Part 3

— Hm, meidän täytyy vielä lykätä matkaa vähän; tämä vuosi on sattunut olemaan aika hankala. Kun aloin tupaa rakentaa, en uskonut sen tulevan maksamaan juuri sataa ruplaa enempää; mutta siihen on jo mennyt kolmisen sataa ruplaa, eikä se ole vieläkään valmis. Näkyy siinä riittävän puuhaa kesään asti. Jos Jumala suo, niin varmasti lähdetään kesällä matkaan.

— Minä olen sitä mieltä, virkkoi Jelisei, ettei sitä enää ole lykättävä, vaan lähdetään heti. Kevät on ihan paras aika.

— On kyllä paras aika; mutta enhän minä voi jättää hommiani kesken?

— Voihan niistä muutkin pitää huolen. Jätä pojallesi.

— Ei se käy. Minun vanhemmasta pojastani ei ole: viinaan menevä mies.

— Ilman meitä heidän on kuitenkin tultava toimeen sitten, kuri me makaamme mullassa. Parasta on antaa pojan ajoissa oppia.

— Niinpä kyllä, mutta mielellään sitä olisi näkemässä loppuun asti.

— Voi, hyvä mies! Kaikki ei tule milloinkaan valmiiksi! Kun meillä tässä äskettäin eukot siivosivat ja siistivät pyhäksi, niin siinäkös oli jos jonkinlaista puuhaa, tämä oli tehtävä, tuo oli tehtävä, aina ilmestyi uutta eteen. Silloin vanhin miniäni, viisas nainen, sanoi: »Hyvä on, että pyhä tulee eikä odota meitä, muuten ei tulisi valmista koskaan, puuhasipa tässä vaikka miten.»

Jefim tuli miettiväiseksi ja virkkoi:

— Rakennukseen on jo mennyt paljon rahaa; eikä semmoiselle matkallekaan ole lähteminen tyhjin käsin. Rahaa on sata ruplaakin.

Jelisein täytyi nauraa.

— Jätä jo nuo puheet, hyvä mies! Sinulla on kymmenkertaisesti minun omaisuuteni ja vielä puhut rahasta. Sano minulle vain, milloin lähdetään. Minulla ei ole rahaa, mutta jostakin sitä aina voi hankkia.

Tarasytškin hymyili:

— Kas sitä rikasta miestä! Mistä aiot sitten ottaa?

— Jotakin saan rapsituksi kotoakin; ja ellei se riitä, myyn naapurille kymmenen mehiläispönttöä, jotka olivat näyttelyssä. Hän on jo kauan pyytänyt niitä.

— Jos tulee hyvä mehiläisvuosi, niin sitten kadut perästäpäin!

— Kadun? En, hyvä mies! En minä ole vielä katunut elämässäni mitään muuta kuin syntejä. Sielu se on sittenkin kaikkea muuta tärkeämpi.

— Niinpä kylläkin. Mutta paha on lähteä, kun ei kotona ole kunnossa asiat.

— Pahempi on, kun ei sielun asiat ole kunnossa. Lupaus on tehty ja nyt lähdetään, mitäs muuta.

II

Jelisei sai ystävänsä taipumaan. Jefim mietti ja harkitsi vielä asiaa ja tuli seuraavana aamuna Jelisein luokse.

— No, lähdetään sitten, mitäs muuta. Sinä olet oikeassa. Kuolema ja elämä ovat Jumalan kädessä. Meidän on lähdettävä, kun vielä olemme elossa ja hyvissä voimissa.

Viikon kuluttua olivat miehet valmiit lähtemään. Tarasytšillä oli rahaa kotona. Hän otti matkalle mukaansa sata ruplaa ja jätti kotiin vaimolleen kaksi sataa.

Jelisei laittautui myös matkakuntoon. Hän myi näyttelyssä olleet kymmenen mehiläispönttöä naapurilleen hunajasatoineen kaikkineen. Hän sai niistä seitsemänkymmentä ruplaa. Puuttuvat kolmekymmentä ruplaa hän keräsi kotoa kokoon: eukko antoi hänelle rahansa, jotka oli säästänyt hautajaismenoihin, ja miniäkin antoi viimeiset kolikkonsa.

Jefim Tarasytš jätti poikansa huostaan kaikki talon asiat; hän neuvoi tälle mistä ja miten paljon heinää oli niitettävä, mihin lantaa oli ajettava ja kuinka uusi rakennus oli saatava katon alle. Hän huolehti kaikesta, ei unohtanut pienintäkään seikkaa. Mutta Jelisei käski vaimoaan vain erottamaan nuoren yhdyskunnan myydyistä mehiläispöntöistä ja luovuttamaan ne rehellisesti ostajalle; kotiaskareista hän ei puhunut ollenkaan mitään: kukin asia neuvoisi kyllä itse, miten siinä oli tehtävä. »Teillä on nyt isännyys, hoitakaa asianne parhaanne mukaan.»

Miehet laittautuivat matkaan. Kotiväki leipoi heille evääksi lehikäisiä, ompeli heille matkareput, leikkasi jalkarievut. Miehet panivat uudet kengät jalkaan ja ottivat vielä virsut varalta ja alkoivat taivaltaa. Omaiset saattoivat heitä kylän laitaan, sanoivat siellä jäähyväiset, ja pyhiinvaeltajat lähtivät taipaleelle.

Jelisei lähti matkalle iloisin mielin; tuskin oli kylä häipynyt näkyvistä, kun hän jo unohti kaikki kotoiset huolensa. Hän ajatteli vain, miten säilyisi koko ajan hyvä sopu matkakumppanin kanssa, miten hän voisi aina puhua sävyisästi, kuinka rakkaudessa ja sovussa saavuttaisiin matkan päähän ja samoin takaisin kotiin. Hän kuiskaili kulkiessaan rukouksia ja luki ulkoa kohtia pyhimystaruista, mitkä sattuivat muistumaan mieleen. Kun hän matkalla tahi jossakin majatalossa joutui yhteen muiden kanssa, koetti hän olla oikein ystävällinen ja puhua hurskaasti. Hän tunsi taivaltaessaan pelkkää hiljaista iloa. Eräässä asiassa hän ei kuitenkaan onnistunut: hän aikoi lopettaa nuuskaamisen ja oli sentähden jättänyt nuuskarasian kotiin; mutta hänen oli hyvin vaikea olla ilman sitä. Matkalla hänelle lahjoitettiin uusi nuuskarasia; hän jättäytyi silloin tällöin toveristaan jälkeen, jottei johdattaisi tätä kiusaukseen, ja otti hyppysellisen.

Myöskin Tarasytš käyttäytyi matkalla nuhteettomasti ja miehen lailla; hän oli kaikessa säädyllinen eikä puhunut turhia. Mutta hänen mielensä ei ollut kevyt. Hän ei voinut irroittaa ajatuksiaan kotiasioista. Oliko hän muistanut mainita pojalleen kaikesta ja mahtoikohan poika tehdä kaikki oikein ja käskyn mukaan? Nähdessään matkalla perunoita istutettavan tahi lantaa ajettavan ajatteli hän, tekeeköhän poika kaiken niinkuin hän neuvoi. Kunpa olisi voinut palata näyttämään kaikkea ja itse tekemään.

III

Miehet olivat jo olleet viisi viikkoa matkalla; kotoa otetut uudet virsut olivat he jo kuluttaneet loppuun ja oli täytynyt ostaa uudet. He olivat tulleet vähävenäläismaille. Niin kauan kuin he olivat olleet lähellä kotipaikkaa, oli heidän täytynyt maksaa yösijasta ja ruuasta; vähävenäläiset kestitsivät heitä ilmaiseksi ja pitivät kilvan pyhiinvaeltajia luonaan vierainaan. He tarjosivat yösijan, antoivat ruokaa eivätkä tahtoneet mitään maksua; he antoivat vielä leipää, jopa pannukakkujakin matkaevääksi. Niin saatiin kuljetuksi noin seitsemänsataa virstaa, mutta sitten vaeltajat joutuivat paikkakunnalle, jossa oli ollut katovuosi. Täälläkin annettiin heille yösija maksutta, mutta mitään syötävää ei annettu. Väliin ei rahallakaan voinut saada leipää. Heille kerrottiin, ettei mikään ollut kasvanut viime vuonna. Rikkaat talonpojat olivat huutavassa hukassa ja heidän oli täytynyt myydä kaikki, vähemmän varakkaat olivat joutuneet puille paljaille, ja köyhät olivat joko siirtyneet muualle kerjäämään tahi koettivat jotenkin tulla toimeen kotona. Talvella he olivat syöneet akanoita ja saviheiniä.

Vanhukset olivat kerran yötä eräässä kauppalassa, ostivat sieltä itselleen viisitoista naulaa leipää ja läksivät jatkamaan matkaa ennen auringonnousua ehtiäkseen kulkea aamuviileässä mahdollisimman pitkän matkan. Astuttuaan noin kymmenen virstaa he tulivat purolle. He pysähtyivät lepäämään, ammensivat vettä kuppeihinsa, liottivat niissä leipää, syödä nutustivat ja vaihtoivat jalkariepuja. He istuivat sitten vielä hetken täysin levätäkseen. Jelisei otti esiin nuuskaa. Nähdessään sen Jefim Tarasytš pudisti päätään ja sanoi moittivasti:— Miksi et heitä pois tuota roskaa?

Jelisei huitaisi kädellään ja sanoi:

— Synti on ottanut niin valtaansa. Minkä sille voi!

He nousivat ja läksivät astumaan eteenpäin. Kuljettuaan jälleen kymmenisen virstaa he tulivat isoon kylään. Oli jo tullut verrattain kuuma. Jelisei oli näännyksissä; hän olisi jälleen tahtonut levätä ja juoda hiukan vettä, mutta Jefim ei suostunut viivähtämään. Hän oli rivakampi kulkemaan, ja Jelisein oli usein vaikea pysyä hänen rinnallaan.

— Kun vain saisi pienen kulauksen vettä! virkkoi Jelisei.

— No, juo sitten! Minä en välitä.

Jelisei pysähtyi.

— Älä jää odottamaan minua! sanoi hän. — Minä käväisen vain kiireesti tuossa talossa juomassa vettä. Kyllä minä saavutan.

— Hyvä on, vastasi Jefim.

Jefim Tarasytš kulki yksin eteenpäin, ja Jelisei meni mökkiä kohti.

Jelisei pysähtyi asumuksen eteen. Tämä oli vähäinen savimökki, alhaalta musta, ylhäältä valkea; savi oli lohkeillut, ei ollut pitkään aikaan sivelty uutta päälle; kattokin oli toiselta puolen rikki. Ovi oli pihan puolella, Jelisei astui pihaan ja näki seinän vieressä maassa makaavan parrattoman laihan miehen; paita oli pistetty housujen sisään vähävenäläisten tapaan. Mies oli luultavasti ruvennut siimekseen pitkälleen, mutta aurinko oli noussut korkeammalle ja poltti nyt hänen päätään. Hän makasi liikkumattomana, silmät auki. Jelisei huusi hänelle pyytäen vettä, mutta mies ei vastannut. »Lieneekö sairas vai tyly», ajatteli Jelisei astuen ovelle. Tuvasta kuului lapsen itku. Jelisei koputti ja huusi:

— Laskekaa sisään!

Kukaan ei vastannut. Hän kolkutti sauvallaan ja huusi jälleen.

— Kristityt!

Kukaan ei liikahtanut.

— Jumalan palvelijat!

Ei mitään vastausta. Jelisei oli jo kääntyä takaisin, mutta kuuli vaikeroinnin tapaista oven takaa. Eihän vain liene mitään pahaa tapahtunut? Täytyy katsoa. Ja Jelisei astui tupaan.

IV

Hän painoi salpaa — ovi ei ollut lukossa. Hän avasi sen ja tuli eteiseen. Tuvankin ovi oli auki. Vasemmalla oli uuni, suoraan edessä oli nurkka pyhäinkuvineen ja pöytä; pöydän takana oli penkki. Penkillä istui eukko huivitta päin, yllään vain paita, pää pöytää vasten. Hänen vieressään seisoi laiha poika — kalpea kuin vaha, ruumis pöhöttyneenä; hän itki, nyki eukkoa hihasta ja näytti ärjyen pyytävän häneltä jotakin. Jelisei tuli lähemmäksi. Ilma oli tuvassa ummehtunut ja raskas. Hän näki lavitsalla uunin takana naisen makaavan. Hän makasi selällään, silmät ummessa, rinta koristen, toinen sääri koukistuen ja ojentuen. Hän vääntelehti kouristuksissa, ja paha haju tuntui lähtevän hänestä; hän ei itse päässyt liikkeelle, eikä kukaan voinut siivota hänen vuodettaan. Eukko kohotti päätään ja huomasi tulijan.

— Mitä tahdot? Me emme voi antaa sinulle mitään, meillä ei ole mitään itsellämme.

Hän puhui vähävenäjää, mutta Jelisei ymmärsi häntä kuitenkin. Hän meni lähemmäksi vanhusta ja virkkoi:

— Tahtoisin vain pyytää vettä, Jumalan palvelijatar.

— Kukaan ei voi täällä antaa sinulle vettä. Meillä ei ole mitään annettavaa. Mene muualle!

Jelisei kysyi:

— Eikö täällä ole ketään tervettä, joka voisi siistiä sairaan naisen vuoteen?

— Ei ketään. Mies on ulkona pihalla kuolemassa, ja me täällä.

Kun poika näki vieraan, lakkasi hän itkemästä. Mutta kun hän kuuli vanhuksen puhuvan, alkoi hän jälleen nykiä tätä hihasta ja pyysi:

— Leipää, isoäiti, leipää!

Jelisei olisi kysynyt vanhukselta muutakin, mutta samassa tuli mies pihalta tupaan hoiperrellen kuin juopunut. Hän haparoi kädellään seinää ja aikoi istuutua penkille, mutta istuikin viereen ja kaatui lattialle. Hän ei yrittänytkään nousta, vaan alkoi puhua; hän puhui katkonaisesti ja veti henkeään joka sanan jälkeen.

— Taudin kourissa ollaan ja nälkäkin on. Lapsi tuossa kuolee nälkään.

Mies osoitti poikaa heikosti nyökäyttämällä päätään ja itki.

Jelisei ravisteli selkäreppuaan, päästi käsivartensa hihnoista, viskasi repun lattialle, nosti sen sitten penkille ja alkoi avata. Hän otti esille leivän ja veitsen, leikkasi palasen ja ojensi miehelle. Mies ei ottanut, vaan viittasi poikaan ja tyttöseen, joka seisoi uunin takana, että heille annettaisiin. Jelisei antoi leipäpalan pojalle. Nähdessään leivän tarttui poika siihen molemmilla pikku käsillään, painoi suunsa ja nenänsä leipään ja alkoi ahnaasti syödä. Tyttönen tuli esiin uunin takaa ja tuijotti hellittämättä leipään. Jelisei antoi myös hänelle palasen. Hän leikkasi vielä viipaleen ja antoi eukolle. Vanhuskin alkoi pureskella.

— Kunpa vielä saisi tilkkasen vettä! virkkoi vanhus. — Meillä on kaikilla suu aivan kuivana. Eilen, vai liekö ollut tänään — en muista — menin noutamaan vettä. Sain ämpärin vedetyksi ylös kaivosta, mutta en jaksanut kantaa kotiin. Kaasin kaikki maahan ja kaaduin itsekin viereen. Suurella vaivalla sain itseni laahatuksi kotiin. Ämpäri on vieläkin siellä, jollei kukaan ole sitä vienyt.

Jelisei kysyi, missä kaivo on, ja vanhus selitti hänelle. Jelisei lähti kaivolle, löysi ämpärin, toi vettä ja antoi mökin asukkaille juoda. Lapset söivät vielä vähän leipää ja joivat vettä; eukkokin söi, mutta mies ei tahtonut syödä. Hän sanoi ruuan tuntuvan vastenmieliseltä.

Sairas makasi vielä tiedottomana heittelehtien sinne tänne. Jelisei meni kylään, löysi kauppapuodin ja osti hirssiryynejä, suolaa, jauhoja ja voita; sitten hän haki kirveen, hakkasi puita ja sytytti tulen. Tyttönen auttoi häntä. Jelisei keitti puuroa ja lientä ja antoi mökin väelle syödä.

V

Mieskin söi nyt, eukko söi, lapset nuolivat vielä vadinkin tyhjäksi ja rupesivat sitten kaulakkain nukkumaan.

Mies ja vaimo kertoivat nyt Jeliseille, kuinka he olivat tähän asemaan joutuneet.

— Köyhiä oltiin jo ennestään, ja kun sitten tuli katovuosi, niin jo syksyllä loppui kaikki, mitä meillä oli. Ja kun enää ei mitään ollut, niin täytyi pyytää apua naapureilta ja hyviltä ihmisiltä. Aluksi vielä toivat, mutta sitten eivät enää antaneet. Monella, joka olisi meille mielellään antanut, ei itselläänkään ollut mitään. Meitä hävettikin pyytää ihmisiltä: olimme joka taholle jo rahan, jauhojen ja leivän velassa.

Mies kertoi etsineensä työtä, mutta sitä ei ollut: »Kaikki pyrkivät työhön ruokapalkalla. Yhtenä päivänä on työtä, ja kaksi päivää menee uuden työpaikan hakemiseen. Muori ja tyttö lähtivät täältä kauas kerjuulle. Saalis oli hyvin huono, leipää kun ei ole kellään. Tulimme kuitenkin yhä vielä jotenkuten toimeen ja uskoimme pääsevämme jollakin tavoin uutiseen asti. Mutta keväällä ei kukaan enää antanut ruokaa. Lisäksi vielä tuli tauti. Nyt oltiin ihan huutavassa hukassa. Jos tänään on ruokaa, niin huomenna ja ylihuomenna ei ole mitään. Aloimme syödä ruohoa. Tästä ruuasta vai mistä lie vaimo tullut sairaaksi. Eukko on vuoteessa ja minäkin olen niin voimaton, että tuskin pysyn jaloillani.»

— Minun oli nyt tehtävä kaikki yksin, virkkoi mökin muori. — En jaksanut kuitenkaan kauan, sillä nälästä näännyin ihan tyyten. Tyttökin on tullut heikoksi ja pelkää ihmisiä. Olisimme tahtoneet lähettää hänet naapuriin, mutta hän ei mennyt; kyyhöttää nurkassa eikä lähde minnekään. Toissapäivänä tuli eräs naapurin vaimo katsomaan, mutta kun näki meidän kaikkien olevan sairaina ja nälässä, niin meni menojaan. Hänen miehensä on lähtenyt pois kotoa eikä hänellä ole itselläänkään mitään, millä ruokkisi pienet lapsensa. Niin makasimme tässä kaikki kuolemaa odottamassa.

Kuultuaan tämän kaiken ei Jelisei lähtenyt vielä matkatoveriaan tavoittamaan, vaan jäi yöksi heidän luokseen. Seuraavana aamuna hän ryhtyi työhön kuin olisi itse ollut isäntä talossa. Hän auttoi muoria taikinan teossa ja alustamisessa, lämmitti uunin ja läksi tytön kanssa hankkimaan naapureilta kaikenlaista, mitä tarvittiin. Mökin väellä ei ollut itsellään enää mitään; he olivat myyneet kaiken omaisuutensa, talouskalunsa ja vaatteensakin; Jelisei hankki nyt kaikkein tärkeimmät tavarat taloon; mitkä teki itse, mitkä taas osti. Näin kului päivä ja toinenkin ja vielä kolmas päivä. Poika virkistyi jonkun verran ja alkoi ryömiä penkkejä pitkin ja hyväillen lähestyä Jeliseitä. Tyttö oli tullut hyvin iloiseksi mieleltään ja auttoi häntä kaikissa askareissa. Hän kulki Jelisein jälestä joka askeleella ja kutsui häntä sedäksi. Kun muori jälleen kykeni liikkumaan, meni hän naapurivaimon luokse. Mies saattoi kuljeskella jo sisällä, mutta haparoi seiniä, kun häntä horjutti. Vain sairas vaimo jäi vielä vuoteeseen; kolmantena päivänä virkosi hänkin ja pyysi syötävää. Kun mökin väki oli näin pitkällä, ajatteli Jelisei:— En tosiaankaan uskonut jääväni tänne näin pitkäksi aikaa; nyt minun on lähdettävä jatkamaan matkaa. —

VI

Mutta kun hän neljäntenä päivänä aikoi lähteä, mietti hän: — Paaston aika loppuu tänään; voinhan minä iltaan saakka olla täällä, ostan heille jotakin juhlaksi ja lähden illalla jatkamaan matkaa. Jelisei meni jälleen puotiin ja osti vehnäjauhoja, maitoa ja ihraa. Hän auttoi muoria leipomisessa ja keittämisessä. Seuraavana aamuna hän meni kirkkoon, tuli kirkosta kotiin ja söi talon väen kanssa juhlaksi valmistettuja ruokia. Tänä päivänä nousi sairas vaimokin ja alkoi liikkua tuvassa. Mies ajoi partansa ja pani puhtaan paidan ylleen — muori oli pessyt sen hänelle — ja meni kylään rikkaan talonpojan luokse pyytämään häneltä armoa: hän oli antanut tälle pantiksi heinäniittynsä ja peltomaansa ja meni nyt pyytämään, että saisi nämä takaisin ennen uutta satoa. Illalla hän tuli masentuneena takaisin ja alkoi itkeä. Rikas talonpoika ei ollut suostunut pyyntöön, vaan oli sanonut: tuo rahat, niin saat.

Jelisei tuli jälleen miettiväiseksi ja tuumi itsekseen, kuinka he nyt voivat elää. Kun kaikki muut menevät heinää niittämään, täytyy heidän jäädä kotiin, sillä heidän heinämaansa on pantattu. Kun vilja kypsyy ja naapurit menevät sitä leikkaamaan — vilja on tänä vuonna kasvanut hyvin, — eivät he voikaan lähteä, heidän peltotilkkunsa kun on pantattu rikkaalle talonpojalle. Jos minä nyt jätän heidät, käy heidän taas hullusti. — Jelisei mietti asiaa ankarasti; hän ei mennyt illalla, vaan jäi vielä seuraavaan aamuun. Viimeisen yön hän vietti pihamaalla. Hän luki iltarukouksensa, laskeutui levolle, mutta ei voinut nukkua. Hänen täytyi viimeinkin lähteä, sillä häneltä oli jo mennyt paljon aikaa ja hän oli kuluttanut paljon rahaa; mutta hänen oli mökin väkeä sääli. — Kaikkia köyhiä ei voi kuitenkaan elättää! ajatteli hän. — En aikonut muuta kuin tuoda heille vettä ja antaa leipäpalan; ja minä olen mennyt näin pitkälle. Nyt ollaan siinä, että minun olisi lunastettava heidän niittynsä ja peltonsakin. Ja kun se on tehty, on minun ostettava lapsille lypsylehmä ja miehelle hevonen viljaa pellolta vetämään. Nyt sinä olet kaulaa myöten suossa, hyvä mies, Jelisei Kusmitš! Tuuliajolla olet, etkä tästä nyt selviä!»

Jelisei nousi, veti kauhtanan päänsä alta, suoristi sen ja otti tupakkarasian esiin kauhtanan taskusta ja nuuskasi selvittääkseen ajatuksiaan. Ei auttanut nuuska, hän aprikoi kauan sinne tänne eikä päässyt mihinkään selvyyteen. Oli jatkettava matkaa, mutta samalla oli tätä väkeä sääli. Eikä hän tietänyt, mitä oli tehtävä. Hän kääri uudelleen kauhtanan päänsä alle ja koetti nukahtaa. Kylän kukot jo alkoivat laulaa, kun hän vaipui uneen. Äkkiä hänestä tuntui, kuin joku olisi herättänyt hänet. Hän huomasi olevansa aivan lähtövalmiina, reppu selässä ja sauva kädessä portin edessä. Mutta portti oli vain sen verran auki, että hän juuri mahtui kulkemaan siitä. Ja kun hän meni portista, tarttui reppu portin saranaan. Ja hänen koettaessaan sitä irroittaa sotkeutui jalkariepu pensaaseen ja kiertyi auki. Ja kun hän yritti irroittaa jalkansa, näki hän, ettei hän ollutkaan takertunut pensaaseen, vaan että pikku tyttö piti hänestä kiinni ja huusi: Setä, hyvä setä, anna leipää! Hän katsoi jalkaansa ja näki pojan pitävän jalasta kiinni, ja ikkunasta katselivat muori ja lasten isä.

Herätessään Jelisei sanoi ääneen itsekseen:— Minä lunastan niittymaan ja peltotilkun ja ostan näille ihmisille hevosen ja lehmän. Jos lähden meren taa etsimään Vapahtajaa, voin hänet helposti kadottaa sielustani. Parasta on, että autan tätä väkeä.

Jelisei nukahti jälleen. Kun hän aikaisin aamulla heräsi, meni hän heti rikkaan talonpojan luo ja osti häneltä takaisin niityn ja pellon. Sitten hän osti viikatteen — viikatekin oli myyty — ja toi sen kotiin. Hän lähetti miehen viikatteineen heinään ja meni kylälle. Kapakan isännällä sattui juuri olemaan hevonen ja rattaat myytävinä. Jelisei sopi hinnasta isännän kanssa ja meni sitten lehmää ostamaan. Hänen edellään kulki kaksi kylän naista ja Jelisei kuuli heidän puhuvan hänestä. Toinen naisista kertoi:

— Aluksi eivät ollenkaan tietäneet, mikä mies se on; luulivat häntä tavalliseksi pyhiinvaeltajaksi. Hän tuli muka vain juomaan vettä janoonsa, mutta sitten jäikin heidän luokseen asumaan. Sanovat hänen ostaneen heille kaikkea. Näin omin silmin, kuinka hän osti kapakan isännältä hevosen ja rattaat. Vielä on sellaisiakin ihmisiä maailmassa! Täytyy mennä sitä ihmettä katsomaan.

Kun Jelisei kuuli heidän kiittelevän häntä, päätti hän jättää lehmän oston. Hän palasi kapakoitsijan luo, maksoi vaaditun hinnan, valjasti hevosen rattaiden eteen ja ajoi jauho-ostoksineen mökille. Nähdessään hevosen oli hänen isäntäväkensä ihmeissään. He aavistivat hänen ostaneen sen heille, mutta eivät rohjenneet sanoa sitä ääneen. Mies tuli ulos porttia avaamaan.

— Mistä olet saanut tuon hevosen? kysyi hän.

— Minä olen sen ostanut, vastasi Jelisei. —

Sain huokealla. Leikkaahan vähän ruohoa hevoselle yöksi. Ja ota säkki rattailta.

Mies riisui hevosen valjaista, niitti kantamuksen heiniä ja vei seimeen. Mentiin nukkumaan. Jelisei laskeutui jälleen levolle pihamaalle, reppunsa hän oli tuonut pihalle jo ennen iltaa. Kun kaikki nukkuivat, nousi hän ylös, sitoi repun selkäänsä, veti kengät jalkaan, pani kauhtanan ylleen ja läksi astumaan tavoittaakseen vielä Jefimin.

VII

Kun Jelisei oli kulkenut noin viisi virstaa, alkoi päivä sarastaa. Hän istuutui puun suojaan, irroitti reppunsa ja laski rahansa. Hänellä, oli enää vain seitsemäntoista ruplaa ja kaksikymmentä kopeekkaa. Hän ajatteli: — Tällä rahalla ei voi päästä meren taa. Ja jos minä kerjäämällä hankin matkarahat, voi se olla suurempi synti. Jefim-veljeni pääsee sinne kyllä ilman minuakin ja sytyttää temppeliin kynttilän minunkin puolestani. En saa velkaani varmaankaan tässä elämässä suoritetuksi. Onneksi velkojani on hyväluontoinen eikä minua ahdista.

Jelisei nousi, otti repun selkäänsä ja lähti kotiin. Hän kiersi kylän, missä oli viime päivinä oleskellut, etteivät ihmiset näkisi. Pian hän oli kotonaan. Menomatkalla oli käveleminen tuntunut hänestä hyvin vaikealta, ja hänen oli usein ollut vaikea pysytellä Jefimin rinnalla, mutta kotimatkalla hän ei ihmeekseen huomannut väsymyksestä merkkiäkään. Astuminen oli hänestä nyt kuin lasten leikkiä. Hän heilutti iloisena matkasauvaansa ja käveli usein seitsemänkymmentä virstaa päivässä.

Kun Jelisei saapui kotiin, oli vilja jo korjattu. Omaiset iloitsivat isän kotiintulosta. Alettiin kysellä, minkätähden hän oli jättänyt matkatoverinsa, miksi hän oli palannut kotiin menemättä perille asti. Mutta Jelisei ei puhunut mitään elämyksistään. Hän virkkoi vain:

— Ei näkynyt olleen Jumalan tahto. Menetin matkalla rahani ja jäin jälkeen toveristani. Niinpä käännyin takaisin. Antakaa Kristuksen tähden anteeksi!

Hän antoi eukolleen rahat takaisin ja kyseli kotioloista: kaikki oli niinkuin pitikin, talousasiat olivat kaikin puolin kunnossa, ja kaikki elivät rauhassa ja sovussa.

Jefimin omaiset kuulivat jo samana päivänä Jelisein paluusta; he tulivat häneltä kysymään, mitä hän tiesi toveristaan.

— Jefim oli terve ja pirteä. Me erosimme kolme päivää ennen Pietarin päivää. Aioin ensin lähteä häntä tavoittamaan, mutta satuin onnettomuudeksi kadottamaan rahani, ja milläpäs sitä sitten jatkoi matkaa. Käännyin sentähden takaisin.

Kaikki olivat ihmeissään: niin viisas mies oli käyttäytynyt niin typerästi! Oli lähtenyt matkalle eikä mennyt perille, oli vain kadottanut rahansa. Kummasteltiin ja unohdettiin vähitellen. Jeliseikin unohti, Hän kulki taas kotiaskareissa: hankki poikansa avulla puita koko talveksi, pui naisten kanssa viljan, pani vajoihin uudet katot ja hoiteli mehiläisiään. Kymmenen mehiläispönttöä yhteiskuntineen hän antoi naapurille. Eukko olisi tahtonut häneltä salata, kuinka monta uutta parvea oli tullut myydyistä pesistä; mutta Jelisei tiesi itse, mitkä yhdyskunnat olivat uusia, ja hän antoi naapurille kymmenen pöntön sijasta seitsemäntoista. Kun syyspuuhat olivat ohi, lähetti hän poikansa työansiolle ja istuutui itse punomaan virsuja ja kaivertamaan mehiläispönttöjä.

VIII

Jelisein jäädessä mökkiin sairaiden luokse odotti Jefim häntä kokonaisen päivän. Hän astui vain lyhyen matkan eteenpäin ja jäi maantien reunalle istumaan; hän odotti odottamistaan, nukahti, heräsi, istui vielä hetken — mutta toveria ei vieläkään näkynyt. Hän tähysteli melkein silmät päästään. Aurinko laski — Jeliseitä ei vieläkään näkynyt.