Part 1

MISTÄ IHMISET ELÄVÄT

ynnä muita kertomuksia

Kirj.

LEO TOLSTOI junior

Suomentanut

Toini Kalima

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

SISÄLLYS:

Mistä ihmiset elävät Pyhinvaeltajat Koirani I. Buljka II. Buljka ja metsäkarju III. Fasaanit IV. Milton ja Buljka V. Kilpikonna VI. Buljka ja susi VII. Miten Buljkalle kävi Pjatigorskissa VIII. Buljkan ja Miltonin loppu Karhunpyynti Vankina Kaukasiassa

MISTÄ IHMISET ELÄVÄT

Me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään, sillä me rakastamme veljiä. Joka ei veljeänsä rakasta, pysyy kuolemassa. (1 Joh. kirje 3.14)

Jos nyt jollakin on tämän maailman hyvyyttä ja hän näkee veljensä olevan puutteessa, mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus saattaa pysyä hänessä? (3.17)

Lapsukaiset, älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa. (3.18)

Rakkaus on Jumalasta, ja jokainen, joka rakastaa, on Jumalasta syntynyt ja tuntee Jumalan. (4.7)

Joka ei rakasta, hän ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus. (4.8)

Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Jos me rakastamme toinen toistamme, niin Jumala pysyy meissä. (4.12)

Jumala on rakkaus, ja joka pysyy rakkaudessa, hän pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. (4.16)

Jos joku sanoo: »Minä rakastan Jumalaa», mutta vikaa veljeänsä, niin hän on valehtelija. Sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka on nähnyt, kuinka hän voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt? (4.30)

I

Suutari asui vaimoineen ja lapsineen talonpojan luona vuokralaisena. Hänellä ei ollut omaa taloa eikä maata, vaan hän elätti sekä itseään että perhettään suutarin ammatilla. Leipä oli kallista ja työ halpaa; kaikki, minkä työllä sai, meni heti ruokaan. Suutarilla ja hänen vaimollaan oli vain yksi yhteinen turkki, ja tämä oli jo melkein riekaleina. Suutari oli jo toista vuotta tuumiskellut ostaa lampaannahkoja uuteen turkkiinsa.

Syksyksi oli häneltä säästynyt jonkin verran rahaa; vaimolla oli arkussa kolmenruplan seteli, ja kylän talonpojat olivat hänelle lisäksi velkaa viisi ruplaa ja kaksikymmentä kopeekkaa.

Eräänä aamuna suutari varustautui lähtemään kirkonkylään nahkoja ostamaan. Paidan ylle hän veti vaimonsa vanutäytteisen, pumpulisen mekon ja sen ylle verkakauhtanansa, pisti kolmiruplasen taskuunsa, taittoi itselleen kepin, söi aamiaisen ja lähti matkaan. Hän ajatteli: »Talonpojilta saan viisi ruplaa, siihen panen lisäksi omat kolme ruplaani ja sillä rahalla ostan lampaannahkoja uuteen turkkiin.»

Suutari saapui kylään ja meni erään talonpojan luo, joka oli hänelle velkaa; tämä ei ollut kotona, ja vaimo lupasi lähettää miehensä tuomaan rahoja viikon varrella, mutta ei antanut kopeekkaakaan; toinen velkamies, jonka luokse hän tuli, vannoi olevansa aivan rahaton ja maksoi suutarille vain parikymmentä kopeekkaa saapasparin korjaamisesta. Suutari olisi sitten ottanut lampaannahat velaksi, mutta nahkuri ei tahtonut antaa hänelle velaksi mitään.

— Kunhan tuot rahat tänne, niin nahat saat, mitkä vain haluat; velkojen perimisestä minä olen saanut tarpeekseni.

Niinpä jäivätkin turkkinahat hankkimatta; suutari sai vain parikymmentä kopeekkaa perityksi ja eräältä talonpojalta vanhat huopokkaat nahalla paikattaviksi.

Suutari tuli alakuloiseksi, joi viinaa kahdellakymmenellä kopeekalla ja meni kotiin tuomatta nahkoja. Matkalla kirkonkylään tänä aamuna oli hän ollut viluissaan; mutta nyt, kun hän oli saanut ryypyn, oli hänen lämmin ilman turkkiakin. Niinpä hän astui tietä pitkin, kopautteli kepillään jäisiä kiviä, heilutteli toisella kädellään huopasaappaita ja puheli itsekseen:

— Minun on lämmin turkittakin. Suonissani polttaa viinan tilkka. En tarvitsekaan turkkia.

Huolet ovat tipotiessään. Sellainen mies minä olen. Minäkö sitä kaipaisin? Tulen minä hyvin toimeen turkittakin. Sitä minä en tarvitse kuuna päivänä. Eukkoa se kyllä harmittaa. Onko tämä laitaa: minun täytyy ahertaa toisen takia, ja tämä vain aina puijaa. Odotapas, veitikka! Ellet hellitä minulle rahaa, niin minä otan lakin päästäsi, otan! Onkos tämä nyt ihmisten tapoja? Kaksikymmenkopeekkaisen saa tuskin lypsetyksi. Silläkö lailla aiot maksaa minulle koko velkasi! Mihinkä on kahdestakymmenestä kopeekasta? Hyvä jos ryypyn saa. Puute muka. Eikö minulla sitten ole puute? Onhan sinulla talo ja karjaa ja kaikenlaista, mutta minulla on tässä kaikki; sinä syöt omaa leipää, mutta minulla on ostoleipä — kolme ruplaa viikossa pelkkään leipään, ota mistä otat. Kun tulen kotiin, on leipä lopussa. Hanki taas heti puolitoista ruplaa. Omani minun on saatava, ei auta.

Lähestyessään tienristeyksessä olevaa rukouskappelia suutari näkee jotakin valkeata välkkyvän kappelin takaa. On jo hämärä; suutari katsoo tarkkaan sinnepäin, mutta ei voi erottaa, mikä siinä on. — Ei tässä ole ollut minkäänlaista kiveä ennen. Onkohan se jokin elukka? Ei, ei näytä elukalta. Pää näyttää ihmisen päältä, mutta kuinkahan se on niin valkoinen? Mitäpä siellä ihminen tekisikään?

Suutari tuli lähemmäksi ja näki nyt ihan hyvin mikä siinä oli. Voi ihmettä: alaston ihminen, kuollutko lienee ollut vai elävä, istui liikkumattomana maassa nojaten rukousmajaan. Suutari säikähtyi ja ajatteli itsekseen: »Ovat surmanneet, ryöstäneet ja jättäneet siihen ruumiin. Parasta olla menemättä lähellekään, muuten sotkevat minut vielä asiaan.»

Suutari jatkoi matkaansa. Kun hän oli kiertänyt kappelin, ei ruumista enää näkynyt. Mutta kuljettuaan jonkun matkaa hän katsoi taakseen, ja näki nyt miehen, jota hän oli luullut kuolleeksi, siirtyvän hiukan rukousmajan vierestä ja katsovan häntä. Suutari säikähti vielä enemmän ja ajatteli: »Tuleeko minun mennä sinne vai jatkaa matkaani? Jos menen hänen luokseen, voi minulle käydä pahoin — kuka tietää, mikä hän on! Hyvistä töistä ei hän ole tänne joutunut. Jos häntä lähestyn, voi hän hyökätä tappamaan minut; ja silloin on turha yrittääkään paeta. Ja ellei hän minua tapa, olen taas pulassa. Mitä sille alastomalle on tehtävä? Enhän toki voi ottaa ainoita vaatteita yltäni ja antaa hänelle. Kunpa pääsisin Jumalan avulla eroon koko miehestä!»

Suutari joudutti kulkuaan. Kun rukousmaja oli jo miltei joutunut näkyvistä, heräsi hänen omatuntonsa.

Suutari pysähtyi jälleen ajatellen:

»Mitä sinä, Semjon, teetkään? Ihminen on huutavassa hukassa, ja sinä, pelkuri, menet vain ohi. Vai oletko äkkiä rikastunut ja pelkäät, että vievät rikkautesi? Kuulepas, Semjon, ei tämä vetele.»

Semjon kääntyi ja meni miehen luo.

II

Semjon tuli miehen luo ja katseli häntä: se oli nuori, vahva mies, jossa ei näkynyt mitään vammaa tai mustelmia ja joka vain oli viluinen ja peloissaan. Mies istui yhä vielä maassa rukousmajaan nojaten eikä katsonutkaan Semjoniin; hän näytti niin voimattomalta kuin ei olisi jaksanut avata silmiäänkään. Vasta kun Semjon seisoi aivan hänen edessään, havahtui hän, käänsi päätään Semjonia kohti ja katsoi häneen. Tämä hänen katseensa oli semmoinen, että Semjon tunsi heti pitävänsä hänestä. Semjon heitti huopasaappaat maahan, irroitti vyönsä, laski sen huopasaappaille ja riisui kauhtanan yltään.

— Nyt ei pitkiä puheita, virkkoi hän. — Pane nämä yllesi! Tee se nopeasti!

Semjon tarttui miehen kyynäspäihin ja auttoi häntä nousemaan. Mies nousi seisomaan, ja Semjon näki silloin puhtaan ruumiin, jäsenissä ei ollut mitään vikaa eikä vammaa, ja kasvot olivat liikuttavan lempeät. Semjon pani kauhtanan hänen ylleen. Kädet eivät ottaneet mennäkseen hihoihin. Semjon sai ne vedetyksi hihoihin, kääri kauhtanan lämpimästi hänen ympärilleen ja sitoi sen vyöllään kiinni.

Sitten Semjon otti rikkinäisen lakin päästään pannakseen sen miesparan päähän. Mutta hänen päätään alkoi heti palella, ja hän tuumi itsekseen: »Minä olen kaljupäinen, mutta hänen ohimoillaan on pitkät kiharat.» — Hän painoi jälleen lakin päähänsä. Sen sijaan minä annan hänelle huopasaappaat. — Hän kehoitti miestä istumaan ja veti saappaat hänen jalkaansa.

Kun suutari oli näin pukenut miehen, sanoi hän tälle:

— No niin, hyvä mies.

Liikupas nyt, että vähän lämpenet. Tutkikoot sitten muut miten asiasi ovat. Osaatkohan sinä edes kävellä?

Mies seisoo paikallaan katsoen ystävällisesti Semjoniin, mutta ei voi sanoa sanaakaan.

— Minkätähden sinä et puhu mitään? Emmehän me toki voi tähän talveksi jäädä. Katon alle on päästävä. Tässä on keppi, nojaa siihen, jos olet heikko. Lähdetään!

Ja mies alkoi kävellä. Hän käveli vallan kevyesti ja pysyi hyvin Semjonin rinnalla.

Heidän astuessaan Semjon kysyi häneltä:

— Mistä olet kotoisin?

— En ole täältäpäin.

— Täkäläiset minä kyllä tunnenkin kaikki. Miten sinä oikeastaan jouduit kappelin taakse?

— En saa sanoa sitä.

— Ihmiset ovat kai tehneet sinulle pahaa?

— Ei kukaan ole tehnyt minulle pahaa. Jumala on minua rangaissut.

— Tietystihän kaikki tulee Jumalalta, niinpä kyllä; mutta täytyyhän sinun jostakin elatuksesi saada. Mihin oikeastaan aiot lähteä?

— Se on yhdentekevää.

Semjon oli kovin ihmeissään. Mies ei näyttänyt miltään veijarilta: hänen puheensa kuulosti ystävälliseltä ja lempeältä, mutta hän ei halunnut puhua mitään itsestään. Semjon ajatteli:— Maailmassa sattuu monenlaista. — Ja hän virkkoi miehelle:

— No, tulehan minun kotiini, voit siellä ainakin vähäisen toipua.

Semjon astui eteenpäin, ja muukalainen pysytteli hänen kintereillään. Tuuli alkoi puhaltaa, se tunkeusi Semjonin paidan lävitse, ja vilu haihdutti hänen päihtymyksensä. Semjon hieroskeli nenäänsä, piteli käsillään kiinni mekkoaan edestä ja ajatteli: — Tässä nyt on turkki! Läksin kotoa ostamaan turkkia ja tulen takaisin ilman kauhtanaakin tuonpa vielä alastoman ihmisen mukanani. Matrjona ei ole tästä hyvillään! — Ja Matrjonaa ajatellessaan tulee Semjon vallan alakuloiseksi. Mutta kun hän katselee muukalaista ja ajattelee, miten tämä katsoi häneen kappelin takaa, riemuitsee hänen sydämensä.

III.

Semjonin vaimo oli tänä iltana saanut kotiaskareensa tavallista aikaisemmin tehdyksi. Hän oli pilkkonut puut, kantanut vettä kaivolta, antanut lapsille ruokaa ja itsekin syönyt. Hän pohti paraikaa mielessään, milloin panisi leipätaikinan: tänäänkö vai vasta huomenna? Jotakuinkin suuri kimpale oli vielä jäljellä.

— Jos Semjon on syönyt kylällä päivällistä, — ajatteli hän itsekseen, — eikä syö paljon illalliseksi, riittää leipä vielä huomisen yli.

Matrjona kääntelee ja pyörittelee leipää käsissään ja ajattelee: — Kyllä minä jätän huomiseksi taikinanteon. Jauhojakin on enää vain yhteen leipomiseen. Perjantaihin asti on koetettava tulla toimeen.

Matrjona korjaa leivän pöydästä ja istuutuu pöydän ääreen paikkaamaan miehensä paitaa. Paikatessaan hän ajattelee, mitenkä hänen miehensä matka mahtanee onnistua.

— Kunpa se nahkuri vain ei pettäisi häntä! Miehenihän on hyvin yksinkertainen. Hän ei itse petä koskaan ketään, mutta pienikin lapsi voi hänet puijata. Kahdeksan ruplaa ei ole mikään pieni asia. Sillä rahalla voi jo saada oikein hyvän turkin. Vaikkapa parkitsemattomista nahoista, turkki se kuitenkin on. Viime talvi oli vasta talvi, kun sai tulla toimeen ilman turkkia. Ei joelle voinut lähteä eikä minnekään. Semjon ottaa kaikki talon riekaleet ylleen, kun menee ulos, eikä minulle jää enää mitään. Tänään lähtikin niin aikaisin, olisi jo aika hänen palata. Kunpa se junkkari ei vain istuisi missään kapakassa!

Tuskin oli Matrjona ehtinyt ajatella tämän, kun askeleita jo kuului portaista ja joku astui eteiseen. Matrjona pisti neulan kiinni paitaan ja läksi katsomaan. Hän näki, että tulijoita oli kaksi: Semjon ja tämän seurassa tuntematon talonpoika huopasaappaissa ja lakitta päin.

Matrjona tunsi paikalla miehessään viinan hajua. Hän ajatteli itsekseen:

— Enkös arvannut oikein: ryypyn on ottanut.

Ja kun hän näki miehensä tulevan ilman kauhtanaa, vain mekkoon puettuna, tyhjin käsin, sanaakaan sanomatta ja hämillään tuijottavan eteensä, lakkasi hänen sydämensä melkein sykkimästä. Hän ajatteli: rahat on Semjon ryypännyt jonkun kulkurin kanssa ja tuo kumppaninsa vielä kotiinkin.

Matrjona päästi molemmat tupaan ja tuli itsekin sisään. Hän näki tuntemattoman nuoren, laihan miehen, jolla oli yllään Semjonin kauhtana. Kauhtanan alta ei näkynyt paitaa, eikä päässä ollut lakkia. Tultuaan tupaan muukalainen jäi liikkumattomana seisomaan ovensuuhun eikä nostanut edes katsettaan. Matrjona ajatteli: — Ei taida olla mikään hyvä ihminen, kun on niin arka.

Matrjona rypisti otsaansa, meni uunin luo ja odotti, mitä tulijat tekisivät.

Semjon otti lakin päästään ja istuutui penkille, ikäänkuin asiat olisivat olleet aivan kuin pitikin.

— No, Matrjona, etkö anna meille illallista?

Matrjona mutisi jotakin itsekseen. Hän seisoi liikkumatta uunin vieressä ja katseli päätään pudistellen milloin toista, milloin toista. Huomatessaan eukkonsa olevan huonolla tuulella ei Semjon ollut sitä ollenkaan näkevinään. Hän tarttui vierasta käteen ja sanoi: — Istuhan toki, veikkoseni, ruvetaan syömään.

Vieras istuutui penkille.

— Etkö olekaan tänään mitään keittänyt?

Matrjona suuttui.

— Keittänyt olen kyllä, vaikka en sinulle. Mistä ihmiset elävät — — Näytpä juoneen tolkkusikin. Läksit turkkia hakemaan ja tulet takaisin kauhtanattakin; tuot lisäksi vielä kotiin alastoman kulkurin. Ei minulla ole illallista tuollaisille juopporateille.

— Annapas olla, Matrjona, älä pauhaa tyhjää! Kysyhän ensin, kuka tämä mies on...

— Sano sinä, minne olet rahat hukannut?

Semjon otti kauhtanasta esiin setelin ja näytti sitä vaimolleen.

— Tässä rahat ovat; Trifonov ei maksanut velkaansa, lupasi huomenna maksaa.

Matrjona joutui aivan suunniltaan: turkkia Semjon ei ollut ostanut ja oli antanut kauhtanansakin alastomalle ja tuonut tämän mukanansa kotiin.

Hän otti setelin pöydältä, pani sen jälleen talteen kirstuun ja sanoi:

— Minulla ei ole antaa illallista. En minä ole mikään kaikkien alastomien renttujen elättäjä.

— Voi, Matrjona, pidä toki kielesi kurissa ja kuule, mitä sinulle sanotaan.

— Juopuneelta kollolta ei kuitenkaan saa kuulla järkevää puhetta! Ihmekös jos olin vastahakoinen menemään sinulle, juopporähjälle; äitimuori antoi minulle liinavaatetta myötäjäisiksi, ja sinä olet sen juonut; nyt läksit kylään ostamaan turkkia ja rahat olet juonut.

Semjon aikoi selittää vaimolleen, että hän oli juonut vain parillakymmenellä kopeekalla, ja hän aikoi kertoa mistä oli miehen löytänyt. Mutta Matrjona ei antanut hänelle suunvuoroa, vaan puhui niin paljon ja niin nopeasti, että näytti siltä kuin hänen suustaan olisi tullut monta sanaa yht'aikaa. Kymmenenkin vuoden vanhat asiat otti hän nyt puheeksi. Matrjona puhui puhumistaan ja hyökkäsi sitten Semjonia kohti ja tarttui hänen hihaansa.

— Annapas tänne minun mekkoni; muuta minulla ei ole, ja senkin ainoan sinä olet minulta ottanut. Anna tänne mekko, senkin vietävän koira!

Semjon riisui mekon yltään. Silloin toinen hiha kääntyi nurin. Matrjona riuhtoi toista hihaa, niin että saumat rasahtivat. Hän otti mekkonsa, viskasi sen päähänsä ja tarttui ovenripaan. Hän aikoi lähteä tiehensä, mutta pysähtyikin äkkiä: hänen mielensä oli kovasti kuohuksissa ja hän tahtoi purkaa sisuaan; samalla hänen teki kovasti mieli saada tietää, kuka tuo tulija oli.

IV

Matrjona pysähtyi kynnykselle ja sanoi:

— Jos hän olisi kunnon ihminen, niin ei kuljeskelisi noin alastomana; hänellä ei ole edes paitaa! Jos omatuntosi olisi puhdas, niin sanoisit minulle, mistä olet tuon veitikan onkinut.

— No kuulehan nyt, kun minä kerron. Kun tulin kappelin ohitse, näin hänet maassa alastomana ja paleltuneen näköisenä. Nyt ei ole kesä eikä kukaan kulje alastomana huvikseen. Jumala johdatti minut hänen luokseen, muuten hän olisi ollut kuoleman oma. Ei suinkaan häntä siihen voinut jättää! Ja maailmassahan sattuu niin monenlaista. Annoin hänelle vaatetta ja toin hänet tänne. Hillitse mielesi, Matrjona, älä tee syntiä! Kaikkien meidän on kerran kuoltava.

Matrjona aikoi ruveta uudelleen sättimään. Mutta kun hän katsahti tuntemattomaan mieheen, täytyi hänen vaieta. Vieras istui liikkumattomana penkin päässä, kädet polvilla, pää kumarassa; hänen silmänsä olivat kiinni ja kasvot vääntyivät kuin häntä olisi tuskaisasti ahdistanut. Matrjona vaikeni, ja Semjon virkkoi:

— Matrjona, eikö sinussa olekaan Jumalaa?

Kun Matrjona kuuli nuo sanat ja vielä kerran katsahti vieraaseen, lauhtui hänen sydämensä heti. Hän astui ovelta uunin luo ja otti esiin illallisen. Hän asetti kulhon pöydälle, kaasi kaljaa siihen ja toi viimeisen leipäkimpaleen. Hän ojensi veitsen ja pari lusikkaa.

— No, syökäähän!

Semjon työnsi vieraan lähemmäksi pöytää, leikkasi leipää, murensi sitä kulhoon, ja he alkoivat syödä. Matrjona istuutui pöydän kulmaan, nojasi käteensä ja katseli vierasta.

Ja hän tunsi säällä vierasta kohtaan, sillä vieras tuntui heti hänestä rakkaalta. Vieraan kasvot muuttuivat äkkiä iloisiksi, kärsivä ilme katosi, hän nosti katseensa ja hymyili Matrjonalle.

Kun he olivat syöneet, korjasi Matrjona ruuan pöydästä ja alkoi kysellä vieraalta:

— Mistä kaukaa olet kotoisin?

— En ole täältäpäin.

— Miten jouduit maantielle?

— Sitä en saa sanoa.

— Kuka on sinut noin ryöstänyt?

— Jumala on minua rangaissut.

— Makasitko tosiaankin aivan alastomana maantiellä?

— Aivan alastomana, ja olin vähällä paleltua kuoliaaksi. Mutta kun Semjon näki minut, tuli hänen sääli minua; hän antoi minulle kauhtanansa ja otti minut mukaansa. Täällä olet sinä antanut minulle ruokaa ja ollut hyvä minulle. Jumala senvuoksi teitä palkitkoon!

Matrjona nousi paikaltaan, otti ikkunalaudalta miehensä vanhan paidan, jota juuri oli paikannut, ja ojensi sen vieraalle; hän löysi myöskin alushousut ja antoi ne hänelle.

— Tässä saat, ota! Eihän sinulla näy olevan paitaakaan. Pue nämä yllesi ja rupea pitkällesi mihin vain tahdot, penkille tahi uunille.

Vieras riisui kauhtanan ja veti paidan ja alushousut ylleen ja rupesi penkille pitkälleen. Matrjona sammutti tulen, otti kauhtanan ja meni levolle miehensä viereen.

Matrjona peitti itseään kauhtanan liepeellä, mutta ei voinut nukkua: pakostakin ajatteli hän vain vierasta. Ajatellessaan, että vieras on syönyt heidän viimeisen leipäpalansa ja ettei huomiseksi ole enää mitään, että hän on lahjoittanut vieraalle paidan ja housut, tulee hän alakuloiseksi; kun hän ajattelee vieraan hymyä, sykähtää hänen sydämensä ilosta.

Matrjona oli kauan valveilla. Huomatessaan, ettei Semjonkaan nukkunut, vaan veti kauhtanaa puoleensa, huudahti hän:

— Semjon!

— Hä?

— Me olemme syöneet leivät loppuun, enkä minä ole leiponut uutta. En tiedä ollenkaan, miten huomisesta selvitään. Ehkäpä Malanja-kummi antaa meille.

— Mitäs tässä huolehtimaan, ainahan sitä jotenkin.

Vaimo makasi hetkisen hiljaa, sitten hän taas virkkoi:

— Taitaa olla hyvä mies se vieras; kummallista vain, ettei hän kerro mitään itsestään.

— Hän ei luultavasti saa mitään sanoa.

— Semjon!

— Hä?

— Me annamme muille, mutta minkätähden ei kukaan anna meille?

Siihen Semjon ei voinut mitään vastata. Hän virkkoi vain: »Lopetetaan jo», — ja kääntyi ja nukahti.

V

Kun Semjon heräsi seuraavana aamuna, nukkuivat lapset vielä; Matrjona oli mennyt naapurilta leipää lainaamaan. Eilinen vieras istui Semjonin vanhassa paidassa penkillä ja tuijotti kattoon. Hänen kasvonsa näyttivät iloisemmilta kuin edellisenä päivänä.

Semjon virkkoi:

— Niin, hyvä mies: vatsa vaatii leipää, ja alaston ruumis vaatii vaatetta. Jouten ei kukaan elä. Osaatko tehdä työtä?

— En osaa mitään.

Semjon oli ihmeissään ja sanoi:

— Kunpa sinulla olisi vain halua. Ihminen oppii kaikkea.

— Jos ihmiset tekevät työtä, teen minäkin työtä.

— Mikä sinun nimesi on?

— Mihail.

— Jos et tahdo mainita mitään itsestäsi, Mihail, niin on se aivan sinun oma asiasi. Mutta sinun täytyy elättää itseäsi jollakin, siitä ei pääse. Jos teet minulle työtä, pidän minä sinut luonani.

— Palkitkoon sinua Jumala! Jään mielelläni oppiin sinun luoksesi. Näytähän minulle, mitä minun on tehtävä.

Semjon otti pikilangan, kiersi sormensa ympäri ja näytti, miten ommellaan.

— Ei tämä ole vaikeata, katsopas.

Mihail katseli, kiersi pikilankaa oikealla tavalla sormensa ympäri ja teki aivan samoin kuin Semjon.

Sitten Semjon näytti hänelle, miten kahden pikilangan päät yhdistetään toisiinsa. Senkin Mihail heti ymmärsi. Suutari näytti hänelle vielä kuinka harjas työnnetään sisään ja kuinka pistokset tehdään. Mihail osoittautui kaikessa hyvin oppivaiseksi.

Näyttipä Semjon hänelle mitä työtä tahansa, kaiken hän käsitti paikalla. Kolmantena päivänä hän jo teki niin taitavasti työtä kuin olisi koko ikänsä tehnyt saappaita. Hän teki kovasti työtä ja söi vähän: ellei ollut työtä, istui hän vaiteliaana penkillä tuijottaen kattoon. Hän ei milloinkaan mennyt kylälle, puhui vain sen verran kuin oli välttämätöntä, ei laskenut koskaan leikkiä eikä nauranut. Vain ensimmäisenä iltana oli nähty hänen hymyilevän, kun Matrjona toi hänelle illallista.

VI

Päivä meni, toinen tuli, viikot kuluivat, ja sitten meni vuosi umpeen. Mihail asui yhä vielä Semjonin luona tehden hänelle työtä. Pian sanoivat kaikki, ettei matkojen päässä ollut parempaa suutaria kuin Semjonin uusi oppipoika; kukaan ei muka osannut tehdä niin siistiä ja kestävää työtä. Kaikkialta ympäristöstä tuli ihmisiä Semjonin luokse teettämään itselleen saappaita, joten suutari sai kootuksi itselleen jonkin verran omaisuutta.

Talvella istuivat Semjon ja Mihail kerran ikkunan ääressä tekemässä työtä; äkkiä he kuulivat kulkusten kilinää ja näkivät kolmivaljakon pysähtyvän mökin edustalle.

Renkipoika hyppäsi kuskipenkiltä ja avasi kuomureen. Reestä nousi kallisarvoiseen turkkiin puettu ylhäinen herra. Hän astui Semjonin mökkiä kohti ja tuli eteiseen. Matrjona riensi ulos ja tempasi hänelle oven auki. Vieras herra kumartui, astui tupaan, ja kun hän kohotti päätään, kosketti hänen päälakensa miltei kattoa; hän oli niin kookas, että täytti kokonaisen huoneen nurkan.

Semjon nousi, kumarsi ja oli kovin ihmeissään nähdessään ylhäisen herran. Hän ei ollut vielä milloinkaan nähnyt tällaisia ihmisiä. Semjon oli laiha, Mihail oli myöskin laiha, ja Matrjona oli ohut kuin lastu. Ylhäinen vieras näytti olevan kotoisin ihan toisesta maailmasta; hänen kasvonsa olivat punaiset ja pulleat, kaula kuin härällä, ja hän näytti olevan kuin rautamöhkäleestä valettu.

Vieras herra puhkui, riisui turkin yltään, istuutui penkille ja sanoi:

— Kuka täällä on mestari?

Semjon astui esiin ja virkkoi:

— Minä, teidän armonne.

Herra huusi renkipojalle:

— Fedjka, tuo tänne nahka!

Poika toi heti käärön. Herra otti sen häneltä, laski pöydälle ja sanoi:

— Avaa se!

Poika kääri sen auki. Herra osoitti sormellaan nahkaa ja virkkoi Semjonille:

— Katsopas nyt tarkkaan, suutari, näetkö mitä tämä on?

— Näenhän minä, teidän armonne.

— Ymmärrätkö sinä, millaista nahkaa tämä on?

Semjon koetteli nahkaa ja sanoi:

— Hyvää nahkaa on.

— Pitäisi olla! Tällaista tavaraa et sinä, hölmö, ole tainnut vielä eläessäsi nähdäkään. Tämä on ulkomaalaista tavaraa, maksaa kaksikymmentä ruplaa.

Semjon säikähti ja sanoi:

— Missäpä minä olisin tällaista tavaraa nähnyt!

— No niin! Osaatko tehdä minulle tästä nahasta hyvin käyvät saappaat?

— Osaan kyllä, teidän armonne.

Vieras herra huusi hänelle:

— Helppo on sanoa. Oletko sinä selvillä, kenelle teet työn ja mitä nahkaa tämä on? Sinun tulee tehdä minulle saappaat, jotka kestävät vuoden, menemättä länttään ja puristamatta tai ratkeamatta mistään. Jos osaat, niin käy työhön ja leikkaa; mutta ellet osaa, niin älä ensinkään nahkaan kajoakaan! Minä sanon sinulle heti etukäteen: jos saappaat menevät aikaisemmin rikki tai länttään, niin toimitan sinut vankilaan; mutta elleivät mene rikki eikä länttään, maksan sinulle työstäsi kymmenen ruplaa.

Semjon oli niin säikähtynyt, ettei ollenkaan tiennyt, mitä sanoa. Hän kääntyi katsomaan Mihailiin,⁻ töytäisi häntä kyynärpäällään ja kuiskasi:

— Otetaanko?

Mihail nyökkäsi vain päätään kehoittaen ottamaan.

Semjon seurasi hänen neuvoaan ja otti tehdäkseen saappaat, jotka kestäisivät vuoden ratkeamatta ja menemättä länttään.

Vieras herra huusi jälleen renkipojan luokseen ja käski häntä vetämään saappaan vasemmasta jalasta. Hän ojensi jalkaansa ja sanoi: — Ota mitta!