Part 6

Kuljimme maantietä pitkin. Silloin Demjan virkkoi: — Nyt ei meidän tarvitse ensinkään tarkastella tietä, näemmehän me lumesta, missä karhu on poikennut syrjään tiestä. Jossakin se poikkeaa, eihän karhu kylään mene. Näin me olimme kulkeneet virstan verran tietä pitkin, kun näimme ihmeeksemme karhun jäljet, mutta ne eivät vieneet maantieltä metsään, vaan metsästä maantielle: varpaat olivat tielle päin. Sanoin, että ne ovat toisen karhun jälkiä. Demjan katsoi niitä tarkkaan, mietti hetken ja virkkoi: —Ei, se on ihan sama karhu, mutta se tahtoo puijata meidät. Se on lähtenyt maantieltä takaperin. — Seurasimme jälkiä; hän oli oikeassa. Karhu oli astunut takaperin tieltä noin kymmenen askelta, kääntynyt erään kuusen takana ja sitten kulkenut suoraan eteenpäin. Demjan pysähtyi ja virkkoi: — Nyt me saamme luultavasti sen kierretyksi. Se ei voi käydä makuulle minnekään muualle kuin tälle suolle. Lähdetään yrittämään!

Läksimme kiertämään tiheän näreikön läpi. Olin jo hyvin väsynyt ja hiihtäminen kävi hyvin vaikeaksi. Milloin takerruin katajapensaaseen, milloin joutui kuusenoksa jalkojen väliin, suksi luiskahti joskus jalan alta ja joskus töksähdin lumen peitossa olevaan kantoon tahi pölkkyyn. Olin nääntyä. Riisuin turkin yltäni; olin hiestä märkä. Demjan liukui kuin veneellä soutaen. Sukset luistivat hänen allaan kuin itsestään. Hän ei takertunut mihinkään; suksi ei milloinkaan luiskahtanut jalan alta. Hän otti vielä minun turkkini olalleen ja hoputti minua joutumaan.

Teimme suunnilleen kolmen virstan kierroksen ja tulimme suon toiselle puolelle. Aloin jäädä jälkeen — sukset luiskahtivat aina alta tai menivät ristiin. Demjan pysähtyi äkkiä eteeni ja viittasi kädellään: — Kuuletko miten harakka räkättää ryteikössä; se vainuaa karhun. Siellä se on.

Poikkesimme syrjään, kuljimme vielä virstan verran ja jouduimme taaskin vanhoille jäljille. Olimme täten tehneet kierroksen karhun ympäri, ja se oli jäänyt tekemämme piirin sisäpuolelle. Pysähdyimme. Otin lakin päästäni ja otin kaikki vaatteet auki: oli niin kuuma kuin saunassa, ja olin märkä kuin hiiri. Demjankin oli vallan punainen ja pyyhkäisi hihallaan hikeä kasvoiltaan. — Herra, virkkoi hän, — olemme tehneet tehtävämme, nyt on levättävä.

Mutta metsän takaa punersi jo iltarusko. Istuuduimme suksille lepäämään. Otimme repusta leipää ja suolaa; söin ensin vähäisen lunta ja kävin sitten leipään käsiksi. Se maistui minusta paremmalta kuin milloinkaan ennen. Istuimme näin hetken. Alkoi tulla hämärä. Kysyin Demjanilta, onko kylään pitkä matka. — On noin kaksitoista virstaa. Joudumme sinne yöksi, mutta nyt täytyy levätä. Ota, herra, turkki yllesi, muuten vilustut.

Demjan taittoi muutamia kuusenoksia, tallasi lumen kovaksi ja teki vuoteen; rupesimme pitkällemme vierekkäin ja panimme kädet ristiin pään alle. Enkä ollenkaan tiedä, miten sitten äkkiä nukahdin. Heräsin noin parin tunnin kuluttua. Kuulin jotakin rasahtavan.

Olin nukkunut sikeästi ja kokonaan unohtanut, missä olin. Katselin ympärilleni — mitä ihmettä, missä minä olenkaan? Näen ympärilläni valkean palatsin valkoisin pilarein, ja kaikki välkkyy ja kimmeltää. Katson ylöspäin — ylläni minä näen valkeita kaaria ja juovia ja kaarien välistä teräksisen katoksen monin kirjavin valoin. Katsoin ympärilleni ja muistin, että olimme metsässä. Olin pitänyt lumitaakan painamia oksia palatsina; valot olivat oksien lomitse tuikkivat tähtöset.

Yöllä tuli kaikki huurteeseen: oksat muuttuivat huurteisiksi, turkkini tuli huurteiseksi, Demjankin oli huurteesta vallan valkoisena, ja ylhäällä sateli huurretta. Herätin Demjanin. Nousimme suksillemme ja läksimme hiihtämään. Metsässä oli aivan hiljaista, kuulimme vain suksien liukumisen lumella ja jonkun puun silloin tällöin pakkasessa paukahtavan, niin että koko metsä kajahti. Yhden ainoan kerran rasahti aivan lähellä; jokin eläin juoksi ohitsemme. Ajattelin kohta, että se on karhu. Hiihdimme paikalle, mistä rasahdus oli kuulunut, ja näimme jäniksen jäljet. Nuoria haapoja oli ylt'ympäriltä jyrsitty. Täällä olivat jänikset käyneet syömässä.

Tulimme jälleen maantielle, sidoimme sukset kiinni ruumiiseemme ja astuimme tietä pitkin. Pääsimme helposti eteenpäin. Sukset kolisivat takanamme kovaksi ajetulla tiellä, lumi narisi saappaiden alla, hyinen huurre takertui hahtuvina kasvoihin. Tähdet näyttivät rientävän meitä vastaan puitten oksia pitkin, ne syttyivät ja sammuivat jälleen, koko taivas oli täynnä eloa.

Ystäväni nukkui. Herätin hänet. Kerroimme hänelle, miten olimme saartaneet karhun ja käskimme isännän hankkia seuraavaksi aamuksi talonpoikia ajamaan sitä takaa. Söimme illallista ja menimme nukkumaan.

Olin niin väsynyt, että olisin voinut nukkua päivälliseen saakka, mutta ystäväni herätti minut. Hypähdin pystyyn ja näin ystäväni jo valmiiksi pukeutuneena puuhaamassa kiväärinsä ääressä.

— Missä Demjan on?

Hän oli jo kauan ollut metsässä. Hän oli käynyt tarkastamassa saarrosta, oli pistäytynyt kotona ja lähtenyt jälleen talonpoikien kanssa. Peseydyin, pukeuduin ja latasin kiväärini; istuuduimme rekeen ja läksimme matkaan.

Pakkanen oli vieläkin kova, ilma ihan tyyni, ja aurinko pysyi näkymättömänä; taivaalla souti pilvenhattara, ja huurretta sateli.

Ajoimme noin kolmen virstan verran maantietä ja lähestyimme metsää. Katsomme sinne päin — näemme sinisen savukiemuran nousevan ilmaan, ja ympärillä seisoo talonpoikia ja talonpoikaisnaisia nuijineen.

Astuimme reestä ja lähestyimme heitä. Talonpojat istuivat siinä perunoita paistamassa naisten kanssa leikkiä laskien.

Demjankin oli heidän joukossaan. He nousivat seisomaan, ja Demjan vei heidät pois, asettaen heidät pitkin sitä piiriä, jonka edellisenä päivänä olimme tehneet. Miehet ja naiset, yhteensä kolmekymmentä henkeä, asettuivat suoraan riviin, — he olivat vyötäisiään myöten lumessa ja katosivat metsään; ystäväni ja minä seurasimme sitten heidän jäljessään.

Tie oli tosin jo tallattu, mutta kulkeminen ei ollut helppoa; sen sijaan ei voinut minnekään kaatua, — uomassa käveli kuin kahden muurin välissä.

Näin kuljimme suunnilleen puoli virstaa eteenpäin; silloin näimme Demjanin hiihtävän kiireesti vastakkaiselta taholta vastaamme ja viittoilevan meitä luokseen.

Me menimme hänen luokseen, ja hän osoitti meille paikat, mihin meidän oli asetuttava. Menin paikalleni ja katsoin ympärilleni.

Vasemmalla on korkeaa näreikköä; näen kauas näreikön läpi ja huomaan puitten takana erään talonpojan tumman hahmon. Minua vastapäätä on tiheää, nuorta kuusikkoa, suunnilleen miehen korkuista. Lumiset oksat ovat riipuksissa. Metsikön läpi kulkee lumettunut polku, joka päättyy aivan minun eteeni. Oikealla on taas tiheää kuusikkoa ja sen takana aho. Ja minä voin nähdä, miten Demjan asettaa ystäväni tälle niitylle.

Tutkin kumpaakin kivääriäni, viritän hanat ja harkitsen sitten mihin olisi paras asettua seisomaan. Kolmen askeleen päässä minusta taaksepäin kasvaa kookas kuusi. Aion siirtyä kuusen juurelle ja asettaa toisen kiväärin kuusta vasten. Menin kuusen luo, vajosin lumeen polviin saakka, tallasin kovaksi puolentoista sylen pituisen alan ja jäin siihen seisomaan. Toisen kiväärin otin käteeni ja toisen asetin, hanat vedettyinä, kuusta vasten. Vedin tikarini tupesta ja pistin sen jälleen sisään koetellakseni, olisiko se helposti saatavissa, jos tarve vaatisi.

Tuskin olin päässyt mukavasti asettumaan paikalleni, kun kuulin Demjanin huutavan metsässä: »Se lähti, se lähti! Se tulee!» Ja talonpojat alkoivat kohta huutaa: »Se tulee! Huu-huu-uu!» huusivat miehet. »Ai! Hih, hii!» huusivat naiset kimeästi.

Karhu oli saarroksissa. Demjan ajoi sitä eteenpäin. Kaikkialla ympärilläni huusivat talonpojat, vain ystäväni ja minä seisoimme vaiti ja liikkumattomina odottaen karhua. Seison paikallani, katson eteenpäin, ja sydämeni sykkii. Nojaan kivääriini ja vapisen. Nyt se heti hypähtää näkyviin, ajattelen itsekseni, minä tähtään ja ammun, ja se kaatuu. Äkkiä kuulen, miten jotakin tupsahtaa vasemmalla lumeen, mutta kaukana minusta. Katselen korkeaa näreikköä: noin viidenkymmenen askeleen päässä on puitten takana jotakin suurta ja mustaa. Tähtään ja odotan. Ajattelen itsekseni, eiköhän se tule lähemmäksi? Näen sen korvien vavahtavan, se kääntyy ja menee takaisin päin. Nyt voin nähdä sen sivulta kokonaan. Jopa on kookas karhu! Tähtään aivan liian hätäisesti, ja pam! Kuulen, miten kuulani sattuu puunrunkoon. Näen savun lävitse, miten karhu syöksyy takaa-ajajien ketjua kohti ja katoaa metsään. Nyt, ajattelen minä, olen pilannut asiani, nyt se ei enää tule luokseni; joko tulee toverini sen ampumaan tahi sitten se hyökkää talonpoikia kohti, missään tapauksessa se ei tule minua kohti. — Seison siinä, olen uudelleen ladannut kiväärini ja kuuntelen. Talonpojat huutavat joka puolelta, mutta oikealla, lähellä ystävääni, huutaa eräs nainen erikoisen äänekkäästi: »Tuossa se on! Tuossa se on! Tuossa se on! Tänne!-Tänne! Ai-ai-ai!»

Hän näkee varmaan karhun aivan edessään. En odota sitä enää, vaan katson oikealle ystävääni päin. Näen Demjanin juoksevan sauva kädessä, ilman suksia, polkua pitkin ystäväni luo, kyyristyvän hänen viereensä ja osoittavan jotakin kepillään, ikäänkuin tähtäisi. Näen ystäväni tähtäävän siihen suuntaan, minne Demjan viittaa. Pam! Nyt hän sai sattumaan, ajattelen itsekseni. Mutta näen, ettei ystäväni juoksekaan karhun luo. Joko hän on ampunut ihan harhaan tahi vain vähän haavoittanut. Karhu menee varmaan takaisin, minun luokseni se ei tule ainakaan. Mutta mitä tämä on? Kuulen äkkiä miten jokin porhaltaa minua kohti, aivan lähellä tupruaa lumi, kuulen puhkumista, katson eteenpäin: se ryykäisee polkua, joka tulee kuusikon läpi suoraan minua kohti, ja se näyttää olevan suunniltaan pelosta. Nyt se on minusta vain viiden askeleen päässä, näen sen kokonaan — mustan rinnan ja jättiläiskokoisen punertavanvivahteisen pään. Se rynnistää suoraan minua kohti ja viskaa lunta joka puolelle. Huomaan sen silmistä, ettei se näe minua ja että se puskee eteenpäin umpimähkään vain pelkonsa ajamana. Mutta se syöksyy suoraan kuusta kohti, jonka juurella seison. Tähtään, laukaisen, mutta se on tullut vielä lähemmäksi. Huomaan ampuneeni ohitse, se ei sitä kuitenkaan huomaa, vaan ryntää suoraan minua kohti näkemättä minua vieläkään. Lasken kiväärini hiukan alemmaksi, se jo melkein koskettaa karhun päätä — pam. Huomaan laukauksen kyllä osuneen, mutta en ole saanut sitä hengiltä.

Se nosti päätään, veti korvat sisään päin, kiristeli hampaitaan ja törmäsi suoraan minuun päin. Tartuin toiseen kivääriini, mutta olin sen tuskin saanut käteeni, kun karhu jo oli heittänyt minut lumeen ja hypännyt ylitseni. Hyvä on, ajattelen itsekseni, että se viskasi minut kumoon. Koetan nousta, mutta tunnen, että jokin painaa minua; en voi nousta. Se oli juossut niin kovaa vauhtia, ettei voinut heti pysähtyä, vaan loikkasi ylitseni; mutta sitten se kääntyi ja vyörytti koko ruhollaan minut allensa. Tunnen olevani jonkin raskaan painon alla, tunnen jotakin lämmintä kasvoillani, tunnen sen ottavan kasvoni kokonaan kitaansa, nenäni on jo sen suussa, tunnen sen kuuman hengityksen ja veren tuoksua. Se painaa käpälillään hartioitani niin lujasti, etten voi liikahtaa. Koetan vain vetää pääni rintaani vasten sen kidasta, käännän nenäni ja silmäni pois. Mutta se aikoo juuri tarttua silmiin ja nenään. Tunnen sen tarttuneen ylähampaillaan otsaani juuri hiusmarron alapuolelta ja alahampaillaan silmien alta, tunnen sen puristavan hampaitaan yhteen ja painavan. On kuin päätäni leikattaisiin puukoilla; koetan sitä torjua, yritän päästä vapaaksi, mutta se jyrsii minua kuin koira ja haukkoo vähän väliä. Sain kerran pääni vapaaksi, mutta se tarttui siihen jälleen. Nyt olen mennyttä miestä, ajattelin. Äkkiä tunnen helpotusta. Katson ympärilleni: sitä ei enää näy, se on hypähtänyt pystyyn ja juossut tiehensä.

Kun ystäväni ja Demjan huomasivat karhun viskanneen minut lumeen, riensivät he luokseni. Ystäväni tahtoi tulla mahdollisimman nopeasti avukseni, mutta teki erehdyksen: sen sijaan että olisi juossut tallattua polkua pitkin alkoi hän juosta suoraan lumikinoksen poikki ja vajosi siihen. Hänen yrittäessään nousta, jyrsi karhu minua koko ajan. Mutta Demjan, jolla ei ollut kivääriä, vaan ainoastaan keppi, juoksi polkua pitkin huutaen: »Se on tappanut herran! Se on tappanut herran!» Hän juoksi, huutaen karhulle: — Sinä hullu, mitä teet! Mitä teet! Anna olla! Anna olla!

Karhu totteli, jätti minut makaamaan ja juoksi tiehensä. Kun nousin, oli lumessa niin paljon verta kuin olisi lammas siinä teurastettu, liha riippui riekaleina kasvoiltani, mutta pelkästä jännityksestä en tuntenut ollenkaan kipua.

Ystäväni tuli luokseni, ja talonpojatkin kerääntyivät ympärilleni. He tutkivat haavojani ja pesivät niitä lumella. Mutta minä en ollenkaan muistanut haavojani, vaan kysyin:— Missä karhu on? Minne se on joutunut? Äkkiä kuulemme: Tuossa se on, tuossa se on! Näemme karhun taas pyyhältävän meitä kohti. Tartumme taas kivääreihin, mutta ennenkuin kukaan on vielä ehtinyt ampua on se jo tiessään. Karhu oli vimmastunut ja aikonut tulla uudelleen minua jyrsimään, mutta nähdessään ihmisjoukon oli se pelästynyt. Huomasimme jäljistä että sen päästä vuoti verta, aloimme ajaa sitä takaa, mutta päätäni pakotti ja me talsimme kaupunkiin lääkäriin.

Lääkäri ompeli silkillä haavani umpeen, ja ne rupesivat paranemaan.

Kuukauden kuluttua läksimme taas liikkeelle samaa karhua tavoittamaan; minun ei kuitenkaan onnistunut sitä tappaa. Karhu ei tullut saarroksesta esille, vaan kulki hirvittävällä äänellä möristen sen sisäpuolella. Demjan teki siitä lopun. Minun laukaukseni oli sattunut sen alaleukaan ja vienyt siltä hampaan.

Tämä karhu oli hyvin suuri ja sillä oli kaunis, musta turkki. Annoin parkita sen, ja sen talja on huoneeni lattialla. Haavat otsassani ovat parantuneet, arvet tuskin näkyvätkään.

VANKINA KAUKASIASSA

I

Kaukasiassa palveli upseerina Žilin niminen aatelismies.

Hän sai kirjeen kotoaan vanhalta äidiltään, joka kirjoitti:

— Minä olen jo käynyt vanhaksi ja tahtoisin ennen kuolemaani nähdä rakkaan poikani vielä kerran. Tulethan sanomaan minulle jäähyväiset ja saattamaan minut hautaan. Sitten voit taas kyllä palata toimeesi. Olen katsonut sinulle morsiamenkin, viisaan, kauniin ja varakkaan. Ja jos tyttö on mieleisesi, niin nait hänet ja ehkäpä jäätkin tänne kokonaan.

Žilin mietti itsekseen:

— Muori on tosiaankin jo raihnas; eipä tiedä, saisiko enää myöhemmin nähdäkään. Täytynee lähteä; ja jos tyttö on hyvä, niin miksikäs ei vaikka naimisiin.

Hän meni everstin luo pyytämään lomaa, sanoi tovereilleen jäähyväiset, hankki miehille erojaisiksi neljä ämpäriä viinaa ja valmistautui lähtemään.

Kaukasiassa vallitsi siihen aikaan sotatila. Teillä ei päässyt liikkumaan päivällä eikä yöllä. Heti kun venäläinen poistui linnoituksesta, ottivat tatarit hänet hengiltä tahi raastoivat vuorille. Oli järjestetty niin, että sotilasvartio kulki kahdesti viikossa linnoituksesta toiseen. Edessä ja takana kulkivat sotamiehet, keskellä muu väki.

Oli kesä. Aamunkoitteessa kuormahevoset kokoontuivat linnoituksen taakse ja lähtivät vartioväen saavuttua liikkeelle. Žilin ratsasti ja kärryt, jotka kuljettivat hänen tavaroitaan, seurasivat kuormastoa.

Heillä oli edessään kahdenkymmenen viiden virstan matka. Kuormasto kulki hitaasti; milloin pysähtyivät sotamiehet, milloin irtausi pyörä jostakin vankkurista tai hevonen tahtoi hengähtää, jolloin kaikki jäivät odottamaan.

Keskipäivä oli jo ohi, mutta kuormasto oli ehtinyt vasta puolitiehen. Tie pölysi, aurinko paahtoi helteisesti, eikä varjopaikkaa missään. Aro ihan autio, ei puuta, ei pensasta tien vieressä.

Žilin ratsasti edellä ja pysähtyi odottamaan kuormastoa. Hän kuulee takanaan torven toitotuksen, — taas ovat seisahtuneet. Hän tuumiskelee: »Mitähän, jos jättäisin koko joukon ja lähtisin yksin? Ratsu minulla on hyvä, — pyyhällän tieheni, jos tatareja kohtaisin. Vai olisikohan jäätävä odottamaan?...»

Žilin odottaa ja miettii. Samalla ratsastaa siihen toinen upseeri, Kostylin, pyssy selässä. Tämä alkaa esittää:

— Lähdetään me ajamaan kahden, Žilin! Kuka tässä enää jaksaa odottaa; on nälkä ja näännyttävän kuuma, — paita on likomärkänä.

Kostylin olikin jykevä, pullea ja punakka mies — hiki valui hänestä ihan virtanaan. Žilin mietti vielä asiaa ja virkahti sitten:

— Onko kivääri ladattu?

— On.

— No, lähdetään sitten. Mutta se päätetään, että koko ajan yksissä!

Niin lähtivät he edeltäpäin ratsastamaan. Tie kulki aroa pitkin, he juttelivat yhtä ja toista ja tähystelivät vähänväliä ympärilleen. Seutu oli tasaista, näkyi kauas.

Aro loppui, ja nyt kulki tie kahden vuoren välisessä solassa. Žilin virkkoi toverilleen:

— Mennäänpäs vilkaisemaan tuonne vuorille, muuten ne voivat kapsahtaa aavistamatta niskaamme.

— Ei kannata! Ratsastetaan vain eteenpäin, ehdotti Kostylin. Mutta Žilin ei hellittänyt.

— No, — sanoi hän, — odottele sinä täällä alhaalla, minä käyn siellä vilkaisemassa.

Ja hän käänsi hevosensa vasemmalle vuorelle päin. Žilinin ratsu oli rotueläin; hän oli maksanut siitä sata ruplaa ostaessaan sen varsana ja kouluuttanut sen itse. Lentäen kiidättää se hänet ylös rinnettä. Mutta tuskin hän oli päässyt ylös, kun hän jo näki aivan edessään kolmisenkymmentä ratsastavaa tataria. Hän kääntyi takaisin, mutta tatarit olivat jo huomanneet hänet, karauttivat häntä kohti ja rupesivat kiireisesti päästelemään pyssyjänsä kantimista. Žilin kannusti ratsunsa mitä hurjimpaan laukkaan rinnettä alas ja huusi Kostylinille:

— Lataa pyssysi! ja ajatteli samalla: »Nyt ratsuni, älä väsy äläkä taita jalkaasi. Jos kompastut, olemme hukassa. Saisinpa kiväärini käsiini, niin puoleni pitäisin».

Mutta Kostylin ei jäänyt suinkaan odottamaan, kun näki tatarit — nuolena hän heti karautti linnoitusta kohti. Hän pieksi hevosta ruoskallaan antaen iskuja milloin puolelle, milloin toiselle. Pölypilven läpi vain erotti, miten hevosen häntä huiski ilmassa.

Žilin huomasi, että leikki oli kaukana. Kivääri oli luisunut maahan, eikä pelkästä sapelista ollut paljoa apua. Hän käänsi hevosensa sotamiessaattuetta kohti ja aikoi paeta, mutta vastaan pyyhälsikin kuusi miestä. Hänen hevosensa oli kyllä hyvä, mutta tatareilla oli vielä paremmat, ja pakotie oli katkaistu. Hän koetti kääntää hevostaan palaamaan takaisin, mutta ratsu oli saanut jo jalat alleen eikä sitä saanut enää millään pysähtymään, — se lensi suoraan vihollista kohti. Punapartainen tatari ratsasti harmaan hevosen selässä hänen luokseen ja ulvoi virnistellen ilkeästi ja pyssy valmiina.

— Asia on selvä, — tuumi Žilin, — kyllä ne juuttaat tunnetaan; jos joudun elävänä heidän kynsiinsä, niin kuoppaan pistävät ja ruoskivat. Hengissä en antaudu!

Žilin ei ollut ruumiiltaan roteva, mutta hän oli uljas ja sisukas. Hän tempasi sapelinsa ja karautti suoraan punapartaa kohti ajatellen: »Minä survon hänet hevosen jalkoihin tai silvon kappaleiksi sapelillani.»

Mutta ennenkuin hän vielä ehti perille, koetettiin häntä takaa ampua. Laukaus sattui hevoseen, joka kaatui hänen allaan. Se suistui päistikkaa maahan, ja sen lysähtäessä kumoon jäi Žilinin jalka hevosen alle.

Hän yritti nousta, mutta silloin oli jo kaksi ilkeältä löyhkäävää tataria hänen kimpussaan vääntäen hänen käsiään selän taakse. — Hän riuhtaisi itsensä irti, mutta kohta hyökkäsi kolme muuta hevosen selästä hänen niskaansa ja alkoi pyssynperällä mätkiä häntä päähän. Maailma musteni silmissä, ja hän alkoi hoiperrella. Tatarit kävivät häneen käsiksi, ottivat satulavyöt, sitoivat hänen kätensä selän taa ja raastoivat hänet satulaan. Hatun he heittivät menemään, saappaat kiskoivat jalasta, kopeloivat koko ruumiin, rahat ja kellon veivät ja vaatteet repivät riekaleiksi. Žilin vilkaisi hevoseensa. Se poloinen sätkytteli jalkojansa paikallaan, mihin se oli kyljelleen kaatunut, eikä päässyt jaloilleen; päässä ammotti suuri reikä, josta vuotava tumma veri tahrasi leveältä pölyisen maan.

Muuan tatari meni hevosen luo irroittaakseen satulan. Eläinraukka yhä potki, — mies tempasi tikarinsa ja viilsi siltä kaulan poikki. Kuului kurkusta tulevaa pihinää, ruumiin läpi kävi heikko värinä, ja henki oli poissa.

Tatarit ottivat satulan ja valjaat. Punapartainen tatari keikahti hevosensa selkään, ja toiset nostivat Žilinin hänen taakseen satulaan; ja jotta hän ei pääsisi putoamaan, köyttivät he hänet hihnalla kiinni tatarin vyöhön ja lähtivät viemään vuorille.

Žilin istua kyykötti tatarin takana, hänen ruumiinsa heilahteli ja kasvot töksähtivät vasten tatarin löyhkäävää selkää. Muuta ei hän nähnytkään edessään kuin tatarin leveät hartiat, suonikkaan kaulan ja lakin alta lyhyeksi kerityn sinertävän niskan. Žilinin pää oli lyöty puhki; verta oli hyytynyt hänen ohimoilleen. Siinä hevosen selässä ei päässyt parempaan asentoon eikä voinut verta pyyhkiä. Kädet olivat kiskotut niin taakse, että olkaniveliä pakotti.

He ratsastivat kauan vuorelta vuorelle, kahlasivat erään virran yli ja tulivat vihdoin tielle, joka vei pitkin notkelmaa.

Žilin koetti painaa mieleensä tien, jota kuljettiin, — mutta silmille oli liimautunut verta, eikä hän voinut edes kääntyäkään.

Alkoi jo hämärtää. Kahlattiin vielä erään vähäisen joen poikki, alettiin nousta kivistä vuoren rinnettä. Tuoksahti savulta, ja jostakin kuului koirien haukuntaa.

He olivat saapuneet tatarilaiskylään. Tatarit hyppäsivät satuloistaan; kylän lapsia kokoontui kohta aika liuta ympärille; nämä tunkeutuivat Žilinin luo, älisivät, ilakoivat ja alkoivat heitellä häntä kivillä..

Tatari hätisti lapset pois, nosti Žilinin satulasta ja huusi renkiään. Pihalle tuli nogaijilainen, jolla oli hyvin ulkonevat poskipäät ja yllään vain paita, sekin rikkinäinen, niin että rinta paistoi paljaana. Isäntä lähetti hänet jonnekin. Hetken kuluttua palasi renki takaisin tuoden jalkapuut: kaksi rautarenkailla yhteensidottua tammipölkkyä, toisessa renkaassa lukko.

Zilinin kädet päästettiin vapaiksi. Jalkapuut tungettiin hänen sääriinsä ja hänet vietiin vajaan, työnnettiin sinne ja ovi lyötiin kiinni. Žilin kaatui lautakasalle. Siinä pimeässä hän haparoi käsillään koettaakseen mikä paikka oli pehmein ja heittäytyi nukkumaan.

II

Žilin ei saanut koko yönä unta silmiinsä. Yöt olivat lyhyet. Valojuova tunkeutui seinänraosta vajaan — aamu siis valkeni. Žilin nousi ylös ja paremmin nähdäkseen kaiversi rakoa suuremmaksi.

Raosta näkyi tie, joka kulki vuoren juurta pitkin; oikealla oli tatarilaismaja, ja sen vieressä kasvoi kaksi puuta. Musta koira loikoi tiellä, ja vuohi vuonineen tepasteli pihalla hännäntynkäänsä heilutellen. Vuoren rinnettä nousi nuori tatarilaisvaimo. Kirjava paita oli vyötäisiltä sidottu, hänellä oli jalassa housut ja saappaat. Pää oli kauhtanan peitossa, ja pään päällä hän kantoi vettä metallisessa vesiruukussa. Lanteet notkahtelivat hänen käydessään — ja hän talutti kädestä paitasillaan tepsuttelevaa keropäistä poikavekaraa. Vaimo astui vesiastioineen tupaan, josta tuli ulos eilinen punapartainen tatari, yllään silkkinen pusero; miehen vyöstä riippui hopeainen väkipuukko, jalassa hänellä oli paljaat matalat kengät ja päässä korkea, musta, taaksepäin kallistuva lammasnahkalakki. Hän venytteli jäseniään ja siveli punaista partaansa siinä seisoessaan. Hetkisen kuluttua hän virkkoi jotakin rengilleen ja poistui.

Sitten ajoi ohitse pari poikasta hevosia juottamaan. Hevosten sieraimet olivat kuolaiset. Tuvasta juoksi paitasillaan vielä muutamia keropäitä poikasia, nämä kokoontuivat vajan eteen ja yrittivät tunkea kuivaa risua seinänraosta sisään. Žilin karjaisi heille, jolloin naskalit kirkuen juoksivat tiehensä, paljaat sääret vilkkuen.