendentaalinen tajunta sukeltaa ylös itsestään aistillisen tajunnan uuvuttua samoinkuin tähdet loistavat itsestään auringon sammuttua. Tähdet eivät synny vasta silloin — kuten vanhat aarialaiset uskoivat — vaan olivat ne jo olemassa yhtä haavaa auringon kanssa, jonka poistuttua ne kävivät optillisesti näkyviksi.

Tästä molempien olemistapojen samanaikaisuudesta riippuu siis, että me jo maallisen olemisemme piirissä voimme kohdata maagillisia voimia ja kykyjä, niin hyvin ne, jotka kuuluvat tiedon magiaan, yliluonnollinen tajunta esim. somnambulien kaukonäkemisessä, kuin nekin, jotka kuuluvat tahdon magiaan — maagillinen tahdon toiminta. Jälkimäinen saattaa esiintyä mustana, vahinkoa tuottavana magiana, kuten taika- ja noitailmiöissä, tahi valkoisena, hyväätekevänä magiana, kuten animaalisessa magnetismissa ja uskonnollisessa mystiikassa.

Okkultistit olivat aina selvillä siitä, että ihmisellä on samalla haavaa molemmat olemismuodot, maallinen ja transcendentaalinen. Mutta Kant on, vaikkei hänellä ollut käytettävänään tarvittavia tosiasiain aineksia, löytänyt totuuden aavistuksen tietä. Hän on, kuten olemme nähneet, lausunut sanoilla, joita ei saata väärin käsittää ja joille en minä vasta ole sellaista selitystä antanut, että me olemme jo täällä maan päällä eläessämme tietämättämme henkiä ja olemme yhteydessä toisten henkien kanssa. Mutta tosin me voimme ainoastaan silloin käsittää tämän Kantin mielipiteen, kun pysymme kiinni siinä, että toinen maailma on vain meidän käsityskynnyksemme toisella puolella, sillä jos se olisi toisessa paikassa kuin tässä maailmassa, niin meidän olentomme molemmat puoliskot eläisivät toisistaan eroitettuina paikan suhteen, toinen esim. Münchenin kaupungissa ja toinen jossain kaupungissa pilvien tuolla puolen. Sitä ei Kant ole tarkoittanut. Toinen maailma on hänelle vain maailma käsityskynnyksen takana. Tämän hän on lausunut näillä sanoilla, joista ei voida mitään pois selitellä: "Mutta kun sielu eroaa ruumiista, ei sillä enää ole sama aistillinen käsitys tästä maailmasta. Se ei käsitä maailmaa sellaisenaan kuin se näyttää, vaan sellaisena kuin se on. Siten on sielun eroaminen ruumiista aistillisen käsityksen muuttuminen henkiseksi käsitykseksi, ja tämä on toinen maailma. Toinen maailma ei siis ole toinen paikka, vaan ainoastaan toinen käsitys."[25] Kun Kant edelleen sanoo: "Yhtä vähän kuin empiirinen fysiikka kuuluu metafysiikkaan, yhtä vähän empiirinen sielutiede kuuluu metafysiikkaan"[26] niin luopuu hän näillä sanoilla kerrassaan sielun todisteen etsimisestä tajunnan analyseeraamisessa, s.o. hän sanoo, että sielu on tajuamattomassa ja että sen ainoastaan voi todistaa transcendentaalisen sielutieteen tosiasioista. Minä olen siis pitkin koko linjaa sopusoinnussa Kantin kanssa ja kun vastustajani väittävät minun käsittävän väärin Kantin sanat, täytyy minun otaksua, että he joko eivät ymmärrä saksankieltä tahi että heiltä puuttuu rehellisyyttä.

"Jokainen ihminen on — sanoo Svedenborg — sisäiselle olennolleen henki."[27] Niin, hän menee vielä pitemmälle: "Jokainen ihminen on vielä ruumiissa eläessäänkin henkeensä nähden henkien seurassa, vaikkei hän siitä mitään tiedä."[28] Sillä Svedenborg sanoo aivan samaa kuin Kant: "Kerran tullaan vielä toteen näyttämään, että ihmissielu on jo tässä elämässä eroamattomassa yhteydessä kaikkien henkimaailman aineettomien olentojen kanssa, että hän vuoroin vaikuttaa niihin ja vuoroin vastaanottaa niiltä vaikutuksia, mutta joista hän ihmisenä on tietämätön niin kauvan kun kaikki asiat ovat hyvin."[29] Myöhemmin kriitillisellä aikakaudellaan hän sanoo: "Paikat ovat ainoastaan ruumiillisten, vaan ei henkisten kappalten suhteita. Siten ei sielua — koska ei hänellä ole mitään paikkaa — voi nähdä koko ruumiillisessa maailmassa. Hänellä ei ole määrättyä paikkaa ruumiillisessa maailmassa, vaan on hän henkimaailmassa; hän on yhteydessä ja suhteissa muiden henkien kanssa."[30]

Näillä Kantin ja Svedenborgin sanoilla on se edellytys selvästi lausuttu, millä mystilliset ilmiöt yleensä ovat mahdolliset, s.o. millä ne saattavat tulla kokemuksen esineeksi. Yliaistillisesta maailmasta meillä saattaa olla tietoa ainoastaan jos itse olemme henkiä ja olemme yhteydessä toisten henkien kanssa. Nämä molemmat ehdot antavat meille johdonmukaisen jakoperusteen kaikille mystillisille ilmiöille: toiset ovat somnambulistisia, toiset spiritistisiä. Somnambulismissa me opimme tuntemaan oman henkemme, yhteytemme henkimaailman kanssa; spiritismissä opimme tuntemaan muita henkiä, henkimaailman yhteyttä meidän kanssamme. Uudenaikaisesti lausuttuna on siis Kantin mielipide se, että tietämättämme olemme sekä somnambuleja että medioita.