Part 6

-- Mikä maailman nainen te olette, ja tänne pieneen kolkkaan eksynyt! puhui Torild kuumalla, pehmeällä äänellään. Teidän jälkeenne ei naismaailman sulo enää tuota minulle yllätyksiä -- ei edes siellä kaukana. Teissä on jotakin niin... niin... minä en osaa sitä selittää. Mutta minä aavistin jo edeltäpäin, että teidän piti olla juuri sellainen -- jotakin vastakkaista, jotakin kestävää ja haihtuvaa yht'aikaa, kuin sekunnin autuus, kuin sellainen, jota ei pidä tavata kuin yhden kerran yhtenä yönä elämän korkeimmillaan kaartaessa ja joka sitten jää unohtumattomaksi, kulumattomaksi, saavuttamattomaksi...

Taiteilija sinä olet, ajatteli Mirdja, joka noin kauneuden sammuvan nopeuden jaksat ymmärtää, -- kuten minä. Mutta hän ei sanonut mitään, lähetti vain vastaukseksi silmiensä kauneimman säteilyn. Ja se oli Torildista kuin rakkautta se katse.

Sitten tuijottivat molemmat veteen kauan äänettöminä.

-- Vesi on kuin utua, kuin unta, puhui taas Torild. Etsittekö sieltä ulpukkaa?

-- Ulpukka nukkuu.

-- Teidän katseittenne alla se kyllä herää, puhkeaa uudeksi ja onnellisemmaksi, ihana ja ihmeellinen victoria regia siitä nousee ja se kuolee purppurat poskillaan... kun te olette sitä katsonut. Mutta ulpukka ei ole teidän kukkanne. Tuoksua pitää teillä olla, yön tuoksua... Kuulkaa, sallittehan että menen etsimään teille yön tuoksua. Tahtoisin lahjoittaa teille valkeana välähtelevän, lemuavan lehdokin. Se olisi niin kaunista.

He nousivat venheestä rannalle. Torild tarjosi käsivartensa Mirdjalle.

Raskaina riippuivat kastehiset lehdet heidän yllään... väkevänä kohosi maanmehujen täyteläinen henkäily... Mutta kaikki oli ääretöntä ja hiljaista, rajatonta kuin avaruus. Ainoastaan kaksi sielua, kaksi runoa.

-- Te olette luonnon-ilmiö: tähdenlento valkeassa yössä. Ja niinä olen onnellinen siitä, etten teitä enää näe huomenna enkä huomisen huomenna. Ensimäinen päivä olisi himmennys, toinen -- jo sammuminen. Yhden yön henkäilyä on rakkaus, kaunein.

Torild katsoi kiihkeästi Mirdjaa silmään.

Mutta Mirdja muisteli omia sanojaan Mauri Etsolle. -- Sinä olet samanlainen kuin minä, ajatteli hän sitten.

-- Kauneuden palvelija, kuiskasi hän hiljaa.

He hymyivät yhteisestä ymmärryksestä.

Äkkiä löi Torildin silmässä tulta ja Mirdjan silmässä pimeni. Hän tunsi makaavansa miehen sylissä rentona ja hänen huulillaan liekehti pitkä suudelma.

Torild päästi nopeasti irti.

Tyttö seisoi hiljaa kuin patsas katsoen pois miehestä.

Ja miksi olisi hän oikeastaan suuttunut tai huutanut tai pyörtynyt! Miksi näytellyt vastapuhjennutta ruusua, kun jo niin monet ennen... Mutta sittenkin?... Mikä oikeus oli juuri tällä miehellä...? Rakkaudenko kenties? Mutta mikä oikeus oli hänellä otaksua, että Mirdja rakasti? Tai kenties hän ei otaksunutkaan, oli vain itse rakkautensa pauloihin langennut. Mutta yhden yön rakkaus... oh, sanoja vain!... Kuin patsas seisoi Mirdja ajatuksiinsa kivettyneenä.

Torild sanoi hiljaa:

-- Se oli ydintuoksu tästä yöstä. Eihän minun tarvitse pyytää anteeksi. Tekin olette kauneuden palvelija ja yhden yön henkäilyä on rakkaus -- se kaunein.

Mutta Mirdja vain vaikeni ja katsoi pois.

Mitä oli hänellä tekemistä tuon miehen kanssa, joka sattumalta oli tullut ja suvainnut tilata hänet itselleen täksi yöksi, rehellisesti yhdeksi yöksi? Mitä oli hänellä tekemistä tuon miehen kanssa? Ja kuitenkin oli hän antautunut hänen käytettäväkseen ja nyt tahtoi mies vuorostaan palkita häntä antamalla tälle yölle arvolauseen: rakkaus -- se kaunein. Sanoja vain! Niinhän mennään jokaisen ilotytön luo ja vannotaan yhden yön rakkaus... Ja kuitenkin tunsi Mirdja omat sanansa tämän vieraan miehen suussa. No niin, miehelle saattoi kuka ties tarjota sellaisia ajatuksia, mutta mies takaisin naiselle, ei milloinkaan. Hartaana pitää miehen naista lähestyä, pyhiä suitsutus-astioita tulee hänen kantaa, ikuisia lemmenvaloja vannoa, kuin ainoan ijäisen naisensa luo pitää hänen tulla. Sellainen on naisen sielu, kevytmielisenkin naisen... Kaikki saattaa olla valhetta, mutta sitä ei saa sanoa, ei saa sanoa! Mirdja oli loukattu. Hän ikäänkuin kaipasi omaa pyhyyttään. Ei ollut kauneutta enää...

Hän seisoi kuin patsas ja katsoi pois. Piirteet kävivät vähitellen koviksi ja jäykiksi.

Yöliljat lemusivat kosteassa yössä. Harmaa autere lepäsi kuin viileä, pehmeä silta noiden kahden vieraan välillä, jotka vielä äsken olivat toistaan rakastaneet.

-- Sallitteko, että nyt taitan teille sen valkean lehdokin, vaikka näen, ett'ette minua enää rakasta? -- Tähdenlehto!

-- Te ette kadu?

-- Te ette myöskään. Se oli sittenkin kaunista. Mutta äsken olisitte vielä kätkenyt kukan povellenne. Nyt heitätte kenties sen pois. Te ette ole sama enää...

Mirdja vaikenee. Ei sama todellakaan! Luultavasti ei hän ollutkaan mikään vapaa kaunosielu, kuten he äsken olivat sopineet. -- Tämä mies ajatteli Mirdjasta joko liian korkeaa tai... liian matalaa. Mutta Mirdja olikin vain ihka tavallinen pikku neiti, joka hyvän tavan mukaan tuomitsi synniksi kaikki vapaat kesäyö-fantasiat.

Mirdja naurahti itselleen ääneen.

Torild katsahti häneen kysyvästi:

-- Saatanko teidät jo kotiin?

-- Yö loppuu... "se kaunein" on lopussa.

-- Oletteko tyytyväinen?

-- Olen, onnellinen olen. Kaunis oli tämä yö. Te olette väsynyt nyt. Te tunnustatte sen myös jälestäpäin...

He kulkivat ääneti, erillään.

Aamu valkeni hiljalleen. Ensimäiset auringon säteet punoittivat jo taivaan rannalla.

Mirdja vilkaisi toveriinsa. Kalpea, kelmeä, yönlikainen hän oli, väsynyt piirre huulilla ja jälkihumalan kiille silmissä.

Inhoittavaa!

Miten Herran nimessä oli hän tuon vieraan miehen kanssa yhdessä? Mikä oli hän, Mirdja? Viittauksen saatuaan suudeltavaksi tullut! Ja vieras mies oli tuo... Mirdjaa hävetti... Ja sitten hän häpesi uudestaan omaa häpeämistään, poroporvarillista, matalaa ajatustapaansa. Mutta yön ihanasta romantiikasta ei ollut enää jälkeäkään hänen sielussaan, se oli kuin poispuhallettu.

Punaisena ja väkevänä kohosi aurinko...

Kuin pahantekijä, kuin syntinen vaimo, kuin alaston, yllätetty unissakulkijatar seisoi Mirdja valkenevassa päivässä uskaltamatta katsoa sitä silmään. Ilkeää!

-- Suvaitsetteko ottaa tämän yöliljan minulta? kysyi mies.

-- Minun on kylmä, virkahti tyttö, väristen harmaana ja valvoneena auringon nousun hetkellä.

-- Se oli yhden yön unelma, jonka aurinko hälventää. -- Älkää tulko vakavaksi... yhdestä unelmasta.

-- Minun on kylmä, toisti tyttö seisten jo ovellaan ja voimatta sanoa solvaavaa, katkeraa sanaa, joka pyrki hänen huuliltaan. -- Entä jospa sittenkin hän itse vaan ei jaksanut ajatella kauniisti...

-- Kiitos, Mirdja, jääkää hyvästi.

-- Hyvästi!

Mirdja heittäytyi suulleen sänkyyn. Hän mietti, mietti ja mietti... Yksi suutelo kauniina kesäyönä... mitä se nyt enää itsessään merkitsi hänelle! Mutta se toinen? Oliko hän se, jolta hän tahtoi näyttää: lapsi, naivisti ja kauniisti läikähtelevä tunnelma-uskovainen, vaiko irstailija, röyhkeä, harkitseva ja turmeltunut päihtymyksien pyydystäjä? Kumpi heistä kahdesta oli sinä yönä pettäjä kumpi petetty? Kumpi filisteri...? Ja Mirdja toisti itselleen miehen sanat: minä olen onnellinen siitä, etten teitä enää näe...

Mutta Mirdja ei saanut unta. Jotakin kummallista oli tapahtunut. Hän vääntelehti ja heittelehti. Hän tunsi itsensä loukatuksi, nöyryytetyksi, kiusatuksi, oman selittämättömän sekavan sieluntilansa tähden kiusatuksi. Ja hän kärsi, kuten se, joka on tullut lyödyksi omilla aseillaan.

NOCTURNO

Kirvelevän kylmänä kimaltaa talvinen yö... Talvi ja yö... Taas uusi! Kuka jaksaa muistaa niiden alati vaihtuvan järjestysluvun! Silmänkääntäjä-temppuja leikkii aika...

Kirvelevän kylmänä kimaltaa talvinen yö, mutta Mirdjalla on kuumetta. Ajatukset syövät aivoja kuin pistävät liekit ja sairaasti tykyttää sydän. Me ihmiset... Miten kummasti me toistemme ohi kuljemme, omaan värjöttävään viluumme kyyristyneinä! Se on yksinäisyyden tuska... Tai jos me yhdymme, niin on sekin tuska: kosketuksen ja irtirepäisyn hirveä tuska... Me ihmiset... Tai oikeastaan te miehet ja me naiset... Ei, ainoastaan minä, minä!... Keitä ovat nuo toiset? Onnellisempiako? Kenties...

Mirdja ei voi sietää enää huoneen hillittyä ilmahehkua. Ulos täytyy hänen päästä... talviyöhön!

Hän katsahtaa ulos ikkunasta. Tuo suuri kaupunki mustien käärinliinojensa alla... se on petollinen, se ei nuku, se hälisee ja hekumoi, se palaa. Sen tietää kyllä Mirdja. Jo monen vuoden ajan on se häntä polttanut joka päivä ja joka yö. Sitäkö se onkin... elämä?

Hän kiiruhtaa alas portaita kuin pakoon omia mielikuviaan, hän juoksee lukien lakia itselleen:

-- Itseäni voimakkaampi pitää minun olla, kivenkoviksi pitää minun hijoa kaipuussa hiutuvat muistoni ja hentomieliset unelmani, tuonne heittää herkkä sydämeni kylmälle hangelle...

Ja hän kulkee ja kulkee tietämättä minne, huomaamatta ketään. Vähitellen alkavat ajatukset tylsistyä. Hän tuntee vain konemaisen astuntansa tahdin... Montakohan askelta sitä elämässään astuu ja kuinka monella sitä astuukaan harhaan...

On jo myöhä yö. Kaasuliekit lepattavat heikosti ja unisesti...

Äkkiä heräsi Mirdja unissa-kävelystään. Kuului kovaäänistä puhetta aivan hänen takanaan. Hän kääntyi ympäri. Mustia haamuja näkyi liikkuvan keveässä sähkövalo-autereessa suuren hotellin ovella.

-- Aioitko sinä kotiin?

-- Minä en mene kotiin, minulla ei ole kotia.

Mirdja säpsähti. Tuo ääni oli tuttu... Hän seisoi ja kuulosti. Sydän tykytti kuuluvasti...

Sama ääni hyvin vanhoilta ajoilta... "Missä olet, pikku Mirdja?" Ääni, jota hän olisi totellut vaikka kallion läpi, jos se niin olisi kutsunut. -- Rolf Tanne! Rakas Rolf, sinäkö, sinäkö? Niin, se ei voinut olla kukaan muu!

Mirdja käveli ääniä kohti.

Rolf se on, on, on... Ja toinenkin tuttu: Eero Selinä, muut tuntemattomia.

Hän lähestyi hitaasti. Herrat olivat jo huomanneet hänet.

-- Tuo on kaunis!

Rolf heitti pitkän katseen lähenevään tyttöön. Mirdja astui suoraan hänen luokseen, pujotti kätensä hänen käsivartensa alle ja kuiskasi hiljaa:

-- Rolf!

Rolf vavahti. Tuollaisella äänellä ja tavalla puhui... kuka? Ainoastaan yksi... yksi. Näkyjäkö hän näki? Epäilemättä. Mutta hänen huulensa vastasivat kuulumattomasti:

-- Mirdja!

-- Tuletko luokseni? puhui näky.

-- Minä tulen.

Rolf unohti muun.

He ajoivat pois.

Hämmästyneinä jäivät jälellä olevat toisiinsa tuijottamaan.

* * * * *

Rolf ja Mirdja ajavat Mirdjan asuntoa kohti. Kumpikaan ei puhu sanaakaan.

Rolf tuntee, että tämä ei ole paikka puhua, ei vielä... Tämä ei ole hyvänpäivän-tutun tapaamista... Jotakin merkillistä, kuin henkiseikkailua, kuin näkyä tämä on.

Molemmat istuvat syvissä ajatuksissa.

Mirdjan sielussa kulkee monenlaisia kuvia heidän yhteisestä menneisyydestään. Tuonkin miehen kanssa oli hänellä siis yhteinen entisyys ja enemmänkin kuin entisyys... Yhä vieläkin, näin jälestäpäin, oli hän alituisesti aivan kiusallisuuteen asti tuntenut kopioivansa juuri tuota miestä tuossa vierellään, tuota kapakkafilosoofia... Mirdja katsahti salaa toverinsa kasvoihin. Niissä oli omituisen puserrettu, sisäänpäin kääntynyt ilme. Mutta samat ne olivat kuin ennen, sama pilaileva piirre suun ympärillä, sama elähtänyt juova poskilla, jos mahdollista vaan syvempänä... Sama, sama! Sellaisena juuri oli Mirdja hänet tuntenut, sellaisena hänet ystäväkseen valinnut...

Ajuri pysähtyi.

Äänettöminä nousivat he Mirdjan asuntoon. -- Ole kuin ennenkin, kuin kotonasi, sanoi Mirdja, kun hän sulkenut huoneensa oven.

-- Niin kotonani, vihdoin! Sinä et tiedäkään, miten koditon minä olen ollut tämän ajan maailmalla ilman sinua, Mirdja, puhui Rolf. Minä olen vieras ja hylky kaikkialla paitsi sinun seurassasi. Muistatko, mitä sanoin viimeksi erotessamme? Herra ties, millainen krapu minä olen, kun ensi kerran tapaamme, niin minä sanoin -- -- Mutta miten sinä et ole unohtanut, miten sinä voit olla sama minua kohtaan vieläkin, miten sinä...?

Rolf hapuili Mirdjan kättä pimeässä ja hänen äänensä värähteli omituisesti.

-- Kenties minä en olekaan enää sama, sanoi Mirdja hiljaa. -- Kohtaloiden silta on väliltämme katkennut. Paljon on siitä asti tapahtunut. Minä olin lapsi silloin.

-- Niin, ja nyt sinä olet nainen, täysikypsä ja itsetietoinen, valtiatar, joka käsket miehiä yhdellä katseella, riisut heiltä aseet yhdellä liikkeellä. Luuletko, etten tiedä sitä kaikkea? Katso, sieltä kaukaa maailmalta, näkymättömistä, olen minä yhäti pitänyt sinua silmällä. Minä en ole voinut päästää sinua kokonaan katoamaan näköpiiristäni, kuule, en ole voinut. Kateellisena olen minä hiiviskellyt voittosaattosi jäljessä...

Rolfin ääni särkyi odottamatta kyyneleihin.

-- Sinä minun vanha, rakas ystäväni, virkkoi Mirdja hellästi, silittäen Rolfin suurta vapisevaa kättä -- ja hänen sielunsa tunnusti hiljaa Rolfin sielulle: sinä olet ainoa, joka tunnet minut, tunsit minut jo edeltäpäin ennenkuin kukaan muu. Siunattu sinä suuri, ymmärtävä sielu.

-- Miten hyvälle tuntuu sinun hivelysi, minun hengettäreni hyvä. Salli minun laskea pääni sinun syliisi, näin. Ja nyt voimme taas puhella yhdessä tämän yön kuten ennen. -- Kenties sitten taas -- ei koskaan -- kuka tietää! Tämä ainoa yö!

-- Miksi ainoa? Sinä puhut yhtä oudosti kuin käyttäydyt. Sinä haihduit silloin minulta ilmaan kuin savu, kuin tuuli, jätit minut vaille pienintä vastamerkkiä, niinkuin se, jonka kuolema korjaa. Kokonainen ijankaikkisuus tuntuu vierähtäneen siitä, kun viimeksi sinut näin. Ja taas sinä heti puhut erosta. Mikä sinut vie, mikä sinut erottaa? Miksi et hakenut minua nytkään? Sattuma oli sinua ystävällisempi. Etkö olisi itsestäsi tullut minun luokseni, vanha ystävä?

-- Minä tahdon juuri opetella olemaan sinun vanha ystäväsi -- ei muuta. Mutta ystävältä vaaditaan hyvin paljon tässä maailmassa ja minulta vaadittiin se, että jättäisin sinut...

-- Miksi?

-- Siksi että minä seurallani myrkytin sinun sielusi, joka tarvitsi itse elää eikä tulla elätetyksi huonoilla teorioilla. Luuletko, etten minä muista kaikkea sitä pahaa, minkä saatoin sinulle...

-- Sinä opetit minua vain katsomaan itseeni ja muihin selvemmin.

-- Ei, ei, myrkkyä se oli, myrkkyä, jota sinä sait minulta -- ja sitten muilta minun tähteni. Ja sinä kärsitkin paljon.

-- Enhän, kun ylpeyteni nautti.

-- Niin, mutta samalla juuri kuin ylpeytesi kasvoi, sinä kärsit, kovetuit ja katkeroiduit. Mikä hirveä synti oli se sinun herkän herkkää sieluasi vastaan, joka oli kuin utua, kuin silkkikudelmaa ja vahaa! Ja minun tähteni. Ymmärrätkö nyt, miksi lähdin? Paljon raskasta ja kauheaa liittyy minun muistooni...

-- Sinua mieluimmin kaikista muistelen.

-- Kaikista! Ja niitä on niin paljon...

Rolf vaikeni hetkeksi, sitten hän jatkoi hitaasti:

-- Sinä olet kummallinen tyttö, Mirdja. Minä en tiedä oikein, mitä sinusta sanoisin. Paljon sinä säilytät -- ja kuitenkin on sinulla taito unhottaa, unhottaa niinkuin ei kukaan kuolevaisista. Minä en tiedä, kutsuisinko sitä suuruudeksi vaiko heikkoudeksi. Muut ostavat juuri muistonsa kärsimyksillään. Mistä he paljon ovat antaneet, mille paljon uhranneet, sen he itseään varten säilyttävät. Heille on mahdotonta unohtaa, että he palasia itsestään ovat repineet, sydänverellään velkakirjansa allekirjoittaneet, sillä he rakastavat itseään. Mutta sinä Mirdja, sinä voit antaa kaikki, kärsiä kaikki, heittää pois itsesi -- ja sinä et sentään muista mitään jälestäpäin. Sinä et pidä mitään kassakirjaa kaikista muille lahjoitetuista aarteista ja arvoista, sielusi vähittäisestä jakelemisesta, sen julmasta vivisektsionista. Sinä olet kumma tyttö, egoistisessa altruismissasi, särjetyssä eheydessäsi, huolettoman ylpeässä itsetunnossasi. Minä olen useasti sitä ajatellut. Ja sitten on sinussa vielä muuta kummaa. Sinulla on miehen rohkea henki ja naisen pehmeä, moniväreinen sielu, sinä olet intelligentti kuin mies ja naisellinen kuin naisellisin nainen maailmassa. Se juuri vetää, se lumoo, Mirdja! Sinä uskallat katsella maailmaa miehen silmillä ja tuntea sen sentään naisen äärettömällä herkkyydellä. Sentähden sinä olet niin äärettömän rikas ja sentähden kenties sinä et voi laskea almujasi ja antejasi, niinkuin tekevät muut, niinkuin tekevät köyhät, sillä he laskevat antiensa mukaan kuolemansa hetken, aavistavat ajan, jolloin kaikki on lopussa, jolloin tyhjyys ammottaa. Sentähden he eivät voi unhottaa tiimalasissa juossutta hiekkaa, kuumeisella jännityksellä he sen muruset laskevat. -- Sinussa, Mirdja, ei ole loppua, ei tyhjentymistä, ei elämän kutistumista. Siinä, mitä olet antanut, siinä on sinun elämäsi nousu ja virkoaminen. Kuinka sinä voisitkaan kuluttaa elämääsi laskuihin ja muistiasi tilikirjain pitämiseen entisyydestäsi! Sinun nykyisen hetkesi kehitys on entisyytesi tuomio ja tunnustus, eheä ja suuri... Mirdja, minun ihmeellinen ystäväni, sinua ei voi mitata, ei arvostella, kuten muita kuolevaisia...

Rolfissa oli herännyt taas tuo hetken innostunut paradoksimestari, jonka Mirdja niin hyvin tunsi entuudeltaan. Tämä oli hänen kiihottuneen mielensä korkea veisu naiselle, jota hän eniten kaikista kunnioitti ja rakasti.

Mutta Mirdjan sielussa särähti pahasti, kun tutun ylistyslaulun riemu sitä taas hiveli, ja se kuiskasi Rolfin sielulle hyvin hiljaa ja hyvin surullisesti: Et sinäkään minua sentään tuntenut! Vieras, vieras sinäkin, mies samanlainen kuin muut, kuin muut...

Hän naurahti surullisesti:

-- Ei niin, ystäväiseni. Mittaa minua kuin niitä särkyneitä ja kurjia, niitä ilman pohjaa ja päämäärää.

-- Kuin itseäni siis. Ei, Mirdja, niin kaukana kuin taivas on maasta... mutta olkoon Jumalan sana rauhassa... Mutta tunnetko sinä minut ja tunnetko itsesi? -- Sinä olet viisas, Mirdja, viisaampi kuin kaikki muut naiset... Suurin viisaus on itsetunto. Tunnetko itsesi paremmin kuin minä?

-- Minä olen paha, hyvin paha, hyvin vaihtelevainen, hyvin monimutkainen...

-- Sentähden että olet viisas; se kaikki kuuluu vaan siihen.

-- Ovatko kaikki pahat sitten viisaita?

-- Ei, mutta kaikki hyvät ovat tyhmiä.

-- Oh, sinä filosoofi!

-- Minä! Kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän filosoofeja. Se on näes yksi pelastuskeino, jonka ihminen elämän kurjuudessa itselleen on keksinyt: viisastella pois surunsa ja ilonsa ihanaksi välinpitämättömyydeksi ja kohtalonymmärtämykseksi. Se varjelee meitä liikanaisesta kateudesta ja pahansuopaisuudesta, lohduttaa meitä, kun olemme joutuneet katuojaan, antaa meidän hymysuin katsella kauneutemme ja voimiemme vähittäistä kuolemaa, koko elämän rappeutumista. Viisastelu huulilla voimme me elää ilman vaimoa ja rakastettua, ja -- miksei, elää heidän kanssaan. Mutta, lisäsi hän hiljemmin, se ei riitä ammatiksi. Minä alan jo joutua virkaheitoksi; vanhat sukkeluuteni alkavat kulua enkä minä jaksa tylsissä aivoissani valmistaa tarpeeksi uutta syöttiä uuden elämän eteen... Minä olen kulunut ja vanha jo -- hoh-hoh --

-- Lasien ääressä ainoastaan palaa sinun ikuinen nuoruutesi.

-- No, hitto vieköön! Siinä edes ajatus ja kieli laukeaa siteistään. Siinä on ikuinen nuoruus, se on totta, ainoa ikuinen nuoruus! Kaikki ihmiset ovat silloin veljiä ja ystäviä, ja kurjimmat ja eniten kärsineet saavat silloin marttyyriuden jumalaisen sädekehän, saavat sen korotetun aseman, mikä heille oikeastaan kuuluu... siinä on inhimillisyyden tuhatvuotinen valtakunta... Tiedätkö, kenen seurasta nyt juuri tulen? Eero Selinän ja Mauri Etson... minä ymmärrän heidät niin hyvin.

-- Miksi siitä juuri minulle mainitset? Mitä se minuun kuuluu! ärähti Mirdja kiivaasti, mutta tyyntyi aivan heti. -- Ja entä sitten...?

-- He rakastavat sinua vielä.

-- Minä en pidä siitä, että vakoilet minua, sanoi Mirdja, mutta samalla välähti hänen sielussaan suuri kiitollinen lämpö Rolfin uskollista sydäntä kohtaan. -- Humalaiset rakastavat koko maailmaa, jatkoi hän.

-- Humalaiset puhuvat totta, sanoi Rolf vakavasti. -- Minä sanon sinulle vain, että kuka sinua kerran on rakastanut, hän rakastaa sinua aina. Katso, juuri sen minä ymmärrän, että sinua niin voi rakastaa, ainoastaan sinua ja ainoastaan siten... yksin... Sen pitää ollakin niin, ja se on hyvä niin... parempi on rakastaa yksin kuin kaksin.

-- Miksi?

-- Se on ikuista, se yksinäisen sydämen rakkaus... "Chagrin d'amour dure toute la vie."

-- Niin, minä muistan...

-- Niin, niin, minä olen sanonut sen jo ennen. Siitä nyt näet, miten kulunut minä olen, en keksi enää mitään uutta. Aina minä vain siteeraan ja kopioin.

-- Ja minä kopioin sinua. Kaksinkertainen kunnia!

-- Sinä, sinä...! Sinä et tiedä enää, kuka minä olen, mikä minusta on tullut... Minä en ole sellainen, jollaisena nyt tänä silmänräpäyksenä edessäsi seison, nyt, yön äärettömässä, pelastavassa hiljaisuudessa, unelmieni ruhtinattaren edessä. Ah, Mirdja, Mirdja, elämällä on myös ne harmaat, pitkät arkipäivät... ne hirvittävät ja häpeälliset, ilman unelmia ja uskoa.

-- Mitä sinä olet tehnyt sitten niinä harmaina pitkinä arkipäivinä ilman unelmia ja uskoa...?

-- Ha-ha-haa, hirttänyt itseni hoikkaan reikäleipään, ja nyt sätkyttelen sääriäni ilmassa ihmisten iloksi.

-- Pitkä kuolema... miksi et mieluummin ole ripustanut itseäsi pellinnyöriin?

-- Luuletko sinä hemmetissä, että me kuolemaa etsimme, me ihmiset, jotka hirsipuiden silmukoissa ilveilemme? Eihän toki! Elämän sitkeässä himossa me kaiken sen teemme, teemme vaikka mitä, vaikka mitä... Me olemme todellakin suuremmoinen rotu, me ihmiset!

Rolf oli puhunut katkerasti ja kovasti. Hän vaikeni hetken. Sitten virkahti hän väsyneesti ja hiljaa:

-- Myönnät nyt, että olen raakkitavaraa...

-- En, sillä sinä olet harmaan jokapäiväisyytesi harmaa vihollinen.

-- Itseni vihollinen...

-- Niinkuin minä...

-- Uneksija sittenkin...

-- Niinkuin minä...

-- Ystäväni!

-- Ainoa ystäväni!

He tarttuivat toistensa käteen ja niin he istuivat ääneti kauan, kauan.

Ensimäinen harmahtava kajastus ennusti aamua.

-- Taas se harmaa arkipäivä, se erottava päivä...! huokasi Rolf.

-- Miksi erottava?

-- Elämä huutaa eroa, meidän elämämme, sinun elämäsi.

-- Mutta me olemme heimolaisia.

-- Erilleen tuomituita.

-- Miksi erilleen, miksi, miksi?

-- Älä kysy enää, minähän olen sanonut jo kaikki... tai ties... siinä on sitten myös jotakin muuta.

He vaikenevat.

-- Oletko koskaan ikävöinyt ketään? kysyy Rolf arasti.

-- En ikinä, en ketään... tai korkeintaan itseäni joskus... vastaa Mirdja leikitellen, mutta naurussa kiiriskelee kova ja luonnoton kaiku.

-- Niin, et ikinä, et ketään... mutta huomenna sinä itket minua... minä tunnen sinut.

-- Niin, sinä tunnet minut, kuiskaa Mirdja äkisti heltyen, mutta liian vähän... minä itken vielä huomisenkin ylitse.

He vaikenevat taas... Yhä läpikuultavammaksi harvenee yö... Suurina ja sattuvina palavat neljä silmäterää toistaan kohti.

Äkisti nousee Rolf:

-- Hyvästi!

-- Miksi hyvästi? Hyvä Jumala, miksi, miksi?

-- Se on pakko, minun ystäväni.

-- Ystäväni, ystäväni! -- kuoleman tuskassa puristaa Mirdjan käsi Rolfin rannetta. -- Niin samanlainen kuin minä.

-- Sinä olet samanlainen kuin minä, miksei! Samanlainen kuin jokainen vastaantulijasi, kuin me kaikki, mutta kukaan ei ole samanlainen kuin sinä... Niin se on... hyvästi!

-- "Plaisir d'amour ne dure qu'un moment", värähtää Mirdjan ääni hiljaa, kun hän kätensä jäähyväisiksi ojentaa.

-- "Chagrin d'amour dure toute la vie", vastaa Rolf samaan tapaan.

Yksi kädenpuristus vain, yksi katse, yksi hymy, ja sitten... ovi sulkeutuu.

Kokoon lyyhistyy Mirdja yksinäisyytensä painosta.

Miksi sinä menit taas luotani maailmalle? valittaa hänen sydämensä. Sinä, sinä, joka minun sieluani kannat... Minä itken sinua huomenna, huomisen huomenna, aina...

* * * * *

Mutta seuraava päivä oli tulvillaan aurinkoa ja hankien kimmellystä ja kulkusten kilinää ja ihmissilmien sähköistä iloa... Ja Mirdja unohti itkeä.

"GAUDEAMUS IGITUR..."

Millainen on vapunpäivän ilta tai paremmin sanoen yö tutun hotellin suuressa salissa?

Liikkuvat siellä valkoiset lakit kuin levottomat vaahtopyörylät valomeressä, putoilevat siellä ruusut ja konfetit kuin kukkaissade onnellisten kuolevaisten ylitse ja korkeimpana kaikkea sorinaa laulavat lasien satakielet.