Part 2

Semjon harsi yhteen paperiliuskoja kymmenen versokin pituiseksi mitaksi, silitti nauhaa sormillaan suoraksi, polvistui herran eteen, pyyhki huolellisesti kätensä esiliinaan, jottei likaisi herran sukkaa, ja ryhtyi ottamaan mittaa. Hän mittasi jalkapohjan, hän mittasi nilkan, ja kun hänen tuli mitata pohkeesta ympärys, oli paperiliuska liian lyhyt. Sääri oli pohkeen kohdalta paksu kuin tukki. Herra varoitti vielä:— Katsokin, ettei varresta tule liian ahdas! — Semjon harsi vielä uuden liuskan jatkoksi. Herra istui penkillä, liikutteli varpaitaan sukan sisässä ja tarkasteli läsnäolevia. Nähdessään Mihailin hän kysyi:

— Kukas tuo mies on?

— Se on minun kisällini, joka saa tehdä saappaat.

— Katsokin, — sanoi herra kääntyen Mihailin puoleen, — katsokin, että saappaat kestävät vuoden!

Semjonkin kääntyi katsomaan Mihailia: tämä ei ollenkaan katsonut vieraaseen herraan, vaan tuijotti nurkkaan herran taakse kuin olisi nähnyt siellä jonkun. Mihail katsoi kauan hellittämättä nurkkaan. Äkkiä hän hymyili, ja silloin hänen kasvonsa aivan kirkastuivat.

— Mitä siinä virnistelet, tomppeli? Muistakin katsoa, että saappaat tulevat ajoissa valmiiksi.

Mihail vastasi:

— Kyllä ne ovat valmiit silloin kun pitääkin.

— Hyvä on!

Herra veti jälleen saappaan jalkaansa, kietoi turkin ympärilleen ja astui ovea kohti. Mutta hän unohti kumartua ja iski päänsä oven kamanaan.

Vieras kiroili päätään, istuutui rekeen ja läksi ajamaan.

Hänen lähdettyään virkkoi Semjon:

— Kova on sillä pääkoppa! Ei sitä miestä kurikalla hengiltä saa. Kamanan oli melkein särkeä, mutta eipä päähän paljoakaan näyttänyt tuntuvan.

Ja Matrjona sanoi:

— Mikäs on ollessa terve kun noin pulskasti saa elää. Ei suinkaan kuolemakaan mitään mahda semmoiselle moukarille.

VII

Ja Semjon sanoi Mihailille:

— Työn me nyt otimme tehdäksemme, kun ei tässä vain hullusti kävisi. Kallis nahka, ja herra on vihainen. Leikki on kaukana, jos tulee virhe! Sinulla on terävämmät silmät ja osaavammat kädet: tässä on mitta, leikkaa nahka; minä auttelen sitten muussa.

Mihail totteli; hän otti nahan, jonka ylhäinen herra oli tuonut, levitti pöydälle, käänsi sen kaksinkerroin, otti veitsen ja alkoi leikata.

Matrjona tuli pöydän ääreen. Hän katseli, kuinka Mihail teki työtä, ja oli ihmeissään. Hän ymmärsi jonkin verran suutarinammattia ja huomasi, ettei Mihail leikannut nahasta varsisaappaita, vaan kevyitä, matalia kenkiä.

Matrjona aikoi kysyä häneltä, mitä hän oikein tekee, mutta ajatteli kuitenkin: »Ehkä minä en ymmärrä, miten ylhäisille tehdään saappaita. Mihail tietää varmaan sen paremmin. Parasta, etten sekaannu koko asiaan.»

Kun Mihail oli leikannut nahan, otti hän pikilangan ja alkoi ommella. Hän ei kuitenkaan ommellut kahdella harjaksella, kuten saappaita ommellaan, vaan yhdellä langalla, ikäänkuin olisi ommellut tohveleita.

Matrjona ihmetteli taaskin, mutta ei sekaantunut asiaan. Mihail ompeli vain ompelemistaan. Kun päivällisaika oli käsissä, nousi Semjon penkiltään ja näki, että Mihail oli kalliista nahasta ommellut parin tohveleita.

Semjon oli kauhuissaan. — Mistä johtuu, — ajatteli hän itsekseen, — että Mihail, joka ei ole kertaakaan vielä erehtynyt kokonaiseen vuoteen, äkkiä saa aikaan tällaisen onnettomuuden? Vieras herra tilasi korkeat varsisaappaat, mutta Mihail on tehnyt anturattomat tohvelit ilman korkoja ja leikannut nahan vallan pilalle. Mikä minut nyt perii? Tällaista nahkaa en minä löydä mistään.

Ja hän sanoi Mihailille:

— Mitä sinä olet tehnyt, hyvä mies? Nyt sitä ihmeessä ollaan. Herra tilasi saappaat, mutta saappaatko nämä ovat?

Hän oli tuskin alkanut nuhdella, kun joku koputteli ulko-oven ripaa. He katsoivat ulos ikkunasta ja näkivät miehen ratsun selässä pysähtyneen mökin ulkopuolelle ja sitovan kiinni hevostaan. He avasivat oven: ylhäisen herran renkipoika astui sisään.

— Hyvää päivää!

— Hyvää päivää! Mitä on asiaa?

— Herran rouva lähetti minut niiden saappaitten takia.

— Mitä sitten saappaista?

— Niin, herra ei tarvitse enää saappaita. Hän on lähtenyt tästä elämästä.

— Mitä sinä puhut!

— Kun läksi teiltä, niin matkalla kuoli rekeen. Kun oli päästy kotiin ja tultiin auttamaan herraa pois reestä, makasi tämä kuolleena ja kankeana. Saimme hänet suurella vaivalla nostetuksi pois reestä. Rouva lähetti minut sitten tänne: — Sano suutarille, että herra, joka äskettäin kävi siellä ja jätti sinne nahkaa, ei enää tarvitse saappaita; saappaiden sijaan olisi kiireesti ommeltava tohvelipari ruumiille. Odota, kunnes tohvelit ovat valmiit, ja tuo ne mukanasi! Sen takia minä olen nyt tullut tänne ja odotan, kunnes tohvelit valmistuvat.

Mihail otti pöydältä tähteeksi jääneet nahkapalaset, kääri ne kokoon, otti myös valmiit tohvelit käteensä, löi niitä vastakkain, pyyhkäisi esiliinallaan ja antoi ne pojalle. Poika otti tohvelit ja sanoi:

— Hyvästi, mestari ja emäntä. Hyvästi!

Mistä ihmiset elävät — 3

VIII

Niin kului toinen ja kolmas vuosi; ja Mihail oli jo kuudetta vuotta Semjonin luona. Hänen elämäntapansa olivat pysyneet samanlaisina. Hän ei milloinkaan mennyt kylälle, ei puhunut turhaa sanaa ja oli koko aikana hymyillyt vain pari kertaa: ensimmäisen kerran silloin, kun Matrjona toi hänelle illallisen pöytään, ja toisen kerran nähdessään vieraan herran. Semjon oli apulaiseensa niin tyytyväinen, ettei hän voinut mitään toivoa. Hän ei myöskään kysynyt enää milloinkaan, mistä Mihail oli kotoisin; yhtä hän vain pelkäsi: kunpa ei Mihail vain lähtisi hänen luotaan.

He istuivat kerran kaikki kotosalla. Matrjona keitti padassa ruokaa, lapset hyppelivät penkeillä |a katselivat ulos ikkunoista. Semjon ompeli ikkunan ääressä, Mihail löi toisen ikkunan ääressä nauloja kengän korkoon.

Eräs pojista juoksi Mihailin luo, nojasi hänen olkapäähänsä ja katsoi ulos ikkunasta.

— Mihail-setä, katsopas: kauppiaan rouva tulee varmaan tänne tyttöjensä kanssa. Toinen tytöistä ontuu.

Kun poikanen oli tämän sanonut, laski Mihail työnsä kädestään, kääntyi ikkunaa kohti ja katseli maantielle.

Semjon oli kummissaan. Mihail ei ollut vielä kertaakaan katsellut maantielle, mutta nyt hän katsoi hellittämättä ikkunasta eikä näyttänyt voivan irroittaa katsettaan. Semjon katsoi myös ikkunasta: hänen mökkiään kohti tuli todellakin siististi puettu nainen taluttaen kahta pientä tyttöstä. Tytöillä oli yllään turkistakki ja kirjava villaliina päässä, ja he olivat niin toistensa näköisiä, että heitä tuskin saattoi erottaa toisistaan. Toisella heistä oli vaivainen jalka ja hän ontui. Nainen tuli eteiseen ja löysi haparoiden oven kädensijan. Hän antoi tyttöjen ensin astua sisään ovesta ja tuli sitten itse tupaan.

— Hyvää päivää!

— Hyvää päivää! Mitä olisi asiaa?

Nainen istuutui pöydän ääreen, ja tyttöset painautuivat hänen polviaan vasten: he näyttivät jonkin verran ujostelevan.

— Tahtoisin teettää tytöille kevääksi nahkakengät.

— Mikäpäs siinä! Ei sitä ole meillä vielä koskaan tehty kenkiä näin pienille lapsille, mutta osataanhan ne tehdä. Minkälaiset vain määräätte. Tältä minun apulaiseltani syntyy millainen kenkä tahansa.

Semjon kääntyi katsomaan Mihailia ja näki, että tämä oli laskenut työn kädestään ja katsoi hellittämättä tyttöihin.

Semjon oli tästä kovin kummissaan. Olivathan tytöt tosin hyvin herttaisia: mustasilmäisiä, punaposkisia, pyöreitä ja kauniisti puettuja, mutta Semjon ei voinut sittenkään käsittää, minkätähden Mihail niin heihin tuijotti, aivan kuin olisi heidät tuntenut ennestään.

Semjon oli ihmeissään ja alkoi naisen kanssa neuvotella hinnasta. Kun siitä oli sovittu, laittoi Semjon paperinauhan ottaakseen mittaa. Nainen otti ontuvan tytön syliinsä ja sanoi:

— Sinun täytyy ottaa mitta tämän kummastakin jalasta erikseen. Kipeän jalan mukaan saat ommella yhden kengän ja terveen jalan mukaan kolme. Tytöillä on aivan samanlaiset jalat. He ovat kaksosia.

Semjon otti mitan ja kysyi katsoen ontuvaa tyttöä:

— Miten jalka on tullut sellaiseksi, kun tyttö on noin kaunis? Onko se syntymävika?

— Ei, äiti on maatessaan likistänyt sen vaivaiseksi.

Matrjona yhtyi puheeseen. Hänen teki kovasti mieli tietää, kuka tämä nainen oli ja kenen lapset olivat.

— Etkö sinä olekaan heidän äitinsä?

— En, emäntä, en ole heidän äitinsä enkä edes heidän sukulaisensakaan; nämä ovat vieraita lapsia, vaikka minä olen ottanut ne omikseni.

— Vieraita lapsia, ja sinä olet heille aivan kuin oma äiti?

— Kuinka en olisi heille kuin äiti! Minun rintaani ne ovat saaneet molemmat, minä olen ne kasvattanut. Minulla oli kyllä oma lapsi, mutta Jumala otti sen minulta. En rakastanut omaa lastanikaan niinkuin näitä rakastan.

— Kenen lapsia he sitten ovat?

IX

Nainen tuli puheliaaksi ja virkkoi:

Kuusi vuotta sitten lapset menettivät samalla viikolla molemmat vanhempansa: isä haudattiin tiistaina, kun jo perjantaina kuoli äiti. Isä kuoli kolme päivää ennen lasten syntymää, äiti jo ennenkuin oli päivääkään kulunut heidän syntymästään. Asuin siihen aikaan kylässä mieheni kanssa, ja lasten vanhemmat olivat meidän lähimpiä naapureitamme. Isä oli metsätöissä. Puu kaatui hänen päällensä, poikki ruumiin iski niin kovalla voimalla, että sisälmykset puristuivat ulos. Tuskin oli hänet kannettu kotiin, kun jo heitti henkensä. Samana viikkona sai vaimo kaksoset, juuri nämä tytöt. Lasten vanhemmat olivat köyhiä, yksinäisiä ihmisiä, ja vaimo oli aivan yksin kotona, ei ollut ketään naisihmistä lähellä.

Hän oli yksin, kun lapset syntyivät, ja yksin, kun veti viimeisen henkäyksensä.

Kun tulin seuraa vana aamuna häntä katsomaan, oli raukka jo jäykkänä. Kuolemantuskissa vääntelehtiessään hän oli painanut sijoiltaan toisen tyttösensä jalan. Kyläläisiä tuli mökkiin, ruumis pestiin ja puettiin, tehtiin kirstu, ja vaimo haudattiin. Oli onneksi kunnon ihmisiä, jotka tekivät kaiken. Tyttöset olivat nyt yksin maailmassa. Mihinkäs heidät pannaan? Minä olin siihen aikaan kylässä ainoa, jolla oli rintalapsi. Lapseni oli silloin kahdeksan viikon vanha. No, minä otin lapset luokseni toistaiseksi. Kyläläiset neuvottelivat, mitä lapsille oli tehtävä, ja sanoivat minulle: 'Pidä lapset toistaiseksi luonasi. Marja,' sittenpähän mietitään mitä heille tehdään. Minä annoin ensin rintaa terveelle lapselle, sillä ajattelin, ettei ensinkään kannata imettää rampaa lasta, kuoleehan se kumminkin. Mutta minun oli kuitenkin sääli toistakin lasta; minkätähden pitää viattoman raukan kärsiä? Ei muuta kuin imettämään kumpaakin tyttöstä; ja niin minä sain ruokituksi kaikki kolme — poikani ja nämä kaksoset. Olin niihin aikoihin nuori ja vahva ja sain itse hyvää ruokaa. Ja Jumala antoi minulle niin paljon maitoa, että sitä oli enemmän kuin riittämiin! Imetin aina kahta yht'aikaa, ja kolmannen täytyi odottaa. Kun toinen näistä oli saanut tarpeeksi, otin kolmannen rintaani vasten. Jumala näki hyväksi, että nämä menestyivät, mutta omani sain haudata, kun se oli kahden vuoden vanha. Useampia lapsia Jumala ei ole minulle antanut. Sittemmin on meillä ollut hyvät päivät, ja asumme nykyjään täällä myllyssä, joka on kauppiaan. Mieheni saa hyvän palkan, ja me elämme huoletonta elämää. Omia lapsia meillä ei ole. Kuinka yksinäistä olisikaan elämäni, ellei minulla olisi näitä lapsia! Kuinka en rakastaisi heitä! Eihän minulla muita olekaan: he ovat minulle niinkuin vaha kynttilässä.

Nainen syleili toisella kädellään ontuvaa lasta ja pyyhkäisi toisella kyyneleitä silmistään.

Matrjona huokasi ja sanoi:

— Totta on niinkuin sananlasku sanoo: isättä ja äidittä elää, mutta ei Jumalatta.

Näin puheltiin, ja yht'äkkiä oli kuin salama olisi valaissut koko huoneen. Valo tuli siitä nurkasta, missä Mihail istui. Kaikki katsahtivat sinne: Mihail istui penkillään, kädet ristissä polvilla, ja katsoi hymyillen ylöspäin.

X

Nainen lapsineen lähti tuvasta, Mihail nousi, pani työnsä syrjään, riisui esiliinan, kumarsi suutarille ja tämän vaimolle ja virkkoi:

— Antakaa minulle anteeksi. Jumala on antanut minulle anteeksi, antakaa tekin.

Ja suutarinväki näki miten Mihailista säteili valoa. Semjon kumarsi hänelle ja sanoi:

— Minä huomaan, Mihail, ettet sinä ole mikään tavallinen ihminen. En saa pakottaa sinua jäämään enkä saa kysyä sinulta mitään. Sano vain yksi ainoa asia: Minkätähden olit synkkä, kun sinut löysin ja toin sinut kotiini, mutta kun Matrjona tarjosi sinulle ruokaa, niin sinä hymyilit ja olit siitä saakka iloisempi? Kun vieras herra tilasi sinulta saappaat, hymyilit toisen kerran ja tulit vielä iloisemmaksi; ja nyt kun vieras nainen tuli tyttöstensä kanssa, hymyilit kolmannen kerran ja loistit ihan? Sanohan, Mihail, minkätähden sinusta säteilee tämä valo ja minkätähden sinä hymyilit nuo kolme kertaa?

Ja Mihail vastasi:

— Minusta säteilee valoa sentähden, että Jumala rankaisi minua, mutta on nyt antanut minulle anteeksi. Hymyilin kolme kertaa sentähden, että minun oli päästävä perille kolmesta Jumalan sanasta. Nuo kolme Jumalan sanaa olen nyt tullut ymmärtämään; ensimmäisen sanan minä sain tietää, kun vaimosi armahti minua; hymyilin silloin ensimmäisen kerran. Toisen sanan taas, kun rikas herra tilasi saappaat; silloin hymyilin toisen kerran. Ja nyt nähdessäni tyttöset käsitin kolmannen ja viimeisen Jumalan sanan ja hymyilin kolmannen kerran.

Ja Semjon virkkoi:

— Sanohan, Mihail, minkätähden Jumala on sinua rangaissut ja mitkä ovat ne kolme Jumalan sanaa, jotta minäkin saisin tietää ne?

Ja Mihail vastasi:

— Jumala rankaisi minua sentähden, että olin tottelematon. Olin taivaan enkeli, mutta en kuunnellut Jumalaa.

Olin taivaan, enkeli, ja Jumala lähetti minut maailmaan noutamaan erään naisen sielua. Liidin alas maailmaan ja näin naisen makaavan sairaana vuoteessaan; hän oli juuri synnyttänyt kaksoset, kaksi pientä tyttöstä.

Lapset liikahtelivat äitinsä vieressä, mutta äiti oli niin heikko, ettei jaksanut ottaa heitä rintaansa vasten. Kun äiti näki minut, ymmärsi hän, että Jumala oli minut lähettänyt noutamaan hänen sieluaan. Hän itki ja virkkoi minulle: »Jumalan enkeli! Mieheni on vastikään haudattu, hän jäi kaatuvan puun alle. Minulla ei ole sisarta, ei tätiä eikä isoäitiä; ei ole ketään, joka voisi kasvattaa lapseni isoiksi. Älä ota sieluani, anna minun elää, jotta voisin elättää ja kasvattaa lapsiani. Ilman isää ja ilman äitiä he eivät voi elää.» Tein kuten hän pyysi, ja panin toisen lapsista hänen rintaansa vasten ja toisen hänen käsivarrelleen ja liidin ylös Jumalan luo. Tulin Jumalan luo ja sanoin: En voi ottaa tuon äidin sielua. Isän surmasi kaatuva puu metsässä, ja äiti synnytti kaksoset ja rukoilee, etten ottaisi hänen sieluansa. Hän sanoo: 'Anna minun kasvattaa lapseni suuriksi! Ilman isää ja ilman äitiä he eivät voi elää.' Ja niin jätin ottamatta tuon äidin sielun. — Ja Herra sanoi minulle: 'Mene, tuo hänen sielunsa! Sinä tulet käsittämään kolme sanaa: tulet ymmärtämään, mitä ihmisissä on, mitä ihmisille ei ole annettu, ja mistä ihmiset elävät. Kun olet sen oppinut, saat palata taivaaseen. Liidin jälleen maailmaan ja otin äidiltä sielun.

Lapset putosivat hänen rinnoiltaan. Ruumis puristi toisen tyttösen jalan vialliseksi. Kohosin kylän ylle kantaakseni sielun Jumalan luo; mutta tuulenpuuska tarttuikin minuun, siipeni irtautuivat, sielu kohosi yksin Jumalan luo, ja minä putosin maahan.

XI

Semjon ja Matrjona ymmärsivät nyt, ketä he olivat vaatettaneet ja ruokkineet ja kuka oli asunut heidän luonaan; ja he itkivät pelosta ja ilosta. Ja enkeli sanoi:

— Jäin kedolle makaamaan yksinäisenä ja alastomana. En ollut sitä ennen tietänyt mitään ihmisten hädästä, en vilusta enkä nälästä; nyt oli minusta itsestäni äkkiä tullut ihminen. Kärsin nälkää ja vilua enkä tietänyt mitä tehdä. Näin kedolla kappelin, jonka ihmiset olivat rakentaneet Jumalan kunniaksi; menin hakemaan sieltä suojaa. Mutta kappeli oli suljettu, enkä päässyt sisään. Istuuduin kappelin taakse ollakseni suojassa tuulelta. Tuli ilta, olin nälissäni ja värjötin vilusta melkein kankeana. Näin silloin miehen kulkevan ohitse maantiellä; hänellä oli kädessään huopokkaat, ja hän puhui itsekseen. Hänen kasvonsa olivat ensimmäiset kuolevaiset ihmiskasvot, mitkä näin ihmiseksi tultuani; ne tuntuivat minusta niin hirvittäviltä, että käännyin poispäin. Ja minä kuulin, miten mies itsekseen puheli, kuinka hänen oli suojattava ruumistaan talvella pakkasta vastaan, kuinka hänen oli elätettävä vaimoaan ja lapsiaan.

Ajattelin silloin: minä olen viluun ja nälkään kuolemaisillani, mutta tämä mies ajattelee vain miten hän saa hankituksi turkin itselleen ja vaimolleen ja pidetyksi perheensä leivässä. Se ihminen ei varmaankaan auta minua. Nähdessään minut muuttui mies tylyn näköiseksi ja meni ohitse, ja hänen kasvonsa näyttivät minusta vielä kauheammilta. Tulin epätoivoiseksi Äkkiä kuulen miehen palaavan. Katsoin häneen enkä ollut häntä tuntea: äsken oli hänen kasvoissaan pelkkää kuolemaa; nyt ne elivät, ja minä huomasin niissä Jumalan. Hän tuli minun luokseni, vaatetti minut, otti minut mukaansa ja toi kotiinsa. Kotona tuli meitä vastaan nainen, ja tämä alkoi puhua. Nainen oli vielä kauheampi kuin mies. Hänen suustaan huokui kuoleman henki, ja se salpasi minun hengitykseni. Hän aikoi ajaa minut ulos pakkaseen, ja minä tiesin hänen kuolevan, jos hän tämän tekisi. Mutta mies puhui hänelle Jumalasta, ja silloin vaimo muuttui äkkiä. Kun hän käski meidät illalliselle ja katsoi minuun, näin minä kuoleman väistyneen hänen kasvoiltaan; hän oli elävä, ja minä näin hänessä Jumalan.

Silloin minä ymmärsin Jumalan ensimmäisen sanan: 'Sinä olet ymmärtävä, mitä ihmisissä on'. Ja minä sain nähdä, että ihmisissä on rakkaus. Minä tulin iloiseksi, kun Jumala oli alkanut ilmaista minulle, mitä hän oli luvannut, ja minä hymyilin ensimmäisen kerran. En tietänyt kuitenkaan vielä kaikkea: en voinut vielä arvata, mitä ihmisille ei ole annettu ja mistä ihmiset elävät.

Jäin asumaan teidän luoksenne. Vuoden kuluttua tuli mies tilaamaan saappaita, joiden tuli kestää kokonainen vuosi ratkeamatta ompeleesta ja menemättä länttään. Katsoin häneen ja näin hänen takanaan toverini, kuolon enkelin. Kukaan muu ei nähnyt enkeliä; mutta minä tunsin hänet ja tiesin, että hän oli jo ennen auringonlaskua ottava mukaansa rikkaan miehen sielun. Ja minä ajattelin itsekseni: ihminen varustautuu vuodeksi eteenpäin eikä tiedä, että hänen on jo tänään kuoltava. Silloin muistin Jumalan toisen sanan:

— 'Tulet ymmärtämään, mitä ihmisille ei ole annettu'.

Mitä ihmisissä on, sen minä jo tiesin. Nyt minulle selvisi, mitä ihmisille ei ole annettu. Ihmisten ei ole annettu tietää, mitä he ruumistaan varten tarvitsevat. Ja minä hymyilin toisen kerran. Sillä minä iloitsin, kun näin toverini enkelin ja kun Jumala oli ilmaissut minulle toisenkin sanan.

Mutta tässä ei vielä ollut kaikki En vielä tiennyt, mistä ihmiset elävät. Elin yhä vain odottaen, milloin Jumala ilmaisisi minulle viimeisen sanan. Kuudentena vuotena tuli nainen kaksosineen; tunsin tyttöset ja kuulin, miten he olivat jääneet eloon. Nähdessäni heidät, ajattelin: Äiti rukoili minulta armoa lapsilleen, ja minä uskoin, samoin kuin hänkin, etteivät lapset voisi elää ilman isää ja ilman äitiä; mutta vieras nainen on kuitenkin nyt elättänyt ja kasvattanut heidät. Naisen katsoessa niin hellästi ja liikutettuna vieraita lapsia ja hänen itkiessään näin — minä hänessä elävän Jumalan ja ymmärsin, mistä ihmiset elävät. Jumala oli ilmaissut minulle viimeisen sanan ja antanut, minulle anteeksi. Ja minä hymyilin kolmannen kerran.

XII

Ja enkelin yltä putosivat maalliset vaatteet, ja hän verhoutui valoon, niin ettei ihmissilmä voinut häneen katsoa. Ja hän puhui kovemmalla äänellä, ja tuntui kuin se ääni olisi tullut taivaasta eikä hänestä. Ja enkeli sanoi:

— Ymmärsin, etteivät ihmiset elä siitä, että pitävät huolta itsestään, vaan rakkaudesta.

Äidin ei ollut suotu tietää, mitä hänen lapsensa tarvitsivat elämässään. Rikkaan ei ollut suotu tietää, mitä hän itse tarvitsisi. Eikä kenenkään ihmisen ole suotu tietää, tarvitseeko hän illaksi saappaat vaiko ruumiskengät.

Ollessani ihmisenä en jäänyt eloon siitä, että huolehdin itsestäni, vaan siitä, että miehessä, joka löysi minut maantieltä, ja hänen vaimossaan oli rakkaus ja että he armahtivat minua ja pitivät minusta. Orvot eivät jääneet eloon siksi, että heistä huolehdittiin, vaan siksi, että vieraan naisen sydämessä oli rakkautta, siksi, että hän sääli heitä ja kiintyi heihin. Sillä ihmiset eivät elä siitä, että huolehtivat itsestään, vaan siitä, että heissä on rakkautta.

Tiesin kyllä ennestään, että Jumala on antanut ihmisille elämän ja että hän tahtoo ihmisten elävän; nyt minä ymmärsin vielä muutakin.

Nyt minä ymmärsin vielä, ettei Jumala tahdo kenenkään ihmisen elävän itseään varten, ja sentähden hän ei ole ilmaissut ihmisille, mitä kukin heistä tarvitsee itseään varten; hän tahtoo ihmisten elävän toistensa yhteydessä ja sovinnossa keskenään, sentähden hän on ilmaissut heille, mitä he tarvitsevat kukin itselleen ja kaikki yhdessä.

Minä ymmärsin: ihmisistä vain näyttää siltä, kuin he eläisivät siitä, että huolehtivat itsestään; mutta he elävätkin vain rakkaudesta. Joka pysyy rakkaudessa, hän pysyy Jumalassa ja Jumala hänessä, sillä Jumala on rakkaus.

Ja enkeli lauloi Korkeimman ylistystä, ja hänen äänensä sai mökin vapisemaan ja katon aukenemaan, ja tulipatsas kohosi maasta taivaaseen. Ja Semjon, hänen vaimonsa ja lapsensa lankesivat polvilleen. Ja enkelin siivet liikahtivat, ja hän kohosi taivaaseen:

Kun Semjon jälleen tointui, oli tupa kaikin puolin ennallaan, mutta tuvassa ei ollut ketään muuta kuin hän itse vaimoineen ja lapsineen.

PYHIINVAELTAJAT

Joh 4,19. Nainen sanoi hänelle: Herra, minä näen, että Sinä olet profeetta.

20. Meidän isämme ovat kumartaen rukoilleet tällä vuorella: ja te sanotte, että Jerusalemissa on se paikka, jossa tulee kumartaen rukoilla.

21. Jeesus sanoi hänelle: Nainen, usko minua: tulee aika, jolloin ette rukoile Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa.

22. Te kumarratte sitä, jota ette tunne: me kumarramme sitä, jonka tunnemme, sillä pelastus on juutalaisista.

23. Mutta tulee aika ja on jo, jolloin totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa: sillä semmoisiksi Isä tahtoo rukoilijansa.

I

Kaksi vanhaa talonpoikaa tahtoi tehdä pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin. Toinen heistä oli rikas, ja hänen nimensä oli Jefim Tarasytš Ševeljov. Toinen talonpoika, Jelisei Bodrov nimeltään, oli vähemmissä varoissa.

Jefim oli järkevä, kunnon mies, ei maistanut viinaa, ei polttanut tupakkaa, ei nuuskannut, ei kiroillut, oli luja ja ankara tavoissaan. Kahteen eri jaksoon hän hoiti kylänvanhimman tointa ja hoiti niin tunnollisesti, ettei puuttunut kopeekkaakaan kyläkassasta. Hänellä oli suuri perhe: pari poikaa ja naimisissa oleva lapsenlapsi, jotka kaikki asuivat hänen luonaan. Hän oli terve, vahva ja suora ryhdiltään, ja hänellä oli kaunis täysiparta, johon alkoi ilmestyä harmaata vasta kun hän oli seitsemännelläkymmenellä.

Jelisei ei ollut rikas eikä köyhä; nuoremmalla iällään hän oli tehnyt kirvesmiehen töitä; vanhempana hän eli kotona ja hoiti mehiläisiä. Hänellä oli kaksi poikaa; toinen teki työtä vieraissa paikoissa, toinen asui isän luona. Jelisei oli hyväntahtoinen ja hilpeä luonteeltaan. Joskus hän otti ryypyn, nuuskasi myöskin ja lauloi mielellään. Muuten hän eli sävyisästi ja mitä parhaimmassa sovussa omaistensa ja naapurien kanssa. Jelisei oli kooltaan pieni, mustaverinen, kähäräpartainen ja aivan kaljupäinen kuten hänen samanniminen suojeluspyhimyksensäkin, profeetta Elias.

Molemmat ukot olivat jo kauan sitten päättäneet tehdä yhteisen pyhiinvaellusmatkan. Mutta Jefimiä esti aina lähtemästä milloin mikin asia. Tuskin hän oli toisesta päässyt, kun toinen tuli tielle: milloin oli lapsenlapsi naitettava, milloin odotettava että nuorempi poika pääsee sotapalveluksesta; tai hän oli ryhtynyt rakentamaan uutta taloa.

Eräänä pyhäpäivänä vanhukset tapasivat toisensa ja istuutuivat hirsikasalle juttelemaan.

— Milloin täytämme lupauksemme? kysyi Jelisei. Jefimin kasvot synkkenivät, ja hän vastasi: