Part 7

Mutta Žilinin oli kova jano, kieli oli ihan tarttua kiinni kitalakeen. »Tulisivat edes katsomaan», toivoi hän. Samassa hän kuuli ovea avattavan. Punapartainen tatari astui vajaan päin, seurassaan toinen lyhyempi, mustaverinen mies, jolla oli kirkkaat, tummat silmät ja parta lyhyeksi ajeltu. Suu tällä seuralaisella oli iloisessa hymyssä ja kasvoilla väikkyi hilpeä hyvätuulisuus. Tämä tummaverinen oli vielä uljaammassa asussa: puseropaita oli sinistä silkkiä ja reunuksilla koristettu. Vyöllä riippui suuri hopeainen väkipuukko ja jalassa oli punaiset, hopeasuiset sahviaanikengät. Näiden ohuiden kenkien päällä oli vielä toiset paksummat kengät. Päässä oli korkea valkea lammasnahkalakki.

Punapartainen tatari astui sisään, puhui jotakin aivan kuin äkäpäissään ja seisahtui nojaamaan oven kamanaa vasten; tikariansa heilutellen hän mulkoili vihaisesti kulmiensa alta kuin mikäkin susi.

Mutta musta mies, vilkas ja notkea kuin vietereillä liikkuva, astui suoraan Žilinin eteen, kävi kyykkysilleen ja virnistellen alkoi taputella häntä olalle. Hän seikkasi nopeasti omaa kieltään, mulkoili silmillään ja hoki yhtämittaa: »Karašoo urus! Karašoo urus!»

Žilin ei ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan ja hän virkkoi vain: »Antakaa vettä, antakaa juotavaa!»

Mutta tuo mustaverinen vain nauroi ja höpötti: »Karašoo urus!»

Žilin koetti nyt sekä huulillaan että käsillään selittää, että hänen oli jano.

Vihdoinkin ymmärsi mustaverinen mies, nauraa hohotti ja huusi tupaan jollekin:— Dina!

Pihan poikki juoksi iältään kolmentoista tienoissa oleva tyttönen — hintelä, kasvoiltaan tummaa miestä muistuttava, arvatenkin hänen tyttärensä. Tytönkin silmät olivat mustat ja säkenöivät ja piirteet sievät. Hänellä oli yllään leveähihainen paidantapainen väljä sininen mekko. Pääntietä, helmoja ja hihansuita koristi nauha. Leveät housut ja kengät oli jalassa ja näiden kenkien päällä toiset, korkeakantaiset päällyskengät. Kaulassa riippui venäläisistä puoliruplasista tehty helminauha. Päähinettä ei hänellä ollut; musta tukka oli palmikolla ja siihen oli kiinnitetty joukko helyjä ja hopeainen ruplan raha.

Isä käski häntä jonnekin, ja tyttönen juoksi pois, palaten heti takaisin peltiruukku mukanaan. Hän ojensi juoma-astian vieraalle ja laskeutui kyykkysilleen, niin että olkapäät painuivat polvia alemmaksi. Siinä silmät selällään hän töllisteli Žiliniä tämän ahmiessa vettä, — aivan kuin olisi nähnyt edessään ihmeellisen petoeläimen.

Žilin ojensi tyhjän ruukun takaisin tytölle, joka lennähti menemään kuin villi vuorikauris. Isäkin naurahti, kutsui häntä takaisin ja lähetti uudelleen jonnekin. Tyttö otti ruukun, juoksi pois ja palasi heti kohta takaisin tuoden pyöreällä lautatarjottimella kappaleen hiivaleipää; hän istui jälleen kyykkysillään eikä hellittänyt katsettaan Žilinistä.

Tatarit poistuivat ja sulkivat oven jälleen.

Hetkisen kuluttua tuli nogaijilaisrenki Žilinin luo ja sanoi:— Hei, isäntä, hei!

Ei hänkään osannut venäjää. Žilin ymmärsi kuitenkin, että hänen oli lähdettävä johonkin.

Žilin lähti kulkea kompuroimaan jalkapuissa; oli vaikea liikkua, puut kiersivät jalkaa sivulle. Edellä kulki nogaijilainen. Saavuttiin tatarilaiskylään, jossa näkyi kymmenkunta taloa ja pieni muhamettilaiskappeli. Erään majan edessä seisoi kolme satuloitua hevosta, joita poikaset pitelivät suitsista kiinni. Tästä talosta lennähti esiin mustaverinen tatari ja viittasi Žiliniä luokseen. Hän solkkasi yhä nauraen outoa kieltään ja kääntyi takaisin tupaan. Žilin astui perästä. Pirtti oli siisti, valkeat saviseinät hohtivat. Etuseinälle oli asetettu kirjavia höyhenpatjoja, joiden kummallakin puolella riippui kallisarvoisia ryijyjä, niihin oli kiinnitetty pyssyjä, pistooleja ja tšerkessiläismiekkoja — kaikki hopeaisia. Toisella seinällä oli permannon tasalla pieni uuni. Savilattia oli puhdas ja sileä kuin riihen permanto, ja etunurkka oli huovan ja sen päälle pantujen mattojen peitossa; matoilla oli vielä pehmeitä höyhentyynyjä. Koko seurue, musta- ja punapartainen tatari sekä kolme muuta, istui matoilla paljaat matalat kengät jalassa. Selkänojana oli kullakin höyhentyyny ja heillä oli edessään pyöreällä puulautasella hirssiohukaisia ja voisulaa sekä tuopissa tatarilais-olutta, buzaa. He söivät ohukaisia paljain sormin niin että rasva tippui näpeistä.

Musta mies hypähti seisoalleen ja käski asettaa Žilinin istumaan syrjempään semmoiselle kohdalle lattiaa, missä ei ollut mattoa; sitten hän siirtyi takaisin matolle ja kestitsi vieraitaan ohukaisilla ja oluella. Renki vei Žilinin istumaan savipermannolle ja heitti sitten päällimmäiset kengät jaloistaan ovensuuhun ja istuutui huopapeitteelle lähelle isäntiä. Hän istui siinä ja vesissä suin katseli näiden syöntiä.

Tatarien syödessä ohukaisia astui sisään tatarilasvaimo, yllään samantapainen mekko kuin tytölläkin. Housut oli hänelläkin jalassa ja pää liinaan käärittynä. Hän vei pois ruuan tähteet ja ojensi sitten pesuastian ja ohutkaulaisen vesiruukun miehille. Pestyään kätensä tatarit panivat ne ristiin, heittäytyivät polvilleen, ja kaikkiin ilmansuuntiin hoilottaen lukivat rukouksensa. Tämän jälkeen he alkoivat keskustella omalla kielellään. Sitten yksi vieraista kääntyi Žilinin puoleen ja puhui venäjäksi:

— Sinut otti vangiksi Kazi-Muhamed, — hän selitti osoittaen punapartaista tataria. — Hän sinut on antanut Abdul-Muratille, — hän osoitti nyt mustaa miestä. — Abdul-Murat on nyt isäntäsi.

Žilin ei virka tähän sanaakaan. Abdul-Murat alkaa nyt puhua polittaa ja nauraa hohottaen, hän viittoo Žilinille ja hokee: »Soldat urus! Karašoo urus!»

Tulkki selitti: »Hän käskee sinua kirjoittamaan kotiisi ja lunnaita pyytämään. Heti kun rahat lähettävät, päästää hän sinut vapaaksi.»

Žilin mietti hetkisen ja virkkoi:

— No, paljonko hän sitten vaatii lunnaita?

Tatarit vaihtoivat jonkin sanan, ja tulkki vastasi:

— Kolmetuhatta ruplaa.

— Ei, sanoi siihen Žilin, — sitä en voi hankkia.

Abdul hypähti jälleen pystyyn, huitoi käsiään ja puhui jotakin Žilinille — aivan kuin tämän olisi täytynyt ymmärtää. Tulkki selitti venäjäksi: — Paljonko sitten lupaat? Žilin mietti hetkisen ja vastasi:— Viisisataa. Tatarit alkoivat puhua vilkkaasti, kaikki yhtaikaa. Abdul kirkui punaparralle, niin että sylki pärskyi suusta.

Mutta tämä vain rypisteli kulmiaan ja naksutteli kieltään.

Vihdoin sai tulkki suunvuoron:

— Ei isäntä tyydy viiteensataan. Hän maksoi sinusta itsekin kaksisataa; Kazi-Muhamed oli sen verran velkaa. Vähintään kolmetuhatta tahtoo. Ellet kirjoita, sullovat sinut kuoppaan ja pehmittävät luusi piiskalla.

— Älkää luulko säikäyttävänne — tuumi Žilin itsekseen, — pelko pilaisi asian kokonaan.

Hänkin hypähti pystyyn ja virkkoi:

— Sano tuolle turjakkeelle, että jos peloittelemaan rupeaa, en anna kopeekkaakaan enkä kirjoita sanaakaan. En ole ennenkään pelännyt teitä heittiöitä enkä pelkää nytkään!

Tulkki käänsi hänen sanansa heille, ja he alkoivat jälleen läplättää.

Kauan siinä pälpätettiin; sitten nousi mustaverinen mies ylös ja astui Žilinin eteen.

— Urus džigit, džigit urus, virkkoi hän.

Džigit merkitsee heidän kielessään uljasta, rohkeata. Itsekin hän oikein naurahti ja sanoi sitten jotakin tulkille, joka jälleen virkkoi Žilinille.

— Anna tuhat ruplaa!

Žilin ei hellittänyt: — Viisisataa, enempää ei. Jos tapatte, niin ette sitäkään saa.

Tatarit juttelivat keskenään hetkisen ja lähettivät rengin jonnekin; he vilkuilivat milloin Žiliniin milloin ovelle. Pian palasikin renki ja häntä seurasi lihavahko, rääsyinen mies, avojaloin hänkin ja jalkapuissa.

Žiliniltä pääsi huudahdus, — mies oli Kostylin. Hänkin siis oli joutunut vangiksi. Heidät pantiin istumaan vierekkäin ja he alkoivat haastella keskenään. Tatarit katselivat heitä äänettöminä. Žilin kertoi, miten hänen oli käynyt, ja Kostylin selitti taas, että hänen hevosensa lyyhistyi maahan, pyssy teki tenän ja tämä Abdul otti hänet kiinni.

Abdul hypähti äkkiä seisoalleen ja sanoi jotakin osoittaen Kostylinia. Heille ilmoitettiin, että heillä oli nyt molemmilla sama isäntä ja että se pääsee ensiksi vapaaksi, joka antaa ensin rahat.

— Kuulehan, — puhui hän Žilinille, — sinä pidät elämää, mutta sinun toverisi on lauhkea kuin lammas; hän kirjoitti jo kotiinsakin, viisituhatta lähettävät hänestä. Häntä aletaan ruokkiakin hyvin eikä tehdä mitään pahaa.

Žilin vastasi:

— Tehköön toverini niinkuin tahtoo, hän saattaa olla rikas, mutta minä en ole. Siinä pysyn, mitä olen sanonut. Tappakaa, jos tahdotte — paljoa ette siitä kostu, mutta viittäsataa enempää en kotoani pyydä.

Tatarit olivat hetken vaiti. Äkkiä pyörähti Abdul jaloilleen, toi lippaan, josta otti kynän, paperipalan ja mustetta. Ojentaen ne Žilinille ja lyöden häntä olalle hän viittasi: — Kirjoita! Hän suostui nyt viiteensataan.

— Maltahan, — virkkoi Žilin tulkille — sano hänelle, että meille on annettava hyvää ruokaa, kunnolliset vaatteet ja jalkineet. Ja vielä, että antaa meidän olla yhdessä, — niin on hauskempi — ja että päästää jalkapuut.

Hän katsahti isäntään ja nauroi. Tämäkin myhäili kuunnellessaan ja virkkoi:

— Vaatteiksi saat parasta mitä on: oikein tšerkessiläistamineet ja saappaat, vaikka naimaan lähtisit! Saatte syödä kuin ruhtinaat. Jos tahtovat yhdessä asua, asukoot vajassa molemmat. Mutta jalkapuita ei päästetä, — karkaavat vielä. Vain yöksi otetaan pois. — Hän hypähti aivan heidän eteensä ja taputteli olalle sanoen:— Jos sinu hyvä, — minu hyvä!

Žilin kirjoitti kirjeen, mutta kirjoitti tahallaan sellaisen osoitteen, ettei se voinut tulla perille. Itsekseen tuumaili: »Minä karkaan!»

Molemmat vietiin samaan vajaan. Sinne tuotiin myös kupo maissiolkia, vesiruukku, leipää, kahdet vanhat tšerkessiläisvaatteet ja rikkinäiset sotamiehen saappaat. Ne oli ilmeisesti kiskottu tatarien tappamien sotamiesten jaloista. Yöksi irrotettiin jalkapuut, ja heidät teljettiin vajaan.

III

Kokonaisen kuukauden Žilin eli näin tovereineen. Isäntä yhä vain naureskeli: »Jos sinu, Ivan, hyvä, — minu, Abdulin, hyvä». Mutta ruoka oli kehnoa, — ainoastaan hapattamatonta hirssileipää joskus hiukan kakkaraksi paistettua, toisinaan taas aivan pelkkää taikinaa.

Kostylin kirjoitti uudelleen kotiinsa, odotteli rahakirjettä ja ikävöi. Päiväkaudet hän istui vajassa ja laski päiviä, milloin kirjeen pitäisi saapua, tahi nukkui. Mutta Žilin tiesi, ettei hänen kirjeensä tullut perille, eikä toista enää kirjoittanut.

»Mistä äitimuori semmoiset rahat ottaisi minun lunnaikseni», hän mietti. »Tähän asti on enimmäkseen elänyt minun lähettämistäni rahoista. Ja jos saisikin miten kokoon viisisataa, niin sitten olisi puilla paljailla. Ehkäpä hyvässä lykyssä suoriudun tästä omin neuvoin.»

Kaikki paikat hän tutki ja tarkasteli, miettien miten pääsisi karkaamaan.

Hän käveli vihellellen kartanolla, välistä istuutui jotakin näpertelemään; teki savinukkeja ja punoi koreja vitsaksista. Žilin oli ihmeen kätevä, oikea mestari kaikkeen tällaiseen.

Muovailipa hän kerran savesta nuken, jolla oli oikein nenä, kädet ja jalat, vieläpä tatarilainen mekkokin yllä, ja pisti sen seisomaan katolle.

Tatarilaistyttöjä kulki ohi, he menivät kaivolle. Talon tytär Dina huomasi nuken ja kutsui toverinsakin sitä katsomaan. Kaikki laskivat astiansa maahan, katsoivat ja nauroivat. Žilin otti nuken ja tarjosi sitä heille, mutta he vain nauroivat, eivätkä uskaltaneet siihen koskea. Hän pani sen takaisin katolle ja meni vajaan nähdäkseen, mitä seuraisi.

Dina juoksi nuken luo, vilkaisi ympärilleen, sieppasi lelun ja livisti tiehensä.

Aamulla päivän sarastaessa Žilin näki Dinan tulevan portaille nukke kädessään. Nukke oli nyt koristettu punaisilla tilkuilla ja hän tuuditteli sitä kuin lasta ainakin, hyräillen sille kehtolaulua.

Kohta tuli äitikin ulos, alkoi torua häntä, tempasi nuken hänen kädestään, löi sen kappaleiksi ja lähetti Dinan jotakin toimittamaan.

Žilin teki vielä toisenkin nuken, entistä paremman, ja lahjoitti sen Dinalle. Tyttö toi kerran ruukun Žilinille, laski astian maahan ja istuutui katselemaan häntä. Hän osoitti nauraen astiaa.

»Mikähän sitä niin huvittaa?» ajattelee Žilin. Hän otti astian ja rupesi juomaan luullen astiassa olevan vettä. Mutta siinä olikin maitoa. Hän joi maidon ja virkkoi: Hyvää oli!» Tästäpä tyttö vasta riemastui!

— Hyvä, Ivan, hyvä! — sanoi hän hypähtäen seisoalleen, taputti käsiään ja juoksi pois.

Siitä lähtien hän toi joka päivä salaa Žilinille maitoa. Ja kun tatarit tekivät vuohenmaidosta juustoja, joita kuivatettiin katolla, kiidätti hän niitäkin varkain Žilinille. Kerran isäntä tappoi pässin, ja tyttö toi hihassaan viipaleen lampaan paistia vangille heittäen sen ovesta ja juosten heti tiehensä.

Sattui kerran kauhea ukonilma; vettä satoi tunnin ajan kuin saavista kaataen. Purot pursuivat sameina. Mistä ennen pääsi kahlaamalla, siinä oli nyt vettä kolmen arssinan syvyydeltä ja virta käänteli kiviä. Kaikkialla virtasi puroja, ja vuorilla kävi veden pauhu. Sadekuuron mentyä ohi virtasi ojia kylän joka haaralla. Žilin pyysi isännältä veitsen, teki telan sivulaudat ja niiden väliin veisti rattaan. Rattaan kummallekin puolelle hän kiinnitti nuken.

Tyttöset toivat hänelle tilkkuja, ja hän vaatetti niillä nuket; toisesta teki tytön, toisen puki pojaksi. Sitten hän kiinnitti vehkeet telaan ja asetti puroon. Ratas alkoi pyöriä ja nuket hypähdellä.

Koko kylä oli kohta siinä koolla: poikia, tyttöjä, vanhoja eukkoja ja ikämiehiäkin. Kaikki solkkasivat vierasta kieltään.

— Ai urus, ai Ivan!

Abdulilla sattui olemaan rikkinäinen kello. Hän kutsui Žilinin luokseen, näytteli hänelle kelloa ja melskasi jotakin.

Žilin sanoi heti:

— Annahan tänne, niin korjataan.

Hän otti kellon, väänteli veitsellä rattaat auki, pani ne jälleen paikoilleen ja antoi kellon takaisin. Kello käydä naksutti.

Isäntä ihastui tästä; toi vanhan, rikkinäisen alusmekkonsa ja lahjoitti sen Žilinille. Mitäs muuta kuin ota — kelpasihan se yöllä peitteeksi.

Tästä lähtien Žilinin kätevyydestä kulki maine, että hän oli oikea mestari. Alkoi tulla väkeä hänen luokseen kaukaisista kylistä; ken toi pyssyn tai pistoolinlukon, ken kellorähjän korjattavaksi. Toipa isäntä hänelle työkalujakin, hohtimet, poran ja viilan.

Kerran eräs tatari sairastui, ja heti tultiin Žiliniä pyytämään: »Tulehan parantamaan!» Žilinillä ei ollut aavistustakaan miten oli lääkittävä, mutta hän meni kuitenkin katsomaan potilasta tuumien: »Tottapahan siitä omia aikojaan paranee.» Hän meni vajaan, otti vettä, sekoitti siihen hiekkaa ja lausui puoliääneen jotakin tatarien kuullen, antaen sitten juoman sairaalle. — Onneksi hänen maineelleen potilas parani.

Žilin alkoi jo vähän ymmärtää heidän kieltäänkin. Toiset, jotka jo olivat tutummiksi käyneet, kutsuivat häntä tuttavallisesti nimeltä: »Ivan». Muut taas pälyilivät häneen kuin villipetoon.

Punapartainen tatari ei sietänyt Žiliniä. Heti kun hän vain sattui tämän näkemään, synkistyivät miehen kasvot ja hän kääntyi poispäin tai alkoi ärhennellä. Olipa täällä vielä eräs ukkokin, hän ei tosin asunut itse kylässä, vaan tuli aina jostakin vuoren juurelta. Žilin näki hänet vain silloin, kun hän kulki talon ohi moskeijaan Allahia kumartamaan. Tämä oli lyhyt mies, lakin ympäri oli kierretty valkea liina, suipoksi leikattu parta ja viikset olivat valkeat kuin untuva. Kasvot olivat ryppyjä täynnä ja tiilenpunaiset. Nenä oli käyrä kuin haukan nokka, harmaat silmät kiiluivat ilkeästi ja hampaattomasta suusta törrötti vain kaksi torahammasta. Turbaani päässään hän mennä köpitteli sauvaansa nojaten ja tähyili ympärilleen kuin susi. Huomatessaan Žilinin hän murahti ja kääntyi pois.

Kerran Žilin lähti vuoren juurelle katselemaan ukon asuntoa. Hän kulki polkua pitkin jonkin matkaa ja näki kiviaidan ympäröimän puutarhapahasen; aidan takana kasvoi kirsikka- ja persikkapuita ja vähän etempänä oli pieni, tasakattoinen hökkeli. Hän astui lähemmäksi, näki oljista punottuja mehiläispönttöjä vierekkäin; mehiläiset lentelivät suristen niiden ympärillä. Ukko oli polvillaan maassa, hääräillen mehiläispesän ääressä. Žilin nousi siitä hiukan ylemmäs katsomaan ja sattui kolistamaan jalkapuitaan. Ukko vilkaisi taakseen, älähti, vetäisi vyöltä pistoolin ja laukaisi Žiliniä kohden. Tämä ehti töintuskin painautua kiven taakse suojaan.

Ukko tuli kantelemaan isännälle. Tämä kutsui Žilinin luokseen ja naurussa suin kysyi:

— Mitä sinulla oli tekemistä ukon luona?

— Kävinpähän vain katsomassa, miten ukko siellä elelee. En minä hänelle mitään pahaa tehnyt.

Isäntä kertoi ukolle Žilinin vastauksen.

Mutta äijä oli vain kiukuissaan, murisi jotakin torahampaat törröllä ja pui nyrkkiä Žilinille.

Kaikkea Žilin ei ymmärtänyt, sen hän kuitenkin tajusi, että ukko käski isäntää tappamaan venäläiset eikä pitämään heitä talossaan. Lopulta ukko lähti kotiinsa.

Žilin alkoi kysellä isännältä lähemmin ukosta, mikä hän oikein oli. Isäntä selitti:

— Siinä vasta mies oli! Ei olekaan hänen veroistaan džigittiä näillä mailla, monta venäläistä on ottanut hengiltä ja rikas oli aikoinaan. Kolme eukkoa on ukolla ollut ja kahdeksan poikaa. Kylässä asuivat kaikki yhdessä. Saapuivat sitten venäläiset, hävittivät kylän ja tappoivat seitsemän poikaa. Yksi poika vain jäi henkiin ja antautui venäläisille. Ukko matkusti perästä ja heittäytyi itsekin venäläisten armoille. Eleli heidän parissaan kolmisen kuukautta, löysi sieltä poikansa, surmasi hänet omin käsin ja sitten pakeni. Sen päivän jälkeen ei ole enää sotaa käynyt, vaan Mekkaan matkusti Allahia rukoilemaan. Siksi nyt turbaania kantaa. Mekassa käynyttä sanotaan Hadziksi, ja sellaisilla on turbaani päässä. Ukko ei suosi teikäläisiä. Käskee tappamaan sinut, mutta minun ei käy sitä tekeminen, kun olen maksanut sinusta rahat. Pidän sinusta, Ivan, en hennoisi tappaa, en edes luotani laskea, ellen olisi antanut sanaani. — Isäntä nauraa virnisteli virkkaessaan venäjäksi: »Sinu, Ivan, hyvä, minu, Abdul, hyvä.»

IV

Žilin eleli näin jälleen kuukauden päivät. Hän käveli päivisin ympäri aulia (kylää) tai askarteli jotakin. Mutta kun yö saapui ja aulissa kaikki äänet vaikenivat, hän vajassaan tonki maata kaivellen. Kivet tekivät kaivaessa vastusta, mutta hän kuopi kivet irti viilan tyngällä ja sai lopulta kaivetuksi seinän alle aukon, josta sopivana hetkenä voi ryömiä ulos. »Kunpa vain tuntisin, seudut ja tietäisin, mihin päin lähteä», hän mietiskeli. »Tataritpa eivät virka mitään.»

Žilin päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun isäntä lähti matkalle. Hän meni iltapäivällä aulin taa vuorelle seutua tarkastelemaan. Mutta isäntä oli, lähtiessään käskenyt poikansa vartioida Žiliniä eikä päästää häntä näkyvistä. Poika juoksi nyt ihan Žilinin kintereillä kirkuen:

— Älä mene! Isä kielsi laskemasta. Taikka minä huudan ihmisiä!

Žilin rupesi poikaa taivuttelemaan.

— Enhän minä kauas mene, virkkoi hän, — nousen vain tuonne vuorelle; haen lääkeruohoja, niitä tarvitaan. Tule mukaan. Enhän minä jalkapuissa pakoon pääse. Huomenna sitten teen sinulle jousen ja nuolia.

Poika taipui ja he lähtivät. Vuori näytti olevan lähellä, mutta jalkapuissa oli työlästä kompuroida. Kiipeäminen oli kova urakka. Viimein oltiin vuorella, Žilin istahti ja alkoi tarkastella seutua. Eteläpuolella, vajan takana notkossa, oli parvi hevosia, ja alempana syvänteessä näkyi toinen tatarilaiskylä. Sen takana kohosi toinen vuori, vielä jyrkempi, ja sen takana taas vuori. Vuorten välissä siinsi metsä ja sitten oli taas vuoria, yhä korkeampia, ja kaikkein korkeimmat olivat lumipeitteisiä, valkeita kuin sokeri. Yksi niistä kohosi muita korkeammalle; sillä näytti olevan aivan kuin hattu päässä. Katsoipa itään tai länteen, aina vain näkyi samanlaisia vuorenhuippuja; siellä täällä pilkotti rotkoista tatarilaiskyliä, joista nousi savu. »Tämä kaikki on nyt sitä heidän puoltaan», mietti Žilin. Sitten hän alkoi silmäillä venäläiselle puolelle: alhaalla virtasi joki — ja sen rannalla näkyi tatarilaiskylä puutarhoineen. Joella oli naisia pyykkiä huuhtomassa, he näyttivät pieniltä kuin nuket. Kylän takana alempana oli vuori ja sen takana vielä toisia metsän peittämiä vuoria. Mutta kahden vuoren välitse siinsi etäällä tasanko, ja siellä hyvin kaukana näkyi aivan kuin savu nousevan. Žilin koetti muistella ja palauttaa mieleensä mistäpäin aurinko nousi ja mihin se laski silloin kun hän oli linnoituksessa. Hän katseli yhä ja hänestä tuntui varmalta, että heidän linnoituksensa oli juuri tässä laaksossa. Tuonne, noiden kahden vuoren väliin oli siis koetettava paeta.

Aurinko alkoi jo mennä mailleen. Punertava hohde levisi vuorten lumihuipuille, ja lumettomat vuoret tummenivat. Notkoista kohosi sumua, mutta tasanko, jossa linnoituksen täytyi olla, leimusi pelkkänä tulimerenä laskevan auringon valossa. Žilin terästi katseensa, jotakin häämötti etäällä alangolta, sieltä nousi todellakin savua rakennuksesta. Hän uskoi nyt varmasti, että sen täytyi tulla juuri heidän linnoituksestaan.

Jo alkoi olla myöhä. Tatarilainen mulla huusi iltahuutonsa. Karjaa ajettiin kotiin, — lehmät ammuivat. Poika kirkui yhtenään: »Lähdetään jo», mutta Žilin ei olisi vielä tahtonut lähteä.

He palasivat kotiin. »Hyvä on», ajattelee Žilin, »nyt tunnen tien, ei muuta kuin karkuun!» Jo samana yönä hän tahtoi karata. Yöt olivat pimeät — oli uudenkuun aika. Pahaksi onneksi saapuivat tatarit yöksi kotiin. Näin retkiltään palatessaan he tavallisesti ajavat laumaa edellään ja pitävät iloa. Mutta nyt he eivät olleet saaneet mitään käsiinsä, ainoastaan erään tatarin ruumis roikkui satulassa; — vainaja oli punaparran veli. He olivat kokoontuneet kuljettamaan vainajaa hautaan ja olivat äkeissään. Žilinkin tuli katsomaan. Kuollut käärittiin palttinaan, kannettiin kylän taakse plataanipuiden alle ja laskettiin nurmelle. Mullakin saapui siihen, ja kaikki sitoivat liinan lakkiinsa ja kävivät istumaan kyykkyyn vierekkäin kuolleen ääreen.

Etumaisena oli mulla, hänen takanaan kolme turbaanipäistä ukkoa ja näiden takana vielä muita tatareja. Kaikki istuivat äänettöminä, päät painuneina rinnalle. He olivat kauan ääneti.

Vihdoin mulla kohotti katseensa ja lausui:

— Allah! — Hän sanoi vain tämän ainoan sanan, ja kaikki painoivat jälleen päänsä ja olivat kauan vaiti istuen liikkumatta.

Mulla kohotti taas päänsä:

— Allah! — ja kaikki toistivat:— Allah! — vaieten jälleen. Kuollut makasi nurmella liikkumattomana, ja toverit kyyköttivät ympärillä. Kukaan ei hievahdakaan. Tuulenhenki ainoastaan hiukan leyhytteli plataanin lehtiä. Sitten mulla luki rukouksen; kaikki nousivat ylös, nostivat kuolleen ja kantoivat käsillään haudan reunalle. Hauta ei ollut tavallinen, se oli kaivettu kellarin tapaisesti törmään. Miehet tarttuivat kuollutta sääriin ja kainaloihin, laskivat hiljalleen hautaan istuvaan asentoon ja asettivat kädet vatsalle.

Nogaijilainen toi sylyksen vihreitä kaisloja. Näillä täytettiin hauta, se luotiin kiireesti umpeen, kumpu tasoitettiin ja pään puolelle pystytettiin kivi. Sitten maa tallattiin, ja kaikki istuutuivat taas vierekkäin haudan ääreen ja olivat kauan ääneti.

— Allah! Allah! Allah! — Saattajat huokasivat ja nousivat.

Punapartainen tatari jakeli ukoille rahaa, hypähti ylös ja sivallettuaan kolme kertaa piiskalla otsaansa lähti kotiinsa.

Seuraavana aamuna Žilin näki punaparran taluttavan tammaa kylän taakse ja kolmen muun tatarin kulkevan hänen perässään. Tultuaan kylän taakse punaparta heitti takin yltään, kääri paidanhihansa ylös — käsivarret olivat vankat — veti tikarinsa vyöltään ja hioi sitä kovasimeen. — Tatarit tempoivat tamman päätä taaksepäin, punaparta astui luokse ja viilsi eläimeltä kurkun poikki, kaatoi tamman pitkälleen ja alkoi nylkeä elukkaa tunkemalla nyrkkinsä nahan alle. Tuli akkoja ja tyttöjä suolia ja sisälmyksiä puhdistamaan. Miehet paloittelivat sitten hevosen kappaleiksi ja laahasivat tupaan. Ja koko kylän väki saapui punaparran taloon vainajan muistoa viettämään.