Part 4

Jefim ajatteli itsekseen:— Onkohan hän mahtanut kävellä minun ohitseni tahi ajanut ohitse (jos joku on ottanut hänet rattailleen), kun nukuin, eikä ole minua huomannut? Mutta olisihan hänen pitänyt minut nähdä! Arolla näkee hyvin kauas. Jos minä nyt käännyn takaisin, voi hän joutua kauas edelleni. Vielä pahempi on eksyä toisistaan.

Parasta lienee mennä eteenpäin ja odottaa häntä ensi majapaikassa.

Hän tuli kylään ja pyysi kymmenniekkaa heti ilmoittamaan, jos kylään tulisi pieni kaljupäinen ukko. Mutta Jeliseitä ei kuulunut. Jefim astui eteenpäin ja kyseli kaikilta, eivätkö olleet nähneet vanhaa kaljupäistä miestä. Kukaan ei ollut nähnyt. Jefim oli ihmeissään ja lähti yksin eteenpäin. Hän arveli tapaavansa Jelisein Odessassa tahi laivalla eikä ajatellut asiaa sen enempää.

Matkalla hän sai seuralaisekseen erään pyhiinvaeltajan. Tällä oli yllään munkin hilkka ja kaapu ja hänen hiuksensa olivat pitkät kuin papin. Hän oli käynyt pyhän Athos-vuoren luostarissa ja matkasi jo toista kertaa Jerusalemiin. He tapasivat toisensa eräässä majatalossa, alkoivat puhella keskenään ja läksivät yhdessä eteenpäin.

Terveinä ja reippain mielin he saapuivat Odessaan. Täällä heidän täytyi odottaa kolme päivää laivan lähtöä. Moni muu pyhiinvaeltaja — niitä oli tullut kaikilta suunnilta — odotti siellä heidän kanssaan. Jefim kyseli jokaiselta Jeliseitä, mutta kukaan ei ollut häntä nähnyt.

Pyhiinvaeltaja neuvoi Jefimille, miten merimatka voitaisiin tehdä maksutta. Jefim ei tahtonut kuitenkaan häntä kuunnella, vaan virkkoi:

— Minä maksan mieluummin rehellisesti merimatkasta; sitä vartenhan minä olen juuri säästänytkin.

Hän maksoi neljäkymmentä ruplaa meno- ja paluulipusta ja osti leipää ja silliä evääksi matkalle. Kun laiva oli lastattu, pääsivät pyhiinvaeltajat sinne. Jefim ja hänen uusi matkatoverinsa astuivat myöskin laivaan. Ankkuri nostettiin, ja laiva lähti aavalle merelle. Ensimmäisenä päivänä meni matka varsin hyvin, mutta illalla nousi tuuli, alkoi sataa, laiva keinui puolelle ja toiselle, ja aallot huuhtelivat usein kantta. Matkustajat kävivät levottomiksi, naiset parkuivat, ja moni arkaluontoinen mies juoksenteli sinne tänne turvaa etsien. Jefim oli myös peloissaan, mutta ei tahtonut sitä näyttää; hän istui koko yön ja koko seuraavan päivän samassa paikassa, minne oli laivaan tullessaan istuutunut. Hänen vieressään istui useita miehiä Tambovin tienoilta. Hän, kuten tambovilaisetkin, piteli matkalaukkuaan käsissään eikä puhunut sanaakaan. Kolmantena päivänä oli tyyni, viidentenä laiva laski Konstantinopolin satamaan. Jotkut pyhiinvaeltajista menivät maihin katsomaan pyhän Sofian temppeliä, jonka herroina turkkilaiset nyt ovat. Mutta Jefim ei mennyt, vaan jäi istumaan laivaan. Vuorokauden oli laiva Konstantinopolissa, sitten se jatkoi matkaansa. Se poikkesi vielä Smyrnaan ja Aleksandriaan ja saapui onnellisesti Jaffan kaupunkiin. Jaffassa täytyi pyhiinvaeltajien astua laivasta ja kulkea seitsemänkymmentä virstaa jalan Jerusalemiin. Laivasta astuminen oli pyhiinvaeltajista kovin pelottavaa: laiva oli korkea, ja pyhiinvaeltajien täytyi hypätä laivan kannelta veneeseen. Vene keinui sinne tänne, niin että helposti saattoi pudota veteen. Pari pyhiinvaeltajaa kastuikin perinpohjin, mutta kaikki pääsivät kuitenkin onnellisesti maihin. Astuttiin eteenpäin ja neljäntenä päivänä saavuttiin Jerusalemiin. Lähdettiin venäläiseen majataloon, joka oli kaupungin portin edustalla, näytettiin passit ja syötiin päivällistä. Sitten Jefim lähti pyhiinvaeltajan opastamana pyhiin paikkoihin. Vapahtajan hautaa katsomaan ei vielä päästetty. He joutuivat patriarkan luostariin, jonne kaikki pyhiinvaeltajat kerääntyivät; siellä asetettiin miespuoliset ja naispuoliset eri ryhmään. Kaikkien käskettiin riisua jalkineet ja istuutua piiriin. Munkki pyyhinliinoineen saapui pesemään jalkoja; hän pesi, pyyhki ja suuteli ja teki niin jokaiselle. Jefiminkin jalkoja hän pyyhki ja suuteli. He olivat ilta- ja aamujumalanpalveluksessa, rukoilivat, asettivat kynttilöitä pyhäinkuvain eteen ja antoivat uhrilahjoja vanhempainsa puolesta. Siellä heille annettiin ruokaa ja tarjottiin viiniä. Aamulla he menivät kammioon, jossa Neitsyt Maria varustautui pakenemaan Egyptiin. He toivat kynttilöitä pyhäinkuvain eteen ja olivat läsnä jumalanpalveluksessa. He lähtivät täältä Abrahamin luostariin ja näkivät puutarhan, ja kohdan, missä Abraham aikoi uhrata poikansa Herralle. Sitten he kävivät paikassa, missä Kristus ilmestyi Maria Magdalenalle, ja Jakobin, Herran veljen, kirkossa. Pyhiinvaeltaja näytti Jefimille kaikki pyhät paikat ja sanoi hänelle kaikkialla, kuinka paljon rahaa oli uhrattava. Kun he olivat palanneet majataloon ja päässeet jo levolle, alkoi pyhiinvaeltaja äkkiä voihkia ja kopeloida vaatteitaan. Lopulta hän valitti:

— Minulta on viety kukkaro. Siinä oli kaksikymmentäkolme ruplaa: kaksi kymmenen ruplan seteliä ja kolme ruplaa pientä rahaa.

Hän valitteli vielä kauan. Asia ei kuitenkaan ollut autettavissa, ja kaikki rupesivat levolle.

IX

Jefim pani myös pitkäkseen. Mutta syntiset ajatukset alkoivat kiusata häntä. Hän ajatteli itsekseen, ettei hänen toveriltaan pyhiinvaeltajalta ole tainnut kukaan ryöstää rahoja ja ettei hänellä ole niitä ollutkaan. Sillä hän ei ollut missään maksanut mitään. Hän on antanut minun maksaa joka paikassa, itse ei ole penniäkään hellittänyt, onpa vielä lainannutkin minulta ruplan.

Ja tätä miettiessään hän alkaa soimata itseään: — Minkätähden minä rupean toista ihmistä epäilemään? Se on suuri synti. Minun täytyy olla ajattelematta koko asiaa.

Mutta sittenkin tulee taas mieleen, miten pyhiinvaeltaja pälyili hänen rahojaan ja miten uskomattomalta tuntui koko juttu, että häneltä, oli kukkaro varastettu. Ja Jefim ajattelee jälleen: — Hänellä ei ole varmaankaan rahaa ollutkaan. Se on petkutusta.

Seuraavana päivänä mentiin isoon Ylösnousemuksen kirkkoon Pyhälle Haudalle. Pyhiinvaeltaja pysyy koko ajan Jefimin seurassa.

Tultiin temppeliin. Suuri joukko pyhiinvaeltajia seisoi ulkopuolella: venäläisiä ja kaikenlaisia muita kansallisuuksia, kreikkalaisia, armenialaisia, turkkilaisia ja syyrialaisia. Heitä oli tavattoman paljon. Jefim kulki väkijoukossa Pyhästä portista. Munkki opasti heitä. Hän vei heidät turkkilaisen vahdin ohi paikkaan, missä Vapahtaja oli otettu ristiltä ja hänen ruumiinsa voideltu. Siinä kohdassa oli yhdeksän suurta haarakynttiläjalkaa palavin kynttilöin. Opas näytteli ja selitteli kaikki. Jefim lahjoitti tännekin kynttilän. Matkatoveri vei hänet sitten oikealle portaita ylös siihen kohtaan Golgataa, missä risti oli seisonut. Jefim vaipui täällä rukoukseen. Sitten näytettiin hänelle halkeama, joka oli syntynyt, kun maa oli auennut manalaan saakka, ja kohta, missä Vapahtaja oli ristiinnaulittu. Hänelle näytettiin Aatamin hauta, missä Kristuksen veri vuoti Aatamin luille. He tulivat sitten kivelle, missä Kristus oli istunut, kun hänen päähänsä pantiin orjantappurakruunu; sitten paalun luo, mihin hänet oli sidottu, kun häntä piestiin. Jefim näki myös kiven, missä oli kaksi syvennystä, Vapahtajan jalkain jäljet. Hänelle olisi tahdottu vielä jotakin näyttää, mutta muut kiiruhtivat Kristuksen haudan kappeliin, missä vierasuskoisten jumalanpalvelus juuri oli päättynyt ja oikeauskoisten alkoi. Jefim tuli muun väen mukana tänne.

Hän olisi tahtonut päästä pyhiinvaeltajasta eroon, syntiset ajatukset kun yhä vielä häntä ahdistivat, mutta matkatoveri oli joka askeleella hänen kintereillään ja seisoi nytkin hänen vieressään päiväjumalanpalveluksessa hautakappelissa. He olisivat halunneet tunkeutua lähemmäksi eteenpäin, mutta eivät enää päässeet; tungos oli niin suuri, ettei voinut liikkua eteen- eikä taaksepäin. Ja kun Jefim siinä seisoo, katsoo eteenpäin ja rukoilee, haparoi hän samalla koko ajan rahakukkaroaan. Hän ajattelee kahta asiaa: ensiksikin, että matkatoveri pettää häntä; toiseksi, että ellei tämä ole valehdellut, vaan rahakukkarojuttu onkin tosi, niin kuka takaa, ettei hänelle itselleen käy samoin.

X

Jefim seisoo keskellä tungosta, rukoilee ja katsoo eteenpäin kappeliin, missä on pyhä hauta, jonka yläpuolella palaa kolmekymmentäkuusi lamppua. Jefim seisoo siinä katsellen ihmisten päiden yli... Mitä ihmettä! Kaikkien pyhiinvaeltajien edessä, aivan lamppujen alla, on lyhyt, vanha mies karkeasta kankaasta tehdyssä kauhtanassa; kalju päälaki hohtaa suurena pälvenä aivan kuin Jelisei Bodrovin pää. — Hän on todellakin aivan Jelisein näköinen, — ajattelee Jefim mielessään. — Mutta Jelisei se ei voi mitenkään olla. Mitenkä hän olisi ehtinyt Jerusalemiin ennen minua! Odessasta oli laiva lähtenyt viimeksi viikkoa aikaisemmin kuin meidän laivamme. Sillä laivalla hän ei ole mitenkään voinut tulla. Meidän laivassamme hän ei ainakaan ollut. Minähän näin kaikki pyhiinvaeltajat.

Jefim oli tuskin ehtinyt näin päätellä, kun tuo mies alkoi rukoilla. Hän kumartui kolme kertaa: kerran eteenpäin Jumalalle ja sitten oikealle ja vasemmalle oikeauskoiselle kristikunnalle. Ja kun hän käänsi päänsä oikealle, näki Jefim todellakin ystävänsä Jelisei Bodrovin. Hän tunsi tämän mustan kiharan parran, josta pilkisti harmaata poskien kohdalla, silmäkulmat, silmät, nenän ja koko kasvot — Jelisei Bodrov ilmielävänä.

Jefim tuli hyvin iloiseksi, kun oli jälleen tavannut matkakumppaninsa, ja ihmetteli samalla, miten tämä oli päässyt perille ennen häntä.

— Kas sitä Bodrovia, kuinkahan se on päässyt noin eteen! ajatteli hän itsekseen. — On varmaan saanut sellaisen toverin, joka on toimittanut hänet sinne. Minäpä tapaan hänet ulko-ovella. Annan matkapassit pyhiinvaeltajalle ja yhdyn Jeliseihin. Hän toimittaa varmasti minutkin lähemmäksi.

Jefim koetti nyt pitää varansa, ettei Jelisei pääsisi näkyvistä. Jumalanpalvelus oli päättynyt, ihmisjoukko tunkeutui eteenpäin saadakseen suudella ristiä, ja Jefim työntyi väkijoukossa syrjään. Hänet valtasi taaskin pelko, että häneltä viedään rahakukkaro. Koko ajan hän koetteli kukkaroaan ja ponnisteli päästäkseen tungoksesta ulkoilmaan. Hän pääsi ulos ja kierteli etsien Jeliseitä sekä ulkopuolelta että sisältä. Temppelin kammioissa oli paljon kaikenlaista väkeä: muutamat söivät täällä ja joivat viiniä, makasivat ja lukivat. Jeliseitä ei vain näkynyt missään. Jefim palasi majataloon, mutta ei löytänyt Jeliseitä. Tänä iltana ei pyhiinvaeltajakaan tullut enää majapaikkaan. Hän oli kadonnut antamatta takaisin lainaamaansa ruplaa. Jefim oli nyt yksin.

Seuraavana päivänä Jefim meni jälleen Vapahtajan haudalle erään tambovilaisen vanhuksen seurassa — tämä tambovilainen oli tullut samassa laivassa. Hän yritti päästä lähemmäs eteen, mutta työntyi tungoksessa aina poispäin. Hän jäi erään pylvään ääreen rukoilemaan. Ja katsellessaan siinä eteensä hän näkee taaskin aivan Pyhän haudan luona, lamppujen alla, Jelisein seisovan. Hän on levittänyt kätensä niinkuin pappi alttarilla, ja kalju päälaki hohtaa. — No, nyt, — ajattelee Jefim, — tällä kertaa en hellitä silmiäni hänestä. — Hän tunkeutui väkijoukon läpi ja pääsi eturiviin. Mutta Jelisei ei ohut enää siellä.

Kolmantena päivänä Jefim menee jumalanpalvelukseen ja näkee jälleen pyhässä paikassa Jelisein. Hän seisoo nytkin käsivarret levällään ja katse ylöspäin suunnattuna, kuin näkisi jotakin ylhäällä. Ja kalju päälaki hohtaa ja loistaa. — Nyt, — ajattelee Jefim, — nyt hän ei ainakaan pääse karkuun. Minä asetun ulko-ovelle ja tartun siellä kiinni hänen käsivarteensa. Meidän on mahdotonta siellä sivuuttaa huomaamatta toisiamme. — Jefim seisoi ulko-ovella, seisoi puoli päivää, koko ihmisjoukko kulki hänen ohitseen, mutta Jeliseitä ei näkynyt.

Jefim viipyi Jerusalemissa kuusi viikkoa ja kävi kaikissa pyhissä paikoissa: Betlehemissä, Betaniassa ja Jordanilla; Vapahtajan haudalla hän antoi leimata sinetillä uuden paidan, missä hänet kerran oli haudattava. Hän otti myös mukaansa pienen pullollisen Jordanin vettä, samoin multaa ja kynttilöitä pyhistä paikoista, jakeli rahansa ja jätti itselleen vain sen verran kuin kotimatkaan tarvittiin. Ja Jefim lähti paluumatkalle. Hän astui jalan Jaffaan, matkusti laivassa Odessaan ja kulki sieltä taas kotiin jalan.

XI

Jefim vaelsi samaa tietä kuin mennessäänkin. Kun hän läheni kotia, valtasi hänet huoli omaisista: kuinkahan nämä ovat tulleet toimeen hänen poissaollessaan? — Vuodessa ehtii paljon tapahtua, — ajattelee hän itsekseen. Koko elämä menee ihmiseltä kuntoonpanemiseen, mutta hävittämiseen tarvitaan hyvin vähän aikaa. Kuinkahan poika lienee hoitanut taloa? Millainen mahtoi olla kevät, miten on karjan laita ollut talvella, kuinka uusi rakennus on onnistunut? Jefim tuli samoille tienoille, missä oli edellisenä vuonna joutunut eroon Jeliseistä. Asukkaita ei voinut enää tuntea samoiksi. Kuka edellisenä vuonna oli nähnyt nälkää, eli nyt herroiksi. Vilja oli kasvanut hyvin, ihmiset olivat taas päässeet hyvään alkuun ja näyttivät unohtaneen entisen surkeuden. Iltapuolella päivää Jefim joutui samaan kylään, missä oli Jeliseistä eronnut. Hän oli tuskin ennättänyt kylään, kun pieni valkeaan paitaan puettu tyttönen juoksi ulos mökistä huutaen hänelle:

— Isoisä, isoisä, tulehan meille!

Jefim aikoi lähteä eteenpäin, mutta tyttönen tarttui hänen kauhtanansa liepeisiin ja veti hymyillen hänet mökkiä kohti.

Portaille tuli myös nainen ja poika; he viittailivat hänelle ja pyysivät häntä tulemaan sisään.

— Poikkea meille, ukko. Saat meillä illallista ja voit olla meillä yötä.

Jefim meni sisään. »Voinhan kysellä samalla Jeliseistä: eiköhän se vain poikennutkin juuri tähän mökkiin juomaan vettä.» Jefim astui tupaan, mökin vaimo auttoi repun hänen selästään, toi hänelle pesuvettä ja tarjosi hänelle paikan pöydässä. Hän kantoi pöydälle maitoa, rieskaa ja puuroa. Jefim kiitti ja kehui mökin väkeä, kun niin vieraanvaraisesti ottivat pyhiinvaeltajia luokseen.

Vaimo pudisti päätään ja virkkoi:

— Täytyy kai meidän olla ystävällisiä jokaiselle pyhiinvaeltajalle, sillä pyhiinvaeltajalta olemme oppineet, miten on elettävä. Elimme synnissä ja Jumala rankaisi meitä siksi niin, että odotimme vain kuolemaa. Viime kesänä makasimme kaikki sairaina nälästä. Olisimme olleet hukassa, mutta Jumala lähetti luoksemme samanlaisen vanhuksen kuin sinä. Eräänä päivänä hän tuli luoksemme vain janoissaan juomaan, mutta kun näki meidät, tuli hänen meitä sääli ja hän jäi luoksemme. Hän antoi meille juotavaa ja syötävää, sai meidät virkoamaan, lunasti pantatun maan, osti hevosen ja rattaat ja jätti ne meille.

Tupaan tuli vanha muori. Hän keskeytti vaimon puheen ja virkkoi:

— Me emme tiedä itsekään, oliko hän ihminen vai Jumalan enkeli. Kaikkia hän rakasti, kaikkia sääli. Ja hän lähti luotamme mitään sanomatta. Emme tiedä kenelle saisimme rukoilla Jumalan siunausta. Näen edessäni ihan kuin tässä nyt tapahtuisi miten minä makaan tuossa ja odotan kuolemaa, ja äkkiä tulee vanha, kaljupäinen maalaisukko sisään pyytämään vettä juodakseen. Minä syntinen vielä ajattelin: mokomat kuljeksijat! — Mutta tämäpäs kun näki meidät, riisui heti repun selästään, pani sen tänne tähän kohtaan, avasi.

Tyttönen keskeytti muorin:

— Ei, isoäiti, hän laski repun ensin maahan keskelle tupaa ja nosti sitten penkille.

Ja niin alettiin kiistellä ja muistella kaikkea mitä ukko oli tehnyt ja sanonut: missä hän oli istunut, missä nukkunut, mitä hän oli toimittanut ja mitä kenellekin puhunut.

Yöksi tuli myös mökin isäntä hevosella kotiin. Hänkin kertoi Jelisein olosta heillä.

— Ellei hän olisi tullut luoksemme, virkkoi hän, — olisimme varmaan kuolleet kaikki synteinemme. Olimme nääntymäisillämme, näimme kuoleman edessämme, olimme nyreissämme Jumalalle ja ihmisille. Hän auttoi meidät jälleen pystyyn, ja hänen kauttaan tuli Jumala taas meidän näkyviimme ja me saimme takaisin uskomme hyviin ihmisiin. Kristus olkoon hänelle armollinen! Ennen elettiin vain päivästä toiseen kuin mitkäkin elukat; hän teki meidät taas ihmisiksi.

Mökin väki antoi Jefimille syötävää ja juotavaa, he laittoivat hänelle makuusijan ja laskeutuivat itsekin levolle.

Jefim makaa vuoteellaan, mutta ei saa unta; hänen täytyi siinä maatessaan aina vain ajatella Jeliseitä, jonka hän näki kolme kertaa Jerusalemissa Vapahtajan haudalla.

— Tässä talossa, ajatteli hän, — hän pääsi minun edelleni. En tiedä, onko minun uhrini, kelvannut taivaassa vai eikö; hänen uhrinsa on varmasti ollut otollinen Herralle.

Aamulla Jefim erosi mökin väestä. He antoivat hänelle evääksi piirakoita ja menivät työhönsä. Ja Jefim jatkoi matkaansa.

XII

Jefim oli ollut poissa tasan vuoden. Kun hän palasi kotiin, oli taas kevät.

Hän tuli kotiin iltapäivällä. Poika ei ollut kotona: hän istui kapakassa. Kun hän vihdoin palasi kotiin vähän päissään, alkoi Jefim tiedustella häneltä kotiasioita. Jefim huomasi heti, että poika oli hoitanut huonosti taloutta: rahat hän oli hävittänyt ja kaikki toimet laiminlyönyt. Kun isä nuhteli häntä, tuli poika röyhkeäksi.

— Olisit itse hoitanut asiat, virkkoi poika. — Mutta sinä läksit maita kiertämään ja otit mukaasi kaikki rahat. Minunko niistä on tehtävä tiliä!

Vanhus vihastui ja antoi pojalleen selkäsaunan.

Seuraavana aamuna Jefim Tarasytš meni kylänvanhimman luo puhelemaan pojastaan. Kulkiessaan Jelisein talon ohitse hän näki Jelisein vaimon seisovan portailla. Tämä tervehti häntä virkkaen:

— Hyvää päivää, naapuri! Hyvin on tainnut matka mennä?

Jefim Tarasytš pysähtyi ja sanoi:

— Matkani meni. Jumalan kiitos, onnellisesti; sinun ukostasi vain eksyin matkalla, mutta hän kuuluu tulleen kotiin.

Muori oli hyvin puhelias ja alkoi kertoa:

— Hän on jo aikoja sitten palannut, hyvä mies. Taisi tulla siinä kohta Marian päivän jälkeen. Me tulimme iloisiksi, kun Jumala toimitti hänet jälleen kotiin; meillä oli niin ikävä, kun hän oli poissa. Ei hänestä tosin enää paljon työhön ole, parhain ikä on jo ohi. Mutta talon pää hän yhä on, meidän on nyt taas paljon hupaisampaa. Poikakin tuli, niin iloiseksi. Isän poissa ollessa, sanoi hän, tuntuu elämä samalta kuin silmät vailla valoa. Kun hän ei ole kotona, ei elämä ole meille mikään ilo, ystäväiseni, niin me rakastamme häntä ja olemme häneen kiintyneet.

— No, onko hän nyt kotona?

— Kotona on, mehiläistarhassa parvea korjaamassa. Mehiläiset menestyvät nykyjään hyvin, sanoo hän. Niin kuuluvat höystyvän, ettei ukko ole semmoista ennen nähnyt. Jumala ei varmaankaan katso ensinkään syntejämme, kun niin on armollinen, sanoo hän. Käy häntä katsomaan, ystävä; jo nyt ukko tuleekin iloiseksi!

Jefim astuu pihamaan poikki mehiläistarhaan Jelisein luo. Hän tulee tarhaan ja näkee Jelisein seisovan koivun suojassa verkotta ja käsineittä, harmaa kauhtana yllään, käsivarret levitettyinä, ja katsovan ylöspäin kalju päälaki hohtaen. Aivan samalla tavalla hän oli seisonut Jerusalemissa Vapahtajan haudalla; ja samoin kuin Jerusalemissa valo loisti häneen, paistoi nyt aurinko koivun lehvistön lävitse; hänen päänsä yllä liitelee kultaisia mehiläisiä, muodostaen kultaseppeleen, eivätkä ne pistä häntä.

Jefim jää seisomaan.

Jelisein muori huusi miehelleen:

— Naapuri on tullut sinua katsomaan!

Jelisei katsoi ympärilleen, ilostui kovin ja meni Jefimiä kohti. Kulkiessaan hän otti varovasti parrastaan muutamia mehiläisiä.

— Jumalan rauha, Jefim! Jumalan rauha, ystävä, miten kävi matka?

— Jalat tekivät matkan; toin sinulle myös vettä Jordanista. Mutta lienevätkö vaivani olleet Herralle otolliset.

Jefim vaikeni hetkiseksi, sitten hän sanoi:

— Jalkani olivat Jerusalemissa, mutta oliko minun sieluni myöskin, vai jonkun muun.

— Anna Jumalan päättää, Jefim, anna Jumalan päättää.

— Kotimatkalla poikkesin mökkiin, jossa eksyin sinusta menomatkalla..

Jelisei säikähti ja keskeytti Jefimin:

— Anna Jumalan päättää, ystävä, anna Jumalan päättää. Käyhän tupaan, niin kestitsen hunajalla.

Jelisei sekoitti pois koko jutun ja alkoi jutella kotiasioista.

Jefim huokasi eikä enää puhunut vähävenäläisen mökin väestä eikä myöskään siitä, että oli nähnyt Jelisein Jerusalemissa. Ja hän käsitti, että Jumala on määrännyt jokaiselle ihmiselle veron, jota meidän on kuolemaamme asti suoritettava rakkaudella ja hyvillä töillä.

KOIRANI

I

BULJKA.

Minulla oli Buljka-niminen pieni verikoira. Se oli aivan musta, etukäpälän päät vain olivat valkoiset. Kaikilla verikoirilla on alaleuka pitempi kuin yläleuka ja ylähampaat jäävät alahampaiden taakse, mutta Buljkalla työntyivät alahampaat niin kauas eteenpäin, että saattoi pistää sormen ylä- ja alahampaiden väliin. Buljkan kuono oli leveä, silmät olivat suuret, mustat ja kiiluvat, valkeat hampaat törröttivät aina näkyvissä. Se oli neekerin näköinen. Buljka oli rauhaarakastava eikä purrut, mutta samalla se oli vahva ja sitkeä. Kun se kävi johonkin kiinni, puri se hampaat yhteen ja jäi riepuna riippumaan, joten sitä ei saanut temmatuksi irti; se oli pureutunut kiinni lujasti kuin punkki.

Kerran se päästettiin karhun kimppuun. Se tarttui lujasti hampaineen karhun korvaan ja jäi iilimadon tavoin riippumaan siihen. Karhu löi sitä käpälillään, heitteli sitä puolelta toiselle, mutta ei saanut sitä irtautumaan; vihdoin se teki kuperkeikan rutistaakseen Buljkan kuoliaaksi allensa. Buljka pysyi sittenkin karhussa kiinni ja hellitti vasta, kun sitä oli kylmällä vedellä valeltu.

— Minä olin saanut sen nuorena pentuna ja kasvattanut itse isoksi. Kun matkustin Kaukasiaan, en tahtonut ottaa sitä mukaan; läksin huomaamatta matkalle ja annoin sulkea Buljkan lukon taakse. Kun ensimmäisessä majatalossa siirryin toisille rattaille, näin äkkiä jotakin mustaa ja kiiltävää kiitävän maantietä pitkin. Se oli Buljka messinkisine kaulaketjuineen. Tupruna se kiiri majataloa kohti. Se syöksyi minun kimppuuni, nuoli kättäni ja ojentautui pitkäkseen rattaiden varjoon. Kieli riippui kämmenen pituudelta kuonosta. Milloin koira veti kielensä sisään niellen sylkeä, milloin pisti sen taas kämmenen verran ulos. Se huohotti hengästyneenä, ja sen kyljet suorastaan hytkyivät. Se kiemurteli puolelle ja toiselle ja koputteli maata hännällään.

Sain myöhemmin tietää, että se minun lähdettyäni oli särkenyt ikkunan, hypännyt ulos ja juossut keskipäivän paahteessa parikymmentä virstaa jäljestäni maantietä pitkin.

II

BULJKA JA METSÄKARJU.

Läksimme kerran Kaukasiassa villisikoja metsästämään, ja Buljka juoksi minun mukaani. Ajokoirat olivat tuskin päässeet riistan jäljille, kun Buljka kirmasi metsään haukuntaa kohti ja katosi näkyvistä. Oli marraskuu, jolloin villisiat ja karjut tavallisesti ovat hyvin lihavia.

Kaukasian metsissä, missä villisiat asustavat, on paljon herkullisia hedelmiä ja marjoja: viinirypäleitä, käpyjä, omenia, päärynöitä, vaapukoita, tammenterhoja, tuomenmarjoja. Kun kaikki nämä hedelmät ovat kypsiä ja ensimmäisen pakkasen puremia, syövät villisiat niitä minkä jaksavat ja tulevat lihaviksi.

Tuollainen villisika on tällöin usein niin lihava, ettei se kauan jaksa juosta koiria pakoon. Kun sitä on ajettu pari tuntia takaa, tunkeutuu se pensaikkoon ja jää paikoilleen. Metsästäjät rientävät sitten sille paikalle, johon se on pysähtynyt, ja ampuvat. Koirien haukunnasta saattaa huomata, vieläkö villisika juoksee vai onko se jo pysähtynyt. Niin kauan kuin se juoksee, uikuttavat koirat niinkuin niitä piestäisiin; kun se pysähtyy, haukkuvat ne taas sitä kuin ihmistä ja ulvahtelevat.