Part 8

Kolme päivää syötiin sitten tamman lihaa, juotiin tatarilaisolutta ja vietettiin vainajan muistoa. Kaikki tatarit olivat kotosalla. Neljäntenä päivänä Žilin näki päivällisen tienoissa miesten hommaavan lähtöä jonnekin. Talutettiin hevosia pihalle, varustauduttiin. Kymmenkunta miestä lähti matkalle, punaparta heidän mukanaan. Ainoastaan Abdul jäi kotiin. Yöt olivat vielä pimeät, uusi kuu oli vastikään syntynyt.

— Nyt, tuumi Žilin, on tullut karkaamisen hetki. — Hän puhui asiasta Kostylinillekin. Mutta tätä yritys peloitti.

— Mihin me tästä karkaamme? Kun emme tunne edes tietäkään.

— Minä kyllä tunnen tien.

— Mutta yössä ei ehditä perillekään.

— Ollaan metsässä yötä, jollei ehditä. On minulla jokunen kakkarakin säästettynä. Sitäkö tässä rupeaa istumaan? Kuka tietää lähettävätkö rahojakaan. Ja tatarit ovat nyt kiukuissaan, kun venäläiset ovat tappaneet heidän miehensä.

Kostylin tuumaili kotvan aikaa.

— No, olkoon menneeksi.

Žilin ryömi aukon suulle ja kaivoi sitä suuremmaksi, jotta Kostylinkin mahtuisi. He istuivat sitten odottamaan, kunnes kylässä äänet vaikenivat.

Kun ei koko aulista enää kuulunut ihmisääntä, Žilin ryömi vajasta seinän alitse. Hän kuiskasi Kostylinille: »Ryömi!» Kostylinkin pääsi reijästä, mutta jalallaan tuli potkaisseeksi kiveä ja kolistelleeksi. Isännällä oli talon vahtina kirjava koira, hyvin äkäinen, Uljašin niminen. Tätä Žilin oli jo etukäteen vartavasten syötellyt. Koira kuuli nyt kolinan, ärähti haukkumaan ja ryntäsi vajan luo perässään vielä muitakin koiria. Žilin vihelsi hiljalleen ja heitti piirakan palan koiran eteen. Uljašin tunsikin jo hänet, alkoi heiluttaa häntäänsä ja lakkasi haukkumasta.

Isäntä kuuli tupaan haukunnan ja huusi sieltä koiralle: — Uskii! Uskii! Uljašin!

Mutta Žilin syyhytteli koiran niskaa. Koira oli ääneti, hankasi itseään hänen polviansa vasten ja heilutteli häntäänsä.

Nurkan takana he sitten istuivat odotellen. Kaikki oli taas hiljaista; kuului ainoastaan lampaan yninää karsinasta ja alhaalla kivien lomitse virtaavan veden kuohu. Oli pimeä, tähdet kiiluivat korkealla taivaalla; vuoren takaa alkoi uusi kuu punertavana kohota, sakarat ylöspäin. Notkoissa leijaili maidonvalkeana sumu.

Žilin nousi ja virkkoi toverilleen: »No, veliseni, nyt!»

He lähtivät astumaan, mutta juuri kun he olivat päässeet liikkeelle, kuulivat he katolta papin huutavan: »Allah! Besmillah! Il rahman!» Väki siis meni moskeijaan. Miehet istuutuivat taas, painautuen seinän viereen. He istuivat kauan ja odottivat, kunnes kaikki moskeijaan menijät olivat kulkeneet ohi. Taas oli hiljaista.

— No, Herra meitä auttakoon! — He tekivät ristinmerkin ja läksivät. He kulkivat pihan poikki jyrkkää rinnettä alas joelle, kahlasivat sen poikki ja kulkivat notkoa pitkin eteenpäin. Alhaalla laaksoissa leijaili sakea sumu, ylhäällä pään päällä tuikkivat tähdet. Niiden mukaan Žilin ohjasi suunnan. Sumu oli viileää, ja oli kevyt kävellä, saappaat vain olivat epämukavat, länttään astutut. Žilin heitti ne jalastaan menemään ja kulki paljain jaloin. Hän hyppelehti kiveltä kivelle ja katsahti tähtiin. Kostylinin oli vaikea seurata.

— Älä mene niin kovasti, pyysi hän. Kirotut ruojut kalvavat jalkani verille.

— Heitä menemään, niin on kevyempi kulkea.

Kostylin käveli avojaloin, — mutta entistä huonommin kävi kulku. Hän löi jalkansa kiviin, ja jäi yhä jälemmäs. Žilin virkkoi:

— Vähät naarmuista, ne paranevat; mutta jos saavat kiinni, niin leikki on lopussa, tappavat.

Kostylin ei virkkanut mitään, kulki vain ähkien. He kulkivat kauas notkoa pitkin. Yhtäkkiä kuuluu oikealta koirien haukuntaa. Žilin pysähtyi, katseli ympärilleen, kiipesi vuorelle, kopeloiden käsillään.

— Ohhoh, harhaan olemme menneet, sanoi hän.

— Me olemme kulkeneet liiaksi oikealle. Tuolla on vieras kylä, näin sen vuorelta; on mentävä takaisin vasemmalle, vuoren rinnettä. Tuolla täytyy olla metsä.

Mutta Kostylin sanoi:

— Odotahan toki hiukan, levähdetään; jalkani ovat ihan verillä.

— Voi veikkoseni, kyllä ne paranevat; koeta hyppiä kevyemmin. Tällä lailla.

Ja Žilin juoksi takaisin ja kääntyi vasemmalle vuoren kylkeä pitkin metsään. Kostylin jäi jälkeen ja kulki ähkien. Žilin hoputti häntä vähänväliä eikä pysähtynyt.

He nousivat jälleen vuorelle. Aivan oikein — siinä olikin metsän reuna. He painautuivat metsään ja repivät okaihin siekaleiksi viimeiset vaaterääsynsä. Lopulta he osuivat polulle ja lähtivät kulkemaan sitä pitkin.

— Seis! — Tieltä kuului kavion kapsetta. He seisahtuivat kuuntelemaan. Kuului kuin hevosen askelten töminää. Sitten oli hiljaista. He lähtivät liikkeelle, ja töminä kuului uudelleen. He pysähtyivät, ja sekin taas lakkasi kuulumasta. Žilin heittäytyi pitkälleen maahan ja koetti katsella valoa vasten, — tiellä seisoi jokin. Se näytti ihan hevoselta, ja oli kuin sen selässä olisi joku istunut, mutta se ei näyttänyt oikein ihmiseltä. Kuului hevosen korskumista. — Mitä ihmettä! — Žilin vihelsi hiljalleen, — se ryntäsi metsään ja ryske kävi, kun se tuulispäänä katkoi mennessään oksia.

Kostylin aivan lyyhistyi maahan. Mutta Žilin virkkoi nauraen:

— Se oli hirvi. Kuuletko miten se sarvillaan katkoo oksia. Me pelkäsimme sitä ja se meitä.

He kulkivat yhä eteenpäin. Linnut alkoivat puissa liikehtiä, aamuun ei ollut enää pitkälti. Miehet eivät oikein tienneet, olivatko he oikealla tiellä vai ei. Žilinistä tuntui kuin hänet olisi tuotu tätä samaa tietä kylään ja että toverien luo oli noin kymmenkunta virstaa. Varma ei hän tiestä kuitenkaan ollut, kun yö oli vielä pimeä. He tulivat vihdoin aholle. Kostylin istuutui ja puhui:

— Tee niinkuin tahdot, mutta minä en jaksa enää astua, jalkani eivät nouse.

Žilin alkoi häntä innostaa. — Ei tule mitään, vastasi Kostylin. — En jaksa.

Žilin kiukustui, sylkäisi ja alkoi sättiä:

— Lähdenpähän sitten yksin. Hyvästi!

Kostylin hypähti pystyyn, alkaen kiiruhtaa jäljestä. He olivat kulkeneet noin neljä virstaa. Sumu metsässä tiheni tihenemistään, ei mitään voinut erottaa ympärillä, tuskin tähtiäkään enää näkyi.

Yht'äkkiä kuului taas hevosen kavioiden töminää. Kengät kilahtelivat kiviä vasten. Žilin heittäytyi vatsalleen ja kuunteli korva maassa.

— Tosiaankin, joku ratsastaa tänne meihin päin.

He juoksivat tieltä pensaikkoon odottamaan. Žilin ryömi tielle päin katsoakseen, — tatari ajoi ratsain lehmää edellään, mutisten jotakin nenäänsä itsekseen. Nyt hän oli ohi. Žilin palasi Kostylinin luo.

— No, ei hätää, — nouse, lähdetään!

Kostylin yritti nousta, mutta kaatui jälleen.

— En voi, — jumal'auta, en jaksa; voimani, ovat lopussa.

Pullea, tukeva mies oli helposti hiestynyt. Kylmässä sumussa jalat kolhiutuneina verille hän nääntyi tyyten. Žilin koetti auttaa häntä pystyyn, mutta Kostylinilta pääsi tuskanhuuto:

— Älä, koskee!

Žilinkin oli jähmettyä.

— Hittoako sinä huudat? Tatari tuossa lähellä vielä kuulee. — Samalla hän ajatteli: »Onpa mies tosiaan uupunut; mitä oikein olisi tehtävä? Ei käy ystävää jättäminenkään.» Hän virkkoi Kostylinille:

— No, nousehan, käy selkääni, — minä kannan, koska sinä et voi kävellä.

Hän nosti Kostylinin selkäänsä, piteli reisistä kiinni ja lähti tietä pitkin laahustamaan.

— Älä kurista kurkkuani. Herran tähden; pitele olkapäistä!

Žilinin oli raskasta kulkea, hänenkin jalkansa olivat verillä ja hän oli ihan uupumaisillaan. Hän kumartui, kohotteli Kostylinin paremmin selkäänsä ja kantaa retuutti häntä pitkin tietä.

Tatari näkyi kuulleen Kostylinin huudon. Žilin kuuli jonkun ratsastavan perässään ja huutavan jotakin tatarin kielellä. Hän heittäytyi pensaikkoon tien viereen. Tatari tempasi pyssynsä ja laukaisi. Ei toki onneksi sattunut. Tatari vihelsi omalla tavallaan ja ratsasti pois tietä pitkin.

— Nyt kävi hullusti, veikkoseni, virkkoi Žilin. — Se koira kerää heti tatarit ajamaan meitä takaa. Ellemme ehdi vielä kolmisen virstaa, niin olemme hukassa. Hän ajatteli itsekseen: »Piruko minua riivasi ottamaan tuon pölkyn niskaani? Yksin olisin jo kauan sitten ollut turvassa.»

Kostylin kehoitti häntä:

— Lähde yksin, mitä sinä jäät minun takiani kuolemaan?

— En, en lähde yksin, en jätä toveriani!

Žilin otti taas Kostylinin selkäänsä. Virstan verran he kulkivat näin edelleen. Metsää jatkui yhä, ei laitaa näkynyt. Sumu alkoi jo hälvetä leijaillen kevyinä hattaroina ilmassa, eikä tähtiäkään enää näkynyt. Žilin alkoi tuskastua.

He joutuivat tien vieressä olevalle lähteelle, joka oli kivillä reunustettu. He pysähtyivät sen ääreen ja Žilin laski Kostylinin maahan.

— Annahan, kun hiukan juon ja huoahdan. Maistetaan kakkaraa. Varmaankin ollaan jo lähellä.

Kun hän kumartui juomaan, kuulivat he jälleen takanansa kavioiden kapsetta. He painautuivat tieltä oikealle pensaikkoon ja heittäytyivät jyrkänteen alle pitkälleen.

Kuului tatarien puhetta. Nämä olivat pysähtyneet samaan kohtaan, mistä Žilin ja Kostylin olivat poikenneet tieltä. He keskustelivat hetkisen ja sitten usuttivat koiria. Toverukset kuuntelivat, pensaissa rapisi ja samassa juoksi vieras koira suoraapäätä heitä kohti. Se pysähtyi äkkiä ja alkoi haukkua.

Tataritkin tunkeutuivat pensaikkoon — vieraita näkyivät olevan. Pakolaiset otettiin kiinni, pantiin köysiin, kiskottiin satulaan ja toimitettiin matkaan.

Kun he olivat ratsastaneet kolmisen virstaa, tuli Abdul isäntä vastaan kahden muun tatarin seuraamana. Tulijat puhuivat jonkin sanan, siirsivät karkurit omien hevosten selkään ja lähtivät viemään takaisin kylään.

Abdulin suu ei vetäytynyt nauruun eikä hän virkkanut heille sanaakaan koko matkalla.

Päivän koittaessa tultiin perille auliin, ja karkurit jätettiin pihalle istumaan. Heidän ympärilleen kokoontui heti lapsilauma, joka kirkuen heitti heitä kivillä ja huitoi raipoilla.

Tatarit kokoontuivat piiriin pihalle; heidän joukossaan oli vuorenjuurella asuva ukkokin. He alkoivat puhella. Žilin kuuli, että puhe koski heitä ja että pohdittiin mitä vangeille oli tehtävä. Toiset neuvoivat lähettämään heidät kauemmaksi vuorille, ukko taas kehoitti tappamaan. Mutta Abdul ei suostunut:— Minä olen maksanut heistä rahat ja tahdon saada lunnaat! Ukko vain vakuutteli: — Eivät maksa kopeekkaakaan, tuhoa vain tekevät. Synti on ruokkia venäläistä. Parasta on tappaa — sillä pääset!

He hajaantuivat. Isäntä astui Žilinin luo ja alkoi puhella hänelle:

— Ellei teidän lunnaitanne parin viikon päästä lähetetä, pehmitän nahkanne piiskalla. Mutta jos vielä kerran karkaamaan rupeat, tapan sinut kuin koiran. Kirjoita kirje ja tee se kunnollisesti.

Vangeille tuotiin paperia, ja he kirjoittivat. Heidät kytkettiin jalkapuuhun ja laahattiin moskeijan taakse, missä heidät heitettiin viiden arssinan syvyiseen kuoppaan.

VI

Heidän elämänsä oli nyt niin tukalaa kuin suinkin. Jalkapuista ei päästetty eikä heitä laskettu ollenkaan raittiiseen ilmaan jaloittelemaan. Heille heitettiin kuoppaan kuin koirille melkein paistamatonta taikinaa ja tuotiin ruukussa vettä. Kuopassa oli raskas, kostea, löyhkäävä ilma; Kostylin tuli ihan sairaaksi, rupesi pöhöttymään koko mies, ja ruumista alkoi kovasti särkeä; hän milloin voihki, milloin taas yritti nukkua. Žilininkin mieli oli ihan lamassa; asiat olivat nyt huonolla kannalla. Eikä hän keksinyt keinoa, millä olisi täältä selvin nyt. Hän ryhtyi kuopimaan reikää, mutta ei tiennyt minne mullan heittäisi. Isäntä huomasi sen ja uhkasi tappaa.

Kyyröttäessään kerran kuopassaan hän muisteli taas entistä vapaanaoloaan ja ikävöi. Samassa putosi piirakas suoraan hänen polvilleen, pian senjälkeen tipahti toinen ja kirsikoita vielä lisäksi. Hän katsahti ylös ja huomasi siellä Dinan. Tämä katseli häntä hetkisen, nauroi ja juoksi sitten tiehensä. Žilinin päähän juolahti heti:

— Jospa tuo Dina auttaisi!

Hän puhdisti kuopan nurkan, kaivoi esiin savea ja alkoi muovailla nukkeja.

Hän valmisti ihmisiä, hevosia, koiria ja ajatteli itsekseen: — Kun Dina taas tulee, heitän nämä hänelle.

Dinaa ei kuulunut koko seuraavana päivänä. Sen sijaan Žilin kuuli kavioiden kapsetta; ratsastajat ajoivat ohitse, ja tatarit kokoontuivat moskeijan luokse. Siinä he kiistelivät, huusivat ja puhuivat jotakin venäläisistä. Žilin erotti ukon äänen. Hän ei saanut sanoista tarkoin selvää, mutta sen verran hän arvasi, että venäläisiä oli tullut lähitienoille ja että tatarit pelkäsivät heidän saapuvan kylään ja olivat nyt ymmällä mihin panisivat vangit ja mitä näille oli tehtävä.

He keskustelivat Žilin kuuli kopinaa ja näki Dinan hetkisen ja poistuivat. Äkkiä ylhäältä. Hän katsahti ylös kyykistyvän kuopan reunalle; tytön polvet olivat korvia korkeammalla. Tyttö kurottautui, kaulahelmet riippuivat, heiluivat kuopan yläpuolella, ja silmät loistivat kuin kaksi tähteä. Hän vetäisi hihastaan kaksi juustopiirakkaa ja heitti Žilinille. Žilin otti ne ja virkkoi:

— Miksi et ole pitkään aikaan käynytkään? Minä olen tehnyt sinulle leikkikalujakin. Ota! — Hän alkoi viskellä niitä yksitellen tytölle.

Mutta tyttö pudisti vain päätään eikä katsonutkaan niitä.

— En minä tahdo! — virkkoi hän. Hän oli ääneti ja istui.

Sittenhän jatkoi:— Ivan, he tahtovat sinut tappaa! — Hän osoitti kädellään kaulaansa.

— Kuka tahtoo tappaa?

— Isä. Ukot yllyttävät. Mutta minun on sinua sääli.

Žilin vastasi:

— No, jos käy sääliksi, niin tuohan sitten minulle pitkä seiväs.

Tyttö pudisti vain päätään: — En voi!

Žilin rukoili häntä kädet ristissä:

— Hyvä, kiltti Dina, tuo seiväs!

— En voi, vastasi tyttö. Näkevät, kaikki ovat kotona. — Samalla hän juoksi pois.

Ilta tuli, ja Žilin istui miettien: — Mitenhän tässä käy? Yhtämittaa hän katseli aukon suulle. Taivaalla tuikkivat tähdet, mutta kuu ei ollut vielä noussut. Mulla huusi iltahuutonsa, sitten pii taas kaikki hiljaista. Žilin oli vaipumaisillaan uneen ajatellen: tyttö pelkää.

Äkkiä rupesi hänen päälleen tipahtelemaan savikokkareita; hän katsahti ylöspäin: pitkä seiväs töksähteli kuopan reunaan, töksähti, alkoi laskeutua ja painui kuoppaan. Žilin ihastui kovasti, tempasi seipään käteensä ja laski sen jälleen maahan. Kylläpä olikin aika seiväs! Hän oli nähnyt sen ennen talonkatolla.

Hän katsoi jälleen ylöspäin, — tähdet tuikkivat korkealla taivaalla; mutta Dinan silmät loistivat pimeässä kuopan reunalla kuin kissan silmät. Hän kurotti päänsä yli kuopan reunan ja kuiskasi: — Ivan, Ivan! Kädellään hän viittaili lakkaamatta suutaan kohti antaen siten merkin olla hiljaa.

— Mitä? kysyi Žilin.

— Kaikki muut ovat menneet, kaksi on vain jäänyt kotiin.

Žilin virkkoi Kostylinille:

— No, lähdetäänpäs, yritetään viimeisen kerran; minä kyllä nostan sinut.

Kostylin ei ottanut puhetta kuuleviin korviinsa.

— Ei, ei minusta ole lähtijäksi. Mihinkä minä tästä, kun en kykene edes kääntymäänkään.

— No, hyvästi sitten, erotaan ikiystävinä! Hän suuteli Kostyliniä.

Žilin tarttui seipääseen, pyysi Dinaa pitämään sitä pystyssä ja alkoi kiivetä ylös. Mutta jalkapuut tekivät haittaa, ja hän luiskahti pari kertaa takaisin. Kostylinkin kohottautui auttamaan, ja kun Dinakin nauraen kiskoi häntä kaikin voimin paidan pieluksesta, pääsi hän viimein ylös.

Žilin ojensi seipään Dinalle sanoen:

— Vie paikoilleen, Dina; jos huomataan sen olevan poissa, saat selkääsi.

Dina vei seipään pois, ja Žilin lähti kulkemaan vuoren juurelle päin. Kompuroituaan jyrkänteen alle hän haki terävän kiven ja koetti ruhjoa jalkapuiden lukkoa. Mutta se oli vahva, iskut eivät siihen pystyneet, eikä siihen tahtonut oikein päästä käsiksikään. Äkkiä hän kuuli jonkun juoksevan vuoren rinnettä alas kevyesti hyppelehtien. — Kaiketi taas Dina! hän ajatteli. Tyttönen juoksikin hänen luokseen ja otti häneltä kiven virkkaen:

— Annahan kun minä!

Dina laskeutui polvilleen ja alkoi kivellä nakutella lukkoa. Mutta kädet olivat hennot kuin varvut, eikä niissä ollut voimaa ollenkaan. Hän heitti kiven kädestään ja puhkesi itkuun. Žilin kävi taas vuorostaan käsiksi lukkoon, ja Dina kyykistyi hänen viereensä pitäen häntä kiinni hartioista. Žilin kohotti katseensa ja näki vasemmalta vuoren takaa tulevan kirkkaan kajastuksen taivaanrannalla. Kuu oli nousemaisillaan. — Rotkon poikki metsään on päästävä, ennenkuin kuu ehtii kokonaan nousta, hän ajatteli ja nousi seisoalleen viskaten kiven kädestään. — Täytyy lähteä vaikka kahleissa.

— Hyvästi, Dina kulta. En unohda sinua koskaan. — Dina kavahtaa häneen kiinni ja kopeloi käsillään löytääkseen paikan, mihin pistäisi hänelle piirakoita. Žilin otti ne tytöltä.

— Kiitos, kaikkea sinä keksitkin. Kuka sinulle tästälähtien leikkikaluja tekee, puheli hän silittäen tytön hiuksia.

Dina purskahti itkuun ja kätki kasvot käsiinsä. Hän juoksi sitten vuorelle ja hyppelehti kuin vuorikauris kiveltä kivelle. Pimeässä kuului vain palmikon heiluvien helyjen ja rahojen helinä.

Žilin teki ristinmerkin, piti lukosta kiinni, jottei se kalisisi, ja läksi kulkemaan tietä pitkin. Hän laahasi jalkojaan eteenpäin ja katseli alinomaa nousevan kuun kajastusta taivaanrannalla. Tien hän tunsi hyvästi. Vain noin kahdeksan virstaa oli matkaa suoraa tietä. Kunpa joutuisi metsään, ennenkuin kuu nousta. Hän kahlasi erään puron poikki, — kajastus taivaalla jo vaaleni vuoren takana. Kulkiessaan notkon poikki Žilin yhä silmäili taivaanrantaa: kuuta ei vielä näkynyt. Mutta kajastus kirkastui kirkastumistaan, ja rotkon toinen puoli kävi yhä valoisammaksi. Metsän varjo siirtyi vuoren juurelle läheten häntä koko ajan. Varjon turvissa Žilin samosi eteenpäin. Hän kiiruhti kulkuaan, mutta kuu näytti vielä nopeammin kohoavan; oikeallakin puolella se jo valaisi puiden latvoja. Žilin lähestyi metsää, ja kuukin jo kohosi vuorten takaa. Oli kirkasta ja valoisaa kuin päivällä. Puitten lehdetkin saattoi selvästi nähdä. Vuorilla oli äänetöntä ja valoisaa ja kuolon hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Kuului ainoastaan puron lirinää alhaalta.

Žilin pääsi metsän suojaan kohtaamatta mitään tiellä. Hän valitsi metsässä pimeimmän paikan ja istuutui lepäämään.

Syötyään kakkaran ja levähdettyään hän haki kiven ja rupesi jälleen kalkuttelemaan jalkapuita rikki. Kädet ihan menivät verille, mutta lukko ei särkynyt. Hän nousi taas ja lähti astumaan polkua pitkin. Virstan verran kuljettuaan hän tunsi voimainsa olevan ihan lopussa; jalkoja ihan särki. Kun kymmenenkin askelta sai astutuksi, täytyi hänen aina taas pysähtyä. — Ei auta, ajatteli hän, — täytyy kompuroida niin kauan kuin voimat riittävät. Jos käyn istumaan, en kykene enää nousemaan. Linnoitukseen asti en jaksa kulkea. Mutta kun päivä alkaa sarastaa, käyn metsään makaamaan ja yön tullen jatkan taas matkaani.

Koko yön hän kulki. Vain kaksi ratsastavaa tataria sattui tulemaan vastaan, mutta Žilin piilottautui puun taakse kuultuaan jo kaukaa äänet.

Kuutamo alkoi jo vaaleta ja kaste nousta maahan; auringonnousu oli lähellä. Žilin ei vielä ehtinyt metsän laitaan. — No, astunpahan vielä kolmisenkymmentä askelta, sitten painaudun metsään istumaan. — Kuljettuaan tämän verran hän huomasikin metsän loppuvan. Hän tuli aukealle metsästä; oli ihan valoisaa. Aro ja linnoitus olivat hänen edessään alhaalla aivan kuin kämmenellä. Vasemmalla aivan lähellä vuorenjuurta näkyi tulia; ne olivat juuri sammumaisillaan, niistä levisi savu ja niiden ääressä näkyi ihmisiä.

Žilin katseli tarkemmin, näki pyssyjen vilahtelevan, kasakoita, sotamiehiä.

Hänen mielensä kävi iloiseksi, ja hän ponnisti viimeiset voimansa lähtiessään kulkemaan vuorenkylkeä alas. — Herra varjelkoon, tuolla aukealla joutumasta ratsastavan tatarin näkyviin; en pääsisi pakoon, vaikka jo olenkin lähellä!

Tuskin hän ehti tätä ajatella, kun huomasi vasemmalla kummulla, muutaman kivenheiton päässä kolmen tatarin seisovan. Nämä huomasivat hänet ja lähtivät kiitämään häntä kohti. Häneltä oli sydän ihan pakahtua. Hän viittoili käsillään ja huusi minkä suinkin ääntä sai tovereilleen:

— Hyvät miehet! Pelastakaa! Toverit!

Ja kasakat kuulivat, he keikahtivat hevostensa selkään ja ratsastivat häntä kohti ja tatareja vastaan.

Kasakat olivat etäällä, tatarit aivan lähellä. Žilin ponnisti viimeiset voimansa, piteli jalkapuistaan kiinni ja juoksi kasakoita kohti. Nääntyneenä hän teki ristinmerkin ja huusi:

— Hyvät miehet! Ystävät! Ystävät!

Kasakoita oli noin viisitoista.

Tatarit pelästyivät ja pysähtyivät, ennenkuin olivat hänet tavoittaneet. Žilin riensi suinpäin kasakkain luo.

Kasakat ympäröivät hänet joka puolelta kysellen:— Kuka? Mitä miehiä? Ja mistä? Mutta väsymyksestä ja mielenliikutuksesta menehtyneenä Žilin vain itki ja toisti yhtenään:

— Ystävät! Ystävät!

Sotamiehetkin saapuivat paikalle ja ympäröivät hänet. Kuka antoi leipää, kuka puuroa, kuka viinaa, joku peitteli päällysnutullaan, joku alkoi särkeä jalkapuita.

Upseerit tunsivat hänet ja veivät linnoitukseen. Sotamiesten kesken syntyi suuri riemu, toverit kokoontuivat kaikki Žilinin luo.

Žilin kertoi heille tarkoin, miten hänelle oli käynyt, ja virkkoi lopuksi:

— Semmoinen oli minun naimamatkani. Eipä näyttänyt olevan Luojan tahto.

Ja hän jäi edelleen palvelemaan Kaukasiaan.

Kostylinista vaaditut viisituhatta saatiin suoritetuksi vasta kuukauden kuluttua. Mies-parka oli silloin melkein kuoleman kielissä.