Part 5

Samoilin tällä retkelläni kauan metsässä, mutta minun ei onnistunut kertaakaan päästä villisian jäljille. Vihdoin kuulin ajokoirien yhtämittaista haukuntaa ja ulvontaa ja kiiruhdin sinne päin, mistä tämä kuului. Olin jo melkein lähellä metsäsikaa ja kuulin jo rapinaa pensaista. Karju ärhenteli koiria luotaan. Haukunnasta kuulin kuitenkin, etteivät ne olleet hyökänneet sen kimppuun, vaan kiertelivät sen ympärillä. Äkkiä kuulin jotakin kahisevan takanani ja näin Buljkan. Se oli nähtävästi joutunut eroon ajokoirista ja eksynyt, nyt se oli varmaan kuullut niiden haukunnan ja vihurina syöksynyt tänne samoin kuin minäkin. Se juoksi metsäniityn korkeassa ruohikossa, enkä nähnyt muuta kuin sen mustan pään ja kielen valkeiden hampaiden välistä. Huusin sitä, mutta se ei katsonut minuun, se pääsi minusta edelle ja katosi pensaikkoon. Juoksin sen jäljestä, mutta kuta kauemmas tulin, sitä tiheämmäksi muuttui metsä. Puitten oksat nykäisivät lakin päästäni ja pieksivät kasvojani, oratuomien piikit repivät vaatteitani. Olin jo aivan lähellä sitä kohtaa, mistä haukunta kuului, mutta en voinut nähdä mitään.

Äkkiä kuulin koirien haukkuvan kovemmin, kuului kovaa rätinää ja karjun huohottamista ja pärskymistä. Luulin Buljkan hyökänneen siihen kiinni ja rimpuilevan sen kimpussa. Ponnistin viimeiset voimani ja kiiruhdin tiheikön läpi paikalle. Viidakossa näin kirjavan ajokoiran, joka haukkui ja ulvoi liikkumatta paikaltaan, ja siitä kolmen askeleen päässä liikkui ja hyöri jotakin mustaa.

Tullessani lähemmäksi huomasin karjun ja kuulin Buljkan kimeästi vikisevän. Karju alkoi röhkiä ja hyökkäsi ajokoiraa kohti. Koira painoi häntänsä koipien väliin ja hypähti syrjään. Nyt näin karjun kyljen ja pään. Tähtäsin lantiota kohti ja ammuin. Huomasin laukaukseni osuneen. Karju röhki ja vain ryske kuului, kun se pakeni viidakosta. Koirat ajoivat sitä takaa ulisten ja haukkuen; raivasin itselleni tietä viidakkoon niiden jäljestä. Äkkiä kuulin ja näin jotakin melkein jaloissani. Se oli Buljka. Se makasi ulisten kyljellään. Sen alla oli verilätäkkö. Arvelin koiran olevan mennyttä kalua. En ehtinyt ajatella sitä sen enempää, vaan raivasin itselleni tietä eteenpäin. Näin pian karjun. Koirat hyökkäsivät takaa sen kimppuun ja se kääntyi milloin toiselle, milloin toiselle puolelle. Nähdessään minut hyökkäsi karju minua kohti. Ammuin nyt toistamiseen aivan läheltä, niin että sen harjakset syttyivät; karju röhähti, horjui ja lysähti koko painollaan raskaasti maahan.

Kun tulin lähemmäksi, oli karju jo kuollut, mutta sen ruumis kuitenkin vielä silloin tällöin nytkähteli. Koirat repivät sen mahaa ja jalkoja, toiset latkivat haavoista virtaavaa verta.

Mieleeni muistui nyt Buljka, ja minä menin sitä etsimään. Se ryömi vaikeroiden minua kohti. Menin sen luokse ja tarkastin sen haavaa. Vatsa oli viilletty auki, ja kokonainen suolivyyhti riippui repeämästä ja laahasi kuihtuneilla lehdillä. Kun toverit tulivat luokseni, pistimme Buljkan suolet takaisin paikoilleen ja ompelimme vatsan kiinni. Kun ompelimme sen vatsaa ja pistimme neulan nahan läpi, nuoli se koko ajan käsiäni.

Karju sidottiin kiinni hevosen häntään, jotta se saataisiin kuljetetuksi metsästä, Buljka pantiin hevosen selkään ja tuotiin siten kotiin. Kuusi viikkoa Buljka oli sairaana, mutta parani sitten täydellisesti.

III

FASAANIT.

Kaukasiassa sanotaan villejä kanoja fasaaneiksi. Niitä on niin paljon, että ne ovat tavallisia kanoja huokeampia. Fasaaneja metsästetään »kaihtimella», »puusta» ja lintukoiralla. Kaihdinta käytetään tällä tapaa: kehykseen pingoitetaan purjekangasta, kehyksen puoliväliin kiinnitetään poikkipiena ja purjekankaaseen tehdään aukko. Kaihtimin ja pyssyin varustettuna mennään aamuhämärässä metsään. Kaihdinta kannetaan kilpenä edessä, ja purjekankaan aukosta tähystetään fasaaneja. Nämä tulevat hakemaan itselleen ravintoa metsäniityiltä varhain aamulla. Joskus tapaa kokonaisen perheen — kanan poikineen, väliin kukon ja kanan yhdessä, väliin muutamia kukkoja.

Fasaanit eivät näe ihmistä; kaihdinta ne taas eivät pelkää, joten sen turvissa voi tulla aivan lähelle. Metsästäjä asettaa kaihtimen maahan, pistää kiväärin kaihtimen aukon läpi ja ampuu.

»Puusta» metsästetään näin: annetaan pihakoiran juosta metsään ja kuljetaan sen jäljessä. Nähtyään fasaanin koira hyökkää ottamaan sitä kiinni. Fasaani lentää puuhun, ja koira alkaa haukkua. Metsästäjä kulkee haukuntaa kohti ja ampuu puussa olevan fasaanin. Tällainen metsästys olisi hyvin helppoa, jos fasaani laskeutuisi yksinäiseen puuhun, niin että se olisi näkyvissä. Mutta fasaanit lentävät aina tuuheisiin puihin ja tiheikköön ja piiloutuvat oksien taakse heti kun näkevät metsästäjän. On usein hyvin vaikea päästä sankassa metsässä sen puun luokse, missä fasaani istuu, ja vielä vaikeampaa on nähdä sitä. Niin kauan kuin koira yksin haukkuu fasaania, ei tämä sitä pelkää: se istuu oksallaan, vieläpä pöyhkeillen kohentaa höyheniään ja räpyttää siipiään. Mutta heti kun se huomaa ihmisen, kyykistyy se matalaksi oksaa pitkin, niin että ainoastaan tottunut metsästäjä voi sen huomata; tottumaton ei ihan vierestäkään näe mitään.

Kun kasakat metsästäessään lähestyvät fasaaneja, peittävät he lakillaan kasvonsa eivätkä katso ylöspäin. Fasaani näet pelkää kivääriä kantavaa ihmistä, mutta eniten se kuitenkin pelkää ihmisen silmiä.

Lintukoiralla metsästetään näin: otetaan lintukoira mukaan ja kuljetaan metsässä sen jäljessä. Koira vainuaa, mistä fasaanit ovat aamuhämärässä hakeneet itselleen ruokaa, ja etsii jäljet. Niin sikinsokin kuin fasaanit ovatkin metsässä liikkuneet, löytää hyvä koira kuitenkin aina tuoreimman jäljen ja tietää minne linnut ovat lähteneet ravintopaikalta. Kuta kauemmas koira seuraa jälkiä, sitä selvemmin se vainuaa ja löytää paikan, missä fasaani päivällä istuu, tai ruohikon, jossa se kävelee. Tullessaan lähemmäksi uskoo se fasaanin olevan aivan edessä; se kulkee yhä varovaisemmin eteenpäin, jottei säikähdyttäisi lintua, ja pysähtyy vähänväliä hyökätäkseen yhdellä hyppäyksellä sen kimppuun. Kun koira on tullut aivan lähelle, pyrähtää fasaani lentoon ja metsästäjä ampuu.

IV

MILTON JA BULJKA.

Fasaaninmetsästykseen hankin itselleni lintukoiran. Tämän nimi oli Milton; se oli korkea, hintelä, väriltään harmaa, mutta täplikkäinen, sillä oli pitkät huulet ja korvat, ja se oli hyvin vahva ja viisas. Buljkan kanssa se oli aina sovinnossa. Ainoakaan koira ei ahdistanut Buljkaa. Tämän ei tarvinnut muuta kuin näyttää hampaitaan, kun muut koirat painoivat häntänsä koipien väliin ja livistivät tiehensä. Milton oli mukanani, kun olin kerran fasaaneja metsästämässä. Yht'äkkiä ilmestyikin Buljka juosten luokseni metsään. Koetin ajaa sitä pois, mutta en voinut. Oli myös liian pitkä matka lähteä viemään sitä kotiin. Arvelin, ettei se tulisi minua häiritsemään, ja kuljin eteenpäin. Tuskin oli Milton vielä ehtinyt löytää ruohikosta fasaanin jälkiäkään, kun Buljka jo ryntäsi eteenpäin juoksennellen joka haaralle. Se olisi tahtonut pyrähdyttää fasaanin lentoon ennen Miltonia. Vainuten ruohikossa se kierteli ja kaarteli, mutta kun sillä oli huono hajuaisti, ei se voinut yksin löytää jälkiä: se katseli vähän väliä Miltoniin ja juoksi sinne, minne Milton meni. Heti kun Milton alkoi seurata jälkiä, juoksi Buljka sen edelle. Huusin sitä takaisin, löin sitä, mutta en voinut sille mitään. Se juoksi aina vain edelle Miltonia häiritsemään heti, kun tämä alkoi vainuta. Olin jo aikeissa kääntyä kotiin, metsästysretkeni kun oli tällä kertaa mielestäni mennyt pilalle, mutta Milton keksi paremman keinon: se tiesi miten Buljkan johtaisi harhaan. Se teki näin: heti kun Buljka alkoi juosta Miltonin valitsemaan suuntaan, jätti Milton sen, kääntyi ja oli löytävinään jälkiä toiselta suunnalta. Buljka hyökkäsi heti sinne, mutta Milton katsoi minuun, heilutti häntäänsä ja lähti taas edellisiä, oikeita jälkiä seuraamaan. Buljka kääntyi taas seuraamaan Miltonia ja juoksi edelle, mutta Milton vei sen vähän matkaa syrjään, eksytti sen täten, ja vei minut jälleen oikealle jäljelle. Näin se petkutti Buljkaa koko ajan antamatta sen turmella metsästysonnea.

V

KILPIKONNA.

Menin kerran Miltonin kanssa metsälle. Häntä ojolla ja korviaan höristäen alkoi koira vainuta jotakin metsänreunassa. Latasin kiväärini ja astuin jäljessä. Arvelin sen vainunneen joko peltopyyn, fasaanin tahi jäniksen. Mutta Milton ei mennytkään metsään, vaan aholle. Kuljin sen perästä katsellen eteenpäin. Äkkiä näin, mitä se oli etsinyt. Meidän edessämme juoksi keskikokoinen kilpikonna, lakin suuruinen. Paljas tummanharmaa pää pitkän kaulan varassa pisti esiin kuin kukasta emi. Kilpikonna otti paljailla jaloillaan pitkiä askeleita, mutta sen selän peitti panssari.

Nähdessään koiran piilotti se jalkansa ja päänsä ja kätkeytyi ruohikkoon, niin että vain kuori enää oli näkyvissä. Milton hyökkäsi sen kimppuun ja alkoi sitä jyrsiä, mutta ei saanut purruksi poikki, sillä kilpikonnalla on samanlainen kuori vatsassa kuin selässäkin; vain edessä, takana ja sivuilla on aukkoja mistä se pistää päänsä, jalkansa ja häntänsä esiin.

Otin kilpikonnan Miltonilta ja tarkastelin, miten sen selkä oli kirjailtu, minkälainen sen kilpi oli ja miten se vetäytyi kuoreensa. Kun pitelee sitä käsissään ja katsoo kuoren alle, niin näkee sen sisässä kuin kellarissa jotakin mustaa, elävää. Heitin kilpikonnan ruohikkoon ja läksin astumaan eteenpäin; mutta Milton ei halunnut sitä jättää, vaan kuljetti sitä yhä hampaissaan tullessaan minun perästäni. Äkkiä koira vingahti ja heitti sen irti. Kilpikonna oli pistänyt käpälän esiin ja raapinut sen suuta. Milton äkämystyi, alkoi haukkua, tarttui siihen taas hampaineen ja rupesi kantamaan. Komensin Miltonia laskemaan kilpikonnan maahan, mutta Milton ei kuullut minua. Otin siltä kilpikonnan ja viskasin menemään. Mutta Milton ei vaan jättänyt kilpikonnaa rauhaan. Se alkoi kaivaa kuoppaa sen viereen; kun kuoppa oli valmis, työnsi se käpälällään kilpikonnan siihen ja loi sen umpeen.

Kilpikonnat elävät sekä maalla että vedessä, aivan kuin tarhakäärmeet ja sammakot. Ne laskevat munansa maahan, mutta eivät niitä haudo; munat halkeavat itsestään samoin kuin kalan mäti, ja niistä puikahtaa ulos pieniä kilpikonnia. On teevadin kokoisia kilpikonnia ja myös suuria, kolmen kyynärän pituisia ja parikymmentä sentneriä painavia. Isot kilpikonnat elävät meressä.

Jokainen kilpikonna laskee keväisin sadoittain munia. Kilpi ei ole muuta kuin eläimen kylkiluut. Ihmisillä ja muilla eläimillä kylkiluut ovat erillään toisistaan, mutta kilpikonnalla ne ovat kasvaneet yhteen kuoreksi. Tärkein eroavaisuus on siinä, että kylkiluut kaikilla muilla eläimillä ovat ruumiin sisässä, lihan peittäminä, mutta kilpikonnalla ne ovat päälläpäin ja liha niiden alla.

VI

BULJKA JA SUSI.

Kun läksin Kaukasiasta, oli siellä vielä sota, ja yöllä oli vaarallista matkustaa ilman saattovartiostoa.

Aikomukseni oli lähteä matkaan mahdollisimman aikaisin aamulla, enkä sen vuoksi mennyt illalla ollenkaan levolle.

Ystäväni tuli sanomaan minulle jäähyväisiä, ja me istuimme koko illan ja koko yön majan edessä kylätien varrella.

Oli usvainen kuutamoyö ja niin valoisaa, että saattoi lukea, vaikka kuu olikin näkymättömänä.

Kuulimme äkkiä keskellä yötä porsaan vinkuvan vastapäätä olevassa pihassa.

Jompikumpi meistä huusi: — Susi on porsaan kimpussa!

Riensin mökkiin, sieppasin ladatun kiväärin ja syöksyin kadulle. Ihmisiä seisoi sen majan portin luona, jonka pihalla porsas vinkui, ja he huusivat minulle: »Tänne!» Milton ryntäsi minun jälkeeni: se arveli varmaankin minun lähtevän metsästämään, kun näki kiväärini; mutta Buljka heristi lyhyitä korviaan, hyppeli edestakaisin, kuin olisi tahtonut kysyä, kehen sen tuli hampaineen iskeä. Lähestyessäni aitaa näin pedon juoksevan minua kohti pihan toiselta puolelta. Se oli susi. Se juoksi aidan luo ja hyppäsi sille. Väistyin hiukan syrjään ja pidin kiväärini ampumavalmiina. Painoin liipasinta kun susi hypähti aidalta minua kohti, mutta kivääri ei lauennut. Susi ei pysähtynyt, vaan livahti kylätien poikki. Milton ja Buljka syöksyivät sen jälkeen. Milton oli jo aivan lähellä, mutta näytti pelkäävän käydä suden kimppuun; Buljka ei taas voinut sitä saavuttaa, niin nopeasti kuin se juoksikin lyhyillä jaloillaan. Me juoksimme minkä pääsimme suden jälkeen, mutta susi ja koirat katosivat näkyvistämme. Kuulimme vasta ojan luota kylän päästä katkonaista haukuntaa ja ulvontaa ja näimme usvaisessa kuutamossa, miten pölyä tuprusi ilmaan tällä kohtaa ja miten koirat suden kanssa temmelsivät. Kun pääsimme ojaan saakka, ei susi enää ollut siellä, ja koirat palasivat häntä koholla ja äkäisen näköisinä meidän luoksemme. Buljka mörisi ja töykkäsi minua päällään: se halusi nähtävästi kertoa minulle jotakin, mutta ei voinut.

Tarkastimme koiria ja huomasimme Buljkan päässä pienen haavan. Se oli varmaan ojan tällä puolen saavuttanut suden, mutta ei ehtinyt tarttua siihen kiinni; susi oli purrut sitä ja juossut tiehensä. Haava ei ollut suuri eikä asia näyttänyt vaaralliselta.

Käännyimme takaisin kotiin ja istuimme juttelemaan siitä, mitä oli tapahtunut. Harmittelin, ettei kivääri ollut lauennut, ja ajattelin yhä vain sitä, että susi olisi varmasti jäänyt siihen paikkaan, ellei kivääri olisi pettänyt. Ystäväni ihmetteli kuinka susi oli joutunut pihaan. Eräs vanha kasakka arveli, ettei siinä ollut mitään kummallista: se ei ollut ollenkaan mikään susi, vaan noita, joka oli taikonut kiväärin. Näin istuimme juttelemassa. Koirat ryntäsivät äkkiä esiin, ja me näimme jälleen saman suden keskellä maantietä; tällä kerralla se kuitenkin meidän huudostamme livahti niin pian tiehensä, etteivät koirat voineet sitä saavuttaa.

Vanha kasakka oli nyt lujasti vakuutettu, ettei se ollutkaan mikään susi, vaan noita, minä taas ajattelin, oliko susi vesikauhuinen: en ollut vielä koskaan kuullut tahi nähnyt, että susi, joka kerran on ajettu tiehensä, taas palaisi takaisin ihmisten ilmoille.

Kaiken varalta siroittelin Buljkan haavaan vähän ruutia, jonka sytytin. Ruuti leimahti ja poltti kipeän paikan.

Poltin haavan ruudilla polttaakseni pois myrkyllisen syljen, ellei se jo ollut päässyt vereen. Mutta jos sylki oli jo ehtinyt vereen, niin leviäisi myrkky veren mukana koko ruumiiseen, ja silloin koiraa ei voitaisi enää parantaa.

VII

MITEN BULJKALLE KÄVI PJATIGORSKISSA.

En lähtenyt kasakkakylästä suoraan Venäjälle, vaan ensiksi Pjatigorskiin, minne jäin pariksi kuukaudeksi. Miltonin minä lahjoitin vanhalle kasakalle, joka myös oli metsästäjä, mutta Buljkan otin mukaani Pjatigorskiin.

Pjatigorsk (suomeksi: Viisivuorela) on saanut tämän nimen siksi, että se on Bestau nimisellä vuorella. Tämä nimi on tatarilainen: _bes_ on suomeksi viisi, ja _tau_ vuori. Tästä vuoresta virtaa kuumaa rikkivettä. Vesi on kiehuvan kuumaa, ja sillä kohdalla, missä se pursuaa vuoresta, leijailee aina vesihöyryä kuin teekeittiön yläpuolella. Koko seutu, jossa tämä kaupunki on, on hyvin sievää. Vuorista virtaa kuumia lähteitä; vuoren juurella virtaa Podkumok-niminen puro. Vuoren rinteitä peittävät metsät, ympärillä on vainioita, ja etäisyydessä häämöttävät aina Kaukasian korkeat vuoret. Näillä vuorilla ei lumi sula milloinkaan, ja ne ovat valkeat kuin sokeri. Korkean, valkeaa sokeritoppaa muistuttavan Elbrus-vuoren saattaa kirkkaalla ilmalla nähdä kaikkialta. Kuumille lähteille tulee runsaasti kylpyvieraita. Lehtimajoja ja suojuskattoja on järjestetty lähteille ja niiden ympäri on istutettu puutarhoja ja tehty käytäviä. Aamuisin soittaa soittokunta ja ihmiset joko juovat vettä, kylpevät tahi kävelevät.

Itse kaupunki on vuorella, ja vuoren juurella on esikaupunki. Minä asuin esikaupungissa pienessä talossa. Rakennus oli pihalla, ikkunoiden edessä puutarha, ja puutarhassa olivat talon isännän omistamat mehiläiset, ei puupöntöissä, niinkuin Venäjällä, vaan pyöreissä koreissa. Mehiläiset olivat täällä niin kesyjä, että tavallisesti istuin Buljkan kanssa puutarhassa mehiläispesien välissä.

Buljka tepasteli pesien lomitse, kummasteli mehiläisiä, nuuski, kuunteli niiden surinaa, mutta liikkui niin varovasti niiden parissa, ettei häirinnyt mehiläisiä joten ne eivät tehneet sille mitään. Palattuani eräänä aamuna terveyslähteeltä istuuduin puutarhaan juomaan kahvia. Buljka alkoi raapia korvan taustaansa, ja sen kaulanauha helisi. Helinä teki mehiläiset levottomiksi, minkä tähden riisuin Buljkalta kaulanauhan. Vähän myöhemmin kuulin peloittavaa hälinää. Koirat haukkuivat, ulvoivat, vikisivät, ihmiset huusivat, ja tuo hälinä tuli kaupungista ja läheni vuorelta yhä enemmän esikaupunkiamme. Buljka oli tauonnut raapimasta itseään, laskenut leveän, valkohampaisen päänsä valkoisille etukäpälilleen, asettanut kielen oikeaan asentoon ja makasi rauhallisena minun vieressäni. Kuullessaan hälinän käsitti se nähtävästi, mistä oli kysymys; se heristi korviaan, näytti hampaitaan, hypähti seisomaan ja murisi. Hälinä vain lähestyi. Kuului siltä kuin kaikki kaupungin koirat olisivat ulvoneet, haukkuneet ja vikisseet. Menin portille katsomaan; talon emäntä tuli myöskin ulos. Kysyin häneltä, mitä se oli. Hän vastasi, että kuritushuoneen vangit kulkevat tappamassa koiria. Koirat olivat peloittavasti lisääntyneet, ja kaupungin viranomaiset olivat antaneet määräyksen, että kaikki kaupungin koirat oli tapettava.

— Mitä? Tappavatko ne Buljkankin, jos tapaavat?

— Ei. Niitä ei saa tappaa, joilla on kaulanauha.

Kun puhelin emännän kanssa, lähestyivät vangit pihaamme.

Sotilaita kulki edellä, ja heidän jäljessään astui neljä kahleissa olevaa vankia. Parilla vangilla oli käsissään pitkät rautakoukut ja kahdella ryhmysauvat. Talomme edustalla veti eräs vangeista rautakoukullaan toisen pienistä pihakoirista keskelle katua ja toinen alkoi sitä ryhmysauvallaan pieksää. Koira ulvoi hirvittävästi, ja vangit huusivat ja nauroivat. Rautakoukkuniekka käänsi koiran; kun hän huomasi sen jo kuolleeksi, veti hän koukun siitä irti ja katsoi ympärilleen, eikö toista koiraa ollut näkyvissä.

Samassa Buljka syöksyi päätäpahkaa vankiin kiinni, niinkuin sen tapana oli käydä karhun kimppuun. Mieleeni juolahti, ettei sillä nyt ollut kaulanauhaa, ja minä huusin: »Buljka, tänne!» Huusin myöskin vangeille, etteivät he pieksäisi Buljkaani. Mutta nähdessään Buljkan vanki nauroi, ojensi taitavasti koukkunsa ja sai sillä kiinni Buljkan lantiosta. Buljka ponnisteli päästäkseen takaisin, mutta vanki veti sitä luokseen ja sanoi toiselle:

»Iskepäs!» Toinen kohotti jo ryhmysauvaa, ja Buljka olisi varmasti lyöty kuoliaaksi, mutta se ponnisti kaikki voimansa, nahka lantiosta repesi, ja koira livahti häntä koipien välissä ja koivessa punainen haava puutarhanportista taloon ja ryömi vuoteeni alle.

Se sai kiittää hengestään sitä, että nahka repesi siitä, mihin koukku oli iskenyt.

VIII

BULJKAN JA MILTONIN LOPPU.

Buljkan ja Miltonin päivät päättyivät samoihin aikoihin. Vanha kasakka ei osannut oikein käyttää Miltonia. Sen sijaan että olisi ottanut sen mukaansa vain linnustusretkille, käytti hän sitä metsäsikoja metsästämään. Samana syksynä kaksivuotias metsäkarju viilsi siltä vatsan auki torahampaillaan. Kukaan ei osannut ommella haavaa umpeen, ja Milton heitti henkensä. Buljkakaan ei elänyt kauan sen jälkeen, kun oli pelastunut vankien käsistä. Mainitun elämyksensä jälkeen se kävi alakuloiseksi ja sai pahan tavan nuolla kaikkea, mitä eteen sattui; se nuoleskeli muun muassa käsiäni, mutta aivan toisin kuin se oli ennen nuollut tahtoessaan osoittaa minulle rakkauttaan. Se nuoli nyt kauan ja painoi samalla lujasti kielellään, myöhemmin se myös alkoi haukkoa hampaillaan. Se tunsi nähtävästi tarvetta saada purra kättäni, mutta ei tahtonut sitä tehdä. En antanut sille enää kättäni. Se rupesi nyt nuoleskelemaan saappaitani ja pöydänjalkaa, myöhemmin myöskin puraisemaan. Tätä kesti pari päivää, mutta kolmantena se katosi, sitä ei sen koommin näkynyt eikä kuulunut.

Kukaan ei ollut voinut sitä varastaa, eikä se myöskään voinut ilman muuta livistää tiehensä, tämä tapahtui kuuden viikon kuluttua siitä, kun susi oli sitä purrut. Susi oli siis tosiaankin ollut vesikauhuinen. Buljka oli saanut vesikauhun ja juossut tiehensä. Sillä oli se, mitä metsästäjät sanovat »hiljaiseksi raivoksi». Vesikauhua sairastava eläin saa kouristuksia kurkkuun. Vesikauhuiset eläimet tahtovat juoda, mutta eivät voi sitä tehdä, sillä kouristukset käyvät juodessa vielä pahemmiksi. Ne ärtyvät raivoisiksi janosta ja tuskasta ja alkavat purra. Buljkassa nämä kouristukset varmaankin alkoivat, kun se ensin nuoleskeli kättäni ja pöydänjalkaa ja sitten alkoi purra.

Ratsastin kaikkialla ympäristössä kysellen Buljkaa, mutta en voinut saada tietää, minne se oli joutunut ja miten se oli päättänyt päivänsä. Jos se olisi juossut ja purrut niinkuin muut vesikauhuiset koirat, niin olisin varmasti kuullut siitä jotakin. Mutta se oli varmaankin ryöminyt jonnekin pensaikkoon ja oli siellä heittänyt henkensä. Metsästäjät sanovat, että viisas koira, joka on saanut vesikauhun, juoksee pelloille tai metsään, etsii sieltä erikoisen parantavan yrtin, kieriskelee aamukasteessa ja tulee terveeksi. Buljka ei luultavasti parantunut. Se oli kadonnut eikä palannut milloinkaan.

KARHUNPYYNTI

Olimme karhuja pyytämässä. Ystäväni sai ammutuksi karhun, mutta luoti sattui pehmeään ruumiinosaan. Haavasta tippui jonkin verran verta lumelle, mutta karhu pääsi pakoon.

Keräännyimme yhteen metsässä ja neuvottelimme, mitä olisi tehtävä: oliko meidän nyt heti lähdettävä tuota karhua etsimään vai oliko odotettava kolme päivää, kunnes se taas rauhoittuisi ja kävisi makuulle.

Kysyimme karhunmetsästykseen tottuneilta talonpojilta, olikohan karhu nyt ollenkaan saarrettavissa. Vanha karhunpyydystäjä sanoi: — Ei ole, sen täytyy nyt saada rauhoittua; viiden päivän kuluttua voidaan se saartaa; mutta jos sitä nyt ajetaan takaa, tehdään se vain araksi eikä se käy makuulle.

Mutta nuori karhunpyytäjä väitti vastaan ja vakuutti, että karhun saisi kyllä nyt saarroksiin: — Tässä lumessa ei karhu pääse kovinkaan kauas, se kun on lihava. Se käy pitkälleen hyvin pian. Ja ellei se käy makuulle, niin tavoitan sen kyllä suksilla.

Ystävänikään ei tahtonut lähteä nyt karhun ajoon, vaan neuvoi odottamaan.

— Mitäs me tässä väittelemme, virkoin minä. — Tehköön kukin niinkuin tahtoo, minä lähden Demjanin kanssa seuraamaan jälkiä. Jos tavoitamme, niin hyvä, jollei, niin mitäs tuosta, tänään ei voi muuhunkaan ryhtyä, eikä nyt ole myöhäkään.

Ja niin me teimmekin.

Toverimme lähtivät reellä kylään; minä ja Demjan otimme leipää evääksi ja jäimme metsään.

Muiden lähdettyä Demjan ja minä tarkastimme kiväärimme, sidoimme turkkimme vyöllä ja läksimme seuraamaan karhun jälkiä. Sää oli kaunis: oli tyyni pakkanen. Suksilla oli kuitenkin hyvin vaikea päästä eteenpäin: lumi oli möyheää ja sitä oli paksulta. Metsässä ei lumi vielä ollut yhtään painunut, sitäpaitsi oli satanut lunta juuri edellisenä päivänä, ja sukset upposivat lumeen neljännes kyynärää ja enemmänkin.

Karhun jäljet saattoi nähdä jo kaukaa. Näkyi selvästi, missä karhu oli astunut ja missä se oli vajonnut lumeen vatsaa myöten ja möyhinyt sitä. Aluksi seurasimme jälkiä sankassa metsässä; kun sitten jäljet häipyivät matalaan näreikköön, pysähtyi Demjan sanoen: — Nyt täytyy meidän jättää jäljet. Se tulee luultavasti tänne makuulle. Se on jo istahdellut, sen huomaa lumesta. — Jätetään jäljet ja tehdään kierros. Mutta meidän on oltava hyvin hiljaa, ei saa huutaa ei yskiä; muuten me säikäytämme sen.

Teimme kierroksen vasemmalle. Kun olimme astuneet suunnilleen viisisataa askelta näimme karhun jäljet taas edessämme. — Seurasimme niitä jälleen, ja ne veivät meidät maantielle. Jäimme maantielle seisomaan ja tarkastimme, mihin suuntaan karhu oli jatkanut matkaansa. Näimme siellä täällä maantiellä karhun koko kämmenen ja varpaiden jäljet, paikoittain taas talonpoikaisvirsun jälkiä. Karhu oli nähtävästi kulkenut kylälle päin.